Runot XXIV 1990-20.11.95

[Runot XXIV 29.4.1990 - 20.11.95]

29.04.90 (Tadzhikistan, Dushanbe - viimeinen kokouspäivä + Illalla 29.4.)
Koettu monenlaista,

herkistytty monta kertaa

monenlaisissa oudoissa kohtaamisissa,

keskusteluissa yömyöhäisinä hetkinä,

aamuvarhaisella, melkein päivänsarastuksessa.

Mietitty yhdessä itse kunkin omaa elämää,

 

Mietitty yksinäisyydessä toisen elämää,

jopa hetkittäin -

yhteisen elämän olemattomia mahdollisuuksia

toisen kanssa... (jatkuu)

......

Tämä matka on jälleen yksi niistä... (> Ks. 1990, Nicaragua + Dushanbe)

(Nuottiesimerkki: 333 - 333)

Näin me elämme

vielä elämätöntä uutta elämäämme -

hetkestä hetkeen.

Opettelemme ymmärtämään,

kuinka kaikki voi kertoa kaikesta

ja että tärkeä on siellä,

missä muut eivät sitä näe.

 

Sinun itsesi on selvitettävä,

mikä on tärkeää sinulle (itsellesi).

Sen tuntee siitä,

ettei se ole tärkeää muille.

Se vastaus hohtaa vain sinulle.

Näe sen hohto,

näe sen valo.

Se valo ei ole päivänvaloa,

joka hohtaa kaikille /yhtä lailla).

 

Ja toisaalta -

päivännousu on aina sidottu paikkaan.

Päivä nousee aina idästä.

Päivä ei nouse koskaan

vain meidän kohdallamme.

Se nousee myös aina jossain muualla.
(Nuottiesimerkki: 33-22 - 32-32)

 

(Illalla 29.4.)
Päivä on päätöksessään.

Iltakonsertti alkamassa

ja sitten vastanotto,

jokin juhlallinen hetki juhlallisessa paikassa -

ihmiset juhla-asuissa.

......

Ja kuitenkin -

niin paljon onnea

tämän surumielipuun latvuksessa.

Niin monta onnellista hetkeä

kuin tadzhikinaisen värikkäässä puvussa on värejä.

Niin kauniita väriyhdistelmiä,

jotka tulevat esille vain mustasta kankaasta.

Niin hohtaa ilo surua vasten

kasvonsa kääntäen.

Niin menee entinen alaville mailleen,

hallaisille kevätkesän suoniityille

niin kuin kurki laskeutuu pesäänsä

parkaisten onnenhuutonsa

auringonnousua kohti.

 

02.05.90

Tämä puuton saari, kuin sikiö,

joka ei vielä tiedä varmuudella,

syntyykö,

vai odottaako vielä tovin.

Puu ei tiedä paikkaansa.

Puu ei vielä juurru, koska ei...

Maa ei tiedä paikkaansa.

Kulkee vain holtittomasti

kevään tulvavesien vietäväksi avautuessaan.

 

Sumu

peittämässä kaiken harmaaseen syleilyynsä.

Tuuli - aina vain heräämässä,

ei koskaan uneen tuudittamassa.

Ruoho,

joka ei vielä tiedä tulevaa väriään.

 

Tämän keskenkasvuisuuden keskellä kuitenkin -

jokin on jo valmista -

tai ei ole.

Ehkä tämä on kaiken syliinsä sulkevaa

tulevan loputonta odotusta.

Ikään kuin joku olisi odottanut

vain sitä - ja kauan

että tulet ja katsot

suoraan silmiin.

 

Ja katseet kohtaavat.

Jo liian monta kertaa ne ovat kohdanneet -

aina yhtä avoimina,

suoraan silmiin,

mutta nyt jo liiankin monta kertaa.

Mitä pitäisi tehdä?

Pitäisikö katsoa vai kääntyä?

 

Tavallaan vastaus on jo annettu -

mutta ei selvästi:

Älä käänny vieraisiin varjoihin*.

Älä käänny vierasta ääntä kohti.
(* "Dreh dich nicht um nach fremden Schatten..." = ...Kun yö saapuu Pariisiin...)

 

Mitä minä hohdan?

Mikä on se,

että joku kiinnostuu minusta nyt,

vasta vanhalla iällä,

vanhana miehenä?

 

Alanko oppia lukemaan enteitä?

Alanko enteistä tarkkailla omia ratkaisujani -

entistä tarkemmin?

Vai alkavatko enteet tarkkailla itseään -

minun kauttani -

entistä huolellisemmin?

