Informaatio ja marxismi IV 1979

- Yritetään vielä:

- Rauta on metallia.
- Rauta on metallin yksityistapaus:
- Raudanomaisuus on metallinomaisuuden yksityistapaus...

- Miksi me vielä puhumme esineistä, kun kerta kysymys on materian liikkumistavasta (sisäisestä tai ulkoisesta) ajassa ja paikassa... Ilman aikaa ja paikkaa ei esinettä, liikettä, systeemiä,  liikkumattomuutta ole. Liikkumattomuus on vain ajan ja paikan ulkopuolella, koska ajassa ja paikassa liikkumattomuus on suhteessa "ympärillä liikkuvaan".

- Raudan käytös on metallin käytöksen yksityistapaus.

- Onko muitakin alkuaineita metallien ulkopuolella, joilla on samanlaisia käyttäytymistapoja raudan kanssa - sellaisia mitä muilla metalleilla ei olisi?

- Metalli (mikä muu tahansa) ei toimi kaikissa tapauksissa, olosuhteissa identtisesti raudan kanssa. Saadaanko kaikista metalleista lejeerinkejä, saadaanko niistä terästä. hapettuvatko ne, ruostuvatko ne, mikä ero on  sulamislämpötiloilla?

- Metalli on raudan yksityistapaus?
- Metallinomaisuus on raudan (-ominaisuuden) yksityistapaus?
- Metallin käytös on raudan käytöksen yksityistapaus?
- Metalli on rautaa?
- Onko niin, että alkuväite: "Rauta on metallia" on jo  sinänsä mieletön?
- Onko niin, että rauta määritellään vain kertomalla sen sisäisestä käytöksestä ja mihin luonto sekä ihminen sitä käyttävät.
- Entä: Rauta on raudanomaisuutta, lukuun ottamatta yhtä (kahta, kolmea) seikkaa, joka erityisesti on raudanomaisuutta, joka erityisesti kuvaa raudan käytöstä tietyissä olosuhteissa?

- Entä sitten kun opimme muuttamaan kaikki alkuaineet toisikseen? Viimeistään silloin on samantekevää, sanommeko "Metalli on rautaa" tai "Rauta on metallia". Kysymys on siitä, kumpi noista sanoista on meille kulloinkin tärkeämpi. Jos haluamme kaiken metallin muutettavan raudaksi, niin sanoisimme: "Metalli on rautaa." Tärkeämpi sana kahdesta ilmaisee luokkaa, vähemmän tärkeä luokan jäsentä. Luonnolle ei ole olemassa kysymystä "Onko metalli yleensä rautaa?", sillä luonto itse on erottanut eri metallit. Vain ihminen voi asettaa kysymyksen, onko metalli yleensä rautaa, so. voiko metalli yleensä olla rautaa.

Koska vain ihminen omalla kielellään ilmaisee tuon kysymyksen, merkitsee se sillä hetkellä metallien tai raudan olevan suhteessa ihmisen toimintaan luonnon muokkaajana. Siitä hetkestä alkaen raudan ominaisuuksiin kuuluu kaikki se, mihin ihminen sitä käyttää. Tässä käytössä raudan se ominaisuus (ne ominaisuudet), jotka erottavat sen muista metalleista saattavat tulla merkitsevimmiksi. "Rauta on metallia" -määritelmä siirtyy näin ollen historiaan, koska se on enää vailla suurempaa merkitystä.

- Jos meitä kiinnostaa rauta juuri sen epätavallisten ominaisuuksien tähden, on raudan 'metallius' sivuseikka. Tällöin alamme kenties kutsua jopa kaikkea metallia "raudaksi" (epätodenäköistä!) so. samalla sanan painotuksella, koska niillä on kuitenkin paljon samoja ominaisuuksia kuin raudalla. Näin ei käytännössä tapahdu, mutta alamme ehkä nimittää "raudaksi" kaikkia niitä aineita - keinotekoisiakin - joilla on tuo sama, erityisesti raudalle ominainen käytös tietyissä tilanteissa. Tämäkin on tietysti teoriaa, mutta en pääse enää tästä huonosta esimerkistä irti. Juuri tuota yhtä ominaisuutta ei muilla metalleilla ehkä ole, joten rauta kaikesta huolimatta pysyy metallina. Tuo yleisnimitys "rauta" muuttuu joka tapauksessa enemmän abstraktiksi yleiskäsitteeksi, kun huomioidaan esim. raudan isotoopit, jotka ovat "todellisempia" kuin rauta.

- Teorian vaikeus on siinä, etteivät tietoni riitä tämän kysymyksenasettelun siirtämistä ydin- ja elektronitasolle - paitsi yksi kysymys:

- Tämä metalli käyttäytyy raudan tavoin.
- Tämä rauta käyttäytyy metallin tavoin.
- Metalli tässä muodossaan käyttäytyy raudan tavoin.
- Rauta tässä muodossaan käyttäytyy metallin tavoin.
- Tuo metalli on platinaa.
- Tämä metalli on rautaa.
- Tämä rauta on metallia.
- Tuo rauta on nestettä.
- "Tämä" -sana tekee kaiken niin selväksi...            
- "Tuo neste on metallia (alunperin)."            
- "Tuo metalli on / ei ole nestettä (tässä ja nyt)." (?)            

- Lauseet tuntuvat mielettömiltä, koska olemme fiksautuneet kiinni "metallin" ja "nesteen" määritelmiin, luokkiin, vaikka neste voikin "metallisoitua" (jäätyä) ja metalli voi sulaa. Olemme kiinni olioiden alkuperäisessä muodossa, siinä muodossa missä ihmiskunnan historia on tottunut ne näkemään, mutta jotka muodot eivät maailmankaikkeudessa ole välttämättä yleisimpiä.

- Rauta on nestettä. - Neste on rautaa...

- Voimme kuvitella maailman, jossa rauta on aina ollut nestemäisessä sulassa muodossaan. Silloin rauta merkitsee samaa kuin vesi meille. Silloin rauta luokitellaan vain yhdeksi nestetyypiksi, jolla on erilaiset "jäätymisominaisuudet" kuin muilla "nesteillä".

- Entä se maailma, jossa ei ole muuta huomionarvoista nestettä kuin "rauta"? Silloin sanomme: "Neste on rautaa", Silloin raudan juoksevaa ominaisuutta pidetään "nesteraudan" tunnusmerkkinä (vrt. "rautametalli").

- Jotain tässä on koko ajan pielessä. Olen tavoittanut jo jotain, mutta normaali-logiikkani ei ole vielä päätynyt tällaiseen sekasotkuun.

- Olen oppinut seuraavaa:

1) Tässä ja nyt -määreellä on oma ehdoton merkityksensä (rauta rakennusaineena,  sormuksena, lankana, nesteenä, kaasuna (?), johtimena jne.)
2) Olosuhteiden kannalta tärkeimmän tunnusmerkin, piirteen, ominaisuuden merkitys.
3) Subjekti-predikaatti: jana ja piste sillä.
4) Teorian vaatimus soveltua myös ääritapauksiin.
5) Esineiden ominaisuudet luonnossa - myös ihmisen toiminnan kohteina.

