Runot XXVII 2005-2008

25.09.05 klo 03:18 aamuyöstä - Järvenpäässä 21.-24.9. ugriseminaarin jälkeen

Unta en saanut, uni ei ilmesty.

Ei tule uni elämän kulkurille,

tienvarsiojien vanhenevalle vaeltajalle.

Tuhat ja yksi yötä olen valvonut -

joko pysyäkseni päätiellä,

mutta yhtä lailla,

yhtä usein yrittääkseni harhailla

mielen synkeässä kosmoksessa silmät auki

ja muistaa, millaista oli

ja millaista olisi kirjoittaa

syksyn yhdeksästä hevosesta,

seitsenpäisestä myyttisestä nuottikäärmeestä,

onnen seitsemännestä taivaasta,

kahdeksasta elämän kesästä

tai äärettömyyden ikuisuuden mittaisesta kosketuksesta,

joka ei lakkaa koskaan,

mutta jonka erottaa silloin,

kun sen tuntee tapahtuvaksi.

 

Höyhenenkevyt kosketus -

kuin sulka joka sipaisee silmät umpeen

ja aukaisee ne,

jotta huomaisit jo ylittäneesi moottoritien keskiviivan

kongressista palatessasi -

elämän keskiviivan jo kauan sitten ylittäneenä.

 

Mitä on tämä elämä,

joka lainaa sinut koekaniinikseen

kirjoituspöydän ääreen

- säästeliäästi enää aamuöisin,

kerran pari vuodessa,

unettomien yön tuntien jatkumossa.

En tiedä enää, en muista enää,

enkä oikein edes välitä enää tietää,

mikä se saa minut joskus istahtamaan vielä

tämän alkuun saatetun vihkosen ääreen.

Onko tämä ensimmäinen yritys

kirjata loppupäätelmiä?

Mistä löytyisi taito kirjailla

loppupäätelmillä varustettuja alkukirjoituksia

pimeänä syysyönä muun perheen nukkuessa

ilman mielenliikutusten syövereitä,

ilman kauhu-unia elämän kosketuksesta.

 

Niin pitkiksi venyvät

tyhjyyttään ammottavien ajatusten

näkymättömät rakennustelineet.

Niin sumeita ovat laulureitit,

joita pitkin päätin uhmaikäisenä nuorena urheasti vaeltaa.

Välillä tuntuu siltä,

kuin läpinäkyvän kesäyön kirkas jotos olisi muuttunut

talvisen kaamoksen lumen täyttämäksi jalkakäytäväksi,

jossa laahustat sammutetuin lyhdyin

horjahdellen kodin paikkaa muistellen.

 

Mistä tällainen synkän kuusikkotiheikön kosminen kauhu,

joka on kuin taivaallinen esirippu mielen verhona -

hajotakseen heti

kun yrittää salaa raottaa sitä

nähdäkseen läpi.

Verho, joka vain peittää toisen,

vielä todellisemman verhon...

jonka takana vain

peräkkäin elämän edessä murjottavia naamioita

odotuksen esikartanoissa.

 

Olen kuin sekoitus karhunpeijaisia

ja sitä, mikä jää peijaisten ulkopuolelle.

Kummalle puolen kallistuisin?

Mihin voisin kallistaa pääni

tuntien olevani kosmisen emon helmassa,

etäisyyksien äidin laajassa sylissä -

kuitenkin vailla kaipuuta mihinkään tuntemattomaan.

 

Olisiko opeteltava

tai olisiko muistettava, palautettava mieleen

oma epäselvästi kirjoittamisen helmasynti,

jotta unohtaisi epäselvän maailman

ja tekisi tutkimussuunnitelman tai -kohteen

omasta rauhattomasta mielestä,

joka ilmaisee itsensä hätähuutona,

kaipauksen airueena,

joka ilmoittaa kaipauksesta,

mutta ei vielä kerro sen ulkonäköä.

Sen tunnistaa vasta sitten

kun sen näkee.

 

Aavistan että vanhuus on vielä joskus voima,

mutta en vielä tiedä,

millainen vaihde on löydettävä,

mikä on se kanava,

joka on kytkettävä päälle,

jotta tämä kaikki ilmaisisi,

hohtaisi enää pelkkää hyväksyntää

ja voimien löytämistä olevaisen tarkkailusta.

Sen sijaan että nousen aamuyöstä - kolmen pintaan

vain ihmetelläkseni sitä,

miksi tässä kävikään näin.