 

Mitä enteilee

tuo epätavallinen huomionosoitusten määrä?

Näinkö paljon olen muuttunut vanhetessani

- näinä kolmena vuotena satavuotiaaksi -

että minua aletaan katsoa?

 

Ja miksi sitten minä lankean jokaiseen katseeseen?

Ei ongelmani ole sen peittäminen sopivaisuuden rajoihin.

Ongelmani on se,

että tartun siihen joka kerta,

kun se osuu kohdalleni.

Ikään kuin olisin hädissäni,

kuin mittaisin sillä elämääni,

ikään kuin ehjänä säilymiseni

siitä riippuisi.

 

Mikä merkki,

mikä enne tämä on?

Ennen kysyin,

miksi minusta ei välitetä.

Nyt kysyn,

miksi minusta välitetään.

 

Valmis vastaus

on jossakin valmiina vaanimassa

kuin hyppyyn valmistautuva pantteri.

Ja sen silmät loistavat.

Tulessa.

 

26.06.90        

Rakastettuni on lähtenyt.

On niin hiljaista.

Niin hiljaista,

että lähtösi on käytävä läpi moneen kertaan,

ettet vielä lähtisi aivan kokonaan.

Osa lähdöstäsi on vielä täällä,

täällä harvakseen sykkivässä sydämessä.

Mieli huojuu tuulisten puiden tahdissa.

 

Ehkä lähtö liittyy

tälläkin kertaa paluuseen.

Niin kuin huojuva puu

lähtee ensin kallistumaan

ja sitten palaa takaisin.

Niin kuin sinun sisällesi piiloon uppoudun

ja tulen joskus taas pois,

ennen kuin vuodet vierivät ylös ja alas

aaltojen lailla.

 

Sinun muistoosi uppoudun

ja tiedän, että palaat joskus.

Jos et tule,

minä lähden täältä.

Menen sinne, missä sieluni asustaa

tänä eromme päivänä.

Sinne,

missä etelä muuttuu lounaaksi.

Siellä,

missä alkanut meri jälleen maaksi muuttuu.

 

Me palaamme yhteen.

Sillä me palamme kaipuuta

pala kurkussa,

silmät kosteilla mailla kasvaen.

Kauas pois me kumpikin kaipaamme,

jotta pääsisimme lähelle elämän puun juurta,

uuden ajan alkua,

mielen kuvaa,

joka muuttuu soivaksi heti,

ensi kosketuksella.

 

15.07.90 - Georg Ots -laivalla.

Miten lähtö ja palaaminen eroavat toisistaan?

Onko niin,

että toinen paikka näistä kahdesta on koti ja toinen ei?

Onko niin,

että toinen on enemmän koti kuin toinen?

Onko niin,

että toinen on Enen koti ja toinen minun?

Vai onko,

että toinen on enemmän Enen koti kuin minun

ja se toinen taas enemmän minun kotini kuin Enen?

Onko kenties,

että Enen koti alkaa vähitellen muuttua

myös minun kodikseni?

 

Nyt - tänä palaamisen päivänä -

minusta tuntuu yhä enemmän,

etten ole palaamassa jostakin kotiin,

vaan yhtä lailla

olen lähtenyt kotoa sinne toiseen kotiin,

jota vain sanon 'omaksikin kodikseni',

mutta joka - tämän matkan jälkeen -

tuntuu yhä enemmän vain käyntipaikalta.

Kun saavun perille,

kaipaan sinne 'toiseen kotiin',

joka on enemmän Enen koti,

mutta jossa jo kahden päivän aikana

opin viihtymään kuin omassa kodissani.

 

Kiitos näistä päivistä!

Olen tullut elämässäni pisteeseen,

jolloin vielä kerran haluan yrittää,

kuinka ihmiset voisivat tuntea läheisyyttä.

Vielä tämän yhden kerran haluan katsoa,

onko minun mahdollista elää

yhteiselämää toisen ihmisen kanssa -

toisen ihmisen, joka on niin läheinen minulle,

että alkaa soida tuosta läheisyyden tunteesta.

 

Ja minä olen uusien kysymysten edessä.

Ne kysymykset nousevat elämästä itsestään:

Vieläkö minä kykenen olemaan sitä,

mitä toinen odottaa minusta?

Vieläkö minä kykenen olemaan sitä,

mitä haluaisin olla toiselle?

Vieläkö kykenen tuottamaan toiselle iloa?

Vieläkö kykenen kauan iloitsemaan toisen kanssa?

Vieläkö kykenen olemaan tasaveroinen kumppani?

