Runot XXV 1996-2001

21.04.96 klo 00:15

Niin pitkä tie muurahaisen palata,

käydä askel askeleelta kekoa kohden.

Kaukana vai lähellä - ei tiedä sitä kukaan muu

kuin muurahainen ja sen omat jalat,

Tietääkö polku?

Tunteeko pesä painostaan, paljonko siitä on poissa?

Voisiko mitata neulasen ikävästä,

paljonko on tuhlaajapojalla matkaa kotia kohti,

kun kerran on jo pudonnut sille tielle.

 

Nuo silmät...

Ei-mihinkään kohdistuu kaikennäkevä katse.

Ja loputtoman keveältä näyttävä taakka

kuin hinaamassa toista minäänsä perille - toistamiseen.

Toistako kertaa, vaiko kolmatta?

 

Kuinka voi kantaa taakkaa käsittä?

Työntääkö maa sitä poispäin itsestään,

vai miksi kaikki tuntuu kuin jo ennen tehdyltä

- niin kuin nyt vain näyttäisi siltä,

että jotain tapahtuu,

vaikka kaikki tärkeä on tehty jo eilen,

toissa päivänä,

toissa talvena tai

ainakin toissa kesänä.

Aivan kuin tämä neulanen olisi jo tuossa

jonkun toisen minän kantamana.

 

Niin kevyt kulkea -

yhtä kevyt täsmälleen kuin miltä näyttää

ylhäältä katsottuna.

Sillä minä olen täällä

ja minä olen siellä - ylhäällä.

Ja sieltä ylhäältä minä katson itseäni,

joka haluaa katsella omaa itseään - kuin peilistä,

kuin vesimittari peilistä katsoo

omaa kuvaansa veden pintakalvolla.

 

ja minä haen elämän tasapainoa

yrittämällä katsoa ylhäältä ja alhaalta

vuorotellen samanaikaisesti,

ettei vaan mitään jäisi välistä pois.

Ja jos kummastakin suunnasta katsoen

taakkaneulanen näyttää yhtä kevyeltä,

yhtä heiveröiseltä, yhtä tyhjältä,

niin silloin vasta olen ehyt.

Eihän kahtia jakautunut voi sellaista taakkaa kantaa

edes pääsiäisenä pesään.

 

Näin astelen omaa pitkänlyhyttä polkuani.

Voi se olla polku, jota vain nimitän omakseni.

Omathan ovat sitä tallovat jalkani.

Oma on neulaseni, joka minulle suostui.

Oma on muurahaiseni,

joka suostui minulle.

Oma on puuni,

josta putosin.

Oma on puuni,

jolle annoin maan, ilman ja veden.

Ei iki-oma mutta oma -

siinä mielessä ja tässäkin mielessä.

Ja oma on oksani,

joka minulle neulasen tuotti.

Ja oma on maani,

josta synnyin,

johon kasvoin kiinni.

 

Oma on tuleni,

joka sai minut kasvamaan niin,

että muurahaiset haluavat luokseni -

ikiomaan pesäänsä.

Oma olen itselleni.

Sillä kaikki minkä omistan on minun,

koska minä olen se, mitä omistan.

Ei se mikä näkyy,

vaan se mikä on.

Oleminen on omistamista

ilman näkyvää omistajaa,

koska omistaja on aina se,

joka ei näy, tai -

kuka näkyy, muttei näytä omistavan.

 

Tai jos ei näy, niin omistaa kuitenkin.

Tai jos omistaa,

niin omistaa näkymättömästi, niin

ettei kukaan osaa kaivata omistajaa,

koska itse luulee olevansa se joka omistaa.

 

Omista poluistani en osaa sanoa.

Helpointa olisi omistaa niin,

ettei kukaan sitä tiedä,

vaan luulee itse tietävänsä, että omistaa.

 

Kaikkein varminta lienee sellainen omistaminen,

ettei ole mitään tekemistä koko omaisuuden kanssa:

ei hallintaoikeutta, ei määräämisvaltaa,

ei menettämisen eikä arvonmenettämisen pelkoa.

Vain usko siihen,

että tällä tavalla voi omistaa kaiken

pelkäämättä menettävänsä mitään.

