Runot XXVII 2005-2008
25.09.05 klo 03:18 aamuyöstä - Järvenpäässä 21.-24.9. ugriseminaarin jälkeen
Unta en saanut, uni ei ilmesty.
Ei tule uni elämän kulkurille,
tienvarsiojien vanhenevalle vaeltajalle.
Tuhat ja yksi yötä olen valvonut -
joko pysyäkseni päätiellä,
mutta yhtä lailla,
yhtä usein yrittääkseni harhailla
mielen synkeässä kosmoksessa silmät auki
ja muistaa, millaista oli
ja millaista olisi kirjoittaa
syksyn yhdeksästä hevosesta,
seitsenpäisestä myyttisestä nuottikäärmeestä,
onnen seitsemännestä taivaasta,
kahdeksasta elämän kesästä
tai äärettömyyden ikuisuuden mittaisesta kosketuksesta,
joka ei lakkaa koskaan,
mutta jonka erottaa silloin,
kun sen tuntee tapahtuvaksi.
Höyhenenkevyt kosketus -
kuin sulka joka sipaisee silmät umpeen
ja aukaisee ne,
jotta huomaisit jo ylittäneesi moottoritien keskiviivan
kongressista palatessasi -
elämän keskiviivan jo kauan sitten ylittäneenä.
Mitä on tämä elämä,
joka lainaa sinut koekaniinikseen
kirjoituspöydän ääreen
- säästeliäästi enää aamuöisin,
kerran pari vuodessa,
unettomien yön tuntien jatkumossa.
En tiedä enää, en muista enää,
enkä oikein edes välitä enää tietää,
mikä se saa minut joskus istahtamaan vielä
tämän alkuun saatetun vihkosen ääreen.
Onko tämä ensimmäinen yritys
kirjata loppupäätelmiä?
Mistä löytyisi taito kirjailla
loppupäätelmillä varustettuja alkukirjoituksia
pimeänä syysyönä muun perheen nukkuessa
ilman mielenliikutusten syövereitä,
ilman kauhu-unia elämän kosketuksesta.
Niin pitkiksi venyvät
tyhjyyttään ammottavien ajatusten
näkymättömät rakennustelineet.
Niin sumeita ovat laulureitit,
joita pitkin päätin uhmaikäisenä nuorena urheasti vaeltaa.
Välillä tuntuu siltä,
kuin läpinäkyvän kesäyön kirkas jotos olisi muuttunut
talvisen kaamoksen lumen täyttämäksi jalkakäytäväksi,
jossa laahustat sammutetuin lyhdyin
horjahdellen kodin paikkaa muistellen.
Mistä tällainen synkän kuusikkotiheikön kosminen kauhu,
joka on kuin taivaallinen esirippu mielen verhona -
hajotakseen heti
kun yrittää salaa raottaa sitä
nähdäkseen läpi.
Verho, joka vain peittää toisen,
vielä todellisemman verhon...
jonka takana vain
peräkkäin elämän edessä murjottavia naamioita
odotuksen esikartanoissa.
Olen kuin sekoitus karhunpeijaisia
ja sitä, mikä jää peijaisten ulkopuolelle.
Kummalle puolen kallistuisin?
Mihin voisin kallistaa pääni
tuntien olevani kosmisen emon helmassa,
etäisyyksien äidin laajassa sylissä -
kuitenkin vailla kaipuuta mihinkään tuntemattomaan.
Olisiko opeteltava
tai olisiko muistettava, palautettava mieleen
oma epäselvästi kirjoittamisen helmasynti,
jotta unohtaisi epäselvän maailman
ja tekisi tutkimussuunnitelman tai -kohteen
omasta rauhattomasta mielestä,
joka ilmaisee itsensä hätähuutona,
kaipauksen airueena,
joka ilmoittaa kaipauksesta,
mutta ei vielä kerro sen ulkonäköä.
Sen tunnistaa vasta sitten
kun sen näkee.
Aavistan että vanhuus on vielä joskus voima,
mutta en vielä tiedä,
millainen vaihde on löydettävä,
mikä on se kanava,
joka on kytkettävä päälle,
jotta tämä kaikki ilmaisisi,
hohtaisi enää pelkkää hyväksyntää
ja voimien löytämistä olevaisen tarkkailusta.
Sen sijaan että nousen aamuyöstä - kolmen pintaan
vain ihmetelläkseni sitä,
miksi tässä kävikään näin.