 

Tiedän vain, että haluan elää elämäni

vielä yhden kerran.

Eikä kysymys ole vain tarpeesta

osoittaa toiselle olevansa nuori.

Minulla on oikeus tähän elämään,

oikeus haaveilla tästä elämästä,

jossa vielä kerran käydään läpi se,

mitä sanotaan ihmisen elämänkaareksi.

 

Minulla on oikeus haluun perustaa perhe,

jopa saada lapsi rakastamani ihmisen kanssa.

Hyväksyn sen ajatuksen,

että sellainen elämä

voi vielä osua myös minun kohdalleni

tässä erityisessä elämäntilanteessa,

jossa olen tavannut ihmisen,

jolla on terve omatunto,

niin terve,

että minäkin voin vielä tervehtyä -

vielä tämän ensimmäisen kerran elämässäni.

 

27.08.90 - 28.08.90 klo 00:47 - Äkäslompolo
Kukaan ei tiedä...

Kukaan ei tiedä, että olen täällä,

täällä Äkäslompolon Kiepissä N:o 6

syöneenä Uuttu-Kallen tarjoamaa poronkäristystä,

monopolikonjakin kanssa

ja kuunnellen jotain Bachin kantaattia

tai jotain muuta vastaavaa,

miettien miten sijoittuisimme jouluna tänne -

koko perhe, koko bändi, koko sakki.

Kuinka soittaisimme joulumusiikkia turisteille,

asuisimme täällä ja hiihtelisimme täällä,

viettäisimme täällä joulua

ja maksaisimme sen soittamalla joulumusiikkia (kaikille).

 

Ene ja minä asuisimme alakerrassa,

tytöt ja Rosalie (Enen äiti) asuisivat yläkerrassa.

Jaakon perhe asuisi viereisessä rapussa -

ehkä Samulin kanssa

ja Pekka ja Kalle asuisivat perheineen naapuritalossa,

samanlaisessa talossa/tilassa.

Minä taas olen - juuri nyt - liikutetussa tilassa

kolmen snapsin, ison tuopin,

poronkäristyksen ja tuhdin monopoliannoksen jälkeen.

Olen täällä suunnittelemassa Velho-oopperaa.

Tämä projekti julkistetaan huomenna.

Eikä kukaan vielä tiedä,

että asun täällä loisteliaassa huvimajassa yksin

miettien, millaista mahtaa olla tulevaisuudessa,

sitten kun Bach ei enää soi

ja me kaikki nukumme nurmen alla ikiunta.

 

Ja tulevat sukupolvet miettimässä,

mitä me mahdoimme ajatella elämästä,

siitä elämästä,

joka oli mahdollista elää

vain meidän kauttamme,

meidän ajallamme,

aikana, jolloin TV ei vielä toiminut

ja Bachin kantaatti soi radiosta.

Kun ulkona oli Lapin tähtitaivas

ja pohjoisessa soi nousemattoman auringon kajo.

Kun pihalla oli pimeää,

lasi oli tyhjä ja kaipaus täytti mielen,

jolloin elämä tuntui elämältä.

 

Tuntui elämältä siksi,

että olin tavannut ihmisen - Enen,

joka oli mukana

kaikkialla siellä missä minäkin,

joka hyväksyi, joka rakasti,

joka rakasti kysymättä,

mitä mieltä minä olen asioista.

Sellaisen ihmisen kanssa

haluaisin mennä naimisiin,

joka rakastaa kysymättä,

minne käy tuulen ilmassa tie...

 

Olen rakastunut ihmiseen,

rakastunut uudella tavalla.

Sillä tavalla, että vain rakastan.

Olenko lopulta löytänyt elämäni?

Minne käy tuulen ilmassa tie???

(Ps. Sen musiikin täytyi olla Mozartia...)

 

28.08.90 (illalla)

Oopperahanke on julkistettu.

Kävimme tänään seitakivellä

ja Pakasaivolla.

Kolmenkymmenen metrin läpimittainen ympyräaalto

lammen pinnassa,

kun se iso rautu kävi tervehtimässä.

Kolme valkeaa poroa,

joita yleensä on yksi tuhannesta.

 

Ja mieleen palautuu kesä Enen kanssa:

auringonkilo, hirvi, piisami, kettu,

haukkapari kiertämässä ympyrää yllämme,

naarasmetso kävelemässä kehää ympärillämme,

joutsenpari lentämässä yli,

iso haukka, hanhet,

Saarenmaan joutsenaura, kuukkelit,

kalasääksi kala kynsissään...