On vain neulastaakka,

jolla naamioidaan se salaisuus,

että kaikki tapahtuu vain silmänlumeeksi,

jotta joku siellä ylhäällä lankeaisi ansaan,

että saisin rauhassa kantaa omaa taakkaani -

neulasta keon reikään.

 

Sillä näin sanotaan sanassa:

Mitä kylmempää on ulkona,

sitä enemmän sisälle on samaa kuin ulos.

Tämä paradoksi on mahdollista,

koska ulkona kylmässä ei ole ketään,

joka voisi sanoa:

"Täältä kylmästä maailmasta sinne lämpimään maailmaan",

sillä kaikki ulkopuoliset

ovat jo täällä sisällä - lämpimässä.

...

"Kivinen on elämän polku", sanoo Uuttu-Kalle

katsoessaan lapsen silmin sisälle kekoon

katsoen samalla keon reiästä sitä,

joka yrittää tähytä sitä,

mikä sisällä oleville on selvää

kuin taivaantähystysreikä.

Kaksi itseään tuijottamassa toisiaan:

toisella kaukoputki, toisella suurennuslasi.

Ja universumit avautuvat kohisten.

 

Kun ei tiedä, mikä on

ja kumpi on kädessä.

Ei tiedä, katsooko lähelle,

vai kurkottaako kauas.

"Kiviset ovat elämän keinot..."

 

Mistä löytäisin sen reiän,

joka ei suurenna eikä pienennä,

että näkisin itseni,

näkisin, kumpi minulla on kädessä -

kaukoputki vaiko suurennuslasi.

Kun mikään mikä erottuu,

ei kerro muuta kuin sen,

että joku katsoo.

 

Ei kerro edes, kuinka kauan katsoo.

Ei tiedä, katsooko enää.

Ei tiedä, katsoiko eilen,

vai alkaako katsoa vasta kohta,

jos hetki on suotuisa - vastakohtaansa.

 

Jos hetki on suotuisa,

niin onko suotuisaa katsoa eteen vai taakse,

onko suotuista katsoa menneisyyteen

ja nähdä omat polkunsa

kuin helminauhana, kilparatana tai hämähäkinseittinä.

Vai onko suotuisaa katsoa eteenpäin

ja nähdä oma itsensä jonain toisena päivänä

katsomassa uteliaana omaa menneisyyttään

ymmärtääkseen sen takana olevien

ja takaa tulevien aamujen avautumiset

- kuin hämähäkin leuat

tai verkkojen välistä nousevan uuden umpun.

 

Näin minä tarvon tätä polkua

arvioiden itseäni molemmista tulenkestävistä suunnista.

Näin minä tarvon -

välittämättä tuon taivaallista siitä,

mistä suunnasta katselen.

Ei katsominen ole tärkeää vaan tarpominen.

Tarpominen pitää miehen terveenä.

Katsominen on jo laiskuutta

tai ylellisyyttä.

 

Jumala on laiska, sillä ihmiset tekevät...

Tekeminen tekee heidät ihmisiksi.

Ja vain siten he ansaitsevat jumaluuden.

Sillä jumaluus ilmenee sanassa "tekee".

Mutta saman lauseen mukaan

ne ovat ihmiset,

ihmisten itsensä teot, jotka tekevät.

Eihän voi olla, että ihmiset olisivat jumalia - yhtä aikaa...*
[* Ks. myöhemmin valmistuva uskontoa käsittelevä dokumenttini, joka väittää toista...]

...

Se joka katsoo, on aina poissa.

Poissa oleva ei tee mitään.

Ja mitääntekeemättömyys rappeuttaa niin,

että elinvoimat vähenevät

ja jumalana oleminen alkaa näyttää merkkejä siitä,

että on aika vaihtaa rooleja.

Kuin klovni ja kuningas - kilvan pohtimassa,

mitä tarkoittaa, että:

Ellei tasapainoa ole, ei ole tasapainoa.

 

Näin minä mittaan omaa työtäni,

omia ajatuksiani, sitä,

montako neulasta on kannettava kekoon,

montako oivallusta on synnyttävä

viimeksi kannetun neulasen jälkeen,

jotta ymmärtäisin sen keoksi.

Viimeinen neulanen

tuntuu kaikkein tärkeimmältä.

