Uskontomietteet II 1965

27.2.65       - Nyt olen oivaltanut asioiden tärkeysjärjestyksen ovat suhteellisuuden ja muuttuvuuden. En näe (enää) MITÄÄN syytä, jonka perusteella varkaus olisi pahempi teko kuin lähimmäisen halveksiminen. Myös taide voi perustua MIHIN TAHANSA peruselementtiin. Harmoniaa korostava musiikkikaan ei ole tippaakaan arvokkaampaa kuin monimutkainen rytminen esitys. "Hyvien" ihmisten rikokset tulevat esille muiden kulttuurintuotteiden halveksimisessa, joka vaikkapa kirjoina levitettynä vaikuttaa pahemmin kuin sata murhaa.

- Paha häipyy yhtäällä ja ilmestyy toisaalla. Lait vahvistavat kirkolta omaksumansa uudistukset.

- Onko tutkittu, miksi toisia lakeja rikotaan enemmän, toisia vähemmän. Miten kehittyy laki esim. lähimmäisen pilkkaamisesta? Pilkan merkityshän riippuu pilkan kohteesta.

- Yleinen käytäntö on, että henkilö ei saa arvostella julkisesti omaa ammattikuntaansa. Tällaisessa tapauksessa esim. pappi uhataan erottaa kirkosta. Tämä on osoitus siitä, että sisältäpäin lähtenyt arvostelu on kaikkein vaarallisinta, koska se on samalla asiantuntevinta. Toiseksi tämä on osoitus siitä, että instituutiolle on tärkeämpää olla aina oikeassa kuin tietää, mikä on totuus tai parempi ongelmanratkaisukeino.

7.3.65        - Sen sijaan että ihmiset pyrkisivät jakamaan syntikuormansa keskenään - jotta he KAIKKI ulkoisestikin näyttäisivät yhtä synnillisiltä kuin mitä sisäisesti ovat - he pyrkivät PAKOTTAMAAN toisensa olemaan synnittömiä luullen näin pienentävänsä synnin määrää ja näin auttaakseen myös lähimmäisiään pääsemään taivaaseen. Heille on pääasia, että muutamat ovat ulkonaisesti synnittömiä esikuvia. Huonoimmat yritetään pakolla saada myös näyttämään ulkonaisesti esikuvien nukkejäljennöksiltä. Kun siinä ei onnistuta, koetetaan heidät rangaistukseksi kätkeä vankiloihin, sairaaloihin sekä kasvatuslaitoksiin!

- Miksi meidän pitää murehtia sitä, että olemme syntisiä? Se on yksinkertaisesti osamme. Meistä ei KOSKAAN tule synnittömiä, joten sen asian murehtiminen vain pilaa elämämme. Synnin ainoa seuraus ei ole kärsimys, koska siitä VOI seurata oppimista parempaan.

- TODELLISTA elämännäkemättömyyttä edustaa ihminen joka sanoo: "tämähän on kaikki vanhaa asiaa". Ihmistä on kautta aikojen pidetty tasa-arvoisena ja Jeesuskin opettaa näin. Jeesus opettaa, mutta kuinka tärkeällä sijalla tuo opetus on kirkon ohjelmassa?

- Onko suhteellisuusteoria elämäämme JOHTAVA ajatus?

- Tarkoittiko Jeesuksen ehtoollispuhe ja alkuseurakunnan perustaminen sitä, että v. 2000 jKr. kulttitoimitukset ja muut tavat olisivat TÄSMÄLLEEN samanlaisia ja tehokkain mahdollinen tapa edistää kristinuskon asiaa? Onko mahdollista joka hetki kysyä sitä,  onko traditio paras mahdollinen tapa informoida uskonasioista. Onko mahdollista uskoa, että kunnioitamme menneitä traditioita sikäli, että pyrimme selvittämään, mikä niissä on virheellistä ja puutteellista ja omalla ajallamme pyrimme korjaamaan virheet.

- Onko kaste ja ehtoollinen tarkoitettu ikuisiksi toimituksiksi? Eikö ole parempaa, ymmärrettävämpää uskontoa?

- (Kunnioitamme menneitä traditioita sikäli, että pyrimme selvittämään, mikä niissä oli virheellistä tai puutteellista ja pyrimme omalla ajallamme korjaamaan virheet.) Kunnioitamme traditioita sikäli, että kunnioitamme erehdyksiä täsmälleen yhtä paljon kuin parhaita oivalluksia, koska molemmat ovat yhtä arvokkaita totuuden paljastajia. Emmekä halveksi. Tehtävämme on tehdä ihmiset ulkonaisesti yhtä tasa-arvoisiksi kuin he sisäisesti Jumalan edessä ovat.

- Kumpi on tärkeämpää: surra syntejään vai yrittää parhaansa?

- Kirkko ei halua osallistua ajan kysymyksiin - sen tehtävähän on puhua taivasten valtakunnasta eikä udella ihmisten ongelmia. Mitäs ne kirkolle kuuluvat. Pääasia kunhan vuodesta toiseen samaa saarnaa samojen kaavojen mukaan, jotta ei vain tulisi erehdyksiä uusia menetelmiä kokeiltaessa. Millä perusteella kirkko luulee ihmisten olevan siitä kiinnostuneita, jollei kirkko pidä tämän maailman asioita yhtä tärkeinä.

9.3.65      - Tämänhetkiset teoriani perustat: Ne perustuvat olettamukseen, että ihmisten ainoa mahdollinen yhteinen - ja siis tärkein - tehtävä on pyrkiä hyvään;

1) Adaptaatiosta johtuva suhteellisuus.

2) Hyvästä ja pahasta oppiminen tasavertaisesti.

3) Erehdysten ja oivallusten tasa-arvoisuus.

4) Ulkoinen tasa-arvoisuus sisäisen tasa-arvon heijastumana.

5) Kuvitellun ja todellisen samanarvoinen vaikutus käyttäytymiseen.

6) Harjaantuminen todellisuuden kohtaamiseen kauneudenpalvonnan sijasta.

7) Pahan ruotiminen, selvittäminen ja sen jokapäiväinen voittaminen, immuniteetti.

- Miten on selitettävissä, etteivät ihmiset aina ryhdy vain niin suuriin yrityksiin, joita eivät pysty toteuttamaan - jos kerran yritys sinänsä on päämäärä? Hyvään pyrkiminen onkin kenties ihmisten YHTEINEN tehtävä sillä perusteella, että kukaan ei onnistu siinä täydellisesti. Kaikki muut tehtävät ovat teoriassa mahdollisia; niistä toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin, joten ihmiset erikoistuvat näihin tehtäviin. Ihmisellä ei ole asetettavana muita irrationaalisia päämääriä kuin pyrkiminen hyvään. Ihmisen järjestä johtuen - a priori - otamme normaalielämässä vain toteutusmahdollisia tehtäviä, mikä ei sellaisenaan vielä kumoa suhteellisuusteoriaa.

- Pyrittäessä hyvään on maailmaa tähän saakka venytetty PARHAASTA päästä mahdollisimman pitkälle. Jälkeenjääneet on unohdettu; jokaiselle on ollut tärkeää vain OMAA päämäärää lähestyminen. Kun eräänlainen mahdollisen kauneuden huippu nyt on saavutettu, on ero ensimmäisten ja viimeisten välillä kärjistynyt niin suureksi, huomiotaherättäväksi, että alkaa uusi aikakausi:

- Sen kulttuuri pohjautuu pahan tutkimiselle, sillä tehtävänä on tuoda ihmiskunnan eettinen häntäpää etujoukkojen tasolle. Pohjana on se, että ihmiset tunnustautuvat tasa-arvoisiksi toistensa edessä niinkuin in facto ovat Jumalan edessä.

- Pyrkimys tehtävän suorittamiseen on laskettava aina suhteessa ihmisen mahdollisuuksiin. Ei ole mitään reaalista siinä, että puliukko yhtäkkiä yrittäisi toteuttaa piispan tai presidentin ulkonaista etiikkaa. (Emme pysty käsittämään, että ihmisen tehtävä on kehittää omaa etiikkaansa TULEMATTA SINÄNSÄ PAREMMAKSI.) Näennäisesti hän voisi onnistua siinä, mutta ei sisäisesti - tuskin edes "uskoontulemisen" kautta.

- Ihmisen todellinen - koskaan paljastumaton - VASTUUSSA oleva omatunto ei tee ratkaisuja eri yksityistapausten välillä. Sen ratkaisut koskevat vain hyvää ja pahaa ja ovat siten irrallaan ulkomaailman todellisuudesta.