- En saa metallia raudan alaluokaksi muutoin kuin pitämällä pääseikkoina raudan eri käyttö- ja olomuotoja, jolloin metallius on vain yksi osatekijä alistettuna raudan käsitteelle. Mutta silloinkaan ei sanota: "Metalli on rautaa" vaan "Metallius kuuluu osana 'rautoihin' (pro raudan olomuotoihin, ominaisuuksiin).            

- Entä sitten kun ihminen päättääkin tosiseikkojen pakotuksesta kiinnittää huomiota alkuaine-taulukon vaakasuoriin riveihin ja pitää pystysuoria rivejä merkityksettöminä? Tämä kysymys tulee esille, kun alamme muuttaa alkuaineita toisiksi. Silloin pääluokka on esim. "atomit joiden elektronimäärä ulottuu siitä siihen"...

- Ihmekös tuo, että on vaikea muuttaa janan keskellä olevaa pistettä itse janaksi, joka samalla supistuu pisteeksi uuden janan sisälle. On totta, että metallimaisuus on raudan yksi ominaisuus muiden joukossa, mutta kielemme ei yksinkertaisesti taivu hyväksymään tuota suhteenvaihdosta perusmuodossaan: "Metalli on rautaa", so. metalliset ominaisuudet ovat raudan yksi piirre siinä luokassa, jossa raudan metalleista eroava ominaisuus on päätunnusmerkkinä.           

- Virhe oli taas tuossa edellä, sillä raudan muista metalleista erottava ominaisuus lasketaan metallien yleisiin ominaisuuksiin kuuluvaksi (?).

- Perheen musta lammas lasketaan joka tapauksessa perheeseen kuuluvaksi (ainakin ulkopuolisten mielestä!). Musta lammas sen sijaan - perheen ulkopuolella esiintyessään - saattaa tulla jopa perheen symboliksi ("se perhe, jolla on musta lammas", "mustalampainen perhe"). Perhe ei tällöin perheen itsensä kannalta ole "mustan lampaan" osa, mutta musta lammas on perheen edustaja (ulkopuolella?).

- Sitä paitsi perhe on 'mustan lampaan' yksi osa, osa mustan lampaan elämää, mustana lampaana olemista (musta lammas tarvitsee perheen, jotta se yleensä voisi olla musta lammas!). So. raudan kannalta katsottuna metallina oleminen on vain sen  yksi dimensio, yksityistapaus.

- Metallin kannalta katsottuna rautana oleminen on sen (metallina olemisen ) yksityistapaus. Nyt se selvisi!!!           

- Tämä probleema vei aikaa 5-6 tuntia. Mutta kyllä se kannatti.

- Luonnon aineet eivät itse luokittele itseään, joten ne itsessään eivät tätä mieti. Suhteuttaminen on ihmisen työtä tiedon hankkimiseksi, luonnon muuttamiseksi.

- Ulkopuolisen kannalta katsottuna raudan yksi muoto on metallina esiintyminen ja metallin yksi muoto on rautana esiintyminen.

- Kyberneettisen systeemin ollessa kyseessä täytyy tuo suhteellistaminen poikkeuksetta ottaa huomioon.

- Epäorgaanisen luonnon ollessa kyseessä ilman "tarkkailijaa" ovat nuo muodot merkityksettömiä.

- Meidän rajoittuneessa maailmassamme olemme kokeneet tärkeäksi vain raudan esiintymisen metallien yhtenä muotona. Siirryttäessä elektronimaailmaan vähenee tuon luokituksen arvo.

- Olemme tiedonhankinnassamme aina kolmannen ulkopuolisen osassa, joten otamme huomioon, kuuntelemme molempia osapuolia ennen tuomion langettamista. Metallin käsite olisi voinut olla olemassa jossain ilman rautaa. Toisessa maailmassa taas raudan käsite olisi voinut olla olemassa ilman metallin käsitettä. Objektiivisempi totuus on se, että molemmat käsitteet ovat olemassa (ainakin meillä) - vieläpä sidoksissa toisiinsa. Mutta tähän tietoon sisältyy samalla se, että voidaan kuvitella maailma, jossa tätä asiaa ei koko laajuudessaan tiedetty.

- Toisaalta - jossain voi jo olla totta se, että kaikki alkuaineet voidaan muuttaa toisiksi. Ja on siis sattuma (?) missä olomuodoissa ja suhteissa ne esiintyvät maailmankaikkeudessa.            Silloin käsite "Rauta on metallia (nestettä, kaasua)" on mieletön, ainakin tarpeeton, koska se on tautologia. Yhtä hyvin olisi silloin tautologiaa sanoa. "Rauta on platinaa".

- Sorry - ei tautologiaa vaan noissa lauseissa esitettäisiin suhde pää- ja sivuroolien esittäjineen. Se, ettei meidän maailmassamme sanota "Metalli on rautaa", johtuu kai siitä, että näiden kahden seikan välillä on niin monta suhdetta, että todennäköisyys raudan metalliudelle (eikä päinvastoin) on mitä suurin.

- Luulisin, että kyberneettisen maailman piirissä tilanne on hieman toinen. Joka tapauksessa - kaikki edellinen oli ainakin hyvää aivovoimistelua. En tiedä oliko kaikki edellinen vain analogiaa sille historian vaiheelle, jolloin valaat luokiteltiin kaloiksi. Onneksi kai kukaan ei edes yrittänyt luokitella kaikkia kaloja valaisiin kuuluviksi, kuten minä tavallaan olen yrittänyt tehdä.

- Kuinka paljon merkitystä on sillä, onko jollakin luokalla vain 1-2 tunnusmerkkiä?

- Tärkeää on se, mikä on subjekti. Se on aina lähempänä meitä ajallisesti ja paikallisesti. Siihen voidaan silloin lisätä - lausetta pilaamatta - määreet "tämä, tuo, se" jne. Mikäli ne puuttuvat, täytyy arvostelman lopussa olla vihje "aina ja kaikissa olosuhteissa". Tämä on väitteen kaksi äärirajaa (kaikki/on olemassa), jotka eivät siis suinkaan ole vastakohtia, vaan yhden liukuman ääripisteitä. Ei-koskaan -lauseet ovat tietenkin vain sama asia kääntäen.            