Miksi löysin vain kaaoksen etsiessäni sädekehää,

joka valaisisi muutakin

kuin minut itseni, oman peilikuvani?

Miten tässä pääsikin käymään näin?

Ympärillä perhe muistuttamassa,

että elämän tärkeys ei piile totuuden oivaltamisessa,

vaan se piilee lähimmäisen ymmärtämisessä.

Ymmärrän kaiken sinä päivänä.

Tai sitten ymmärrän vasta sinä päivänä,

kun nämä kirjoitetut 

tai kirjoittamattomat ja lukemattomat sivut

yhtyvät toisiinsa, muuttuvat toisikseen,

kun nämä kirjoitetut sivut

eivät enää millään tavoin eroa

kirjoittamattomista ja lukemattomista sivuista.

Vasta silloin on mahdollista ymmärtää samanaikaisesti

menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

 

Kun tyhjyyden täydentymistä

ei enää erota täyden tyhjentymisestä,

olet ajan rajalla, rajapuomilla,

rajavyöhykkeen ei-kenenkään-maalla,

jota katsoessa ei enää tiedä,

mihin valtioon pitäisi mennä,

jotta näkisi oman tulevaisuutensa.

Tiedät siis tulevaisuuden,

jos tiedät, kumpaan suuntaan pitää kulkea,

oletko emigrantti vai turvapaikan etsijä,

pois karkotettu maanpakolainen vai maahanmuuttaja.

Vain tietämättömyys paljastaa

menneisyyden ja tulevaisuuden samanaikaisesti.

 

Voit nähdä kaiken.

Mutta hintana on se,

ettet enää tiedä, onko se jo ollut,

vai onko se vasta tulossa.

Ja tapahtuuko se sinulle

vai jollekin toiselle.

Kuin ennustajamuori, joka ei tiedä,

milloin se jonkin tuleminen tapahtuu,

josko olisi jo tullut

tai jos on vasta tullakseen.

...

Ensimmäistä kertaa tunnen,

että tämä punakantinen, oma "musta raamattuni"

on viimeinen öisin kirjailtu päiväkirjani.

Lähtemiseni aika on siinä,

kun tämän kirjoittaminen osoittautuu päättyneeksi.

Paradoksi on,

että joka kerta kun lopetan kirjoittamiseni,

on tämä kirja lopussa.

Eikä kukaan vielä tiedä,

oliko loppu oikea,

onko minusta näiden mietteiden jatkajaksi.

Onko toimintani sitä,

että julistan sadonkorjuukauden jo saapuneen,

vaikka en ehtinyt edes kevätkylvövainioille?

 

Mistä syntyy tämä lohduton ikävä?

Mistä rakentuu tämä itkuvirsi,

joka olisi voitu kirjoittaa jo tuhat vuotta sitten

- tai äskettäin, 1001 yötä sitten.

Mistä tämä ikävä siihen,

kuinka olisi pitänyt elää

verrattuna olemassaolon ikävään puoleen:

kuinka tuli elettyä.

 

Miten sopeudut

huomaamattoman luontevasti sukupolvien ketjuun,

kun omat lapsesi alkavat yhtäkkiä lähestyä keski-ikää,

vaikka et ole ennättänyt oikeastaan edes tutustua heihin.

Mikä on mennyt väärin,

että istun tässä syysyössä

jo kohta puoli viiden aikaan

- sen sijaan että nukkuisin rauhallisesti

viattomana vanhentuneen ihmisen unta.

 

Onko niin,

että uni ja viattomuus onkin yksi ja sama.

Ainakin ne molemmat esiintyvät Paratiisitarussa.

Niin säilyi prinsessa Ruusunenkin viattomana,

koska nukkui niin pitkään.

 

Miten voisin istua viikon kestävässä kongressissa

sanoen koko aikana vain yhden sanan,

joka silti muuttaisi kaiken?

Jos näin voisi olla,

niin mikä olisi se yksi sana

ja mitä se sitten muuttaisi?

 

Jos kaikki muuttuisi,

niin ei olisi enää ketään,

joka huomaisi muutoksen.

Sillä muutos vaatii sen,

että jokin pysyy silti samana.

 

Muistelisivatko vanhukset vielä enemmän keskenään,

kuinka elämä meni,

miten toiveet toteutuivat,

miten maailma muuttui

ja muuttuiko meidän ansiostamme?

Vai istuttaisiinko iltaa

yhdessä uusien sukupolvien kanssa

ja mitä varten?