Miksi löysin vain kaaoksen etsiessäni sädekehää,
joka valaisisi muutakin
kuin minut itseni, oman peilikuvani?
Miten tässä pääsikin käymään näin?
Ympärillä perhe muistuttamassa,
että elämän tärkeys ei piile totuuden oivaltamisessa,
vaan se piilee lähimmäisen ymmärtämisessä.
Ymmärrän kaiken sinä päivänä.
Tai sitten ymmärrän vasta sinä päivänä,
kun nämä kirjoitetut
tai kirjoittamattomat ja lukemattomat sivut
yhtyvät toisiinsa, muuttuvat toisikseen,
kun nämä kirjoitetut sivut
eivät enää millään tavoin eroa
kirjoittamattomista ja lukemattomista sivuista.
Vasta silloin on mahdollista ymmärtää samanaikaisesti
menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Kun tyhjyyden täydentymistä
ei enää erota täyden tyhjentymisestä,
olet ajan rajalla, rajapuomilla,
rajavyöhykkeen ei-kenenkään-maalla,
jota katsoessa ei enää tiedä,
mihin valtioon pitäisi mennä,
jotta näkisi oman tulevaisuutensa.
Tiedät siis tulevaisuuden,
jos tiedät, kumpaan suuntaan pitää kulkea,
oletko emigrantti vai turvapaikan etsijä,
pois karkotettu maanpakolainen vai maahanmuuttaja.
Vain tietämättömyys paljastaa
menneisyyden ja tulevaisuuden samanaikaisesti.
Voit nähdä kaiken.
Mutta hintana on se,
ettet enää tiedä, onko se jo ollut,
vai onko se vasta tulossa.
Ja tapahtuuko se sinulle
vai jollekin toiselle.
Kuin ennustajamuori, joka ei tiedä,
milloin se jonkin tuleminen tapahtuu,
josko olisi jo tullut
tai jos on vasta tullakseen.
...
Ensimmäistä kertaa tunnen,
että tämä punakantinen, oma "musta raamattuni"
on viimeinen öisin kirjailtu päiväkirjani.
Lähtemiseni aika on siinä,
kun tämän kirjoittaminen osoittautuu päättyneeksi.
Paradoksi on,
että joka kerta kun lopetan kirjoittamiseni,
on tämä kirja lopussa.
Eikä kukaan vielä tiedä,
oliko loppu oikea,
onko minusta näiden mietteiden jatkajaksi.
Onko toimintani sitä,
että julistan sadonkorjuukauden jo saapuneen,
vaikka en ehtinyt edes kevätkylvövainioille?
Mistä syntyy tämä lohduton ikävä?
Mistä rakentuu tämä itkuvirsi,
joka olisi voitu kirjoittaa jo tuhat vuotta sitten
- tai äskettäin, 1001 yötä sitten.
Mistä tämä ikävä siihen,
kuinka olisi pitänyt elää
verrattuna olemassaolon ikävään puoleen:
kuinka tuli elettyä.
Miten sopeudut
huomaamattoman luontevasti sukupolvien ketjuun,
kun omat lapsesi alkavat yhtäkkiä lähestyä keski-ikää,
vaikka et ole ennättänyt oikeastaan edes tutustua heihin.
Mikä on mennyt väärin,
että istun tässä syysyössä
jo kohta puoli viiden aikaan
- sen sijaan että nukkuisin rauhallisesti
viattomana vanhentuneen ihmisen unta.
Onko niin,
että uni ja viattomuus onkin yksi ja sama.
Ainakin ne molemmat esiintyvät Paratiisitarussa.
Niin säilyi prinsessa Ruusunenkin viattomana,
koska nukkui niin pitkään.
Miten voisin istua viikon kestävässä kongressissa
sanoen koko aikana vain yhden sanan,
joka silti muuttaisi kaiken?
Jos näin voisi olla,
niin mikä olisi se yksi sana
ja mitä se sitten muuttaisi?
Jos kaikki muuttuisi,
niin ei olisi enää ketään,
joka huomaisi muutoksen.
Sillä muutos vaatii sen,
että jokin pysyy silti samana.
Muistelisivatko vanhukset vielä enemmän keskenään,
kuinka elämä meni,
miten toiveet toteutuivat,
miten maailma muuttui
ja muuttuiko meidän ansiostamme?
Vai istuttaisiinko iltaa
yhdessä uusien sukupolvien kanssa
ja mitä varten?