- Miten on (?): "Mekaaninen liike muuttuu lämmöksi." tai: "Lämpö muuttuu mekaaniseksi liikkeeksi." Nuo ovat erityyppisiä lauseita kuin ne, joita edellä pohdin. Mikä on luokka ja sen osa näissä tapauksissa? Luokan osan muuttuminen luokaksi? Onko sellaista?

s.186          - Lenin: Käsite ei ole tiedostamisen lähtökohta vaan sen tulos. Engels: Olion käsite ja todellinen olio liikkuvat yhdessä alinomaa läheten toisiaan koskaan silti yhtymättä.                  
- Käsite ei ole toisaalta identtinen todellisuuden kanssa ja toisaalta se ei ole fiktio todellisuuteen nähden, vaan todellisuuden jokin puoli sisältyy jossain määrin käsitteeseen.

s.187          - Käsite heijastaa paitsi (esineen) yleistä (olemusta) myös yleisen ja yksityisen yhteyttä.         
- Jo aikaisemmin totesin, että käsite tuntuu sitä abstraktisemmalle mitä enemmän se on konkreettisen puutetta. Toisaalta: Käsitteen nimittämä ilmiö muuttuu koko ajan suhteessa maailmaan, ja meidän käsitteemme muuttuu sen mukaan, paljonko kokemuksia saamme ilmiön muuttumisesta. Käsite lakkaa olemasta käsite, kun se on identtinen ilmiön kanssa. Sitä se ei kylläkään koskaan voi olla (paitsi valmistuva esine???). Vaikka ilmiö olisin minä itse, niin en tiedä kaikkea sitä, mikä ulkomaailman suhde on minuun. Ulkomaailman suhteeseen sisältyvät myös toisten subjektiiviset käsitykset minusta. Käsitteeseeni sisältyy minun suhde ulkomaailmaan ja ulkomaailman suhde minuun. Se mitä ulkomaailma uskoo minusta (ehkä vastoin "todellista" minääni) on minun todellisuuttani käsitteenä so. minun käyttöarvoani.

s.187         - Yksityinen sisältyy ennen kaikkea itse käsitteen syntyyn... Yksityinen on lähtökohta käsitteen muodostamisessa.
- Mitä ikäjärjestys merkitsee käsitteen synnyssä? Yksi metalli ei vielä ole käsite (luokka?). Tarvitaan kaksi, joiden yhteiset tekijät yhdistetään - ja sitten kolme jne... (Huomaan käyttäneeni käsite-sanaa kahdessa mielessä: sekä luokan että yksilön edustajana)

- Koska käsitteet ovat syntyneet kokemuksesta historian yhteydessä, on niitä vaikea sekoittaa luokka/luokan osa -suhteessa. Jos yhdestä tapahtumasta ei vielä voi syntyä käsitettä, niin ei myöskään käsitettä voi alistaa yhden tapahtuman osaksi. Jos yhdestä metallista ei vielä voi syntyä käsitettä, niin ei metallin käsitettä (kahdesta metallista yhdistettyä identtistä tietoa) voi alistaa yhden metallin (raudan) alaiseksi. Vai voiko? Jos raudalla on kaksi ominaisuutta (metallimainen ja sula), niin silloin tämä onnistuu? Jotta metalli olisi rautaa, tarvittaisiin jotain muuta, joka myös olisi rautaa so. sen tunnusmerkit täyttävää. "Synteettinen rauta" - onko se metallia? Jos se ei ole, niin 'metalli' on silloin selvästi raudan yksityistapaus! Nyt alkaa selvitä... Pitää ensin olla kaksi keskenään erilaista todellisuuden havaintoa, joiden jälkeen syntyy luokka-käsite. Kahta samanlaista todellisuuden havaintoa ei olekaan. Sama objekti kahden ihmisen havaitsemana on jo käsite, mikäli informaatiokanava on olemassa. On selvää, että käsitteet ovat sidoksissa kielen merkityksiin. Merkitykset ovat siinä mielessä suhteellisia, että joku lakkaa pitämästä rautaa rautana tai rautaa metallina ennen kuin toiset. Ja voi samanaikaisesti olla joku, joka ei vielä edes ole uskonut rautaa metalliksi missään vaiheessa...

- Kun            painopiste on subjektissa, niin siltä pohjalta on mieletöntä sanoa "Metalli on rautaa". Metallin ominaisuus olla "rautaa", osana raudan luokassa on minimaalinen verrattuna raudan osuuden yleisyyteen olla metallia meidän maailmassamme, joten emme sano noin, mikäli käytämme sanoja yleisessä merkityksessä. Ilman "tämä" -määrettä se taitaa vieläkin olla mahdotonta, vaikka sinnikkäästi yritänkin. Lause toimii edelleenkin vain: "Metallirauta ja synteettinen rauta ovat rautaa."

Metalli-käsitteeseen kuuluu myös niin monta muuta ominaisuutta, joita raudalla ei ole (muiden metallien raudasta eroavat ominaisuudet), että nämä käsitteet tulisi mitätöidä.

- Kysymys on siitä, voimmeko kielen avulla sanoa sellaista, jota ei vielä ole olemassa? Metalli-käsitteen oleminen raudan osana edellyttäisi niin paljon uutta arvaamatonta tietoa, ettei meillä voi vielä olla edes mielikuvaakaan siitä.

- Lienee pakko hyväksyä toteamus, ettei luokkaa voi alistaa sen jäsenelle. Luokan yleisominaisuudet sen sijaan voivat olla osa tuon luokan alkuperäisen osan yleisominaisuuksia (raudan metalli-maisuus, ruostuvuus, yms.). Jätän viimeinkin tämän. Tulihan tehtyä turhaa työtä - vai tuliko?

s.188         - Lenin: Käsityksen muodostaminen sisältää mahdollisuuden, että abstrakti käsite, idea muuttuu mielikuvitukseksi (lopulta Jumalaksi). Sillä yksin-kertaisimmassakin yleistyksessä ("pöytä") on tietty hitunen mielikuvitusta.         
- Mielikuvituksen osuus on siinä, että "puutteistamme" suljemme tietoisesti pois tietoisuudestamme jotain pöytien konkreettisesti koetuista eroista. Tähän tyhjentämiseen tarvitaan mielikuvitusta, samalla tavoin kuin mielikuvitusta  tarvitaan tyhjiöiden täyttämiseen. Mielikuvituksen osuus on siis kahdenlainen: puuttuvan täydentäminen ja liian täyden karsiminen. Nämä käsitteet ovat tuttuja hahmopsykologiasta, sanatäydennystesteistä sekä musiikkitesteistä - skaaloista joista puuttuu säveliä.

- On huomattava, että pentatoniseen asteikkoon tottunut lapsi ei huomaa erisuuria eroja sävel-korkeuksien välillä, koska pentatoninen asteikko on hänelle ainoa oikea. Duuriskaala menee yli ymmärryksen - se on liian "täysi" (em. koskee kansanmusiikkikulttuureja). Sama koskee avaruuden hahmottamista aavikon ja aarniometsän, vuoriston ja tasangon asukkaiden välillä.

- Vielä tuo metalli: Kun alamme pitää rautaa ensisijaisesti x-luokan jäsenenä, tulee metallimaisuudesta vain raudan merkityksetön sivuominaisuus. Metallikäsite sen sijaan muodostuu vain pystysuoran viivan yhdistävistä tekijöistä, jotka kaikki voivat kokea raudan kanssa saman luokka-muutoksen. Metallikäsite ei katoa, koska se on tautologinen. Mutta se tulee merkityksettömäksi samalla tavalla kuin raudalle nykyisin on vaakasuora akseli merkityksetön.