 

Siksikö että jatkumo turvattaisiin

luomalla tarinoita omasta elämästä,

myyttejä, sankaritaruja,

jotka saavat nuorison silmät suurenemaan,

suut loksahtamaan auki hämmästyksestä

tradition iltanuotiolla,

että hiillos olisi lämmin vielä seuraavanakin aamuna,

vaikka yöllä joku nukkuisi pois.

 

Pitäisikö itse muuttua sankaritaruksi

makaamalla, viettämällä yö heistä jonkun kanssa

vai luodako myytti hierofantti-erakosta

etääntymällä kaikesta,

luomalla itsestään tabu,

johon kukaan ei koske.

...

Sinä ihminen

joka luet näitä rivejä ehkä jo kuolemani jälkeen:

Jos näissä tarinoissa on jotain

mikä herättää kiinnostuksesi,

niin muista yksi tärkeä seikka:

Minä olen kirjoittanut tämän vain tappaakseni aikaa,

tehdäkseni jotain, joka alkaisi nukuttaa riittävästi,

jotta pääsisin irti tästä kroonisesta vaivasta!

 

Kun yritän tympäistä itseni uneen,

on väärin että jonkun kiinnostus herää.

Nimittäisin sellaista tekstini väärintulkinnaksi.

Tämähän alkoi todellisuudessa siitä,

että Enellä on virolainen herätyskello,

joka raksuttaa kuin vanha Könninkello

Saunaniemen seinällä: TIK - TAK...

vaikka käy pattereilla.

...

Olen minä kuitenkin tyytyväinen

tuosta Helsingin seminaariviikosta.

Niin monenlaiset nukahtaneet heräsivät jälleen.

Unohtumattomia huomion keskipisteenä olemisen sekunteja,

unohtumattomia sivustakatsojan tunteja,

tuhatwattisia vaihtovirtojen jälleenkytkeytymisiä,

yllättäen havaittua suprajohtavuutta,

ajoittain ihmisiä,

joiden kanssa voi elää menneisyyttään

uudestaan - joltain osin -

niin moneen kertaan,

että sen ehkä vihdoin alkaa ymmärtää.

 

Mutta kaiken pohjalla vaanii kuitenkin aina se sama tuska,

joka alkoi nuorena 15-17 -vuotiaana.

Ei siitä pääse ikinä eroon.

Nuo kesken jääneet,

saavuttamattomat rakkaudet,

jotka eivät suostu ajan patinoitaviksi...

 

Mistä löytäisin sen laulun?

Miten palauttaisin haluni kirjoittaa ilman,

että tarvitsisi ottaa neljättä viinilasillista

voidakseen löytää sen halun kirjoittaa,

joka oli osa minuuttani vuosikymmeniä sitten?

 

Kello on jo 04:45...

Mistä löytäisin sen laulun

voidakseni ilmaista nämä sanattomat tunteet?

Pitäisikö säveltää ilman sanoja?

Pitäisikö elää niin,

että toiset - sitä kautta - ymmärtäisivät,

mistä minun suhteen oli kysymys.

Pitäisikö materialisoida tyhmyytensä,

jotta toiset huomaisivat

tuon kulkemani tien mahdottomuuden?

Vai pitäisikö mennä nukkumaan

ja katsoa aamulla asiaa

uusin, punaisin silmin,

pussit kyynelten tilalla?

  

29.10.05 la. klo 23:09

Mistä löytäisin laulun,

jossa olisi uudet sanat,

jotka olisi jo löydetty

tai jotka löytäisin nyt -

sitä mukaa kun laulu kehittyy,

kun se kehkeytyy hiljalleen

uraansa painautuvaksi lauluksi,

joka sanoja kuljettaa

lipuen sanattomien saarien ohi

kehtoveneessään, syntymästä poispäin,

aikana, jolloin ilmansuuntia ei vielä tunnettu,

aikana, jolloin universumia vielä ei oltu häiritty riittävästi,

jotta se heräisi tunnistamaan itsensä.

 

Tätä matkaa minä olen lipumassa

huulillani vielä syntymättömät sanat -

sanat, jotka syntyvät suoraan olemassaoloon

yhdellä kerralla - yhdellä piirrolla -

juuri silloin, kun ne painautuvat

tämän päiväkirjan puolipehmeään,

käden esilämmittämään kylkeen.

 

Koska minä vain kirjoitan,

on joku muu tuo sanojen synnyttäjä,

lauseiden muusa,

joka antaa minulle kaiken valmiina

piirrettäväksi ihmiskunnan raadolliseen historiaan

lieventämään sitä katkeruutta,

jota on tuotettu tarpeettomalla asiantuntemuksella,

joka taustansa tuntemattomuutta sokeasti hyödyntäen

hyppää side silmillä elon karuselliin

ratsastaen alkunsa ohi, unohtaen -

tietämättä edes paikkaa,

josta hyppäsi mukaan.