Siksi minun on raportoitava

jokaisesta neulasesta suurvisiirille,

kun en tiedä, miltä tuntuu jäljestäpäin:

onko neulasissa jotain eroa viimevuotisiin.

 

Oliko tuollainen elämäni

sillä tavalla elämisen arvoista,

että voisin kohdata uuden elämän,

jossa kaikki näyttää toiselta

kuin tässä ja nyt.

 

21.02.1997 - matkalla Viroon

Tyhjää tapaa ajatus,

niin kuin ei kulkisi

eikä osuisi

minnekään.

Pää tyhjä, mieli tyhjä.

Onnesta ei tietoakaan.

On vain matkustamista,

huonoa omatuntoa,

ettei ole lasten lähellä.

Haluaisi heidät kotiin.

Ja kuitenkin pelottaa näin pitkän ajan kuluttua se,

että he tulevat kotiin.

Ei niinkään pelota lapsien tulo vaan se,

miten tulisin toimeen Enen kanssa,

kun ei olekaan vanaema auttamassa.

 

Tällainen on tämänhetkisen elämäni tilanne.

Huolta siitä,

miten lopettaisin tupakoinnin ja purukumit yhtä aikaa.

Hampaani on kohta pureskeltu pois.

Fyysinen kunto on nolla.

Nippu tekemättömiä töitä,

joista ei saa penniäkään.

Puolinukuksissa flunssatabletin vuoksi.

Ja pitäisi vielä ajaa yli sata kilometriä.

 

Ei hymyile pojalle elämä,

sillä kolmen päivän kuluttua

pitää jo olla paluumatkalla

- taas samaan pölyisten,

siivoamattomien lattioiden yksinäisyyteen.

Ei elämä tämän arkisemmaksi voi tulla.

 

19.2.98        

Ecce - hjumo ~ Katso ihmistä!

Canto/Kunta - omule ~ Huumaava puu

Essen

Oleminen ja syöminen

Olmai ja esanssi

Omena - kanto

Raskaus - Rasse - Cause

Syy - Kyy

Q ?

IS -

NO - ON ~ NOA - AION

AI-NOA ~ I KNOW

NEW

ON - EI ~ EI - ON ~ AI-ON

I - O

EI - OW ~ EI - OU

MMM

Niin hyvältä se maistuu...

Otaseotaseota

Sato - aatos

~ Adoms ~ Adam-uss ~ A-dam-is

õun

Kielen odotus ennen syntymäänsä.

 

21.02.1998 - Elämme uuden ajan alkua. Plussa vaihtuu miinuskuvaan, jossa musta suora vaihtuu valkeaksi ympyräksi. Ympyrän musta ympäristö on ääretön viiva, joka siksi näyttää epämuodostuneelta kaarelta. Ja mustan viivan ympäristö on ääretön valkea kaari, joka näyttää vielä suuremmalta ympyrältä, koska se on niin suuri viiva, että kaikki edellinen mahtuu sen sisälle. Sen viivan nimi on "aika". Ja sekin viiva kääntyy jossain itseään kohti, koska (edellä piirretty) omenapuu on niin kovin kiinnostava.

- Puunrunko on musta spiraali, joka päättyy ympyräksi (vihreä - mustat oksat - sisältä valkea). Ja omenapuussa on valkea, (ulkoa) punaposkinen omena, omenassa kanta ja kannassa musta mato, joka tekee omenaan valkean madonreiän, joka johtaa mustaan ympyräsiemeneen, joka on sisältä valkea. Ja siemen putoaa vihreään maahan, jossa siemen muuttuu mustaksi, mutta joka on sisältä musta, mutta josta lähtevät valkeat viivat maan mustaan sisukseen. Ja kun viivajuuret ovat levinneet suoriksi säteiksi, nousee viiva musta-puna-ruskeaksi muuttuneena maanpinnalle...

MUSTA-PUNA/VIHREÄ-VALKEA...

Lehdellä on juuret, omenalla on juuret, siemenellä on juuret ja puunrungolla on juuret. Madon juuret ovat omenassa. Se on loinen, pyhä henki, joka tarvitaan kierron jatkumiseen, omenan mädättämiseen, jotta siemenet pääsisivät itämään. Lehti on peitto. Käärme on "omenan häntä" tai lumpeenkukan varsi. Mitä vähemmän luonto tuottaa näitä patsaita, sitä enemmän ihmisellä on tarve rakentaa niitä. Koska patsaan on oltava olemassa, koska se on muistutus...