Siksikö että jatkumo turvattaisiin
luomalla tarinoita omasta elämästä,
myyttejä, sankaritaruja,
jotka saavat nuorison silmät suurenemaan,
suut loksahtamaan auki hämmästyksestä
tradition iltanuotiolla,
että hiillos olisi lämmin vielä seuraavanakin aamuna,
vaikka yöllä joku nukkuisi pois.
Pitäisikö itse muuttua sankaritaruksi
makaamalla, viettämällä yö heistä jonkun kanssa
vai luodako myytti hierofantti-erakosta
etääntymällä kaikesta,
luomalla itsestään tabu,
johon kukaan ei koske.
...
Sinä ihminen
joka luet näitä rivejä ehkä jo kuolemani jälkeen:
Jos näissä tarinoissa on jotain
mikä herättää kiinnostuksesi,
niin muista yksi tärkeä seikka:
Minä olen kirjoittanut tämän vain tappaakseni aikaa,
tehdäkseni jotain, joka alkaisi nukuttaa riittävästi,
jotta pääsisin irti tästä kroonisesta vaivasta!
Kun yritän tympäistä itseni uneen,
on väärin että jonkun kiinnostus herää.
Nimittäisin sellaista tekstini väärintulkinnaksi.
Tämähän alkoi todellisuudessa siitä,
että Enellä on virolainen herätyskello,
joka raksuttaa kuin vanha Könninkello
Saunaniemen seinällä: TIK - TAK...
vaikka käy pattereilla.
...
Olen minä kuitenkin tyytyväinen
tuosta Helsingin seminaariviikosta.
Niin monenlaiset nukahtaneet heräsivät jälleen.
Unohtumattomia huomion keskipisteenä olemisen sekunteja,
unohtumattomia sivustakatsojan tunteja,
tuhatwattisia vaihtovirtojen jälleenkytkeytymisiä,
yllättäen havaittua suprajohtavuutta,
ajoittain ihmisiä,
joiden kanssa voi elää menneisyyttään
uudestaan - joltain osin -
niin moneen kertaan,
että sen ehkä vihdoin alkaa ymmärtää.
Mutta kaiken pohjalla vaanii kuitenkin aina se sama tuska,
joka alkoi nuorena 15-17 -vuotiaana.
Ei siitä pääse ikinä eroon.
Nuo kesken jääneet,
saavuttamattomat rakkaudet,
jotka eivät suostu ajan patinoitaviksi...
Mistä löytäisin sen laulun?
Miten palauttaisin haluni kirjoittaa ilman,
että tarvitsisi ottaa neljättä viinilasillista
voidakseen löytää sen halun kirjoittaa,
joka oli osa minuuttani vuosikymmeniä sitten?
Kello on jo 04:45...
Mistä löytäisin sen laulun
voidakseni ilmaista nämä sanattomat tunteet?
Pitäisikö säveltää ilman sanoja?
Pitäisikö elää niin,
että toiset - sitä kautta - ymmärtäisivät,
mistä minun suhteen oli kysymys.
Pitäisikö materialisoida tyhmyytensä,
jotta toiset huomaisivat
tuon kulkemani tien mahdottomuuden?
Vai pitäisikö mennä nukkumaan
ja katsoa aamulla asiaa
uusin, punaisin silmin,
pussit kyynelten tilalla?
29.10.05 la. klo 23:09
Mistä löytäisin laulun,
jossa olisi uudet sanat,
jotka olisi jo löydetty
tai jotka löytäisin nyt -
sitä mukaa kun laulu kehittyy,
kun se kehkeytyy hiljalleen
uraansa painautuvaksi lauluksi,
joka sanoja kuljettaa
lipuen sanattomien saarien ohi
kehtoveneessään, syntymästä poispäin,
aikana, jolloin ilmansuuntia ei vielä tunnettu,
aikana, jolloin universumia vielä ei oltu häiritty riittävästi,
jotta se heräisi tunnistamaan itsensä.
Tätä matkaa minä olen lipumassa
huulillani vielä syntymättömät sanat -
sanat, jotka syntyvät suoraan olemassaoloon
yhdellä kerralla - yhdellä piirrolla -
juuri silloin, kun ne painautuvat
tämän päiväkirjan puolipehmeään,
käden esilämmittämään kylkeen.