 

Tästä kaikesta universumi muistuttaa minua,

joka olen hiljalleen lipuvassa kehdossa

ohi nimettömien niemien,

ohi sanattomien saarien,

läpi läpikuljettavien salmien,

kohti yön sinertävää tähtitaivasta,

kaipuun kosmosta,

lipuen

vielä nimeämättömän voiman

hellästi liikkeelle töytäisemänä.

 

Miksi minä olen syntynyt tähän venekehtoon?

Mikä on se virta,

joka hellästi kantaa minua

kohti Kosmoksen hiljaa vaeltavia valo-olentoja?

Miksi juuri nyt?

Miksei milloin tahansa muulloin,

kun minulla olisi ollut voimia

käsitellä tätä kaikkea

miehekkään älyllisesti?

Miksi juuri nyt - heikkona hetkenä,

kun juuri olin alkanut luulla itseäni vahvaksi,

kaiken kestäväksi olennoksi.

Ikään kuin olisin jo syntynyt

ja tietäisin paikastani kaiken tarpeellisen.

 

Oi suuri Kosmos!

Miksi vasta nyt

paljastat salaisuutesi tähtitaivaat?

Miksi vasta nyt,

kun on jo liian myöhäistä,

nyt, kun olen jo syntynyt

ja virta kuljettaa kehtoani

Kosmoksen hämärään,

missä tähdet muuttuvat pilviksi,

joiden takaa avautuu uusia tähtiä

ja uusia pilviä ja uusia tähtiä.

Ja joiden takana

pilvet pienenevät tähdiksi,

joiden eteen kasautuu uusia tähtiä,

enkä enää tiedä,

kummassa suunnassa oma menneisyyteni on,

koska en tiedä,

olivatko tähdet ennen pilviä

vai pilvet ennen tähtiä,

koska katsoessani eteen

ovat järjestykset toisin

kuin taakse katsoessani,

ovat tähdet ennen pilviä

ja katsoessani taakse

ovat pilvet ennen tähtiä.

 

Oi suuri pyhä autius!

Mikset kertonut,

näyttänyt tätä jo ennen syntymääni,

ennen tietoiseksi tuloani,

jotta olisin voinut valmistautua

tälle matkalle virtaa alas.

 

Miksi vasta nyt?

Kun jos olisin etukäteen tiennyt,

mihin minua olet kuljettamassa,

olisin luonut kaiken toisin,

siten että minä olisin kuljettanut virtaa,

että minä olisin näyttänyt Kosmokselle,

missä järjestyksessä pilvet ja tähdet ovat,

kuinka tähtitarhat luodaan,

kuinka aidataan rakkauden salaisuudet niin,

että ne ovat hallinnassa,

sen sijaan että ne kuljettavat

vielä syntymättömiä rippeitäni

minne haluavat.

 

Luoja!

Oi Luoja!

Säilytä edes jotain tästä kyvystä

käsittää puolessa tunnissa aika,

joka tarvitaan tämän kaiken synnyttämiseen.

Oi Luoja,

anna minulle järjestys,

kuinka kadottaminen suhteutuu saamiseen.

 

Koska minulla ei ollut aikaa valmistautua

ennen syntymääni

tähän vastuun taakkaan, joka virtaa.

En siis tiedä,

olenko synnyttämässä,

vai olenko virran vietävänä.

Ja jos olen,

niin kuka on se,

joka synnytti virran?

 

Miten ymmärtäisin

menneisyyden ja tulevaisuuden symmetrisyyden?

Kuinka käsittäisin,

että sattuma leikkii toisen sattuman kanssa,

ja että tuosta pelistä syntyy historia,

joka on lopulta tulevaisuuden käänteiskuva.

 

Oi suuri Luoja,

joka olet synnyttänyt minut

tähän kehtoveneeseen

väärinpäin, väärässä järjestyksessä.

Miten selität minulle järkevästi sen,

että vasta elämäni iltapuolella löydän sinut -

nuoren neitsyeen hahmoon pukeutuneena

omassa tulevaisuudessaan,

jota en tiennyt viikkoa aikaisemmin.

 

Mikä on tämä hetki, jolloin neitsytäitini

herättää minut unesta,

kertomalla että tehtäväni on luoda

tämänkertainen universumi

niistä jyväsistä, jotka osuvat kohdalle.