- Ihminen voi pyrkiä vilpittömästi hyvään vasta sitten, kun hän tietää, ettei saa siitä mitään palkintoa - enempää maan päällä kuin taivaassakaan.

- Jos pyrimme rakentamaan Jumalan valtakunnan jo maan päälle, kuuluu siihen ensi ehtona ihmisten samanarvoisuus. Meidän on mahdollista ymmärtää kaikkein syvin vasta sitten, kun uskomme että tämän päivän köyhät eivät todellakaan ole huonommassa asemassa... Emme usko vielä ihmisten tasa-arvoisuuteen, siksi emme usko uskontoon.

- Mitä suremista meillä todella on Aatamin ja Eevan synnistä - so. meistä riippumattomasta synnistä - ENÄÄ. Sitä vastaan me taistelemme ilman sentimentaalista murhetta. Ja jos murehdimme, murehdimme omaa absoluuttisesti oman omantuntomme vääriä ratkaisuja. Miksi suremme Aatamin ja Eevan syntiä. Miksi emme sure näin epäkäytännöllistä ihmisruumista, näin epäkäytännöllistä maapalloa, miksi?

10.3.65         - Paha tuottaa aluksi vain pahaa. Toistuessaan sen määrä kuitenkin lisääntyy. Se kypsyy aiheuttaen ennen pitkää niin suuria ristiriitoja, että se vaatii yksilöltä kaiken perusteellista uudelleenarviointia, jolloin rauha mahdollisesti taas palaa.

- Hyvä ei kypsy näin. Se osana on latistuminen: Pahan puutteessa hyvän arvoa ei koeta syvällisesti ja siitä muodostuu TAPA, jonka merkitystä ei ymmärretä, ja ihmiset alkavat pitää sitä teeskentelynä.

- Teemme syntiä tietämättä milloin olemme siitä (itse) vastuussa, milloin emme.

- Eikö Jeesus sinänsä ole juuri SYMBOLI, VERTAUSTA? Niin kuin Jeesuskin otti kantaakseen koko maailman synnit vapaaehtoisesti... ihmisen pyrkimysten symboli?

- Vasta pakenevan, laajenevan hyvän käsitteen  tavoitteleminen on absoluuttista etenemistä hyvää kohti. Siitä ei seuraa absoluuttista ansiota! Ainoastaan siihen hyvään pyrkiminen,  joka ei tee sinua paremmaksi toisiin ihmisiin verrattuna, on AITOA.

- Onko 10 käskyä todellakin vain moraalin KESKIARVO, joka on hyväksytty siksi, että se sisältää tarkeimmät KAIKKIEN ihmisten etiikan vaatimukset. Toiset jotenkin ylittävät sen (valehteleminen, itsensä kehuminen, toista parempana oleminen), toiset taas eivät hallitse sitä ollenkaan. Vai onko ihmisellä todella kaksi moraaliohjetta - toinen 10 käskyä ja toinen oma sisäinen, OIVALLETTU moraali? Täytyy olla tarua, että 10 käskyä on Jumalalta historian aikana irrationaalisesti saatu kahdelle kivitaululle kirjoitettuna.
(P.s. 14. 3.65) Käsky elämän kunnioittamiseen sinänsä täytyy olla tullut Jumalalta, koska muuten olisi vain vahvemman oikeus!

- Kun pappi ja kuoleva ihminen hetkeksi tointuvat viimeisestä atomiräjähdyksestä, kysyy pappi vielä viime voimillaan kuolevalta, uskooko tämä Jeesukseen ja haluaako tämä synninpäästön - sensijaan että antaisi tälle ensiavun. Kristityt pitävät korkeimpana tehtävänään saarnata Jumalan sanaa maailmalle. Vaikka kaikki olisivat jo kuolleet,  niin he vielä viimeisten viitanriekaleiden liehuessa tuulessa surisivat maailman pahuutta ja julistaisivat Jumalan sanaa. Kristityt papit ovat julistautuneet tuonpuoleisen maailman ilmentymiksi maan päällä. Heidän tehtävänsä on - maailman murheista välittämättä ja niitä huomioonottamatta - puhua Jumalasta. Jumalasta on puhuttava, mutta kuinka paljon ja milloin - juuri ennen kuolemaako? Lapsenako, aikuisenako?

- Mikä sananjulistuksessa on pakkoa, mikä tyrkytystä, mikä informointia? Eikö kehottaminen ETSIMÄÄN ole tärkeämpää kuin oman (löydetyn) Jumalan tyrkyttäminen toiselle? Mikä on vikana, kun sananjulistus ei tavoita ihmistä? Mikä on vikana, että ihmiset murehtivat maailman pahuutta? Miksi?

- Ihmiset eivät samalla tavoin pysty toteuttamaan niitä tekoina ja sanoina, sillä toiset ovat spesialisoituneet niihin käytännön teoissa.

- Kymmenen käskyn NOUDATTAMINEN ei siis ole tärkein tehtävä. On toinen kymmenen käskyä, joka on vain omassatunnossa, ajatuksissa, tiedottomassa. Se pakenee, joten emme koskaan voi sitä saavuttaa (jonka rikkominen ilmenee vain ajatuksissa ja "hyvissä" teoissa), mutta jota pyrimme kuitenkin toteuttamaan. Siinä on kysymys vain hyvästä ja pahasta. Se on kaikille ihmisille sama, koska se ei koske tekoja, ei ratkaise yksityistapauksia, ei tee eroa murhan ja raiskauksen välillä ja on kaikille saavuttamaton kuin absoluuttinen nollapiste, kuin Akilleus ja kilpikonna - vain sillä erotuksella, että ihmiselämän aikana välimatka ei edes tasaisesti lyhene. Emme ole Sisyfoksia.

- On siis ihmisten tekemä kymmenen käskyn laki, joka koskee samoja tekoja ja on saavutettavissa - toisille paremmin, toisille huonommin. On toinen valinta-mahdollisuus hyvän ja pahan välillä, jolloin pahaan kuuluvat mm. kymmentä käskyä rikkovat ajatukset - olivatpa ne sitten piiloutuneita kuinka "hyviin" tai "huonoihin" tekoihin tahansa. Tässä valintatilanteessa kaikki ihmiset ovat samanarvoisia (siis näin täytyy olla myös ulkonaisesti).

- Ainoastaan siihen hyvään pyrkiminen, joka ei tee sinua paremmaksi toisiin ihmisiin verrattuna, on aitoa hyvää.

- Mikään kohta teoriastani ei tue nihilististä välinpitämättömyyttä.

- Hermostuttaako minua todellakin se, että joku keksii juuri samat ideat, ennen kuin minä olen ehtinyt viimeistellä omani? Eikö se ole päinvastoin ilo, että teoriat saadaan nopeammin toteutettua käytännössä. (!)

- Normaali-ihmisellä 10 käskyä on niin vaivaton kysymys, koska se liittyy siihen, että niiden toteuttamispyrkimyksestä Gaussin käyrän mukaan seuraa käskyjen -pitäminen TEOISSA.

1) Pidämme LOPPUTULOSTA tärkeämpänä kuin yritystä. Siksi meidän  maa-ilmassamme on niin paljon jälkeenjääneitä, joiden lopputulokset ovat vain muiden rakentama ulkokuori. Koulussa tämä näkyy erittäin selvästi: Tulokset ovat tärkeintä ja jälkeenjääneet ovat jälkeenjääneitä.

2) Kauneus ja hyvä ovat meille tärkeämpiä kuin totuus.

3) Kaunis on arvokkaampaa kuin ruma - kenelle, kenelle, kenelle???

4) Oivallukset ovat meille erehdyksiä arvokkaampia.

5) Luulemme tietävämme, ketkä ovat ihmisistä pisimmälle ehtineitä.

- Ovatko hyvyys ja totuus kuin valon nopeus, absoluuttinen nollapiste, joita pääsemme lähemmäksi saavuttamatta koskaan niitä.

- Se hyvä mitä olemme tehneet, on hyvää vain SUHTEESSA muihin ihmisiin.

- Absoluuttiset hyvä-ratkaisut tapahtuvat tietämättämme. ABSOLUUTTISTA ON (näkymätön) PYRKIMYS - EIVÄT (näkyvät) TEOT. Teot ovat suhteellisia. Voimme VAIN lähestyä hyvää saavuttamatta sitä koskaan.

- Eikö meille riitä, että meillä on tieto Jumalan valtakunnan olemassaolosta. Onko sen julistaminen aina jokaisessa suhteessa tärkeämpää kuin tämän maailman probleemat.

- Uskonnon ansiota on se, että vahvempi ei ole arvokkaampi kuin heikko.