- Se mikä toisessa päässä on kuoleman valtakunnan KHARON-KORPPI -lautturi, vie raadon terävällä nokallaan maapalasen syvyyden kätköihin, sama sukeltaa pohjolassa paljassarvisena kuikkana noutamaan saman palan uuden maailman luomiseksi... lapanenäisenä kauris-sorsana. Kaarne-korppi vie joen taakse, Kauri-lapasorsa hakee sen meren pohjasta räpyläjaloillaan ja lapionokallaan, uuden elämän kaivaja, vanhan raadon kaivaja/hautaaja, so. luoja-kaivaja.

 

24.04.1998 klo 00:40

Onko niin, että vuodet ovat täyttyneet?

Onko niin, että ihmiset ovat vanhentuneet?

Onko niin, että vuosien tiimalasi täyttyy,

että ihminen on lähestynyt itseään niin,

että yltää jo katsoa sisään?

 

Onko niin, että vuosien loppumaton odotus

on vaihtunut loputtomien vuosien askarteluksi

sellaisten asioiden parissa,

joita ei pitäisi penkoa sellaisen ihmisen,

joka on päätyökseen penkonut jotain muuta

ja ansainnut sillä omat laakerinlehvänsä.

 

Onko niin, että vuosien työ on tehty -

tietämättä, että maailma tekee myös omaa työtään.

Ihmiset ajattelevat, eivätkä enää usko joulupukkiin.

 

Usko on se, joka lopulta ratkaisee,

mihin suuntaan käy ihmisen tie.

Kaikki tärkeät ratkaisut ovat uskonvaraisia.

Elämän kulminaatiopisteistä ei ole etukäteistä tietoa,

eikä tietoa noilla pisteillä jaeltavana.

Ei ole tietoa silloin,

kun löydät ihmisen.

Ei ole tietoa silloin,

kun päätät erota hänestä.

Ei ole tietoa silloin,

kun viimein kohtaat kuoleman.

Et tiedä vielä,

onko sen syli hyytävä vai lämpöinen

ja ottaako se sinut lempeästi.

 

Minä - joka päivä päivältä palaan

yhä useammin lapsuuteen,

sen viattomuuteen, sen uskoon

- minä haluan lapseksi.

Haluan uskoa, en tietää.

Tieto vie suoraan helvettiin.

...

Tulen sekopäiseksi näistä kevätöistä,

jolloin - autossa yksin istuen -

kuuntelen mitä tahansa radiosta.

Ja kaikki mitä kuuntelen,

saa minut melkein puhkeamaan itkuun.

 

On hetkiä,

jolloin olen vain pelkkiä muistoja.

Enkä edes tiedä,

ovatko ne ensinkään omiani!

...

Osmankäämintie...

Mikä on se karjalaiselle hiekkarannikolle sijoittuva mäntymetsäpolku,

joka johtaa huvilasta toiseen - unessa?

Se on ajatuspinttymä,

jota olen varmasti unessa kävellyt kesäyössä.

 

Tiesin sen silloin

kun vietimme juhannusaaton

Manamansalon hiekkarannoilla

Tuo unohtumaton yö,

joka palaa yhä uudelleen mieleen ympäristön vuoksi.

Minun runosuoneni ei nyt pulppua,

koska voima on mennyt johonkin -

toivottavasti - tärkeämpään.

Mutta runot ovat tallella päiväkirjoissa.

 

Tunnen nyt löytäneeni kotiin

ja voin siis astua ihmisten ilmoille.

Ei tarvitse enää piilotella.

Paradoksi on:

Vain kodista voi astua ulos.

Muulloin on ulkona - valmiina.

Ei ulkoa voi astua ulos.

Olen pysytellyt sisällä riittävän kauan.

 

Ene ymmärtää,

miten astelen yksin varpaillani kaikupolkua myöten,

osmankäämipolun kautta

kohti kultaista kartanoa,

joka sisältää seitsemän läpinäkyvää huonetta.

Jokaisessa on vain yksi seinä.