Miten oppisin erottamaan, olenko kehto

vai olenko virta, joka kuljettaa?

Ja mikä on se voima?

Kuka on se,

joka saa minut ihmettelemään,

kuka synnyttää minut?

Sillä syntymisen merkki on KYSYMYS!

Kaiken syntymisen takana on vain kysymys:

Miksi???

Mitä varten???

Minne???

 

Kysymys synnyttää olemassaolon.

Ensimmäinen kysymys on siis ensimmäinen ihminen.

Mutta mikä on se voima?

Kuka sen antaa,

että tällainen kysymys syntyy?

Tiedän vastauksen heti,

kun tunnustan sen,

kuka antoi kysymyksen.

Kysymys voi syntyä vain äidistä.

Ja äiti on nainen,

joka tuntee kipua

kysymystä esittäessään.

 

Ja se kysymys kuuluu:

Kuinka tästä eteenpäin?

Se herättää minut,

se joka uinuu kaislavenekehdossa

lipuen alas vastausta kohti.

 

Kun mietin tätä näkymää,

täyttää mieleni osin ääretön rakkaus.

Sitten ääretön hämmästys

ja viimein ääretön uteliaisuus,

koska

MINUN ON KATSOTTAVA VIRRAN LOPPU,

MINUN ON NÄHTÄVÄ PIMEÄT KORTIT (nurinpäin),

JOTTA YMMÄRTÄISIN OMAN MENNEISYYTENI,

KOSKA NE OVAT KÄÄNTEISKUVIA.

 

30.10. 00:28

Oi suuri autuus!

Anna minun ymmärtää,

että tämä virran aaltoilu on vain heiluntaa,

että aalto on lainetta,

että laine on maininkia,

että maininki on tyyntä hiljaisuutta

ja että hiljaisuus on vain lainassa (24.9.06, klo 01;30)

......

Se mitä kirjoitan,

on kuvaus/korvaus siitä,

mitä ihminen tuntee,

kun hän uskaltautuu

tunteidensa ilmaisuun.

 

Istun 30.10. klo 00:37 tässä tämän kirjoitettuani,
Aamulla klo 07:20 - kuuden tunnin unen jälkeen.

......

Olenko tehnyt lopulta jotain niin oikein,

että tämä tunne on palkinto.

Vai olenko jättänyt tekemättä jotain väärää,

ja ansainnut tämän

avoimen näkymän tien,

avointen ovien päivän katsoa sisälle

suoraan kaikkeuden kirkkauden kehään.

 

Olenko ansainnut tämän,

koska olen oppinut luopumaan

ja olen näin ollen vapautunut

luopumisen ja halun karmasta.

Ja vasta tämän jälkeen 

kaikki se vasta minulle annetaan.

......

Minulla on kyky vieläkin

tajuta rakkauden suuruus,

se, että jos kykenen sitä antamaan,

ei se ole keneltäkään pois...

Jos se on oikeaa rakkautta,

se heijastuu myös ympärilleni.

......

Mikä on tämä virta,

jota ei näy?...

 

07.11.05

Oi Jumala. Miten kutsuisin sinua?

Heti kun keksin sinulle nimen,

sinä muutut hahmoksi,

joka on vain osa sinua.

Jos olen ymmärtänyt, että olet rakkaus,

tulee minusta palvelijasi,

joka heijastaa tämän pyhän asenteen

sinun edustajiisi täällä -

toisiin ihmisiin.

Jos olen ihmisten palvelija,

palvelen heitä ajatuksilla,

koska omaisuuteni on vähäinen.

 

Vene lipuu...

Hiljaisuus odottamassa

sametinpehmeää päättymistään.

Kuiskaus, joka koskettaa,

kun aika on lopussa

ja sinut päästetään alkuun - liikkeelle.

Kuin kilpajuoksija

sinä olet kyyristyneenä kuoppaasi,

elon juoksuhautaan.

 

Siivet kuin haavepilvi sota-aukean päällä.

Kun olet kuoleman lähellä,

tunnet, kuinka voisi rakastaa,

jos olisi vielä saatavilla

yksi sekunti elämää,

jonka voisit viettää rakastettusi äärellä

päivänkakkaran kukkalehtiä nyppien:

Rakastaa - ei rakasta - rakastaa - rakastaa...

Aina jää jäljelle vain rakkaus.

On sinun asiasi,

sinun huolesi olla paikalla,

kun viimeinen lehti ilmoittaa

rakkauden ajan olevan käsillä.