- Mitä suremista meillä on, jos Aatami ja Eeva eivät ole sen pahempia syntisiä kuin mekään, heidän syntinsä ei ole meidän vikamme. Me teemme paljon pahaa, jotta siitä opittaisiin, mutta syntejämme emme tiedä. Ja nekin saamme Jeesuksen kautta anteeksi JOS YRITÄMME PARHAAMME.

- Teemmekö hyvää ihmisiä vai Jumalaa varten. Luulemmeko tietävämme taivaaseen-pääsymme itse?

- Emme pysty määrittelemään syntitaakkaamme laskemalla pahojen tekojemme määrää. Synti on abstraktista. Se ilmenee vain hyvä-paha -tasolla. Pahat TEOT ovat konkreettisia, riippuvaisia ympäristötekijöistä, perinnöllisyydestä, luonteesta, mahdollisesta vapaasta syntiratkaisusta, sattumasta yms:sta, mikä sekoittaa tietoisuutemme siitä, teimmekö todella synnistä johtuvan teon.

- Ihmisen pyrkimystä hyvään on se, kuinka hänen hyvä-käsitteensä  oivalluksenomaisesti laajenee. Ihmisen syntisyyttä mittaa se, läheneekö ihmisen ajatus ja toiminta tuota asetettua, edellä karkaavaa ideaalia, so. lisääntyvätkö hyvään päin suoritetut valinnat suhteessa valintamahdollisuuksiin siitä huolimatta, että eettisten oivallusten laajentuessa myös valintamahdollisuuksien lukumäärä jatkuvasti kasvaa laajemmaksi.

- Kuinkahan monen kuulopuheen välityksellä Raamattu onkaan meille annettu.

- Uskonto on heti väärällä asialla, jos se yrittää antaa ihmiselle VALMIIN vastauksen, kehoittamatta ENSI SIJAISESTI etsimään - silläkin uhalla että ihmisestä tulisi epäjumalanpalvelija.

11.3.65         - Ideaalin ja sen toteutuksen välistä suhdetta emme koskaan voi laskea - Luojan kiitos. Koska puhdas hyvä on riippumaton hyvien tekojen määrästä sinänsä, on se vertailukelvoton minkään arvoasteikon kanssa. Koska ihmisen tekemien absoluuttisten hyvä-ratkaisujen määrää ei voida sijoittaa mihinkään arvojärjestykseen muihin ihmisiin nähden, ei ihminen - tehtyään tiedottomasti hyvä-ratkaisun - kohoa missään arvoasteikossa toisiin ihmisiin nähden. Hänen ratkaisunsa on siis puhdasta hyvää ilman pienintäkään etua, koska ihminen ei absoluuttisesti tule paremmaksi.

- Vasta tällä puhtaalla hvvällä on merkitystä ihmisen moraalille, etiikalle, sillä se on pyyteetöntä hyvän tekemistä HYVÄN ITSENSA VUOKSI, eikä siinä ole mitään sivuvaikutuksia.

- Ihmiset eivät tee vapaasti puhdasta hyvää. Niinkuin jatkuva tasainen liikekin voi luonnossa esiintyä vain jonkin pysyvän voiman ansiosta, niin sekin hyvä mitä ihmiset tekevät maailmassa on tulos erilaisista (aikaisemmin mainituista) syistä.

- Virheemme on se, että ihmiset luulevat tietävänsä, kuka on parempi kuka huonompi. Ja niin maailmamme on ollut, on ja pysyy ERIARVOISUUDEN - ei erilaisuuden - maailmana.

- Hyvän ja pahan vaikutukset maailmassa kuuluvat pikemminkin joukkopsykologian piiriin, hyvän ja pahan ratkaisut ovat vain yksilön henkilökohtaisia omantunnon asioita.

- Voiko teoilla olla absoluuttista tärkeysjärjestystä hyvään pyrkimiseen nähden so. ovatko eri teot eri kaukana hyvään pyrkimisestä (sairaan auttaminen, köyhälle antaminen, lähimmäisen opettaminen). Ne eivät voi olla eriarvoisia vaan erilaisia.

12.3.65         - Teon ulkonainen suuruus ei sinänsä merkitse mitään yksilölle. Tärkeintä on, onko se ratkaisu hyvän vaiko pahan puolesta - ja sitä emme koskaan tiedä varmasti. On eri suuruisia tekoja, jotka kuitenkin ovat samanarvoisia.

- Koska ihmiset ovat tehtävissään tasa-arvoisia EI ole eriarvoisia rikoksia, on vain erilaisia (yksilön kannalta).

- Yhteiskunnan kannalta on olemassa eriarvoisia rikoksia suhteessa siihen, miten ne vaikuttavat elämän säilymiseen. Siksi toisista on ankarammat rangaistukset,         so. tekijä kaipaa, tarvitsee nopeammin ja enempi sielunhoitoa.

- On mahdollista että teoillamme on jokin absoluuttinen suuruusero Jumalaan nähden so. edellisten ratkaisujemme suuruuteen nähden. Mutta yleensä voimme sanoa:Tekomme merkitsevät jotain ihmisille, ratkaisumme merkitsevät jotain omalletunnollemme, Jumalalle.

- Jos meillä ei ole Jumalaa, meillä on vain vahvemman oikeus ja luonnollinen valinta. Jos meillä ei ole Jeesusta, meillä on vain kasaantuva syntimäärä.         

- On helppo kuvitella, miten ihmiset - jotka ovat halunneet olla hyviä sekä ihmisten että Jumalan nähden - ovat kuvitelleet, että heillä on sitä paremmat mahdollisuudet hankkia taivasosuus, mitä kauemman aikaa historiassa heidän teoksiaan ihaillaan. Tärkeintä on ollut luoda ikuinen taideteos.

- Nyt olisin valmis kuolemaan, sillä minun työni on jo tehty suuressa määrin, ja kuitenkin minulla on tekemistä, tekemistä vaikka vihkon sivut loppuvat.

- Ensi kerran olen rukoillut Jeesusta. Tästä lähtien uskonnon väri on ilon väri.

- OLEN VAPAA pyrkimään hyvään!

- Me fariseukset jotka olemme aina kuvitelleet tekojemme olevan jotakin!

- Totuus ei ole kauneutta vaan kauneus - mikäli sellaista yleensä voidaan käsitteenä pitää - on VAIN OSA TOTUUTTA. Ei edes arvokkain osa - vain erilainen.

12.3.65         - Ihmisen korkein tehtävä voi olla vain sellainen,  johon kaikilla ihmisillä kaikkialla kaikkina aikoina on samanlaiset toteutusmahdollisuudet. Koska tällaista yhteistä lopputulosta (-tehtävää) ei edes hyvän tekeminen (lähimmäisenrakkaus) ole, täytyy pyrkimyksen hyvään [1.12.2013: annettujen edellytysten pohjalta!] sinänsä olla ainoa yhteinen tehtävä. Lopputulos ei merkitse mitään. Elämme maailmassa jossa pyrkimystä useimmiten seuraa sen toteutuminen ja täydentyminen. Pyrkimys ei ole syy tehtävän toteutumiseen.

- Myöhemmin olen huomannut, että maallisessa hyväänpyrkimisessä se ja lopputuloksen arvo vaihtelevat sen mukaan kumpi on vaikeampaa. Näin myös hyvä ja paha ovat samanarvoisia, joista molemmista ihminen voi oppia - ja kuitenkin pyrkiä vain hyvään.

- Kärsimys ei siis ole tärkein asia. Sitäpaitsi adaptaatio tekee useimpien ihmisten kärsimysmäärät yhtä vaikeiksi tai helpoiksi kestää.         Koska pyrkimys on tärkein, eivät teot merkitse mitään meidän tehtävällemme. Yhteiskunnan kannalta niillä sensijaan on arvomerkitystä elämän säilyttämisen kannalta.

- Yksilön hyvä ja paha ovat abstraktisia, riippumattomia ns. pahoista ja hyvistä teoista, koska ihminen ITSE ei ympäristön ja perinnöllisyyden vuoksi ole niistä läheskään aina vastuussa. Ihminen ei siis itse tiedä, milloin hän on tehnyt syntiä, vaikka tietää jokaisen pahan tekonsa. Jumalalle olemme vastuussa synneistämme, ja Jeesus antaa ne joka päivä anteeksi. Yhteiskunta on sen sijaan vastuussa pahoista TEOISTAMME. Tämä on uusi EETTINEN SUHTEELLISUUS-TEORIANI.