Niin paljon hyviä enteitä.

Me kuulumme yhteen.

 

19.09.90        

Niin kuin meri tyyntyy illaksi

hyväksyttyään oman myrskyisen päivänsä kohtalon,

niin mekin opimme hyväksymään

oman päivämme -

illan hämärtyessä.

Niin mekin opimme hyväksymään oman iltamme,

ehtoopuolemme,

myös sen,

ettemme kykene myrskyämään joka kerta,

kun mieli tekisi.

 

Meri olet sinä ilta.

Laineet ovat lukemattomia huuliasi,

jotka lähestyvät toinen toisensa jälkeen.

Kerta toisensa jälkeen sinä hukut

illan aaltojen lukemattomiin suudelmiin.

Ja jostain kantautuu korviisi loputon,

sanaton veden laulu.

Ja illan kajo täyttää mielen.

 

Hukut yhdessä auringon kanssa illan suudelmiin,

kunnes taas heräät -

huomataksesi että kesä meni jo pois

ja koivun keltaiset lehdet

ovat kuin kesän kaipauksen kyyneliä,

jotka kilahtaen jäätyvät,

ennen kuin maan kosketus ne jälleen lämmittää.

Ja aaltojen läpi näet oman menneisyytesi,

sen, miten se kietoutuu yhteen

toisen kohtaamansa menneisyyden kanssa.

 

Eikä kukaan tiedä,

kuinka monta suudelmin kirjailtua aaltoa

on vielä odottamassa taivaanrannan takana

kun meri jälleen päättää kohdistaa

sanansa kuulijoilleen.

 

Aaltojen siunausta soikoon illan tummennut meri.

Syksyn siunausta helisköön mielen karpalomeri.

 

27.10.90 - Pärnu

On yö

ja tähdet taivaalla vilkuttaa vihreää valoa...

Mille tielle?

Kenen kulkea?

Onko avaruus suljettu

jonkin läpipääsemättömän,

läpinäkyvän paikan osalta?

Onko tila?

Onko tila vakava?

Onko tila ajassa?

Onko vastaus jo tilattu?

Onko se jo tulossa?

Vai mennyttäkö vain muistellen?

 

Muistelen mennyttä aikaa,

joka sekin oli tulossa - joskus.

Nyt - sen mentyä -

en aina tiedä missä kulkea.

Jos tietäisin kuka olisin...

Jos tietäisin missä olisin...

Jos olisin varma edes jostain,

silloin kun olen eniten epävarma itsestäni...

Ja on yritettävä elää

rakkauden synnyttämässä pelossa.

 

14.11.90 Tallink (omistettu Enelle)
(- matkalla Suomeen kahden ja puolen viikon Eestissä oleskelun jälkeen)

Kuin olisin jo kymmenen vuotta

kulkenut näitä tasaisia teitä.

Kuin olisin tuntenut nämä läheiset ihmiset

koko elämänjuoksuni ajan

kuin kiireissäni huomaamatta,

että he ovat olleet lähellä koko ajan.

 

Näin minusta karisee vähitellen pois se,

mistä olen aina halunnut päästä eroon -

omasta haavoittuvaisuudestani.

Alan nähdä,

että arkaa minuuttani voidaan kohdella rakkaudella,

rakkaudella, jota voi antaa vain ihminen,

joka ei itse haavoitu,

joka on murheellinen,

kun murheen aika on,

mutta joka näkee oman murheensa yli.

Näin minua opetetaan rakkaudella

pois näistä pelon ja itsetehostuksen kannokoista.

 

On kummallista,

miten joku voi niin nähdä lävitseni,

niin että sulan jäävuoresta

rakkauden ja läheisyyden metsälammeksi.

Yksinkö en enää ole?

 

Mitä tuo tämä uusi yhteiselämä

oman elämäni polulle?

Tuoko oikean elämän?

Sellaisenko,

josta tietämättäni olen uneksinut?

Tiedän vain sen,

että polku on oikea,

sillä se katsoo minua silmiin

taakseen katsomatta

takaisin palaamatta.

 

Ja meri näyttää vaahtoavan sylinsä.

Olkapäähän koskee

erosta syntynyt kylmän olon tunne.

On kuin tekisi kipeää lähteä sieltä,

mitä alkaa pitää kotinaan.

 

Koti on rakkain paikkani,

paikka missä lämmin selkä

koskettaa varovasti toista lämmintä selkää.