Koska minä vain kirjoitan,
on joku muu tuo sanojen synnyttäjä,
lauseiden muusa,
joka antaa minulle kaiken valmiina
piirrettäväksi ihmiskunnan raadolliseen historiaan
lieventämään sitä katkeruutta,
jota on tuotettu tarpeettomalla asiantuntemuksella,
joka taustansa tuntemattomuutta sokeasti hyödyntäen
hyppää side silmillä elon karuselliin
ratsastaen alkunsa ohi, unohtaen -
tietämättä edes paikkaa,
josta hyppäsi mukaan.
Tästä kaikesta universumi muistuttaa minua,
joka olen hiljalleen lipuvassa kehdossa
ohi nimettömien niemien,
ohi sanattomien saarien,
läpi läpikuljettavien salmien,
kohti yön sinertävää tähtitaivasta,
kaipuun kosmosta,
lipuen
vielä nimeämättömän voiman
hellästi liikkeelle töytäisemänä.
Miksi minä olen syntynyt tähän venekehtoon?
Mikä on se virta,
joka hellästi kantaa minua
kohti Kosmoksen hiljaa vaeltavia valo-olentoja?
Miksi juuri nyt?
Miksei milloin tahansa muulloin,
kun minulla olisi ollut voimia
käsitellä tätä kaikkea
miehekkään älyllisesti?
Miksi juuri nyt - heikkona hetkenä,
kun juuri olin alkanut luulla itseäni vahvaksi,
kaiken kestäväksi olennoksi.
Ikään kuin olisin jo syntynyt
ja tietäisin paikastani kaiken tarpeellisen.
Oi suuri Kosmos!
Miksi vasta nyt
paljastat salaisuutesi tähtitaivaat?
Miksi vasta nyt,
kun on jo liian myöhäistä,
nyt, kun olen jo syntynyt
ja virta kuljettaa kehtoani
Kosmoksen hämärään,
missä tähdet muuttuvat pilviksi,
joiden takaa avautuu uusia tähtiä
ja uusia pilviä ja uusia tähtiä.
Ja joiden takana
pilvet pienenevät tähdiksi,
joiden eteen kasautuu uusia tähtiä,
enkä enää tiedä,
kummassa suunnassa oma menneisyyteni on,
koska en tiedä,
olivatko tähdet ennen pilviä
vai pilvet ennen tähtiä,
koska katsoessani eteen
ovat järjestykset toisin
kuin taakse katsoessani,
ovat tähdet ennen pilviä
ja katsoessani taakse
ovat pilvet ennen tähtiä.
Oi suuri pyhä autius!
Mikset kertonut,
näyttänyt tätä jo ennen syntymääni,
ennen tietoiseksi tuloani,
jotta olisin voinut valmistautua
tälle matkalle virtaa alas.
Miksi vasta nyt?
Kun jos olisin etukäteen tiennyt,
mihin minua olet kuljettamassa,
olisin luonut kaiken toisin,
siten että minä olisin kuljettanut virtaa,
että minä olisin näyttänyt Kosmokselle,
missä järjestyksessä pilvet ja tähdet ovat,
kuinka tähtitarhat luodaan,
kuinka aidataan rakkauden salaisuudet niin,
että ne ovat hallinnassa,
sen sijaan että ne kuljettavat
vielä syntymättömiä rippeitäni
minne haluavat.
Luoja!
Oi Luoja!
Säilytä edes jotain tästä kyvystä
käsittää puolessa tunnissa aika,
joka tarvitaan tämän kaiken synnyttämiseen.
Oi Luoja,
anna minulle järjestys,
kuinka kadottaminen suhteutuu saamiseen.
Koska minulla ei ollut aikaa valmistautua
ennen syntymääni
tähän vastuun taakkaan, joka virtaa.
En siis tiedä,
olenko synnyttämässä,
vai olenko virran vietävänä.
Ja jos olen,
niin kuka on se,
joka synnytti virran?
Miten ymmärtäisin
menneisyyden ja tulevaisuuden symmetrisyyden?
Kuinka käsittäisin,
että sattuma leikkii toisen sattuman kanssa,
ja että tuosta pelistä syntyy historia,
joka on lopulta tulevaisuuden käänteiskuva.
Oi suuri Luoja,
joka olet synnyttänyt minut
tähän kehtoveneeseen
väärinpäin, väärässä järjestyksessä.
Miten selität minulle järkevästi sen,
että vasta elämäni iltapuolella löydän sinut -
nuoren neitsyeen hahmoon pukeutuneena
omassa tulevaisuudessaan,
jota en tiennyt viikkoa aikaisemmin.