- Neuvojen vastaanottamisen ilman huonommuudentunnetta tekee mahdolliseksi se, että yksilö uskaltaa tunnustaa virheensä, koska hän tietää niiden olevan suurelta osin ympäristön ja perimän vaikutusta. Sitäpaitsi hän tietää, ettei neuvoja anneta ylemmyydentunnon tehostamiseksi - mikä ennen on ollut suurin sivuhaitta neuvojen omaksumisessa. Synti ei riipu teosta vaan ratkaisusta hyvän ja pahan välillä. Tätä ratkaisua ei tiedä yksilö sen enempää kuin yhteiskuntakaan - koskaan. Ja vaikka tietäisikin, ei sitä voitaisi koskaan arvostella, sillä jokainen arvostelijakin on silloin samassa asemassa.         Vaikka kysymyksessä. olisi murha, pitää tämä sääntö paikkansa. Kuka sitä paitsi haluaisi surmata ihmisen, joka ei ole teoistaan ihmisille vastuussa? Murhalla on tärkeysarvo vain suhteessa yhteiskuntaan, joka uskontomoraalin tähden ei hyväksy voimakkaamman oikeutta - kaikissa asioissa. Sitäpaitsi jokainen kuolee kuitenkin joskus.

- Moraalisäännöt ovat vain ihmisten asettamia. Yksilöä ei voida absoluuttisesti ennalta pakottaa niihin, koska ne aina ovat toisille helpompia ja toisille vaikeampia toteuttaa. Ne pyritään pitämään kasvattamalla - ei rankaisemalla.

- Yhteiskunta voi vain kasvattaa ja neuvoa yksilöitä - ei rangaista.

- Ihmiskunnan yritykset ja erehdykset perustuvat oivalluksiin. Eikö alkeellisessakin  yrityksessä ja erehdyksessä ole oivallusmomentti mukana? Olen itse usein oivaltanut erehtyneeni...

- Ei ole enää epätietoista uskoa siihen, että Jeesus on vapauttanut meidät synnistä, joka muuten kasautuisi aikojen kuluessa.

- Mitä merkitsee sielunvaellusoppi, jota vastaan Raamattu ei sodi, vaikka se syntyi tuon uskonkäsityksen keskellä? Joka ei uudesti synny...

- Mitään ei saa salata totuudesta. Kristinusko ei ole ainoa uskonto. On houkuteltava lapsi etsimään ja valitsemaan. Uskonto ei saa olla pakollinen oppiaine.         Sitävastoin eri maailmanuskonnot olisi hyvä käsitellä ja jättää valinta lapsen huoleksi.

13.3.65         - Mahdolliset tulevat sodat ovat todistus siitä, että meillä on vielä paljon oppimista. Pidämme murhaa ehdottomasti pahana. Mutta EMME TIEDÄ, mikä tuon TEON KOKO VAIKUTUS on, koska se on samalla yhteikunnallisen probleeman ruumiillistuma. Emme myöskään tiedä, sisältyykö siihen syntiratkaisu Jumalaa kohtaan, vai onko PAKKO ollut voimakkaampi motiivi. Jos syntiratkaisu sisältyy siihen, ME emme pysty sitä näkemään emmekä tuomitsemaan.

- Jumalanpilkkaa me viimeksi, kaikkein vähiten voimme tuomita, koska se kuvastaa meissä kaikissa olevaa jumalanpilkkaelementtiä, jonka useimmat pystyvät näennäisesti voittamaan.

- Ihmisiä ei enää koskaan kasvateta maailman pahasta erossa, vaan kaiken kuviteltavissa olevan pahan olemusta ja toteutumista opetetaan heille yhtä ahkerasti kuin kauneintakin hyvää. Ihmiset on rokotettava ruotimalla paha sen kaikissa emanaatioissaan, jotta he tuntisivat ja voisivat vastustaa sitä - ennenkaikkea löytämällä pahan myös HYVIEN tekojensa taustalta.

- GLORIA IN EXELSIS DEO!

- Probleemat - masennus - pohjan etsiminen - probleeman ruotiminen - I periaate - sen sovellutus - probleemat taiteen, tieteen ja uskonnon piirissä - RATKAISU - sen sovellutus: etiikka, filosofia, taide, uskonto, sosiologia, psykologia, kauneus, rumuus, determinismi - vastuu. Tässä on "kirja"-runkoni.

- Kuinka paljon kristityiltä ihmisiltä onkaan vaadittu uskomisessa ihmisten tasa-arvoisuuteen. Kuinka moni pappi on... ivaamatta, halveksimatta sanottuna...

- Ei enää toisiaan parempia uskovia vaan pyrkimystä KAIKKIEN uskoon.  Ei enää aatelissukuja (jos on, niin samanarvoisina - kenenkään kadehtimatta), ei enää halveksittuja ihmisiä. Ei köyhiä, ei kurjia eikä absoluuttisen ihmisarvon alapuolella eläviä. GLORIA IN EXELSIS DEO! Tätä kypsymistä kohden maailma on kehittynyt vuosisatoja, ja vasta maailmansotien ja kommunismin jälkeen kukka on auennut.

- Tästä lähtien tiedämme, että synti on meissä KAIKISSA eikä vain muutamissa rikollisissa.

- Ihmisillä on se käsitys, että myös IHMISET voisivat jollain tavoin päätellä toisten taivaaseenpääsyn mahdollisuuksista. Paljon hyvää on tehty vain siksi, että IHMISET näkisivät. Vain taiteilijat ja rikolliset ovat uskaltaneet paljastaa itsensä - olemalla välittämättä "yleisestä mielipiteestä".

- Olemme vapautetut arvostelemaan sosiaalista ihmistä, joka ei ole vastuussa teoistaan. Ihminen Jumalan luomana on vastuussa synnistään ainoastaan Jumalalle - saaden vapautuksen synneistään joka päivä, jonka etsii uskoa Jeesukseen, vapahdukseen ja pyrkii hyvään. Näin syntitaakka ei voi kasvaa.

- Miten ympäristö vaikuttaa?
Paha/hyvä teko rikollisessa ympäristössä, paha/hyvä teko "puhtaassa" ympäristössä???

- Tähän saakka ihminen on pyrkinyt tulemaan ympäristönsä kaltaiseksi, jotta hänet hyväksyttäisiin. Pahojen tekojen täyttämässä ympäristössä ihmisen on kaikkein helpointa tehdä pahaa. Kuitenkin tällä ryhmällä täytyy olla tietoisuus siitä, että heidän tekonsa ovat pahoja - ihmiskunta informoi heitä siitä. Ristiriita kasautuu teko teolta ja kypsyy kohti toteamusta, ettei näin voi jatkua. Kuitenkin - ihmisten välisen kilpailun vuoksi - ryhmän jäsenet tuntevat, etteivät he enää koskaan ennätä tulemaan "hyviksi" ihmisiksi, koska ennen kaikkea ympäristö (salaisesti) ajattelee näin. Niinpä he itsepintaisesti HALUAVAT olla ensimmäisiä  PAHASSA vastalauseeksi koko ihmisten luomalle arvojärjestelmälle. Saattaa olla, ettei edes yksi ihmisikä tuo parannusta tähän kierteeseen.

- Olemme luulleet toisten ihmisten tietävän oman syntisyytemme, jolloin koetamme kaikin keinoin välttää paljastumista. Tämä on tehnyt hyvään pyrkimisemme neuroottisen estyneeksi, koska tunnemme kilpailevamme. Nyt sen sijaan uskallamme paljastaa heikkoutemme pyytäen tukea ja ymmärtämystä, koska pahuuden ilmenemismuodot meissä eivät vielä paljasta MITÄÄN omasta syntisyydestämme (joka ei liity a priori pahoihin tekoihin, vaan saattaa sisältyä mihin tekoihin tahansa).

- Murha näyttäisi rikokselta - uudessa merkityksessä - vain silloin, jos murhaaja on ollut tietoinen koston vuoksi murhatessaan, ettei uhri itse ole ollut vastuussa niistä teoista jotka ovat synnyttäneet murhaajan vihan. Ja tällainen tilanne on paradoksi. Sitäpaitsi ihmisen kuolemakaan ei ole korvaamaton menetys. Ihminen kuolee kuitenkin joskus. Niin kauan kuin hän voi AJATELLA, on hän ihminen - aina ja kaikkialla. Ihmisiä ei pakoteta enää teeskentelemään surua jonkun kuollessa. Toisille se merkitsee enemmän, toisille vähemmän.

- Kirkko on unohtanut elämän tarkkailemisen pyrkiessään korkeammalle kuin taide ja tiede VAIN Raamattuun nojautuen. Tästä syntyvät ristiriidat.