Savupiipusta hohtaa valkeus,

joka hehkullaan peittää ympäröitsevän maan -

hehkullaan.

 

28.06.98 klo 02:00

Jyväskylän yksinäisyydessä -

ensi kertaa elämässä tajuten,

että kuolema tulee lopulta väistämättömästi.

 

Äiti kuolee jonkun ajan kuluttua.

Maksa kerää verta,

jalat turvoksissa,

sydämen vajaatoiminta,

aukkoja siellä

missä tulisi olla sulkuja, läppiä.

Ainakin kolme reikää. Liikaa.

 

Entä minä?

Jalat turvoksissa jo puolilta päivin.

Molemmat ranteet kuin rikkonaisella robotilla.

Korvissa soi.

Ei soi musiikki

vaan pitkä jatkuva tinnitus,

ohut kuin thin...nicht...tyst/uss.

 

Kuolema lähenee.

Nyt vain voi alkaa viivytystaistelua.

Enää ei ole mitään edessä.

Verhon takana ei ole uutta odotettavissa.

On vain viivyteltävä,

ettei lähdön odottaminen alkaisi vielä.

On vain käytävä viivytystaistelua

sitä hetkeä vastaan

jolloin on alettava odottaa.

 

On tehtävä jotain,

ettei alkaisi odottaa.

Nilkat turvoksissa.

Näkö lähes päivittäin heikkenemässä.

Kilot keräytyvät ruumiiseen muistojen sijasta.

Kesäyö ei tuo mieleen muuta kuin puun maun.

Ei enää nuoruutta,

jonka mukana toivo vaeltaa.

 

Ainoa, mitä vielä jaksaa opetella,

on luopuminen,

luopuminen siitä,

mitä nuoruudessaan vielä piti merkittävänä.

 

Kun osaisi luopua.

Jos osaisi luopua,

alkaisi tehdä jotain,

mistä varmuudella ei ole mitään hyötyä,

mistä varmuudella ei saa kunniaa eikä mainetta.

Kun edes oppisi kävelemään päivittäin.

Näinkö huonosti olen oppinut elämän kulun?

Ei aina edes tiedä,

mitä rakkaus on.

Ne joita tulisi rakastaa

ovat puolentuhannen kilometrin päässä.

Ja muut vielä kauempana,

vaikka ovatkin ympärillä.

...

Tämä kesäyö -

kuin ne lukemattomat kymmenet kesät,

jolloin olen haaveillut tulevasta,

valaistuneesta minästäni,

siitä, kuinka toiset näkevät minussa aamunkoiton,

ymmärtävät sen,

minkä minä ymmärsin jo kaksikymppisenä lapsena.

 

Nyt olen jo vanha mies,

vaikka sitä on lähes mahdotonta tunnustaa.

Käsi tärisee hampaita harjatessa.

Äkilliset pakkoliikkeet ovat puhkaista posken,

kun ei voi pysäyttää sitä liikettä,

minkä on alkanut.

Mitä siitä, että olen "lisensiaatti"?

Papereihinkin kirjoitin sen kahdella s-kirjaimella.

...

Kesäyö on silti yhtä valoisa kuin nuoruudessani.

Mutta siinä ei ole enää

pienintäkään odotuksen kihelmöintiä,

ei toivoa,

että tuleva olisi parempaa kuin nyt.

Jos olisikin ulkonaisesti,

niin so what?

Ei se auttaisi minua vähääkään,

koska se olisi vain vähäinen korvike siitä,

mitä olisin ansainnut elämästäni.

 

Olen tavoitellut tuulimyllyjä,

mutta täällä istun valoisassa kesäyössä

edelleenkin pohtien,

miksi minua pitäisi arvostaa.

Ja kuitenkin tiedän,

että tuollainen arvostus olisi vain harhaa,

vain yhden nuotion kestoista harhaa.

 

Osaisinpa elää

tämän elämän kääntöpuolen niin,

että näkisin edes nuo harhat,

etten iloitsisi,

etten riemuitsisi liikaa,

että iloitsisin

ja riemuitsisin vain niistä hetkistä,

jotka vahingossa törmäävät minuun

kesäyön valohämyssä,

että iloitsisin kaikesta,

mikä on samaa kuin muillakin ihmisillä,

heillä joilla ei ole tarpeettomia toiveita,

jotka iloitsevat lauantaisaunasta enemmän

kuin suureksi kasvamisesta/tulemisesta.