 

Minä olen käsillä täällä ja juuri nyt.

Minä kannan käsilläni rakkauttani -

alttarin juureen,

sillä minulla on niin paljon rakkautta sylissäni,

että voin uhrata siitä osan ulos.

 

Rakkaus on se,

johon yhdyn kuollessani.

Mikä on tämä onni,

että olen saanut tarttua kiinni

tämän korkeimman tunteen pelastusrenkaaseen,

jonka köysi kiertää minua päästämättä irti.

Kuin käärme, kyy,

joka on KEY

jonkin suuren kohtaamiseen.

  

24.09.2006 klo 01:20

Mistä ovat kotoisin nämä ankeat ajat?

Ovatko ne vain lainassa,

vai tulivatko ne lahjaksi?

Tulivatko ne soutamatta,

lipuen ilman maksua alavirtaan

mielen ylisiltä?

Vai nousivatko salaa vastavirtaan

kuin kutemaan saapuva laiha lohi,

Herz - voll von Schmerz?

 

Kuinka nielen vastuuni karvaan suupalan?

Kuinka käännän elämäni valheet auki?

Kuinka käännän itseni nurin

voidakseni valepuvussa nähdä

edes rahtusen omaa tyhmyyttäni

- edes häivähtävän sekunnin verran,

ennen kuin sille paljastuu,

että se on nähty.

 

Oi suuri Kaaos!

Anna minun nähdä tuo

järjestyksen mikrosekunti,

jotta saisin kiinni siitä ainoasta,

joka voi johtaa minut ulos tästä kaaoksesta,

josta voin ottaa kiinni,

koska se on ainoa mahdollisuus

loogisesti edetä pois tästä murheen pesästä,

tästä kaaoksesta.

 

Oi suuri Universumi!

Anna minun nähdä häivähdys

omasta tyhmyydestäni.

Anna oman tyhmyyteni valon pilkahtaa,

näyttää tietä,

jotta selviytyisin pois tästä

viisauden kaikkitietävästä laaksosta.

 

Oi valon enkeli!

Johdata minut omaan pimeyteeni,

jotta näkisin sen...

 

Oi suuri tyhmyys!

Valaise hetkeksi oma pimeytesi!

Älä lymyä pensaassa!

Älä hakeudu minua pakoon,

vaan tule itseni kaltaiseksi,

yhtä suureksi kuin minä,

joka loistan omaa viisauttani.

Minun valoni on käänteisesti yhtä pitkä

kuin oman tyhmyyteni piilevä verso on lyhyt.

Onko niin, että tyhmyyteni muuttuu valoksi,

näkyväksi - vasta sitten,

kun oma viisauteni valo alkaa hiipua?

Jos lause: "I'm looking good"

voisi kääntyä lauseeksi

"I'm looking for the God".

 

Riittäisikö se?

Alkaisivatko aallot keinua oma-aloitteisesti,

ettei keinunta enää olisi niillä lainassa.

Voisinko alkaa vähitellen keinua

olematta velkaa kenellekään?

Voisinko maksaa keinuntavelkani jonnekin,

minne maksaisin lainaamani keinunnan.

Ja miltä näyttäisi tuo keinunnan korko?

Onko se vielä suurempaa keinuntaa?

Vai onko se poistunut este

oman keinuntani alkamiselle

ja sen alkamisen aloittamiselle?

Onko keinunnasta kirjoittamisen alkaminen

jonkin aloittamista?

Vai onko aloittaminen vain harhaluulo siitä,

että alkaminen olisi jotenkin omatekoista?

 

Kun alan aloittaa jotakin, 

en ole vielä aloittanut,

mutta alkaminen on kuitenkin jo käsillä.,

koska sen aloittaminen on jo päätetty.

Kestää vain tovin,

ennen kuin tämä kaikki

tulee näkymättömyydestään esiin.

 

Esiintulo on aina ajan alku.

Miksi minun maailmani on täynnä

vain ajan loppuja - poismenoa???

 

25.11.2006

Näin kuuntelen hiljaa radiosta

Juicen kertomaa siitä,

kuinka "elämä on kuolemista".

Muistan, kuinka radiosta kuului jotain muuta

joulua edeltävän talvi-illan lumisateen keskellä

silloin 60-luvun alussa,

kun aloittelin hiljaa näitä päiväkirjoja.

 

Nyt, kun kuuntelen,

kuinka äskettäin kuollut

on ennen kuolemaansa kirjoittanut

elämänsä haaveistaan

riisua jumpperi Marilyniltä,

joka jo silloin oli kuollut,

kun näistä haaveista tuli levy.