- Tästä lähtien voisin ryhtyä lukemaan papiksi milloin tahansa.

- Laki on Jumalan tahdon ilmaisua vain sikäli, että  ihminen on tietoinen KAIKEN elämän arvokkuudesta. Ei ole enää vahvemman oikeutta, luonnollista valintaa.

- Aina on muita uskontoja. Jeesuksen työ vaatii sittenkin uskomista. Sittenkin...

15.3.65         -  Pyrkimys maalliseen parhaaseen hyvään ei merkitse mahdottoman yrittämistä tietoisesti. Se merkitsee elämyskenttämme, kokemuspiirimme, ajattelu-kykymme ja mielikuvituspallomme LAAJENTAMISTA. Laajeneminen tapahtuu vähän kerrallaan. Oivalluksen hetkellä voi se tapahtua hyvin voimakkaasti - mikä samalla usein merkitsee asioiden näkemistä uudelleenjärjestyneinä. Ihmiskunnan älykkyys jakaantuu Gaussin käyrän mukaisesti - kuten kymmenen käskynkin pitäminen ja toteuttaminen.

- Uskomme tästä lähtien ENEMMÄN tietämättömyyteemme siitä, mikä on meidän OMAA ansiotamme suorittamissamme teoissa, kuin siihen, että jotkut uskovaiset olisivat sinänsä arvokkaampia Jumalalle. Pyrkiminen riittää.

- Aina on taisteltu ympäristö-perinnöllisyysvaikutusten ja synnin sekä hyvään-pyrkimisen välillä. Joskus perinnöllisyys-ympäristö on niin voimakas, ettei edes syntiratkaisun tarvitse olla hyvää voimakkaampi.

- Ihmiset ovat luulleet tietävänsä, mitä synti on ja milloin sitä tehdään. Nyt SYNTI ON KADONNUT PIILOON! Meiltä on rankaisuoikeus mennyt ikipäiviksi. Paha teko tuottaa AINA surua, ELLEI SIITÄ OPITA. Mutta SYNTI EI PALJASTA OLEMASSAOLOAAN KOSKAAN. Siksi me emme opi siitä.

- Omatuntokaan ei ole Jumalamme. Sillä on merkitystä ainoastaan sikäli, että se tiedottaa - oppimisen kautta (?) - mikä on lakia vastaan ja mikä ei. Se ei voi millään tavalla puuttua tekoon, koska se ei edes tiedä, onko ratkaisu ollut synnin aiheuttama. Omatunto on tekemisissä lähinnä maallisen toimintamme piirissä. Ainakin se on useimmiten TIETOINEN.

17.3.65         - Uskon enemmän siihen, etten omasta ansiostani ole ketään parempi kuin siihen, että TOISET ovat minua parempia - omasta ansiostaan. Uskon ansiottomuuteeni enemmän kuin toisten ansiollisuuteen. Minun uskontoni on ilon ja helpotuksen uskontoa, joka kannustaa yrittämään ilman pakkoa.

- Laajenevan hyvän käsite koski ihmisen maallista toimintaa. Abstraktissa hyväänpyrkimisessä ei laajenevaa käsitettä voida soveltaa lainkaan, koska siinä ei ole tiedostettua, konkreettista, maailmaan liittyvää ideaalia tai lopputulosta. On vain pelkkä pyrkiminen, joka sekin on tiedostamaton ja siis laajentumaton käsite (ajasta riippumatta yhtä voimakas), joka on absoluuttisesti sama kaikilla ihmisillä - mikäli vain voisimme mitata sen. Juuri tässä suhteessa ihmiset ovat ehdottoman tasavertaisia. Eivät suhteellisesti, koska abstrakti hyvään pyrkimisen päämäärä on kaikilla tiedostamaton, siis riippumaton ihmisen elämästä ulkoisten, näkyvien tekojen summana. Tämä abstrakti päämäärä on täsmälleen yhtä korkealla jokaisella ihmisellä - juuri sen tiedottomuuden ja siitä seuraavan riippumattomuuden takia. "Maallisessa pyrkimisessä" hyvän käsite on laajeneva, joten ihmiset ovat eri lähtökohtiensa johdosta eri tasoilla myös päämääriensä asettelussa.        

Ei pelkästään tehty hyvä vaan myös kuvitellut hyvän mahdollisuudet laajentavat hyvän käsitystä. Ja näin ihmisen vastuu laajenee, mikäli hän yleensä pystyy ajattelemaan. Ajatuksia ja tekoja käsitellään täysin yhdenvertaisina. Maallisessa tiedostetussa pyrkimisessä ideaalin ja sen tehdyn (= kuvitellun) toteutuksen suhde - ei sekään ole absoluuttisesti vertailukelpoinen, koska ympäristö voi pakottaa kuinka siveellisesti korkean henkilön tahansa tekemään miten alhaisia tekoja tahansa. Ihminen on tässä merkityksessä ELÄIN, jonka fyysinen kipu, mielisairaus, huumeet ym. voivat saada tekemään mitä  tahansa tietyissä, sattumasta riippuvissa tapauksissa - olipa hänen eettinen kuvittelukykynsä kuinka laaja tahansa.

- Uskon uuteen Jumala-käsitykseen, koska minun ei ole tarvinnut keksiä teennäisesti mitään. Kaikki vain on kypsynyt hiljalleen. Tiedän, mitä on Jeesus - ilman tunteellisuutta.  

- ABSTRAKTINEN VALINTA: YMPÄRISTÖ-PERINTÖ (A) (Kuva: keskipiste = B) - IDEAALI (C): AB = BC. Ideaalitapaus (pelkistettynä mahdoton eritellä) on: Perintö-ympäristö A kehottaa yksilöä tekemään syntiä täsmälleen yhtä paljon kuin ideaali C kehottaa yksilöä tekemään hyvää. Ratkaisu on aina tiedoton ja käytännössä paljon monimutkaisempi, koska hyväänkin tekoon sisältyy pahaa. Tiedostettu ratkaisu on eräänlainen kompromissi, jonka ristiriita tulee esille kenties myöhemmissä ratkaisuissa.

- Tietynlainen tasapainotila pyrkii vallitsemaan: Jos ihminen on tehnyt paljon pahaa - kenties tiedotonta syntiä - niin hän tiedottomasti pyrkii taas korvaamaan sen vastaavalla määrällä hyvää. Tämä on ihmisessä tapahtuva ikuinen taistelu. Siinä synti väistämättömästi on joskus voitolla. On vaikea sanoa, mitä syntiratkaisut merkitsevät; ovatko ne sinänsä absoluuttisesti kasautuvia, vai pystyvätkö vastaavat positiiviset ratkaisut kumoamaan em. syntiratkaisut. Kannatan jälkimmäistä, sillä se vaatii ihmistä yrittämään.

- On kuitenkin varmaa, että ihmiskunnan historiassa esiintynyt Jumalan poika  on tehnyt sisässämme käytävän taistelun merkityksettömäksi. En enää tiedä mitään helpompaa asiaa uskoa kuin tuon lunastuksen.
[1.12.2013: Selvä välitilinpäätös, koska en ymmärrä enää tuota ajatusta!]

- Pyhää Henkeä en vielä osaa yhdistää näihin tapahtumiin...
(14.9.65: Sehän juuri on usko ja sen vaikutus!)

 

 

(17.3.65) - EETTINEN SUHTEELLISUUSTEORIA:

- Ihmisen korkein tehtävä voi olla vain sellainen, johon kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina on samanlaiset toteutusmahdollisuudet.

- Koska tällaista yleistä lopputehtävää ei löydy, täytyy PYRKIMYKSEN hyvään  sinänsä olla ainoa yhteinen tehtävä, koska sen täydellinen toteuttaminen on kaikille ihmisille mahdoton.

- Maallisessa hyväänpyrkimisessä lopputulos ei merkitse mitään, koska elämme maailmassa, jossa pyrkimystä seuraa tavallisesti sen toteutuminen ja täydentyminen. Pyrkimys ei ole syy tehtävän toteutumiseen, vaan nämä ovat vain yhden tapahtumasarjan kaksi peräkkäistä tapahtumaa todennäköisyyden puitteissa. Pyrkimys ja lopputulos ovat toisistaan riippuvaisia sikäli, että mitä harvemmin onnistumme lopputulokseen pääsemisessä, sitä tärkeämmäksi se muodostuu pyrkimykseen verrattuna. Mitä useammin lopputulos saavutetaan, sitä enemmän meille merkitsee pyrkimys, jonka seuraukset tällöin tiedämme etukäteen (jollain todennäköisyydellä). Tämä koskee maallista toimintaamme sosiaalisina ihmiseläiminä.