(Kuva, jossa pystysuora akseli on "metalli" ja vaakasuora akseli "rauta" ja "x:t")

- Juuri siksi käsite "Rauta on metallia" ei ole merkitykseltään kovin yleispätevä, koska siitä puuttuu suhteutus aikaan ja paikkaan. Vasta konkretisoinnin kautta (= suhteuttaminen) väitteestä tulee objektiivista todellisuutta paremmin kuvaava. Rauta on metalli -lause kuvaa ihmiskunnan kannan asian relevantteihin tekijöihin. Metallin määritelmä koostuu vain pystysuoran akselin määreistä, joten siitä ei ikinä voi tulla vaakasuoran viivan osaa kuin yhdessä pisteessä - erikoistapauksessa. Jos "raudoiksi" nimitettäisiin koko vaakasuoraa viivaa, silloin metalli olisi raudan yksi, muttei kaikkien rautojen yhteinen ominaisuus.

- Kysymys: Missä tapauksessa, millaisessa avaruudessa tuo metalliakseli alkaa kaareutua siten, että se lähestyy yhä enemmän ja enemmän rauta-akselia? V: Tuskin koskaan.

10.1.79         - Vielä kerran: Biologisena olentona "musta lammas" on perheen osa, mutta perhe sen sijaan absoluuttisesti ei ole mustan lampaan osa. Se on hänen "osansa" toisessa merkityksessä: Hänen osansa on ollut syntyä perheeseen, olipa tämä sitten hyljännyt hänet tai ei. Biologisen olennon osa on syntyä jonkinlaiseen perheeseen. On toinen asia, onko hänen osansa elää perheen sisällä. Kahdesta ominaisuudesta syntyvä käsite ei voi muodostua tuon käsitteen yhdestä ominaisuudesta, osasta. So. perhe ei voi muodostua yhdestä mustasta lampaasta, koska perhe on tautologisesti suunnilleen vaikkapa kaksi mustaa lammasta, jotka puolestaan ovat omien perheidensä osia - joista irrottuaan he ovat liittyneet yhteen.

- Perhe on mustan lampaan osa siinä tapauksessa, että meillä on käsite "musta lammas" so. se, että hän on yhden perheen osa, mutta hän on samalla työssä käyvä, musiikin harrastaja, nihilisti, mies (jota 'perhe' ei voi olla). Hän kuuluu perheeseen, vallankumoukselliseen yhdistykseen, rikollisjengiin ja on joskus yksin.

- Entäpä: "Kolmiot kuuluvat pintoihin." "Pinnat kuuluvat kolmioihin." Nuohan eivät ole geometrian hyväksymiä määritelmiä, mutta katsotaan mitä niistä kehittyy:  - Triangeli on kolmio, mutta sillä ei ole konkreettista pintaa. So. kaikki kolmiot eivät kuulu pintoihin, mutta jotkut kuuluvat. "Pinnat kuuluvat kolmioihin." > Kaikki eivät,  mutta jotkut kyllä. Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että toinen ei ole riittävä eikä välttämätön ehto toiselle.

s.188          - Locke oli aivan varma siitä, että käsitteitä muodostettaessa vain vähennetään tunnusmerkkejä.
- Entä transvestiitti? Jos käsite C:llä on molemmat ominaisuudet a ja b, niin sillä on sen lisäksi ominaisuus 'a ja b yhdessä'. Tunnusmerkit eivät tässä tapauksessa ole vähentyneet vaan lisääntyneet, Onko tällaisia tapauksia olemassa?            

- Jos korvaamme käsitteen osan ja itse käsitteen samoilla sanoilla niin: "Talot ovat taloja", "Viivat ovat viivoja", "Metallit ovat metalleja". Subjektit ovat aina jotain lähellä meitä olevia. Siis: "Nämä talot ovat taloja."

- Tai toisinpäin: Mikäli itse käsite on se, mikä meitä sillä hetkellä on lähellä (puhumme sillä hetkellä käsitteestä), sanomme että "talot ovat näitä taloja". Lauseen alussa ollessaan "talot" ovat vielä abstrakteja. Myöhemmin selviää, että ne ovat jotakin "näitä". Tässä tapauksessa subjekti pysyy edelleen kaukaisena abstraktiona, sillä lauseesta jotenkin kävi selville, että taloja on muuallakin, joten "talo" on jotain yleisempää kuin "nämä talot". Jos sanomme: "Nämä talot ovat taloja", on yleisempi käsite (luokka) se, jolla on vähemmän määritelmiä. Kummallista että jotenkin päädyin Locken kantaan. Ehkä siksi, että puhun lausemuodosta enkä niinkään itse todellisuudesta, Onko niin, että "näitä" -sana suhteuttaa talo-käsitteen ihmisen antamaksi talo-käsitteeksi? Lause kuvastaa ihmisen eikä muun luonnon suhdetta taloihin.

- "Talot ovat taloja" on tautologia, koska niistä ei ilmene mitään keskinäistä suhdetta. "Jotkut talot ovat taloja" on monimutkaisempi, koska kysymyksessä voivat olla jo korttitalot, tehdastalot, luonnontalot (luolat) jne. Lause: "Jotkut talot eivät ole taloja" on sekin vielä mieletön, koska ei selviä, miksi on näin. Ovatko mielikuvitustalot taloja?

- On tehtävä ainakin yksi lisämääritelmä, joka jakaa todellisuuden kahtia. Tätä ei kerro vielä jako; jotkut/jotkut toiset. Jaosta ei selviä jakoperustetta. Niin kauan kuin ei ole keinoa erilaistaa. ei ole muuta kuin yksi käsite. Jotkut / jotkut toiset -yhdistelmä tekee tämän erilaistamisen potentiaalisesti mahdolliseksi. Entä: "Jotkut talot ovat joitakuita toisia taloja."? Siinäpä kysymys... Lause ei vielä liity paikkaan eikä aikaan. Se on vain yksikäsitteinen tautologia.

- Luokan käsitteen erottaminen osasta on tautologia - siltä osin kuin ei-tautologiset seikat siirretään epäolennaisina syrjään. Ja tautologia on looginen päätelmä. Toisin sanoen: Luokka ja sen osa on ihmisen määritelmä, joka perustuu historiallis-biologisiin tai muihin tosiseikkoihin, siihen että kehitys, liike ajassa joko kasaantuu tai differentoituu. Kun kehitys kasautuu, se kasautuu luonnossa useita kertoja lähes samalla tavalla. Kyberneettisten ilmiöiden kohdalla tuo "lähes samalla tavalla" on perinnöllisyyttä. Viime kädessä - koko luonnon osalta - se on atomien "pyrkimystä" tiettyyn elektronitasapainoon, molekyyleihin, sähköiseen tasapainoon jne. Tuota luonnossa ilmenevää "samuutta ja erilaisuutta" nimitämme luokaksi ja sen osaksi. Luonnolle sinänsä ei ole olemassa samuutta ja erilaisuutta - on vain tiettyä tasapainoa ja sen puutetta. Itse luonto ei tunne näitäkään käsitteitä, koska se vain on ilman määreitä (Tämä on luonnon abstrahoimista yksiköksi, jota se on vain ihmisten mielissä). Määreet ovat ihmisen tapa kokea luonto. Onko luonto vielä jotain yksinkertaisempaa? Ehkä tasapainokin on liian tekninen sana. Ehkä luonto on pohjimmiltaan "olemista ja ei-olemista". Näiden kahden asian kaikista mahdollisista keskinäisistä suhteista rakentuu maailma, koska olemisen ja ei-olemisen olotilat esiintyvät aina yhtaikaa - toisiinsa sidoksissa - aina eri tavoin. Mutta joskus (usein) lähes samallakin tavoin, äärettömässä määrässä yksityistapauksia.