Mikä on tämä hetki, jolloin neitsytäitini
herättää minut unesta,
kertomalla että tehtäväni on luoda
tämänkertainen universumi
niistä jyväsistä, jotka osuvat kohdalle.
Miten oppisin erottamaan, olenko kehto
vai olenko virta, joka kuljettaa?
Ja mikä on se voima?
Kuka on se,
joka saa minut ihmettelemään,
kuka synnyttää minut?
Sillä syntymisen merkki on KYSYMYS!
Kaiken syntymisen takana on vain kysymys:
Miksi???
Mitä varten???
Minne???
Kysymys synnyttää olemassaolon.
Ensimmäinen kysymys on siis ensimmäinen ihminen.
Mutta mikä on se voima?
Kuka sen antaa,
että tällainen kysymys syntyy?
Tiedän vastauksen heti,
kun tunnustan sen,
kuka antoi kysymyksen.
Kysymys voi syntyä vain äidistä.
Ja äiti on nainen,
joka tuntee kipua
kysymystä esittäessään.
Ja se kysymys kuuluu:
Kuinka tästä eteenpäin?
Se herättää minut,
se joka uinuu kaislavenekehdossa
lipuen alas vastausta kohti.
Kun mietin tätä näkymää,
täyttää mieleni osin ääretön rakkaus.
Sitten ääretön hämmästys
ja viimein ääretön uteliaisuus,
koska
MINUN ON KATSOTTAVA VIRRAN LOPPU,
MINUN ON NÄHTÄVÄ PIMEÄT KORTIT (nurinpäin),
JOTTA YMMÄRTÄISIN OMAN MENNEISYYTENI,
KOSKA NE OVAT KÄÄNTEISKUVIA.
30.10. 00:28
Oi suuri autuus!
Anna minun ymmärtää,
että tämä virran aaltoilu on vain heiluntaa,
että aalto on lainetta,
että laine on maininkia,
että maininki on tyyntä hiljaisuutta
ja että hiljaisuus on vain lainassa (24.9.06, klo 01;30)
......
Se mitä kirjoitan,
on kuvaus/korvaus siitä,
mitä ihminen tuntee,
kun hän uskaltautuu
tunteidensa ilmaisuun.
Istun 30.10. klo 00:37 tässä tämän kirjoitettuani,
Aamulla klo 07:20 - kuuden tunnin unen jälkeen.
......
Olenko tehnyt lopulta jotain niin oikein,
että tämä tunne on palkinto.
Vai olenko jättänyt tekemättä jotain väärää,
ja ansainnut tämän
avoimen näkymän tien,
avointen ovien päivän katsoa sisälle
suoraan kaikkeuden kirkkauden kehään.
Olenko ansainnut tämän,
koska olen oppinut luopumaan
ja olen näin ollen vapautunut
luopumisen ja halun karmasta.
Ja vasta tämän jälkeen
kaikki se vasta minulle annetaan.
......
Minulla on kyky vieläkin
tajuta rakkauden suuruus,
se, että jos kykenen sitä antamaan,
ei se ole keneltäkään pois...
Jos se on oikeaa rakkautta,
se heijastuu myös ympärilleni.
......
Mikä on tämä virta,
jota ei näy?...
07.11.05
Oi Jumala. Miten kutsuisin sinua?
Heti kun keksin sinulle nimen,
sinä muutut hahmoksi,
joka on vain osa sinua.
Jos olen ymmärtänyt, että olet rakkaus,
tulee minusta palvelijasi,
joka heijastaa tämän pyhän asenteen
sinun edustajiisi täällä -
toisiin ihmisiin.
Jos olen ihmisten palvelija,
palvelen heitä ajatuksilla,
koska omaisuuteni on vähäinen.
Vene lipuu...
Hiljaisuus odottamassa
sametinpehmeää päättymistään.
Kuiskaus, joka koskettaa,
kun aika on lopussa
ja sinut päästetään alkuun - liikkeelle.
Kuin kilpajuoksija
sinä olet kyyristyneenä kuoppaasi,
elon juoksuhautaan.
Siivet kuin haavepilvi sota-aukean päällä.
Kun olet kuoleman lähellä,
tunnet, kuinka voisi rakastaa,
jos olisi vielä saatavilla
yksi sekunti elämää,
jonka voisit viettää rakastettusi äärellä
päivänkakkaran kukkalehtiä nyppien:
Rakastaa - ei rakasta - rakastaa - rakastaa...
Aina jää jäljelle vain rakkaus.