Kuinka oppisin elämään ilman toiveita nyt,

kun itse kuolema jo kolistelee

porttiensa loppukoitoksissa kolhiutuneita lukkoja.

Miten oppisin elämään ilman toiveita?

Nyt olisi aika,

nyt kun tiedän

ettei toiveista voi enää tulla tosia,

nyt kun tiedän,

etteivät toiveet ole muuta

kuin pivo tuhkaa

äsken  sammuneessa hiilloksessa.

 

Kun nyt tiedän,

että tunnistaessaan toiveen

tunnistaa myös harhan,

sen kuinka perusteettomia

ja pohjaa vailla

nuo toiveet ovat olleet.

Kun tunnistan toiveen,

tunnistan sen,

mistä elämän koulu yrittää opettaa pois.

...

Joskus muinoin tällaisena kesäyönä

olen haaveillut kirjoittavani hyvä runon.

Nyt kun jälleen

- ties kuinka monetta kertaa -

luulen vihdoin kirjoittavani sitä,

ymmärrän tieni tulleen johonkin päätökseen.

 

Hyvän runon tunnistaa siitä,

ettei sillä välttämättä ole merkitystä

kuin yhdelle ihmiselle -

kirjoittajalle itselleen.

 

Minulle kaikki kirjoittamani runot

ovat parasta, mitä elämässäni

juuri sillä hetkellä on voinut tapahtua.

Voi - kunpa alkaisin uskoa niiden sanomaan,

jota kukaan toinen runoilija ei voi korvata,

vaikka puhuisi enkeleiden kielellä.

 

03.07.98 ~ klo 03:10
Sain [Käärmeen] Ajan hymnin III version kuntoon. Se loppuu sub-matalaan h-säveleen (h-molli).
Lopuksi huokaus - ERITTÄIN PITKÄ!!!

Aika, aika, aika.

Elämä on saavuttanut tunturin laen.

Paljas autius lännessä ja idässä.

Vain jäkälämatto taivaan ihailtavana,

keltainen mittaritoukka

tutkimustehtävässään etsimässä paikkaa,

josta tulla siepatuksi korkeuteen

ilman paluulippua.

 

Suuret, autiot rannat

näkymättömässä kuulaudessa.

On kuin sini leijuisi tyhjän päällä -

pilvien päivystäessä päivän kehällä.

 

Tie on kaikkialla.

Niin näkymättömäksi sekin on levittäytynyt.

Näkymättömät ohikulkijat

rantojen ketjussa, metsien saarissa,

vihertävissä ilmojen radoissa

kukkien loisteketjua päivittäen.

 

Veden loimu kuin aamun sarastus.

Nousee, nousee,

yhä kirkkaammaksi muuttuu maa.

Ja kulta hohtaa hymysi takana

itkun liittäessä yhteen surun ja ilon

niiden hyvänä hääpäivänä

elämän avarilla vainioilla/pihamailla.

 

Pitkät pihat on mielen kulkea

auringonnoususta laskuun saakka

pimeän pohjolan valvoessa

loputtoman päivän olematonta yötä.

On kuin elämä ottaisi kiitoksen vastaan,

eikä häiritse öistä valvojaa.

Hyväksyy kaiken sen,

mitä hetki pitää ahneesti sisällään

väläytellen aarteitaan

vain tuokion verran.

 

Yö ei puhu ääneen.

Se näyttää - ilman sanoja.

Yö on teko,

joka parhaimmillaan saa mielen palamaan,

tutkiskelemaan

oman syttymisensä tähdenlentotarua,

jonka soinnin voi kuulla,

kun on riittävän hiljaista.

 

Jokainen yö

pitää sisällään ne kaikki muut yöt

- joka kerta.

Minulla on siis vain yksi yö

ja yksi päivä aikaa.

Elää.

Kerrallaan.

 

Joka kerta.

Kuin avaisi tyhjän vaeltajantuvan

ja katsoisi sisälle pimeään

nähdäkseen,

kykeneekö näkemään oman valonsa,

ja jos näkee, niin

kykeneekö näkemään omassa valossaan itsensä.