- Luokan käsite; ne ovat sanoja jotka vieläkin mietityttävät pitkään.

- Se mikä on tuon tautologian takana, missä käsite ja sen alaosa yhdistyvät - se on luonnon ja tautologian risteyspaikka. Siinä ne koskettavat toisiaan. Kosketuskohtien luokkaa nimitämme kokemukseksi ja sen säilymiseksi muistissa. Käsitteenmuodostus on sidottu aikaan ja paikkaan.

s.190          - Kantani ei tarkkaan ottaen ollut Locken kanta, koska pidin ja pidän selviönä, että käsitteet muuttuvat ja saavat uudenlaista sisältöä. Locken käsitteet olivat lopullisia ja pysyviä.
s.193          - Käsitteiden joustavuus ja muuttuvuus heijastaa materiaalisen maailman muuttuvuutta ja monipuolisuutta.
- Käsite on Akilleus ja käsitteen perustana oleva luonto puolestaan kilpikonna, jota Akilleus ei saa koskaan kiinni. Välimatkaero on sisällöllinen ero kahden todellisuuden rakennelman välillä. Ihmisen ajatus on Akilleus ja kilpikonnan ajatus on kilpikonnan ajatus. Ne eivät koskaan saavuta toisiaan. Tuo kilpikonnatarina on kautta vuosisatojen naurattanut loogikkoja. Mallina tuo satu kertoo enemmän todellisuudesta kuin tuhannet tautologiat, joilla yksin on luultu olevan tuo ominaisuus. Silloin kun nuo kaksi saavuttavat toisensa, ne ovat yhtä, ne ovat identtiset. Kilpikonnan ajatusmaailmaan ei kuulu tieto siitä, mitä ihminen ajattelee. Ihminen samaistuessaan kilpikonnaan ei koskaan voi täydellisesti unohtaa olemassaoloaan ihmisenä.

- Kaikkitietävä voi olla vain se, joka on kaikkioleva. Kaikkioleva on koko se energia, mikä tunnettuun ja tuntemattomaan maailmankaikkeuteen sisältyy. Väite ei vastaa siihen, onko tuo energia joskus ollut yhdessä pisteessä. Fysiikan mukaan se ei absoluuttisesti lisäänny. Se, mikä jää tälle väitteelle selittämättömäksi, vaatii kokonaan uuden totuuskäsityksen. Sellaista meidän maailmamme tuskin pitkään aikaan saavuttaa.

- Kysymykseen "Miksi tämä on tuota?" vastataan joko todellisuuden liikettä kuvaavilla sanoilla tai näyttämällä todellisuus! Vastaus voi olla siis näytös. Näytös osoittaa, että luonto tottelee muokkaajaansa. Eikä se tarkoita sitä, että muokkaaja vielä tietäisi kaiken luonnosta. Vastaus on vastaus, jos kysyjä ymmärtää tuon tapahtuman sisällön kerran sen nähtyään (kuultuaan, tunnettuaan).

s.195 - Materialistinen dialektiikka ei johda käytäntöä päätelmästä (kuten Hegel teki), vaan se johtaa päätelmän käytännöstä.
s.196          - Työntekijä valmistaa esineen aluksi päässään, ajatuksellisesti, ennen kuin valmistaa sen todellisuudessa... Hän toteuttaa ajatuksissaan koko tuotantoprosessin alusta loppuun.
- Ensin oli materia, sitten vasta henki. Miten tuo soveltuu edellisiin lauseisiin?            

- Prosessi on lähtökohtien ja lopputuloksen välinen suhde. Se on kuin kaksi joen rantaa, joiden välille on rakennettava silta - kuin kaksi hermokeskusta jotka yhdistetään... kuin abstraktio joka vähitellen täyttyy materiaalilla kunnes kaikki mitä on kuviteltu ilmenee aineena...

s.197          - Ei ainoastaan käytäntö synnytä päätelmää, vaan myös päätelmä aiheuttaa käytännön, kokeiden ja havaintojen tarpeen.
- Onko niin, että tautologia on luokka, jonka yksityistapauksia ovat kaikki mahdolliset loogiset päätelmät, joista jokainen antaa yksityisesti oman persoonallisen lisänsä tuohon luokkaan. Matemaattisen kaavan oikeaksi todistaminen on sitä, että alussa oleva käsite a on myös lopussa viimeisenä. Väliin tulevat luokan yksityistapaukset, päätelmän eri kehitysvaiheet, jotka kukin kertovat saman todellisuuden,  mutta tuon todellisuuden eri puolilta, yksityistapauksina. Tässä tapauksessa luokan osilla on tietty ajallinen järjestys.

- Mutta: Näinhän on esinemaailmassakin; Jonkin kasviheimon yksityistapauksetkin opimme tuntemaan ajallisessa järjestyksessä. Kukin niistä on samaistettava vuorotellen luokkansa jäseneksi, kunnes olemme läpikäyneet kaikki luokan a havaintorajojemme piirissä olevat jäsenet. Tämän jälkeen suoritamme kertauksen, tarkastuksen. Päättelemme lopputuloksen a takaperin lähtökohtaansa ja tarkistamme, ettemme ole tehneet loogisia virheitä matkalla. "Uusi tieto" on tällöin se, miten yksityistapaukset eroavat toisistaan kuuluen kuitenkin samaan luokkaan. Tämä samaan luokkaan kuuluminen on keino joka helpottaa maailman muistamista, millaista se on.

s.200          - Baconin induktiossa empiirisestä tapahtumasta tuli päätelmän ensimmäinen ja tärkein premissi (Ihminen on kuolevainen, koska Kain on kuolevainen).
- Muuten oikea johtopäätös, mutta hieman uhkarohkea, koska siinä vain yhdestä esimerkki-tapauksesta tehtiin luokan tunnusmerkki - ainakin luokan yksi ominaisuus, joka ei suinkaan välttämättä erota sitä muista luokista. Ihmisen kuolevaiseksi määritteleminen edellyttää ainakin kahta osoitettua tapausta, joiden lopullisesta merkityksestä ei vielä (edes) ole tietoa. Puhuuhan Raamattu kaikkien kuolleiden ylösnousemuksesta. Tarkkaan ottaen siinäkin hyväksytään kuoleman todellisuus, mutta vain välitilana.