On sinun asiasi,
sinun huolesi olla paikalla,
kun viimeinen lehti ilmoittaa
rakkauden ajan olevan käsillä.
Minä olen käsillä täällä ja juuri nyt.
Minä kannan käsilläni rakkauttani -
alttarin juureen,
sillä minulla on niin paljon rakkautta sylissäni,
että voin uhrata siitä osan ulos.
Rakkaus on se,
johon yhdyn kuollessani.
Mikä on tämä onni,
että olen saanut tarttua kiinni
tämän korkeimman tunteen pelastusrenkaaseen,
jonka köysi kiertää minua päästämättä irti.
Kuin käärme, kyy,
joka on KEY
jonkin suuren kohtaamiseen.
24.09.2006 klo 01:20
Mistä ovat kotoisin nämä ankeat ajat?
Ovatko ne vain lainassa,
vai tulivatko ne lahjaksi?
Tulivatko ne soutamatta,
lipuen ilman maksua alavirtaan
mielen ylisiltä?
Vai nousivatko salaa vastavirtaan
kuin kutemaan saapuva laiha lohi,
Herz - voll von Schmerz?
Kuinka nielen vastuuni karvaan suupalan?
Kuinka käännän elämäni valheet auki?
Kuinka käännän itseni nurin
voidakseni valepuvussa nähdä
edes rahtusen omaa tyhmyyttäni
- edes häivähtävän sekunnin verran,
ennen kuin sille paljastuu,
että se on nähty.
Oi suuri Kaaos!
Anna minun nähdä tuo
järjestyksen mikrosekunti,
jotta saisin kiinni siitä ainoasta,
joka voi johtaa minut ulos tästä kaaoksesta,
josta voin ottaa kiinni,
koska se on ainoa mahdollisuus
loogisesti edetä pois tästä murheen pesästä,
tästä kaaoksesta.
Oi suuri Universumi!
Anna minun nähdä häivähdys
omasta tyhmyydestäni.
Anna oman tyhmyyteni valon pilkahtaa,
näyttää tietä,
jotta selviytyisin pois tästä
viisauden kaikkitietävästä laaksosta.
Oi valon enkeli!
Johdata minut omaan pimeyteeni,
jotta näkisin sen...
Oi suuri tyhmyys!
Valaise hetkeksi oma pimeytesi!
Älä lymyä pensaassa!
Älä hakeudu minua pakoon,
vaan tule itseni kaltaiseksi,
yhtä suureksi kuin minä,
joka loistan omaa viisauttani.
Minun valoni on käänteisesti yhtä pitkä
kuin oman tyhmyyteni piilevä verso on lyhyt.
Onko niin, että tyhmyyteni muuttuu valoksi,
näkyväksi - vasta sitten,
kun oma viisauteni valo alkaa hiipua?
Jos lause: "I'm looking good"
voisi kääntyä lauseeksi
"I'm looking for the God".
Riittäisikö se?
Alkaisivatko aallot keinua oma-aloitteisesti,
ettei keinunta enää olisi niillä lainassa.
Voisinko alkaa vähitellen keinua
olematta velkaa kenellekään?
Voisinko maksaa keinuntavelkani jonnekin,
minne maksaisin lainaamani keinunnan.
Ja miltä näyttäisi tuo keinunnan korko?
Onko se vielä suurempaa keinuntaa?
Vai onko se poistunut este
oman keinuntani alkamiselle
ja sen alkamisen aloittamiselle?
Onko keinunnasta kirjoittamisen alkaminen
jonkin aloittamista?
Vai onko aloittaminen vain harhaluulo siitä,
että alkaminen olisi jotenkin omatekoista?
Kun alan aloittaa jotakin,
en ole vielä aloittanut,
mutta alkaminen on kuitenkin jo käsillä.,
koska sen aloittaminen on jo päätetty.
Kestää vain tovin,
ennen kuin tämä kaikki
tulee näkymättömyydestään esiin.
Esiintulo on aina ajan alku.
Miksi minun maailmani on täynnä
vain ajan loppuja - poismenoa???
25.11.2006
Näin kuuntelen hiljaa radiosta
Juicen kertomaa siitä,
kuinka "elämä on kuolemista".
Muistan, kuinka radiosta kuului jotain muuta
joulua edeltävän talvi-illan lumisateen keskellä
silloin 60-luvun alussa,
kun aloittelin hiljaa näitä päiväkirjoja.