 

Minun elämääni kuuluu se,

kuinka kuolleet laulavat kuolleista.

Se antaa minulle voimaa

elää vielä niin kauan,

että ymmärtäisimme kaikki,

miten kuolema, mennyt voi olla

ELÄMÄN SPONSORI.

 

Minun oma, kuollut menneisyyteni

on minun tämän päivän elinvoimani.

Kaikki se, mitä teen tänään,

on eilisen sanomaa,

olemattoman puhetta.

Ei ole mitään, mikä olisi tässä

antamassa minulle voimaa - nyt.

 

Mitkä ovat nämä mietteet

katsellessa TV:stä,

kuinka täydellinen on Arja Saijonmaa vielä nyt,

kun seksuaalinen viehätysvoima on jo rapistunut

ja älystä - kenelläkään meistä -

ei ole jäljellä muuta kuin se,

mitä nimitetään pintasilaukseksi.

 

Miten voisin kunniallisesti

sulkea nämä sivut niin,

että näyttäisi siltä,

ikään kuin kaikki olisi suunniteltu loppuvaksi

silloin kun kirjoittaminen loppuu.

 

Miten sulkea tämä päiväkirja

viimeisen kerran niin,

ettei kukaan tuntisi mielenkiintoa

avata seuraavaa tyhjää sivua?

Ja sitä seuraavaa tyhjää sivua?

 

Miten elää elämänsä,

jotta voisi sanoa

sen päättyneen/päättyvän

lähimpien sivujen viimeisten kirjoitusten jälkeen?

Vai onko niin,

että seuraavan sivuaukeaman sisältö

on aina arvoitus.

Ja nyt minä sattumalta huomaan,

että sivulla 30 pohdiskelen täysin

tätä samaa probleemaa.
(Huom. 25.09.05 "...Ensimmäistä kertaa tunnen...")

 

Minä istun tässä viivyttelemässä

luottamatta kenenkään toisen uneen.

Ajatellen, muistanko ajatukseni

nuorena miehenä siitä,

että ensin luon uran, tulen kuuluisaksi

ja sitten paljastan sen,

että kaikki oli valhetta, kaikki oli vain keino,

miten saan varsinaisen,

lopullisen sanomani perille.

 

Ei se niin käy

Jos aiot tulla kuuluisaksi,

sen on oltava sinun lopullinen päämääräsi.

Muuten se ei onnistu.

Ei kukaan ole niin hyvä,

että voi petkuttaa kokonaista aikakautta.

 

Tämän opetus on se,

että pääsanomasi ei ole maineestasi kiinni.

Jos sinulla on sanottavaa,

ALOITA KAIKKI ALUSTA.

 

Niin kaita on tie maan korvessa -

varsinkin, jos on lapsi -

ei viaton mutta kokematon.

Olemme yhtä mieltä siitä, että

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..."

 

Mutta mitä sitten?

Meidän sukupolvestamme ovat jäljellä

enää vain Ilkka ja minä.

Kaikki muut ovat kuolleet.

Salmesta on enää vain muisto ja ikävä.

Loput ovat tuhkana Ounasjoessa.

Siltä osin on jäljellä vain yksinäisyys,

josta ei ole paluuta pois sen avulla,

että lapset tulevat ja nousevat.

 

Lapset ovat tähän saakka olleet kuin muukalaisia,

joiden kanssa kuuluu asiaan pitää yhteyttä.

Vain se, jolla asiat ovat näin,

voi sanoa, mitä on yksinäisyys.

 

On sattumaa,

että kykenen kokemaan sen

joutumatta munuaiskoneeseen

tai maksakirroosiin.

Kirous riittää.

Ja se, että on edes harha,

että kuulut perheeseen.

Sekin on kuin lottovoitto,

jota himmentää vain se,

ettet ymmärrä,

mitä puhutaan,

mistä keskustellaan,

koska elät vieraskielisessä perheessä

keskellä sydän-Suomea.

......

Kaikki on menossa kohti kuolemaa...

Siihen nähden voin tällä hetkellä hyvin.

 

10.12.06 klo 23:29

Niin paljon toteutumattomuutta.

Niin paljon vihjeitä siitä,

että jotain ihailtavaa voisi olla jossakin.

En vain tiedä, onko se täällä,

tässä himmenevässä autiomaassa.

Vai onko se jossain muualla,

siellä, mihin vain ajatuksella on pääsylippu.