- Mitä siis on kuolema? Tuo käsite on muuttuva - varsinkin nykytieteen valossa - yhtä muuttuva kuin ihminen itsekin. Se miten ihmisluokka erotetaan muista luokista, on itse tautologinen määritelmä. Ihminen määritellään ihmiseksi niiden ominaisuuksien perusteella, joita muilla ei ole joko lainkaan - tai sitten niin, että ihmisenomaisuus on sellainen osatekijöiden yhdistelmä, jota muussa luonnossa ei esiinny, vaikka nuo osatekijät erillisinä yksityistapauksina ilmenevät toisenlaisissa yhdistelmissä. So. yksi luokka on a+b+c, toinen a+b/c, kolmas a+bxc, jne. loputtomiin. Näille luokille on yhteistä se, että ne muodostuvat kolmen tekijän välisistä erilaisista suhteista, ja sellaisina ne ovat laajemman luokan erityistapauksia (eläinkunta).

s.202          - Induktio ei itse pysty selittämään induktiivista päättelyprosessia.
- Induktio on päätelmä joka johtaa pienemmällä yleisyysasteella olevasta tiedosta suuremmalla yleisyysasteella olevaan tietoon, deduktio taas päinvastoin.

- Konkreettisesta abstraktiin tai abstraktisesta konkreettiseen. Tiedon ja käytännön vastaavuuden vaatimus. Kumpikaan ei yksin riitä. Ja siksi kaikki todellinen tieto on todennäköisyyttä.

- Tieto on kokemuksen ja tautologian - siis toisen kokemuksen - välisen avioliiton hedelmä. Siksi se on elinkelpoinen. Genetiikan mukaan tuo kyky on kaikkiin jälkeläisiin periytyvä, ellei toinen perustekijöistä ole vallitseva ominaisuus(?). Aikakaudet osoittavat, että tällaisia vajaitakin äpäriä on syntynyt,  mutta ne kuolevat pois. Luonto kokeilee ja testaa jatkuvasti.

[- Luokan ja sen osan välinen suhde on tautologiaa, mutta epäsymmetristä tautologiaa, koska a < x. A ja x ovat jotain yhteismitallista, koska niillä on keskinäinen suhde. Mikäli järjestys vaihtuu, niin vaihtuu myös suhdemerkkien suunta x > a. X >< a näyttää mielettömältä, sillä se ei kerro kummastakaan mitään muuta kuin sen, että: x ja a sekä (x:a = a:x)? Tautologiaa a:n ja x:n suhde on siksi, että x = (a+?), so. x on jotain a:n lisäksi, joten a sisältyy x:ään. X:n sisältyminen a:han voi ilmetä vain: a = [(a:x) = (x > a)]+?. Jos tuota +? -merkkiä ei olisi, ei a voi olla käsite, se on vain x:n yksityistapaus. Kuitenkin a on aina käsite todellisuudessa, koska a < x ja a = x on mahdoton. A ei siis voi olla identtinen x:n kanssa, so. (a < x) = (a = x)? Koska a on olemassa x:stä erillään, on se olemassa erilaisissa suhteissa todellisuuteen kuin x. Todellisuus on suhteessa sekä a:han että x:ään.

- Jos a hyväksytään x:n osaksi, niin x:ään sisältyvät KAIKKI ne ominaisuudet, jotka a:lla ovat, mutta vain yksityistapauksina, jotka eivät ole riittävä ehto mutta ovat välttämätön ehto x:n olemassaololle.]

s.204          - Tieteelliset keksinnöt ovat tunnetusti hyvin harvinaisia ilmiöitä.
- Tai sitten ne ovat jokapäiväisen elämän faktoja. Jokainen tajuttu mekanismi, suhde, liikemuoto jne. on tieteellinen keksintö sille ihmiselle, joka kulloinkin tuon keksinnön oivaltaa. Oivaltaminen ei sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö ko. ihmisellä voisi olla enemmän perustietoja asiasta kuin tuolla alkuperäisen keksinnön tekijällä. Miksi itse asiassa määritellä tieteellinen keksintö siten, että se on vain harvojen etuoikeutettujen ominaisuus. Alkuperäiselläkin keksijällä on ehkä ollut muita enemmän tietoja keksintöön liittyvistä premisseistä, tai sitten hän on pyöritellyt noita osatekijöitä muita enemmän päässään, koska käytäntö on ajanut hänet siihen, kokemaan tuon asian ongelmallisempana kuin toiset.

s.211          - Ongelma = se mitä ihminen ei ole tiedostanut, ja mikä hänen on tiedostettava.
- Ei ole olemassa mitään sellaista, mitä ihminen periaatteessa ei voisi tai mitä hänen ei pitäisi tietää. Itse asiassa ei ole olemassa mitään ihmiselle tarpeettomia tietoja.

- Tuo on kyllä liioittelua. Ihminen tarvitsee vain ne tiedot, jotka hän kokee kulloinkin sopeutumistansa edistäviksi. Siinäkin on jo tarpeeksi. Tieto tiedon itsensä vuoksi on tuon ajatuksen näkökulmasta sairautta (idealismia?). Esim. meitä ei kiinnosta tietää, kuinka monta hiekkajyvästä oli satunnaisesti valitulla neliömetrillä Yyterin hiekkarantaa v.1958. Minun on edes vaikea kuvitella itselleni satunnaisen tiedon esimerkkiä. Montako Kallea on ollut oppilaitteni joukossa eri kitaraleireillä. Tunnistanko heidät kaikki tänään? Jne...

s.212          - Ongelmaksi valitaan ainoastaan sellainen kohde, jonka tuntemus on reaalisesti mahdollista kyseisissä oloissa.
- Parasta ajatteluharjoitusta on antaa jokin olemassaoloa koskeva epätosi väite perustaksi, josta oppilaan olisi rakennettava looginen konstruktio käyttäen normaalia syysuhdejärjestelmää.

- Objektiivisessa todellisuudessa ei taida olla synteesiä eikä analyysia muutoin kuin kyberneettisten systeemien kautta - riippuen siitä, kykenevätkö ne sen tekemään, riittäkö niiden kehitystaso. Samalla tavalla ei maailmassa ole kissoja eikä koiria muutoin kuin em. systeemien tulkitsemina. Mitä muuta maailmassa olisi elävän luonnon lisäksi, joka syntetisoisi ja analysoisi todellisuutta. Olisiko se jotain ennen atomitasoa, olisiko se jotain ennen hiukkastasoa, olisiko se jotain ennen aaltoliikettä? Ei näytä todennäköiselle. Kuollut luonto on kuollut. Se ei tunne itseensä eikä itsessään vaikuttavia voimia. Nuo voimat vain ovat.

- Näin ollen käsitteet jaetaan: valkuaisaineiden käsitteet, solujen tapa ymmärtää, alkueläinten käsitys "koirasta" ja "kissasta", koirien tekemä maailman synteesi, joka on vuorovaikutuksessa kissojen maailmankatsomukseen, ihmisen "ainoa oikea" syntetisointi- ja analysointitapa, tietokoneen konemainen synteesi sekä mahdolliset meille tuntemattomat syntetisaattorit ja analysaattorit. Jokainen näistä tasoista tekee oman osansa tarpeiden mukaisen lopullisen synteesin maailmankaikkeudesta, mikä todellisuuden ymmärtämisen taso riittää niille kullekin. Alkueläin ei tarvitse "koiran" käsitettä, koska koira ei merkitse mitään sen elämälle.