Nyt, kun kuuntelen,
kuinka äskettäin kuollut
on ennen kuolemaansa kirjoittanut
elämänsä haaveistaan
riisua jumpperi Marilyniltä,
joka jo silloin oli kuollut,
kun näistä haaveista tuli levy.
Minun elämääni kuuluu se,
kuinka kuolleet laulavat kuolleista.
Se antaa minulle voimaa
elää vielä niin kauan,
että ymmärtäisimme kaikki,
miten kuolema, mennyt voi olla
ELÄMÄN SPONSORI.
Minun oma, kuollut menneisyyteni
on minun tämän päivän elinvoimani.
Kaikki se, mitä teen tänään,
on eilisen sanomaa,
olemattoman puhetta.
Ei ole mitään, mikä olisi tässä
antamassa minulle voimaa - nyt.
Mitkä ovat nämä mietteet
katsellessa TV:stä,
kuinka täydellinen on Arja Saijonmaa vielä nyt,
kun seksuaalinen viehätysvoima on jo rapistunut
ja älystä - kenelläkään meistä -
ei ole jäljellä muuta kuin se,
mitä nimitetään pintasilaukseksi.
Miten voisin kunniallisesti
sulkea nämä sivut niin,
että näyttäisi siltä,
ikään kuin kaikki olisi suunniteltu loppuvaksi
silloin kun kirjoittaminen loppuu.
Miten sulkea tämä päiväkirja
viimeisen kerran niin,
ettei kukaan tuntisi mielenkiintoa
avata seuraavaa tyhjää sivua?
Ja sitä seuraavaa tyhjää sivua?
Miten elää elämänsä,
jotta voisi sanoa
sen päättyneen/päättyvän
lähimpien sivujen viimeisten kirjoitusten jälkeen?
Vai onko niin,
että seuraavan sivuaukeaman sisältö
on aina arvoitus.
Ja nyt minä sattumalta huomaan,
että sivulla 30 pohdiskelen täysin
tätä samaa probleemaa.
(Huom. 25.09.05 "...Ensimmäistä kertaa tunnen...")
Minä istun tässä viivyttelemässä
luottamatta kenenkään toisen uneen.
Ajatellen, muistanko ajatukseni
nuorena miehenä siitä,
että ensin luon uran, tulen kuuluisaksi
ja sitten paljastan sen,
että kaikki oli valhetta, kaikki oli vain keino,
miten saan varsinaisen,
lopullisen sanomani perille.
Ei se niin käy
Jos aiot tulla kuuluisaksi,
sen on oltava sinun lopullinen päämääräsi.
Muuten se ei onnistu.
Ei kukaan ole niin hyvä,
että voi petkuttaa kokonaista aikakautta.
Tämän opetus on se,
että pääsanomasi ei ole maineestasi kiinni.
Jos sinulla on sanottavaa,
ALOITA KAIKKI ALUSTA.
Niin kaita on tie maan korvessa -
varsinkin, jos on lapsi -
ei viaton mutta kokematon.
Olemme yhtä mieltä siitä, että
"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..."
Mutta mitä sitten?
Meidän sukupolvestamme ovat jäljellä
enää vain Ilkka ja minä.
Kaikki muut ovat kuolleet.
Salmesta on enää vain muisto ja ikävä.
Loput ovat tuhkana Ounasjoessa.
Siltä osin on jäljellä vain yksinäisyys,
josta ei ole paluuta pois sen avulla,
että lapset tulevat ja nousevat.
Lapset ovat tähän saakka olleet kuin muukalaisia,
joiden kanssa kuuluu asiaan pitää yhteyttä.
Vain se, jolla asiat ovat näin,
voi sanoa, mitä on yksinäisyys.
On sattumaa,
että kykenen kokemaan sen
joutumatta munuaiskoneeseen
tai maksakirroosiin.
Kirous riittää.
Ja se, että on edes harha,
että kuulut perheeseen.
Sekin on kuin lottovoitto,
jota himmentää vain se,
ettet ymmärrä,
mitä puhutaan,
mistä keskustellaan,
koska elät vieraskielisessä perheessä
keskellä sydän-Suomea.
......
Kaikki on menossa kohti kuolemaa...
Siihen nähden voin tällä hetkellä hyvin.
10.12.06 klo 23:29
Niin paljon toteutumattomuutta.
Niin paljon vihjeitä siitä,
että jotain ihailtavaa voisi olla jossakin.
En vain tiedä, onko se täällä,
tässä himmenevässä autiomaassa.
Vai onko se jossain muualla,
siellä, mihin vain ajatuksella on pääsylippu.