Missä lämmin katse

kohtaa lämpimän katseen,

missä käsi kietoutuu lämpimänä

lämpimien olkapäiden ympärille,

missä työtä tehdään yhdessä,

missä jälleen - unohduksen jälkeen -

voi haaveilla uuden elämän luomisesta.

 

Koti,

jossa voisi hoitaa puutarhaa,

muokata maata,

parantaa omaa mieltä

toista, läheistä ihmistä auttamalla -

siellä on minun kotini -

ei yksinäisyydessä,

ei erossa ihmisistä

vaan ihmisten luona,

siellä missä rakkaudella on asuinsijansa,

missä suu suuta koskettaa,

sormi sormea, varvas lämmintä varvasta,

missä elämälle kumarretaan nöyrästi,

mutta rakkaudella ja kiitoksella,

missä vastoinkäymisille nostetaan hattua

- ei nöyristellen vaan tietoisina omasta kohtalosta,

vakaina, päättäen tehdä oman osuutensa,

yrittäen tehdä sen niin hyvin kuin kykenee.

 

Arvaamattomat ovat elämän kasvot.

Ne osuvat kohdalle

vavahduttaen silloin

kun niitä vähiten odottaa.

Kiitos sinulle elämä,

joka osaat opettaa minua

myös hellyydellä.

...

Eilinen päivä kuin sävelten sommelo,

joka häipyy kuin läntisen taivaan kajo

kun se meren syliin häipyy.

Ja jokin on lähellä omaa ratkaisuaan.

Ratkaisematon kysymys kuihtuu hiljaa pois

kuin eilinen päivä,

jota tämän illan aavistuksen punertava kajo seuraa

läntisen meren syliin.

 

Meren syli häipyy hiljaa pois

kuin aalto, joka katoaa etäisyyteen,

niin kauas kuin silmä siintää.

Niin kauas on poissaolon hidastuva matka

- kuin sävel joka häipyy muistoista

etääntyvään meren illankajoon.

 

Niin häipyy syli pois

kuin etääntyvän illan kajo

tässä näkyvässä todellisuudessa.

Mutta ei kuitenkaan katoa.

On vain jossain muualla,

missä päivä luo armasta valoaan

aamu-unisina raottuville silmille,

hymyyn herääville armaille huulille

ja ihon kosketukselle,

joka on sittenkin aina täällä.

 

Ei siellä - illan sylissä - vaan täällä,

täällä avoimen meren keskellä,

missä uusi taivas alati uutta maata koskettaa.

Ja missä kosketus etenee maailman ääriin,

vaikka kaikki muu melkein paikallaan pysyy.

 

Ja minä kuljen

tätä rannatonta keinuvaa jotosta,

jonka reunat ovat poissa,

joka umpeutuu kuin...

niin kuin syleily umpeutuu

kahden erillisen ympäri.

ja syleily mukanaan se kulkee -

kuin kulkeva kulkija -

tietään tunnustellen aina sinne,

minne jokin tie jotain kuljettaa.

 

Jotakin myöten kulkee joki.

Maa pysyy, joki kulkee.

Joki kulkee jonkin pysyessä paikallaan.

Jos ylitän joen juoksun,

pysähtyy puolestaan jokin muu.

Eikä mikään kuitenkaan pysy ennallaan,

ei juokse ennallaan vaan muuttuu,

jos uskallan hypätä muutoksen tasolle

täältä, missä muutos ei vielä näy.

 

Niin kuin musiikki samana pysyy,

jos minä muutun,

ja muuttuu,

jos minä samana pysyn.

 

Ja näin me yhdessä muutumme molemmat.

Se mikä muuttuu kansaani,

minun (kanssani)

joka pysyn muutoksen mukana.

 

Ja minä palaan Suomeen

taas vähän muuttuneena

palatakseni taas

itse muutokseen.

 

13.01.1991 - Rovaniemen lentokenttä klo 20.54
Mitä te teette veljilleni?

Mikä on myrkyttänyt silmienne lähteet?

Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä?

Ettekö ymmärrä,

että tuhansien itkujen maasta versoo tuhansia kukkia

ja taas tuhansia - poisniitettyjen tilalle.

Jos joku ei jaksa nousta,

kasvaa vierelle uusi, vielä kauniimpi.

 

Näin te myrkkylähdesilmät

olette kahlinneet itsenne

loputtoman veriseen niittotyöhön,

koska ette kestä kauneutta,

koska kahlehditte itsenne

ikiharmauden loputtomaan sumuun,

samaan sumuun kuin kaihin peittämät,

loputtomat, pohjattomat myrkkylähdesilmänne.

 

Sumuverhokaihinne takaa te ette näe.