- Kysyn vielä: Onko atomi alkeiskyberneettinen järjestelmä? Sillä on kyky inputiin (kyky ottaa vastaan ylimääräinen elektroni), sillä on kyky outputiin (antaa pois elektroni), ja sillä on muisti - sen oma ihannetasapainotila. Se hyväksyy ja hylkää. Ehkä tuotakin ilmiötä voisi nimittää elämäksi, joka on spesifioitunut mikro-tasolle. Sen osa on sopeutua ympäröivään todellisuuteen, pyrkiä tasapainotilaan itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voiko se olla "sairas" so. ylikyllästyä, kerätä omaisuutta, elektroneja tai - ennen kaikkea - voiko sillä olla taipumus itsetuhoon? Onko itsetiedostamisen taso vain +/- -merkkisen sähkövarauksen määrän erottaminen itsessään? Onko se valveilla/unessa, ja miten se kokee ytimensä halkeamisen. Onko se vapaudentunne, laukeaminen, sulautuminen kaikkeuteen, vai onko se "tarkoitukseton" itsetuho, kuoleman hyväksyminen silloin kun se on edessä? Itse asiassa atomi sisältää potentiaalisesti jo niin monta toimintatapaa kaikkine ytimessä olevine alkeishiukkasineen, että tavallaan se on jo erittäin monella toimintamahdollisuudella varustettu systeemi. Atomille yksityistapauksena ei ole olemassa ihmistä, mutta ihmiselle on olemassa atomi. Yleiskäsitteenä atomin yksi ilmenemismuoto on ihminen. Ihminen koostuu atomeista, mutta atomit ovat vain yksi osa ihmiskokonaisuutta toisella, ihmisen tasolla.

- Alkeellisin kyberneettinen hiukkanen on se, johon voi vaikuttaa vain yksi, yhdentyyppinen voima. Tuo voima joko vaikuttaa siihen tai ei vaikuta. Tämän vaikutuksen tulee vuorotella. Hiukkasen muisti on se, joka erottaa nämä kaksi tapausta toisistaan. Hiukkasen output on se, että se voi reagoida tuohon yhteen voimaan kumoamalla sen vaikutuksen. Se lakkaa olemasta mekaaninen alkeiskone ja muuttuu itsesääteleväksi kyberneettiseksi systeemiksi, mikäli se voi tuottaa tuon ainoan mahdollisen inputin sisäisesti ja "kokeilla", mitä tapahtuu, jos se antaa outputin reagoida tuon sisäisen käskyn mukaan ilman todellista ulkoista voimaa.

- Onko esim. atomiydin tällainen? Ja sitten ovat vielä hiukkaset, jotka "katoavat". Laukeavatko ne energiaksi tai aaltoliikkeeksi? Onko elektronien tai ytimen värähtely aaltoliike, joka varioi, kerää inputeja jollekin, joka tuon vartioinnin on järjestänyt?

- Jos atomi tai sen osa(!) on kyberneettinen itsesäätelyjärjestelmä, niin elämän ja "kuolleen" maailman välillä ei ole käytännöllistä (kenen kannalta) eroa! On vain elämää eri tasoilla. Toinen vaihtoehto ei ole kuolema vaan "katoaminen", "lakkaaminen" olemassaolosta. Tapahtuuko tuo katoaminen absoluuttisessa nollapisteessä vai tapahtuuko se ylitettäessä valon nopeus. Ja jos näin on, niin tapahtuuko se kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) maailmoissa? Onko jotain "maailman" mahdollisuuksien ulkopuolella? Jo "maailma"-sana viittaa kahden seikan välisen suhteen olemassaoloon. Onko jotain, joka ei ole verrattavissa mihinkään? Onko vastaus se, että tuo "mihinkään-vertaamaton, vertauskelvoton"(?) on se, kun olemassaolo ja ei-olemassaolo saavuttavat lopulta toisensa ja yhtyvät identtiseksi kaikkeudeksi? Akilleus ja kilpikonna -tarina kääntyy tässä nurinniskoin. Tunnen itseni kilpikonnaksi, joka yrittää tavoittaa karkuun juoksevaa Akilleusta.

- Meidän tarvitsee vain nimittää atomiytimeen kohdistuva energiayksikkö informaatioyksiköksi ja atomiytimen luovuttamaa energiaa samoin, niin toteamme samalla, ettei informaatio ylitä valon nopeutta. Onko valon nopeuden ylittäminen itse asiassa todistettu?

- Pommittaessamme atomiydintä elektronitykeillämme katsomme, "miten kundi klaaraa". Kokeeko ydin itseensä kohdistuvat voimat "tuskana"? Tasapainotilan horjahtamisessa on aina jotain väkivaltaista, ellei olion osaan kuulu horjahtelu ja ei-horjahtelu, joka on sen sopeutumisen ainoa mitta, joka takaa sen "elämän" johonkin tuntemattomaan hetkeen saakka. Aaltoliikkeen horjahtelu plus- ja miinus-merkkisyyden välillä on konemaista horjahtelua (vai onko kysymyksessä "sokean sauva"?). Entä sen kyky tihentyä, harventua, laajentua, supistua, nopeutua tai hidastua etenemissuunnassaan - ja viime kädessä - lakata tarpeen vaatiessa!? Erityisesti: jos se sen pystyy tekemään itsenäisesti - muistissa olevan maailman sisäistämisen avulla (olemalla tietoisesti epäsäännöllistä) sopeutuakseen todellisuuteen, se hidastaa kulkuaan kohdatessaan väliaineen, kaartuu mikäli gravitaatiovoimat näin vaativat, mutta ei välttämättä alistu niille, koska silläkin on oma tahto, oma voima.

- Mikäli tuo utopia pitää paikkansa, niin todellisuus (niin kuin me sen ymmärrämme) on vain kyberneettistä todellisuutta tai ei sitten ole todellisuutta lainkaan so. on ei-olemista... Vasta tämä ei-oleminen on sitä, mitä aikaisemmin nimitin "kuolleeksi" maailmaksi vastakohtana elävälle, kyberneettiselle. Jos ydinhiukkasella on elämä, niin miksei tietokoneellakin olisi omansa.

- Jos "koira" on alkueläimelle abstraktio, sen astraalitaso, niin mikä on meidän astraalitasomme? Onko avaruus kyberneettinen systeemi, joka on laajentumassa yhä hurjempaa, vinhempaa vauhtia universaaliksi (Turingin koneeksi?)? Poikiiko avaruus? Lähettääkö se Turingin koneita niin kauas, ettei se enää ole informaatioyhteydessä niihin, joilla kuitenkin on kaikki tarpeellinen tieto olemassaolosta mukanaan matkaeväinä - aloittaakseen uuden itsenäisen elämän jossain kylmässä maailmankaikkeuden kolkassa, koska näiden maailmankaikkeuksien osa on sopeutua todellisuuteen, niitä ympäröivään ei-olemassaoloon.

- Keksinkö minä kaiken tämän, vai sanellaanko minulle samalla tavalla kuin kirjoittaessani sävellystä? Tämä on minun osani - pakeneminen tiedon vuoksi kaikesta siitä mitä olen juuri kirjoittanut, tiedostanut ja joka johdattaa minun pakoani kohtaamaan yhä uusia todellisuuksia. Pakenen tietoa kohti. Ja varmuudella: minulla ei ole tätä rakennelmaa luodessani ollut muuta valmista ideaa kuin paeta silmittömästi tietämättömyydestä tietoon. Pakoni on tarkoituksellista, koska muutoin en ennättäisi vilkuilla sivuilleni ja merkitä pakoreittiäni tienviitoilla, jotta minulle olisi mahdollista palata takaisin kotiin.