- Itse pyrkimys hyvään on abstrakti, teoista riippumaton. Teemme hyviä ja pahoja tekoja perinnöllisyyden ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Emmekä koskaan tiedä, milloin olemme tehneet absoluuttisen ratkaisun hyvään, koska hyvä ja paha ovat aina sekoittuneina sosiaalisissa teoissamme. Näin ollen ihmisen erilaiset teot ovat vain pelkkä perinnöllisyyden ja ympäristön heijastuma. Täten meillä ei ole oikeutta rangaista yksilöä siitä, mistä vastuussa ovat - yksilön sijasta - em. tekijät.

- Meillä on tieto siitä, että ihmisinä meillä ei enää vallitse elämän ja luonnon viisaan tai voimakkaamman oikeus, vaan meillä on kaiken elämän kunnioitus, joka tekee meistä ihmisiä - erotukseksi eläimistä. Kuitenkin jokaiseen tekoomme sisältyy valinta hvvän ja pahan välillä, joka on suhteessa pakottaviin ympäristötekijöihin, ja joka on abstrakti - aina yksilön tiedostamaton. Hän pyrkii kuitenkin jatkuvasti tekemään mahdollisuuksiensa mukaan hyvää (?). Tällöin itse pyrkimys on ehdoton pääasia, sillä ihminen ei tiedä koskaan, kumpaan suuntaan ratkaisu on tehty.

- Pyrkimyksen ja lopputuloksen arvotuksen heilunnasta johtuen hyvät ja pahat tapahtumat ovat samanarvoisia. Molemmista ihminen voi oppia sekä pyrkiä sitä innokkaammin hyvään sekä tasapainon säilyttämiseen. Tämä ilmenee pahaa tehtäessä kärsimyksenä, huonona omanatuntona ja hyvää tehtäessä latistumisena tms:na. Synti itse ei paljasta itseään koskaan, joten siitä ei opita.

- Kärsimys ei ole tärkein asia. Sitäpaitsi adaptaatio tekee useimpien ihmisten kärsimysmäärät yhtä vaikeiksi tai helpoiksi kestää, koska elämyksen voimakkuudella ja kestolla on merkitystä VAIN yksilön aikaisempien elämyskokemusten voimakkuuteen nähden. Ainoastaan tämä paljastumaton suhde elämyksen ja sen kentän suuruuden ja voimakkuuden välillä  on ihmisille yhteismitallinen. Tämä kaikki ilmenee mitä ihmeteltävimpänä sopeutuneisuutena erilaisiin elämän tilanteisiin sekä sosiaalisiin olosuhteisiin. Olemme usein liioitelleet toisten kärsimystä kuten toisten onneakin. Koska sattuma (ympäristö) vaikuttaa näihin tunnetiloihin, ne sinänsä eivät merkitse ihmisen absoluuttiselle tehtävälle mitään.  Ihminen on ihminen silloin, kun hän voi ajatella ja kuvitella ihmisyytensä - muuta ei tarvita.

- Koska pyrkimys on tärkein, eivät teot merkitse mitään. Meidän tehtävällemme - yhteiskunnan kannalta - niillä sensijaan on arvoa elämän säilyttämisen suhteen.

- Siis: Yksilön hyvä ja paha ovat abstrakteja, riippumattomia ns. pahoista ja hyvistä teoista, koska ihminen ei ympäristön ja perinnön vuoksi ITSE ole niistä aina vastuussa. Ihminen ei siis itse tiedä, milloin hän on tehnyt syntiä käsittämäänsä Jumalaa vastaan, vaikka tietääkin jokaisen hyvän ja pahan tekonsa (jotka ovat hyviä ja pahoja eri tavalla eri ihmisten mielestä). Jumalalle olemme vastuussa synnistämme, jonka määrä lisääntyy joka päivä, mutta Jeesus antaa ne myös joka päivä teollaan anteeksi. Pahoista TEOISTAMME vastaa ensisijaisesti perimä ja yhteiskunta.

- Siis - teemme hyvää ja pyrimme hyvään ollen ERILAISIA kuin toiset ihmiset mutta ollen NOUSEMATTA ARVOSSA toisiin ihmisiin nähden. Eettinen ihanteemme laajenee pakoon sitä enemmän mitä enemmän hyvää teemme. Ainoastaan tämä ihanteen ja sen toteutuksen SUHDE on ihmisillä yhteismitallinen. Kukaan ei koskaan pysty laskemaan kuitenkaan tuota suhdetta - paitsi hän joka on synnyttänyt aivoihimme ihmisen etiikan. Voimme vapaaehtoisesti laajentaa hyvän käsitystämme, mutta emme tee hyvää vapaaehtoisesti vaan tuon käsitteen mukanaan tuomasta VELVOLLISUUDESTA. Em. käsitteen on perimä ja ymparistö muodostanut sekä laajentanut.

- Tällainen on häthätää lyhennelmäksi laadittu eettinen suhteellisuusteoriani - sen merkitystä enempää selvittelemättä. Olemme vapaat arvostelemaan, opettamaan ja auttamaan toisiamme. Gloria in exelsis Deo!

- Sopeutumisen suhteellisuus.

- Hyvästä sekä pahasta oppiminen.

- Erehdysten ja oivallusten tasa-arvo.

- Sisäisestä ulkoiseen tasa-arvoon.

- Pahan ruotiminen ja selvittäminen sen tasa-arvon vuoksi.  Sen JOKAPÄIVÄINEN voittaminen (immuniteetti) pakenemisen sijaan, koska paha on jopa hyvissä töissämmekin.

- Harjaantuminen todellisuuteen kauneuden palvonnan sijaan.

- Kuvitellun ja todellisuuden samanarvoinen vaikutus elämässämme niiden erilaisuudesta huolimatta.

- Rankaisuoikeuden puuttuminen, koska pahan teon laatu ja muoto lähtee yhteiskunnasta ITSESTÄÄN.

- Synnin olemassaolon todentamattomuus...

Jokainen hyvä teko laajentaa hyvän käsitettämme (> "laaajeneva" vastuu), joten emme voi senjälkeen palata takaisin entiseen etiikkaamme - vapaine tahtoineen. Kehittyvän ("laajenevan") ihanteen ja sen toteutuksen SUHDE on ainoa mikä merkitsee. Vasta pakenevan, laajenevan hyvän käsitteen tavoitteleminen on absoluuttista etenemistä hyvää kohti.. Siitä ei synny mitään ansioita MUIHIN ihmisiin nähden. Ihmisten maineen tavoittelu on menettänyt  merkityksensä.         He tekevät hyvää vain hyvän (itsensä) vuoksi.

19.3.65         - Kristillisyys tuntuu vieraalle, koska "uskova" ihminen on poikkeuksetta ilmoittanut olevansa paremmassa asemassa kuin hän, joka ei voi uskoa tuollaiseen uskontoon.
- JO PYRKIMINEN MERKITSEE USKOA. Jos ihminen ei usko johonkin päämäärään, ei hän siihen pyrikään - paitsi ehkä teennäisesti, ympäristön painostuksesta.

- Ärsykkeen voimakkuus ja vaikutus ei ole absoluuttinen asia:

- Ensiksikin se riippuu suhteestaan yksilön elämyskokemusten  laajentaman  elämän-kentän kokoon.

- Toiseksi sen toistuvuus pienentää sen vaikutusta  (= määrää) - useissa tapauksissa - jopa ärsykekynnyksen alapuolelle (kellon tikitys).

- Kolmanneksi ärsykkeen voimakkuus riippuu vastaanottajan halusta käsittää ärsykkeen voimakkuus, laatu tai ajatussisältö, so. uskoa tai olla uskomatta, mitä ärsyke merkitsee. Tähän uskoon vaikuttaa tietysti koko ihmisen ajattelun menneisyys.

-Suhteellisuusteoria on teoria, jonka voi omaksua jokainen ihminen rodusta, uskonnosta, ammatista, kansallisuudesta, iästä, sukupuolesta, varallisuudesta, terveydestä, aikakaudesta ja paikasta riippumatta. Eri ihmisiltä vaaditaan eri paljon. Se ei oikeuta ylempiä halveksumaan alempia eikä alempia kadehtimaan ylempiä. Ei ole eriarvoisuutta, on vain erilaisuutta.

- Absoluuttisia ovat vain objektiiviset, abstraktit ratkaisut hyvän ja pahan välillä, koska ne täysin tiedottomina ovat riippumattomia ihmisen elämänkulusta. Luultavasti ne ovat aina erisuuruisia ratkaisuja - mikäli voisimme eliminoida niistä ihanteen, perimän ja ympäristön vaikutukset. Ne ilmenevät jokaisessa teossa - vaikkakin eri vahvuisina. Tätä ei teon ulkoinen olemus kuitenkaan paljasta.