Ette voi olla varmoja siitä,

että näkemänne maailma todella olisi harmaa.

Sillä tuskaisen usvanne takana - sittenkin -

voi olla lumikyynelten kukkaismeri.

 

Te sameat kaihisilmät

ette enää näe vanhan runon ennettä:

jokaisesta poishakatusta lastusta

syntyy uusi tammen taimi.

 

Raskas on siis teidän osanne

auttaa uuden elämän luomista

tappamalla, niittämällä,

nähdä itsenne inhottavassa,

itsenne tarpeettomaksi tekevässä työssä,

nähdä itsenne jouduttamassa

omaa ennalta nähtyä loppuanne,

nähdä vihanne kaihin kasvamista

niin paksuksi,

että vihdoin loputon maailmanne harmaus

muuttuu loputtomaksi

pimeyden ei-olemiseksi.

 

Teidän rakentamanne maailma muuttuu

itseään ikuisesti kaipaavaksi yksinäisyydeksi,

käärmeeksi, joka syö oman häntänsä

yltämättä sumukaihin peittämien silmien taakse,

sinne, minne vain oma myrkkykielenne yltää

nuolemaan itseään,

jotta - puhdistumisen sijasta -

sumentuisi vielä enemmän.

 

Raskas on työnne

te viikatemiehet

vailla omaa tahtoa,

vailla mahdollisuutta olla se,

miksi olette syntyneet.

 

Voi ankaraa osaanne

te niittomiehet, kuolemankylväjät,

kun ette enää voi saada vastausta siihen,

miksi olette syntyneet,

kun omat tekonne

estävät teitä näkemästä itseänne.

 

Samea on lähteenne vihreä myrkkysilmä.

Ja minä suren,

sillä minä näen,

minä tiedän,

että siellä kukkaismeren joukossa

on hyvässä,

teidän verellänne kastelemassa mullassa

kasvanut sekin kukka,

joka on minulle rakas.

Ja minä juoksen niittokoneenne edellä

etsien sitä kukkaa,

joka on minulle rakas.

 

13.02.1991 Tallink - paluumatkalla Suomeen
Vesiruusun tuoksu silmissäsi,

lämpöä hohtavan katseesi alakuloisuus,

joka peittyy ilkikurisuuteen,

pilkkeeseen huultesi raosta.

 

En tiedä mitä tekisin sielulleni,

joka ei saa rauhaa muualla

kuin silmiesi kaivossa,

sisällä siellä jossakin,

jossa lepää ihmisen rauha.

Onko niin,

etten saa yhteyttä ihmiseen

muuten kuin koskettamalla?

 

Olet antanut minun tehdä sen.

Ja kiitän siitä.

Kiitollisuudella muistelen niitä hetkiä,

jolloin olen tuntenut kosketuksen.

Ja samalla häpeän sitä,

ettei se kosketus ole aina riittänyt minulle,

jota kaiken pitäisi koskettaa

aina ja ikuisesti.

......

Miten taivaltaisin elämäni loppupään

ilman kompastelemista?

Miten riittäisi vain se,

mitä itse teen toisille?

Olenko umpikujassa?

Mikä on tuo kaiken kieltävä tuppisuu,

joka mököttää oman tunnelini päässä?

Miksi kuitenkin pujahdin siitä raosta läpi?

Onko se kuitenkin hyvä merkki siitä,

että toivosta ei kannata luopua?

 

03.06.91        

Kuin kotkan siivet eri tasojen pyörreimussa

ilmojen syvänteestä toiseen,

yhä syvemmälle

maamerkkien tuntemattomia selityksiä kohti,

yli tuntemattomien merkkien saniaisviidakko-selitysten,

selittävien ja selittämättömien merkkien

tuntemattomien yksityiskohtien yli,

 

kohti sinertävää meren selkää,

kohti näkymättömien maamerkkien kangastusta,

läpi savutuulen autereiden,

ohi hevosenkenkä-atollien.

Siiveniskut harvoina

kuin planeettojen hidastetut kiertoradat,

universumin spiraalimietteet.

 

Omaa syntyä kohti,

oman uudestisyntymisen yli,

oman jälleensyntymisen tuolle puolen.

Tuolle puolen kultajyvän kokoista näköetäisyyttä,

se ja sen ja vielä senkin läheisyyttä hipoen,

suhisevasta peilisilmusta suuntaa ottaen -

kohti näkymätöntä katsetta.

 

Näin toistuvat elämän erämaat, selkoset ja kosteikot,

rauhalliset saaret kultajyvärantoineen,

toistuvat kultasaarekkeet

kuunsiltojen viileinä iltoina.