 

Mitä pitemmälle pääsen sisään,

sitä lähempänä tunnen olevani sitä hetkeä,

jolloin syntyi ensimmäinen hauras kuvitelma siitä,

mihin olen pyrkimässä.

 

Eikö tämä jo lopu tämä odottaminen?

Saisinko silti vielä hetken kokea tätä,

tätä elämäntuskaa

ennen omaa kuolemaani?

 

Saisinko kokea,

kuinka huono on tämä autiomaa,

koska elämiseni voima

tuntuu löytyvän vain siitä,

että jokin on huonosti,

että jokin voisi olla paremmin,

että minulla on merkitystä vain siltä osin,

kuin kykenen kääntämään elämän pyörää

parempaan suuntaan.

 

Mutta miten on mahdollista,

että tämä pohdiskelu on mahdollista vain,

kun olen nauttinut riittävästi

moldavialaista, armenialaista

tai gruusialaista konjakkia,

jota sopimusten mukaan

voisi vain kutsua brandyksi.

 

Miten on mahdollista,

että n. 40 vuoden jälkeen

olen kuin alkuasetelmissa...

pää täynnä [psoriasis-]hilsettä,

...

maailma menossa jonnekin,

joka on kokonaan jossain muualla,

kuin mihin sen pitäisi mennä.

 

Miten minä päätyisin sille kapealle tielle,

joka saisi minut

kirjoittamaan keskellä päivää

hyvin juostun maratonin jälkeen

jotain sellaista,

jota myöhemmät vuosisadat ihmetellen tutkisivat

harjoitustensa lomassa...

 

14.12.2006 klo 00;17

Tämä onnellisuuden hetki

kesken kuubalaista dokumenttifilmiä,

jossa joku vanhus

kertoi viettäneensä viikon hotellissa

Ava Gardnerin kanssa.

 

Tämä onnellisuuden hetki

sen oivaltamisesta,

että olen saanut viettää hyvän elämän,

että olen jo vaari

ja että mikään ei ole mennyt

aivan täysin pieleen,

että ongelmat ja sairaudet

ovat enimmäkseen omia luomiani

ja että saatan jopa elää

vielä tästäkin eteenpäin.

 

2007: Ei runoja!

  

12.3.08

Saisiko tästä runon kääntymään?

Pitäisikö kääntyä kyljelleen

unen selkää kohti,

laskea selkäpiitä riipaiseva tulos -

kuin piikivellä piirretty ympyrän säde

ajan kalliossa.

 

Onko runo vielä minussa?

Näyttäisi sen jäänteitä lojuvan

mielen takapihoilla,

kaalimaan keskustassa,

raparperipensaan kätköissä.

Etuovella on kaikki jo täysikasvuista,

ei idun siementäkään ole näkösällä,

sillä takamaan uumenet muhivat uniriepujen peitossa,

miettivät uutta tulemistaan

kaiken muun vanhan keskelle

kotoisan ilmanpiirin avaran kannen alla.

 

Jos olisin itse runo,

näkisin oman itseni kirjoittajan

vain mykkänä universumina,

rajattomana kaaoksena,

joka vain väläyttelee keksityn näköisiä harhakuvia

hetkeksi

tiedosta rakennetun yönselän hämärälle kyljelle.

 

Jos minä itse kirjoittaisin tuon äskeisen,

ajattelisin luoneeni järjestystä

oman mieleni kaaoskompostista

pehmentääkseni yön ja aamun rajaviivaa.

 

Mikä merkitys on sillä,

että voin kuvitella olevani aamu,

joka alkaa tarkkailla yön hämärää,

kohti kääntyvää kylkeä.

 

Tai että voin kuvitella olevani yö,

joka levänneenä odottaa

ensimmäistä valon sarastusta,

sitä, että joku alkaa katsoa minuakin, yötä,

vaikka olen niin huomaamaton,

ettei minua turhaan kannattaisi katsoa.

 

Eikä pitäisi turhaan edes lausua nimeäni,

koska se ääni on kuin ilta-auringon kajo,

joka tarjoaa vain lupauksia.

 

Oi - jospa näkisin sen päivän,

jolloin huomaisin,

että illan hämy on yhtä

aamun koiton kanssa.

Olenhan sen jo nähnyt - yön unessa.

Kun oikea ja vasen käsi

tarkkailevat toistensa tekoja

maa sylissään tai

maan sylissä.

Näin pieni on siemenen uni

itsestään.

 

2009:

[Jatkuu osassa XXVIII: 07.07.09]