Kun johtopäätökset on tehty,

sulkee kulkija pyhän oven,

ettei pimeä päivety liikaa.

Mikä on se mieli,

joka muistaa oman nuoruutensa

- jopa paremmin kuin vanhentuvan nykyhetken?

Vai auttavatko vain muistot

kohtaamaan huomisen muistinvaraisesti,

eilisen tyyneydellä? En tiedä.

 

En tiedä jäkälien määrää.

En ymmärrä,

mitä hämähäkinseitti miettii

elämäntarkoituksestaan

leijuessaan ilman leveää lakea.

 

Rakkaudella nähtynä

tämä olisi niin mutkatonta ymmärtää.

Kun vain osaisi rakastaa joka päivä,

nähdä polkujen moneus,

ymmärtää tie leveäksi

kuin tanssiva nuora,

joka on aina oikealla tiellä,

oikealla polulla - pyöriessäänkin.

 

Mitä olet ihminen uskomaan,

että tiedät,

voitko ottaa oppia

nuotiotuhkan hiljaisuudesta?

Kuinka nöyrästi

soutuvene kohtaa järven armaan aallon?

Kuinka väinän aalto laulaa

kohdatessaan veneen

ilolla ja hyvällä mielellä?

 

Voitko sanoa olevasi

kasteen kimalluksen vertainen?

Ole hiljaa niin kauan,

kuin et kykene loistamaan

edes sadepisaran vertaa

auringon ilmestyessä taas pilven takaa.

 

Kun ensin osaat tuon taidon,

voit alkaa selvittää,

kuinka hohtaa -

vaikkapa pilvisellä säällä

tai keskellä kesäyötä.

On aika ihmisen pojan vaipua

unten saarien takaisiin taivasmeriin.

Oi rauhan maa...

 

15.12.98 klo 00:02

On taivallettu niin pitkä matka.

Pitkä tie on kulkea alusta loppuun.

Kun olen kulkenut oman tieni päähän,

alkaa uusi elämä,

niin kuin olisi kolmannella hetkellä

noussut ylös kuolleista,

tullut eläväksi ihmisille.

 

Kun jokin tulee valmiiksi,

on se alku joillekin muille.

Samalla se on irtautumista jostain menneestä.

Toisille kuolen samalla hetkellä pois.

Kuin olisi Juudas läpi elämänsä -

ei kavaltaja, mutta kuitenkin juuri se...

 

Luopuessaan jostakin toteaa,

ettei entinen enää riitä.

Ja ne, joille entinen riittää,

pitävät pois muuttanutta kavaltajana,

kavaltajana, joka kertoo,

ettei se mennyt elämä ole kaikki.

 

Se elämä

on vain osa jotain suurempaa,

joka on suurta siksi,

että se on niin pientä,

että se hohtaa.(*)

 

Olen elämäni käännekohdassa - jälleen kerran.

Ehkä alkaa uusi Helsingin-aika,

aika jolloin syvyys pannaan syvälle.

Kätkenkö syvyyden sisälleni?

Enkö kirjoita enää päiväkirjaa?

 

On johdatusta,

että työryhmästä tuli tällainen -

ikään kuin jokaisella

olisi etukäteen määritelty oma roolinsa

siksi, että tapahtumat on määrätty tapahtumaan.

Jotta ne tapahtuisivat,

on löydettävä sopiva roolimiehitys!

Nämä ihmiset eivät ole löytyneet sattumalta.
(*Vrt. Karhunpeijaiset -teksti)

  

01.05.1999 klo 01:40 vappuaamuna

Elämä on mennyt ohi

ennen kuin huomaatkaan.

Koko tämän kilpajuoksun ajan

kuvittelit ja haaveilit lupaavasta tulevaisuudesta.

Nyt vasta huomaat,

että odottelusi aikana on syntynyt uusi sukupolvi,

joka kilpailee kanssasi elämän neitsytpolulla.

 

Kuvittelit aina,

että vanhemmat ihmiset - kuten Erik Tawaststjerna -

ovat niitä menestyneitä,

joiden tehtävä on tukea nousevaa polvea.