 

Viimeiset illat siellä

missä katse kantaa

yli heilimöivien elonkaaripeltojen,

itse elämän läpi,

itse poissaolon syksyn läpi.

tunturit mietteisiinsä pysähtyneinä,

pysähtyneet kelopuut

tundran varjoisissa notkoissa,

pysähtyneet ajopuut

notkojen hämyisissä suvannoissa.

 

Läpi syntymättömien,

jäästä nousevien rantojen ja vesijättömaiden

olemassaoloaan hakevien kansakuntien keskellä,

siellä,

missä matala viita ei vielä ole muuttunut suoksi,

suo järveksi, järvi jääksi,

jää jälleen järveksi,

järvi uudeksi joeksi,

joki joksikin muuksi,

muu mustaksi maaksi,

maa mullaksi, multa muruiksi,

murut uusiksi maiksi,

uudet maat toisiksi muiksi,

toiset muut toiseksi todeksi,

toinen tosi tottumukseksi,

tottumus olemattomuudeksi,

olemattomuus olevaksi,

oleva olevaiseksi,

olevainen vaivaiskoivuksi,

vaivaiskoivu kokoksi,

kokko ilman linnuksi,

ilman lintu ilman kaareksi,

ilman kaari ilman immeksi,

ilman impi veden kalvoksi,

veden kalvo veen emoksi.

 

Täällä olen tänään

ja ne muut toisaalla,

siellä missä huominen

hamuaa uutta kotiaan,

missä eilinen

hyvästelee toissa päivää.

Toisena päivänä

joku muu katsoo myös kaukaisuuteen

minun laillani -

mitään näkemättä.

 

Sen minä näen nyt niin selvästi.

Mutta aina tulee joku toinen,

joka katsoo niin syvälle kuin näkee.

On kuin olisi kirjavassa taivon kammarissa,

jossa katse harhailee ilman pihoja pitkin.

 

Katse kuin hämähäkin verkkoa

ilmaan seinäksi rakentaen.

Naurulankojen välissä tyhjän kyynelpisarat.

 

07.08.91         (> Ks. "1991 Udeget")
Rummun hiljainen kumu polvistuneen shamaanin sylissä...

 

26.03.1993

Nuo lukemattomat kirjat ja ne luetut kirjat.

Nuo lukemattomat, hyllyt täyttävät kirjat

joiden joukossa ne lukemattomat kirjat ja ne luetut.

 

Ne yli ymmärryksen käyvät yksinäisten pohdiskelujen määrät,

joiden määränpäänä oli elämäntaidon peruskurssi,

mutta jotka päättyivät taitamattomaan elämään

taiteen ja tieteen umpikujilla

ja uskomattomilla tietyömailla,

tiettömien taipaleiden takametsissä -

mieli pihalla, taju kankaalla.

 

Minä siellä jossain puolivälissä

tajuamatta ihmismielen vivahteikkaita ilmaisukeinoja,

sitä, miten tarkoitetaan tätä tuota halutessa,

ja sitä, miten tarkoitetaan tuota,

jos ilmiselvästi halutaan tätä.

Joskus kuitenkin tulee ilmi ainakin se,

ettei kaikki tule ilmi.

Ilman tietoisuutta paljastumisesta, ilmitulemisesta

kaikki olisikin hyvin.

 

Parhaiten naamioitunutta on se halu,

joka naamioituu ilmiasuunsa:

Ilmaistaan halu haluta tätä,

jota ilman emme voisikaan todellisuudessa elää.

Ja muut kokevat sen lopullisena tarkoituksena olevan viestin:

"En halua tätä",

jolloin he tyrkyttävät minulle sitä,

mikä minulle - itselleni ilmiselvästi -

on kaikkein tärkeintä.

 

Ja saan haluamani puoli-ilmaiseksi,

koska toiset luulevat,

etten tee sillä mitään

ja lopulta palautan sen heille,

ennen kuin kellonsoitto ilmaisee välitunnin päättymisen.

Mutta sen välitunnin aikana

olen etääntynyt jo kauaksi etelän yöhön,

ilman pimeille yöpihoille,

avarille hautuumaille.

 

En vielä ole kokeillut tätä herkkumenetelmää.

Mutta ruokatavarakaupassa

voisin aloittaa uuden elämäni kysymällä:

"Mitä tämä pilaantunut herkkumakkarapala maksaa?

Haluaisin ostaa sen poisheitettäväksi...