21.3.65         - Maailmankuvani on sellaisen ihmisen maailmankuva, jota ympäristö (tuska, sairaudet yms.) ei ole pystynyt estämään uuden katsomustavan luomisessa. Maailmankatsomukseni on ympäristöelämästä ja ruumiista suhteellisen riippumaton ajatustyön tulos. Jos olisin jatkuvasti esim. ruumiillista tuskaa kokeva, en olisi pystynyt luomaan nykyistä näkemystapaani. Jokaisen ihmisen katsomustapa on muuttuva - suhteessa hänen elämänkokemuksiinsa. Siksi meillä ei ole oikeutta tuomita MITÄÄN katsomustapaa. Mutta meidän on osoitettava mahdollisuuksiemme mukaan, mikä kussakin katsomuksessa on väärää - auttaen yksilöä voittamaan olosuhteet mahdollisimman suuressa määrin.

- Ensiksikin: MEIDÄN ON VOITETTAVA OLOSUHTEET. Yksilön elämä on pyrittävä tekemään sellaiseksi, että hän pystyy halutessaan omaksumaan päämääränämme olevan ajatuskannan.

- Tässä piileekin kirkon virhe: Se on julistanut Jumalan sanaa ulkolähetystyössä sosiaalisten olosuhteiden parantamisesta aloittamalla mutta samalla pitäen sitä sisälähetyksessään toisarvoisena, vapaaehtoisuuteen pohjautuvana tehtävänä sananjulistukseen ja metsänomistamiseen verrattuna.

- Tärkeintä on ehdottomasti luoda olosuhteet, joissa julistettu jumalansana voidaan omaksua vapaaehtoisesti.

- Sosiaaliset parannukset ovat tärkeämpiä kuin Jumalan sanan julistaminen siellä, missä yksikään pappi on paremmassa asemassa kuin kurjin seurakuntalainen. On muistettava, miksi haluamme voittaa kurjuuden.

- Kertausta: Jos ei ole Jumalaa, on meillä vain eläinten tasa-arvoisuus, joka perustuu voiman eriarvoisuuteen.

 

- Kirje arkkipiispa Martti Simojoelle (Helsinkiin):
Viitasaari 23.3.1965 Herra Piispa.

- Teistä tuntuu varmaankin yllättävältä, että 22-vuotias kansakoulunopettaja kirjoittaa Teille uskonnosta, mutta puolustuksekseni tunnen olevani jollain tavoin pakotettu tekemään näin.

- Kysymyksessä ovat kaikki ne ristiriidat, joita on arkielämän, taiteiden, tieteiden ja uskonnon välillä ilmennyt yhä kärjistyneemmässä muodossa meidän aikanamme. Herkkäluonteisena ihmisenä minua ovat muutamat em. probleemoista koskettaneet niin voimakkaasti, että noin viisi vuotta sitten minun täytyi ruveta etsimään sellaista totuutta, joka absoluuttisesti kestää läpi elämäni tuottamatta pettymystä. Viidessä vuodessa kirjoittelin yli 1000 sivua muistiin huomioita ja ajatuksia ihmissuhteiden eettisestä problematiikasta, taiteen ja arkielämän suhteista sekä - ennenkaikkea - ihmisen suhteesta uskontoon. Jouduin tänä aikana luopumaan monesta tunne-pohjaisesta periaatteesta, romantiikasta ja ennakkoasenteista - täysin tiedottomana mahdollisesta lopputuloksesta, kunnes muutama viikko sitten kaikki hahmottui uuteen järjestykseen aivan muutamassa päivässä. Asia-aineistoa on niin paljon, että vie kuukausia, ennenkuin saan sen lopulliseen järjestykseen. En pysty täsmentämään ajatuksiani vielä vain muutamaksi lauseeksi, mutta olisin erittäin kiitollinen, jos voisin saada keskustella jonkun kanssa näistä kysymyksistä.

- Pidän Teitä Herra Piispa, miehenä, joka voi tunnustaa meidän JOKAISEN tietämättömyyden uskontoa koskevissa kysymyksissä. Koska emme voi löytää lopullista totuutta, niin meidän on pidettävä erehdyksiä totuuden etsimisessä yhtä arvokkaina kuin parhaimpiakin oivalluksia, koska tällä tavalla on jälleen yksi virhemahdollisuus ELIMINOITU vastauksien ympäriltä. Tällä perusteella toivoisin Teidän olevan kiinnostunut niistä muutamista uusista näkökohdista, joita luulen löytyneen.

- Lähinnä asiani koskee EETILLISEN RELATIVISMIN löytymätöntä kiintopistettä. En usko, että voin saada Teidät vakuuttuneeksi kahdessa tunnissa asiasta, joka ELETTYNÄ on vienyt minulta vuosia. Koko tämä kysymys on niin valtava, että sitä ei yleensä voi tietoisesti ratkaista, KEKSIÄ vastausta, ennen kuin joku on ELÄNYT sen.

- Toivon Teidän uskovan, että sellaiset sanat kuin maine ja kunnia eivät kuulu tähän yhteyteen. Yksinkertaisesti on niin, että jonain päivänä joku toinen yhdistelee samat asiat samalla tavalla. Voisin heittää ne tuhat sivua paperikoriin milloin tahansa, jos en olisi vastuussa myös lähimmäisistäni, joiden paremmuutta tai huonommuutta en todellakaan tunne.
...... [vähemmän tärkeää]

Kunnioittaen Teidän Ilpo Saastamoinen
(24.3.65 Huomasin, että hänestä on tullut ARKKIPIISPA ja asuu Turussa!)

24.3.65         - Meillä on tietoa siitä, että meissä käydään taistelua. Jos me uskomme tähän taistelun olemassaoloon, niin se lisää meidän TIETOISTA haluamme pyrkiä vain hyvään. Hyvin paljon meistä itsestämme riippuu, haluammeko - ja kuinka suuressa määrin - pitää tätä tietoa totena so. reagoida voimakkaasti siihen. Tärkeää on se arvostus, minkä yksilö antaa tällaiselle ärsykkeelle.

- Syntiin neuvomisella on erikoisasema. Emme voi sanoa, onko tällainen houkuttelija juuri silloin tehnyt syntiratkaisun. Mutta se on nimenomainen haaste halullemme pyrkiä hyvään ja elämän kunnioitukseen. Tällaisessa tapauksessa ympäristö houkuttelee yksilöä asettamaan PAHAN päämääräkseen... Jos tämä laajenee yksilöstä ryhmäksi ja siitä edelleen suuremmaksi ihmismääräksi, (Syntiin kehottaminen on Jumalan pilkkaa - mutta jota emme pysty tuomitsemaan.) tuon joukon jäsenten on yhä helpompi tehdä pahaa. Näin hyvän määrä pienenee jatkuvasti. Juuri tätä varten meillä on kymmenen käskyä, jotta muistaisimime myös hyvän olemassaolon.

26.3. 65         - Kaikki ihmiset eivät vielä nyt pystyisi hyväksymään eettistä relativismia - esim, murheen ja ilon samanarvoisuutta.
- Elämää ei voi tutkia vain Raamatun mukaan, vaan Raamattua täytyy myös tutkia elämän mukaan. Emme voisi elää tässä maailmassa pelkkään terveysopin kirjaan nojautuen. Ennen kaikkea on nähtävä elämä, joka on meidän kaikkien yhteis-vastuullinen tuote.

28.3.65         - Väitämme tekevämme hyvää auttaessamme köyhiä ja sairaita. Ovatko  VELVOLLISUUDET hyvän tekemistä? Ovatko hyviä tekoja ne, kun autamme  sellaisia, jotka eivät apua tarvitse? Onko olemassa absoluuttista hyväntekemistä? Emme tiedä, kuka on parempi ja kuka huonompi.Voimmeko jättää toiset ulkonaisesti huonoihin olosuhteisiin?        
- Kuinka ihminen voi uskoa ja pyrkiä päämäärään, jonka hän TIETÄÄ olemattomaksi? Kuinka ihminen voisi pyrkiä "uskovaiseksi", ellei hänellä JO olisi uskoa?

28.3.65         - Sain arkkipiispalta [25.3.65] vastauksen, että hän on valmis keskustelemaan kanssani JOS niin haluan. Olin JO ilmoittanut hänelle haluavani...