 

Sinä itse et ole enää lupaava nuori, nousevaa polvea,

vaan jäljelle joukosta jäänyt,

joka joutuu yksin taistelemaan

olemassaolostaan niiden kanssa,

joita - oman uskosi mukaan -

juuri sinun "vanhan" pitäisi tukea,

sillä oma elämäsi on jo aikoja sitten

pantu tradition mukaisesti järjestykseen.

 

Niin yksin,

ettei ole sanoja sen kuvaamiseksi.

On vain unohdetun sammaleinen kiertotie,

 polku jota askel raataen tapailee

toisten nuorempien  katsoessa vierestä

kehän sisällä käytävää kaksintaistelua,

jossa vastustajana on elämä itse,

juuri se ystävä,

joka oli kaverisi - luvaten paljon.

ja juuri nyt sinä olet kehässä,

jossa parhaaksi kaveriksesi luulemasi

onkin oma vastustajasi.

 

Onko minun lannistettava itse elämä

selvitäkseni voittajana tästä kilpailusta?

Miten elämä voitetaan?

Kuinka se kampitetaan

- tekeytymälläkö kuolleeksi?

 

Otanko vielä yhden ryypyn vanhaa konjakkia,

vai miten selviäisin tästä umpikujasta,

jossa voittaja on jo selvillä,

koska - minulle - kaikki tapahtuu liian myöhään.

 

Tiedän olevani voittaja,

mutta miksi

minun täytyy jo sitä ennen kuolla pois?

Miksi on elettävä köyhyyden rajamailla

ja työstä väsyneenä

tietäen että palkan maksuaika koittaa

vasta "laulajan haudalla".

Minulle se kaikki on liian myöhään,

koska väsyn jo ennen.

En minä ole västäräkki,

jota tarvitsee vain käskeä laulamaan.

 

Minä olen minä.

Ja minä - juuri minä - olen lopen väsynyt

eläessäni omilla äärirajoillani.

Ruumiini ei kestä enää.

Henkeni ei kestä enää.

Vain aika ja maailma ovat riittävän vahvoja

säilyäkseen, pysyäkseen terveinä.

Eivät minun voimani riitä loppumattomiin.

En ole ikuisuus.

 

16.10.99 klo 02:22

Harmaa maa - osin pystyssä,

enimmäkseen meren peittämä.

vain yksi liikkuu,

vain yö liikkuu

koskemattomien laineiden päällä.

Valkeus ei vielä ole tervehtinyt.

Minä en erota sinua itsestäni.

Ykseyttä sanotaan pimeydeksi.

Yksinäisyyttä sanotaan pimeydeksi.

Pimeys on sitä,

että olemme yhtä - me kaikki,

jotka valkeuden avulla erottaudumme toisistamme.

  

Ja katso: Valkeus tuli.

ja kaikkosimme erilleen toisistamme -

ikään kuin häveten,

ikään kuin älyllisessä mielentilassa

kuuluisimme erilleen,

että se olisi sovelias käytöstapa.

Vain pimeydessä voimme siis olla yhtä.

 

2001:

(Päivämäärätön trilogiaruno > Ks. "Aikamietteet -79":)

Nuo juurettomat ihmiset,

jotka eivät tunne omaa historiaansa.

Eivät tiedä, että kaikki mitä he luulevat omaksi itsekseen

on vain lainatavaraa.

Niin kuin laulut ovat lainattuja.

Vain harva tietää niiden synnyn.

Ne jotka tietävät, tietävät myös mitä näytteleminen on.

Me näyttelemme musiikkia. Näyttelemme kuin lapset,

kunnes jonakin päivänä huomaamme,

että kykenemme myös LUOMAAN.

Olemme astuneet näyttelemisen ja matkimisen rajojen tuolle puolen.

Vain ne hetket ovat todellisia.

Ne voidaan sen jälkeen toistaa vain näyttelemällä.

Jos ne luodaan uudestaan,

eivät ne enää ole samoja kuin ennen.

 

LUODA VOI VAIN KERRAN.
LOPPU ON LEIKKIÄ.

Leikki loppuu luovaan tekoon,
ensimmäiseen totuuden hetkeen.

(2009: 'Näytelmä' on esitys siitä, mikä muualla osataan paremmin, oikein.)

[Jatkuu osassa XXVI: 15.11.01]