Mitä pitemmälle pääsen sisään,
sitä lähempänä tunnen olevani sitä hetkeä,
jolloin syntyi ensimmäinen hauras kuvitelma siitä,
mihin olen pyrkimässä.
Eikö tämä jo lopu tämä odottaminen?
Saisinko silti vielä hetken kokea tätä,
tätä elämäntuskaa
ennen omaa kuolemaani?
Saisinko kokea,
kuinka huono on tämä autiomaa,
koska elämiseni voima
tuntuu löytyvän vain siitä,
että jokin on huonosti,
että jokin voisi olla paremmin,
että minulla on merkitystä vain siltä osin,
kuin kykenen kääntämään elämän pyörää
parempaan suuntaan.
Mutta miten on mahdollista,
että tämä pohdiskelu on mahdollista vain,
kun olen nauttinut riittävästi
moldavialaista, armenialaista
tai gruusialaista konjakkia,
jota sopimusten mukaan
voisi vain kutsua brandyksi.
Miten on mahdollista,
että n. 40 vuoden jälkeen
olen kuin alkuasetelmissa...
pää täynnä [psoriasis-]hilsettä,
...
maailma menossa jonnekin,
joka on kokonaan jossain muualla,
kuin mihin sen pitäisi mennä.
Miten minä päätyisin sille kapealle tielle,
joka saisi minut
kirjoittamaan keskellä päivää
hyvin juostun maratonin jälkeen
jotain sellaista,
jota myöhemmät vuosisadat ihmetellen tutkisivat
harjoitustensa lomassa...
14.12.2006 klo 00;17
Tämä onnellisuuden hetki
kesken kuubalaista dokumenttifilmiä,
jossa joku vanhus
kertoi viettäneensä viikon hotellissa
Ava Gardnerin kanssa.
Tämä onnellisuuden hetki
sen oivaltamisesta,
että olen saanut viettää hyvän elämän,
että olen jo vaari
ja että mikään ei ole mennyt
aivan täysin pieleen,
että ongelmat ja sairaudet
ovat enimmäkseen omia luomiani
ja että saatan jopa elää
vielä tästäkin eteenpäin.
2007: Ei runoja!
12.3.08
Saisiko tästä runon kääntymään?
Pitäisikö kääntyä kyljelleen
unen selkää kohti,
laskea selkäpiitä riipaiseva tulos -
kuin piikivellä piirretty ympyrän säde
ajan kalliossa.
Onko runo vielä minussa?
Näyttäisi sen jäänteitä lojuvan
mielen takapihoilla,
kaalimaan keskustassa,
raparperipensaan kätköissä.
Etuovella on kaikki jo täysikasvuista,
ei idun siementäkään ole näkösällä,
sillä takamaan uumenet muhivat uniriepujen peitossa,
miettivät uutta tulemistaan
kaiken muun vanhan keskelle
kotoisan ilmanpiirin avaran kannen alla.
Jos olisin itse runo,
näkisin oman itseni kirjoittajan
vain mykkänä universumina,
rajattomana kaaoksena,
joka vain väläyttelee keksityn näköisiä harhakuvia
hetkeksi
tiedosta rakennetun yönselän hämärälle kyljelle.
Jos minä itse kirjoittaisin tuon äskeisen,
ajattelisin luoneeni järjestystä
oman mieleni kaaoskompostista
pehmentääkseni yön ja aamun rajaviivaa.
Mikä merkitys on sillä,
että voin kuvitella olevani aamu,
joka alkaa tarkkailla yön hämärää,
kohti kääntyvää kylkeä.
Tai että voin kuvitella olevani yö,
joka levänneenä odottaa
ensimmäistä valon sarastusta,
sitä, että joku alkaa katsoa minuakin, yötä,
vaikka olen niin huomaamaton,
ettei minua turhaan kannattaisi katsoa.
Eikä pitäisi turhaan edes lausua nimeäni,
koska se ääni on kuin ilta-auringon kajo,
joka tarjoaa vain lupauksia.
Oi - jospa näkisin sen päivän,
jolloin huomaisin,
että illan hämy on yhtä
aamun koiton kanssa.
Olenhan sen jo nähnyt - yön unessa.
Kun oikea ja vasen käsi
tarkkailevat toistensa tekoja
maa sylissään tai
maan sylissä.
Näin pieni on siemenen uni
itsestään.
2009:
[Jatkuu osassa XXVIII: 07.07.09]