30.3.65          - Arkkipiispalle. EETTINEN SUHTEELLISUUSTEORIA: (Luonnos.)
- Ihmisen erottaa eläimestä ainoastaan pyrkimys hyvään, joka ilmenee täysin irrationaalisena elämän kunnioitukseen pyrkimisenä. Irrationaalisuutensa tähden emme voi kuvitella sitä ihmisen luomaksi, vaan sen on täytynyt tulla ihmiseen ulkoapäin (skolastiikka?). Elämän kunnioitus (= Jumalan 10 käskyä) kieltää meiltä oikeuden olemassaolotaisteluun TOISTEMME kustannuksella. Meillä ei siis ole voimakkaamman tai viisaammaan oikeutta kuten eläimillä. Juuri tämä järjetön elämän kunnioitus - USKO siihen - tekee meistä IHMISIÄ. Muuten olemme pelkästään vain erittäin kehittyneitä eläimiä symbolifunktioinemme ja ehdollisine reflekseinemme, joita psykofysiologia on ja tulee paljastamaan loputtoman pitkälle.

- Ihminen voidaan hyvällä syyllä todistaa täysin tahdottomaksi deterministiseksi refleksiolennoksi, jolla ei lainkaan ole omaa vastuuta. Ainoa "mutta" on tuo mieletön USKO vastuuseen (Freudin uskolle antamassa merkityksessä), Jumalaan, hyvään pyrkimiseen, jolla ei oikeastaan ole mitään loogista syytä. Se juuri saa ihmisen toimimaan IHMISENÄ. Uskon vaikutus on jo täysin rationaalinen asia.

- Ympäristö- ja perintötekijät voivat pakottaa yksilön myös hyvä-ratkaisuihin eikä vain pahoihin tekoihin. Koko juttu on äärettömän monimutkainen. Yksilön ideaali voi olla matalampi kuin ympäristön ideaali. Jokaisessa ratkaisussa suhde on erilainen. Jos ideaali ja ympäristö molemmat ovat positiivisella puolella (so. "tukemassa"ratkaisua hyvään), on yksilön PAKKO tehdä hyvää. Samaten perintö voi kehoittaa yksilöä joissakin tapauksissa vain hyvään. [Luonnos on ilmeisesti kesken!]

- Ihminen on täydellinen refleksiolento. Ainoa mikä erottaa hänet eläimestä on irrationaalinen usko, itsetietoisuus. Sikäli kuin uskottua pidetään totena, sen vaikutus on täysin rationaalista. Uskovainen ihminen on samalla tavoin refleksiolento kuin ateistikin. Mutta tuskin on ihmistä joka ei uskoisi hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Uskon voima pakottaa ihmisen refleksit toimimaan hyvä-käsitteen suuntaan. Mitä voimakkaampi usko sitä voimakkaammin ihminen SAMOISSA olosuhteissa pyrkii tekemään hyvää - vain tietyn ajan. Nämä ovat kaksi perättäistä tapahtumasarjaa, joissa usko on pääasia. USEIMMITEN hyvään-pyrkiminen on kausaaliketjun jälkimmäinen osa - joka ei ole absoluuttinen seuraus.

- Riittävän voimakkaat ulkoiset tekijät estävät jopa hyväänpyrkimisen - saatikka sitten hyväntekemisen, joka on vasta näin mones rengas kausaaliketjussa. Hyvän tekemistä puolestaan seuraa sen vaikutus, joka eniten on riippuvainen teon kohteesta tai havainnoitsijasta. Hyvä teko tuottaa hyvän vaikutuksen vain tietyissä tapauksissa, jolloin sen suora vaikutus on voimakkaampi kuin vastaanottajan mahdollisesti vastakkaiset tunteet (kateus, huonompiarvoisuuden tunto, nöyryytys apua vastaan-otettaessa). Näin monimutkainen on hyvän kulku. Ihminen ei tee vapaasti hyviä tekoja. Hänellä on vain irrationaalinen usko ja siitä rationaalisesti aiheutuvat refleksinomaiset velvollisuudet, joista ei voida löytää absoluuttista minimisuoritusmäärää.

- KAUSAALIKETJU: USKO > PYRKIMINEN USKON OHJEISIIN (= uskon vaikutus yrityksiin) > TEKOJEN TOTEUTTAMINEN > TEKOJEN VAIKUTUS.

- Usko on irrationaalinen. Siihen tarvitaan ihminen, joka voi ajatella, olla tietoinen itsestään. Niin kauan kuin tietoisuus olemassaolosta on ihmisen ajatuksissa, niin kauan ihmisellä on edellytykset uskoa. Ympäristötekijät eivät vielä tässä vaiheessa voi vaikuttaa yksilön uskoon tai epäuskoon.

- PYRKIMINEN uskon toteuttamiseen on jo täysin rationaalista, koska se edellyttää uskotun asian totenapitämistä. Juuri siksi on sivuseikka, USKOMMEKO jumalaan vai TIEDÄMMEKÖ hänen olemassaolonsa. Pääasia on, miten usko tai tieto vaikuttaa käyttäytymiseemme.

- Tästä syystä uskova kansanmies, teologi ja tiedemies ovat täysin samassa asemassa. Pyrkimisen voimakkuus on vaihteleva; tällä tasolla muodostuvat valinnat hyvän ja pahan välillä.

- Epäusko tulee JOKAISELLA silloin tällöin esille. Se ilmenee houkutuksena voimakkaan ja älykkään ihmiseläimen oikeuteen olemassaolotaistelussa. Jo pelkkä toistuva hyväänpyrkiminen aiheuttaa väsymisen ja ajoittaisen vastuun unohtamisen, mikä merkitsee syntiratkaisua, jos se on pelkästään yksilöstä itsestään johtuvaa.

- Abstrakti hyvä ja paha eivät ole riippumattomia ihmisen tietoisesta elämästä. Ihmisen uskon täytyy vaikuttaa myös jollain tavoin hyvä-paha -ratkaisuihin so. tiedottomaan pyrkimiseen. On kysymys siitä LAAJENTUUKO vastuu, vaikka ihminen samalla hetkellä tekisi pahaakin. Tiedoton abstrakti hyvä-paha merkitsee vain pyrkimystä tai luopumista.

- Onko tietoista maallista pyrkimystä ollenkaan? Onko vain tekoja ja ajatuksia? Usko voi olla vain tietoista. Synnin täytyy olla luopumista tiedottomasta pyrkimyksestä. Hyvät teot eivät laajenna vastuuta vaan sen tekevät hyvät tiedottomat RATKAISUT. Ihminen saattaa tehdä hyviä tekoja vastenmielisesti. Samoin huonot ja pahat teot saattavat laajentaa vastuuta (hyvän käsitettä) jos PYRKIMYS on ollut hyvään suuntautunut.

Olen todella kiperän kysymyksen edessä. Ratkaisu on jo piilossa.

- Kysymys on siis vain pyrkimisestä, joka TÄYSIN on riippumaton ulkoisista teoista so. tietoisesta valinnasta. Kysymys on siitä, ONKO ollut taistelua vai eikö. Voimmeko päätellä ihmisen ansiollisuuden tutkimalla hänen vastuunsa laajenemista? Vastuun suuruudesta emme voi päätellä mitään, sillä sen absoluuttinen suuruus on perinnön ja ympäristön yhteisvaikutusta. Ympäristökin voi laajentaa tietoista vastuuta. Tiedotonta vastuuta ei ole muuta kuin pyrkimys tai luopuminen. Tietoinen vastuumme kehoittaa meitä pyrkimään. Se on riippuvainen ympäristöstä. Abstrakti pyrkiminen/luopuminen ei ole laajeneva käsite. Pyrkiminen tai luopuminen ei paljasta olemassaoloaan. Siksi se ei laajenna vastuuta, ei herätä tuskaa, eikä sitä voida eristää yksilön toiminnasta. SEKAVUUS!

- Kenties ei olekaan tiedotonta ratkaisua hyvän ja pahan välillä, vaan yksilö on tietoinen... EN TIEDÄ. Ei yksilö voi tietää. milloin hän on ollut vastuussa teoistaan. Mutta hän tietää, että hän voi uskoa, että perinnössä ja ympäristössä olevalla pahalla ei senvuoksi ole niin suurta valtaa häneen. Ratkaisun täytyy löytyä! Myös pahat teot syventävät vastuuta, jos niitä on edeltänyt pyrkimys hyvään. Koko teoriani perustuu siihen, ettei yksilö tiedä ainuttakaan vapaasta tahdostaan tehtyä ratkaisua.

- Mitkä ovat pahoja, mitkä hyviä tekoja???

 

[Jatkuu osassa III: 31.3.65]