Mitä te maksaisitte minulle,

jos toimittaisin sen pois silmienne edestä?"

Ottaisin tittelikseni "tyhjäntoimittajan" sijasta "poistoimittaja"

ja-ja-ja-ja (anteeksi änkytykseni) poistaisin tuon raadon

taivaallisesta kauppakamarista suoraan edustukseen.

 

Ennakolta ajatellen kaikki näyttää ilmiselvältä:

"Ilmi tullut on ja kaipaa kaakkohon -

kullan noutohon/monohon..."

......

Kaikki vain antoivat postinsa postinnoutajalle

aamulla kello kuusi,

koska noutaja oli saapunut henkilökohtaisesti

noutamaan juuri sitä henkilökohtaisesti.

Ja tämä tapahtuma koski vain ani harvoja,

jotka arvasivat ani varhain takautuvasti,

kuinka etukäteen pitää periä takauksia.

 

Takakuukausina ei kellään ollut paljon

takaoven sisäpiirin etukäteistietoa.

Nyt, myöhemmin - myöhään aamulla -

huomasin heränneeni jo varhain yöllä

niin sanottuun aamuyön dejavu'hun,

joka tarkoittaa, että iltapäivä on peruuntunut aamuyöksi

ja että keskiyön tilalle on - päivän päättyessä -

astunut joku varhaiskypsä vastapäivään.

Ja se joku tuijottaa yhä sameasti eteensä,

huomiota herättämättä,

taakseen pälyilevien silmäparien

kieroon kasvaneessa viitekehyksessä.

 

Vaikea elää tässä Miss soutaen tuulessa -maassa,

missä missio seuraa toistaan,

missä missioiden paljous lähentelee jo missien palvontaa.

Missä "Miss' on miss Kultani! -

missä metsän paljous palkitsee saaliittoman metsästäjän,

joka saa-liittomaan naapurilta pin(n)oja keräämällä.

...

Monta lukematonta sivua

lukemattomissa kirjoissa lukemattomilla kirjahyllyillä

on tullut vastaan tätä kirjoitettaessa,

sillä kirjoittaminen paljastaa aukon seuraavalta sivulta

ja täyttää vähitellen lukemattoman paikan

- varsinkin jos kirja on tyhjä ajatuksista.

Kirjoittamaton kirja on harvoin sitä.

Siksi se tulee täyteen.

Kun se on täynnä, sammuvat valot.

Silloin on pakko alistua etukäteisarviointiin,

jossa takapotkuja ei korvata mustilla laseilla.

 

Niin on tämäkin runo väsätty

seitsemän vuotta sitten - Valentinen päivänä,

jolloin oli runsas ryynisato kaurojen sijasta.

...

Mari nukkuu sairaalassa

odottamassa huomista aamua.

Minä odotan huomista aamua -

nukkumatta sairaalassa.

valvon kotona niin kauan,

että yö väsyy odottamasta.

Muutan sillä välin maailmaa,

jottei maailma haluaisi muuttaa luotani pois,

koska - sen mielestä - maailma ja minä

emme sovi yhteen,

samaan maailmaan,

kuin missä minä jo olen.

  

19.10.1993 MATKALLA JUNASSA MORDVAAN.
Ensimmäinen lumisade koivumetsän keskellä... (> Ks. "1993-05 Udmurtia-Mordva")

 

[1994: Pitkä tauko runoudessa!]

 

30.04.1995

Olenko? Olen-ko sinä-hän-minä; minä-hän-sinä?

Kummallinen yhteys, kun vastaus on ennen kysymystä.

Ja kysymyksen jälkeen tyhjä tauko.

......

On jotenkin hyvä olla,

kun on päässyt kotiin niin vaivattomasti.

Kun ei ole tarvinnut lähteä

minnekään.

......

Mutta ensin pitää luoda tie,

jotta sen voi luoda umpeen

tehtävän vaikeuttamiseksi

että muutkin pääsisivät matkalle.

 

Kun muistaisi olla kotona,

eikä välimatkan päässä.

Kotini on majataloni;

gest-givare, dzhest-hiiwa-re.

 

20.11.95 klo 03:25

Aika:

alkaa alun ensimmäisestä seisahduksesta,

kun se kääntyy katsomaan taakseen

ja päätyy lopun viimeiseen käsistä karkaamiseen.

 

Aika käsittämätöntä, kuinka osa siitä alkoi -

lopun jäädessä tuonnemmaksi.

Tuoni jatkaa odotustaan - taapertaen.

 

[Jatkuu osassa XXV: 21.04.96]