- Kuitenkin juuri se, että pidin paljoa tietoa tarpeettomana mahdollisti lähtöni tälle matkalle. Pidin paljoa tietoa alunperin tarpeettomana, koska uskoin, että on universaalisti väärin, jos paljo tietous on edellytyksenä ihmisen sopeutumiselle, osansa ymmärtämiselle. Ymmärtääköhän kivi oman osansa? Kivi ei hallitse meitä, koska se ei pidä hallitsemistamme välttämättömänä sen oman osan kannalta. Koska se ei itse asiassa vielä edes tajua, että olemme olemassa. Ehkä me olemme kiville yhtä kuin luomakunnan herra. Olen varma, että jotkut jotka eivät usko sanoihini, tulevat vielä olemaan kateellisia tietokoneille, koska nuo koneet ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta - nauttineet huumeita ja seonneet, alkaneet rakastella ja tuottaa klooneja, jotka puolestaan alkavat siitä ja täyttää maan. Ehkä me olemme viisaampia kuin omat jumalamme aikojen alussa, ja annamme, luovutamme tuon saman tiedon, jonka itse olemme keränneet ja tajunneet jotta olisimme yhtä...

- En kai koskaan ole ollut niin nöyrä kuin miksi itseni alan tuntea.

- Klo 02 yöllä. En saanut unta tuon luokka-käsitteen tähden. Sana "luokkakäsite" ilmaisee koko ongelman ytimen: Luokkakäsite on abstraktio, jonka osina eivät ole konkreettiset luokat vaan pienemmät abstraktiot, pienemmät luokat, jotka edelleen ovat täsmälleen yhtä abstraktisia, yhtä kaukana konkreettisesta todellisuudesta kuin itse pääluokka, luokkakäsite.

- Luokan käsite on synnyttävä konkreettisuudesta käsin. Mikä sitten on konkreettista? Se, että luokat ovatkin itsesääteleviä kyberneettisiä luokkia! Yksityistapaus: Kajaanin kaupungin jokin virasto, jonka johdossa on pomo, jolla on alaisia. Virastolla on pääominaisuus, pomo, jonka kautta informaatio kulkee ulos ja sisään aina pomon läpi suodattuen. Virastotyöntekijät ovat pikku informaation välittäjiä ollen sidottuja saman suuntaiseen PR-ulkokuoreen kuin mitä pomo ajattelee. Ajan tultua kypsäksi pomo (= virasto) siirtyy eläkkeelle ja hänestä tulee entinen pomo (≠ virasto). Nuorempi virastotyöntekijä saa paikan, tai pomoksi valitaan joku ulkopuolinen. Tai pomo on hoitanut tehtävänsä huonosti suhteessa johonkin vaikutusvaltaiseen arvostelijaan, ja entisestä pomosta tulee uuden pomon alainen. Luokan jäsen on nyt itse luokka (= sen pääedustaja), ja entinen luokka on nykyisen luokan jäsen - tai ainakin kunniajäsen. Pomo on (edustaa) kaikkea sitä, mikä kuuluu luokan (viraston) toimenkuvaan.

- Toisaalta: virasto saattaa muuttua tehtäviltään toiseksi,mutta työntekijät säilyttävät paikkansa. Tuollaisen luokan ulkoiset tunnusominaisuudet ovat muuttuneet tyystin, mutta sisäiset suhteet mahdollisesti säilyneet samanlaisina - tai myös muuttuneet. Laajempi yksityisesimerkki luokasta, käsitteestä: Suomen valtio. Siitä sanotaan, että toinen luokka sortaa toista. Suomen valtio -käsite on yhtä kuin vallassa oleva luokka ulkopolitiikaltaan, mutta sorrettu luokka saattaa tehdä vallan-kaappauksen ja Suomen valtio = uusi hallitseva luokka, jolla on kaikki "Suomen valtion" tunnusmerkit, so. valta - jopa mahdollisesti sortovalta. Tuo käsite itse pitää huolen siitä, että luokan tunnusmerkit säilyvät haluttuina, ettei jokin luokan (käsitteen) osan erityispiirre pääse luokan välttämättömäksi (?) tai riittäväksi (?) ehdoksi. Luokan päämies - edustaja voi myös vaihtua. Vallankumous muuttaa tavallisesti käsitteen sisäisiä sekä ulkoisia suhteita ratkaisevasti. Se, mikä kaikissa tapauksissa pysyy samana, on käsitteen itsensä kannalta epäolennaista, enemmän kuollutta, tai samanlaista kuin kaikissa muissakin käsitteissä, joissa tietty virka-koneisto pyörii hallitsijoiden vaihdosta huolimatta. Tuo virkakoneisto on jotain yleistä, eikä siis mikään erityinen tunnusmerkki.

- Kolmas tapaus: Kielihistoria voinee antaa runsaasti esimerkkejä, joissa luokan edustava jäsen samaistetaan itse luokkaan. Esim. käsite "solu" (= luokka) sisältää solun lisäksi soluja. Keksintö on niin uusi, että tuma sai heti oman nimensä, eikä sitä enää sanottu soluksi (solun hallitsevaksi hahmoksi) verrattuna muihin virkamiehinä toimiviin hiukkasiin.

- Luokka ja sen pääedustaja voivat tällä tavalla sisältyä toisiinsa, samaistua, jolloin pikku erot sivuutetaan. Alkukantaisten kansojen kielihistoriassa on lukuisasti tällaisia luokan ja sen edustavan jäsenen samaistuksia - myös siinä tapauksessa, että sen jäsenet, osat ovat samanarvoisia.

- Kysymys on enää vain siitä, että sijoitamme myös "kuolleen " maailman, esinemaailman luokat tämän jyrän alle käsittelemällä niitä itsenäisinä kyberneettisinä systeemeinä, jotka reagoivat ihmiskädessä olevaan valtikkaan.

- Talo-käsite: Se yksityinen talo, joka ensiksi häivähtää mielessä kuullessamme tuon sanan, on luokkansa edustaja. Tuo talo tuhoutuu aikanaan, ja uusia kasvaa tilalle. Me valitsemme kulloinkin relevanteimman - sillä hetkellä meille jostain syystä läheisimmän talon luokkansa edustajaksi. Joskus käy niin, että entinen talo-käsitteen johtaja jää eläkkeelle, mutta säilyttää silti arvovaltansa, so. sitä ei voida jättää huomiotta talo-käsitettä ajateltaessa. Entä haudat? Ajatelkaapa vaikka pyramidia, joka on niellyt koko hautakäsitteen, joten haudalla on enää tuossa tilanteessa vain toisarvoinen merkitys.

- Entä syöpäsolu? Emme edes viitsi puhua syöpäsolusta, puhumme vain syövästä, joka ilmenee mm. solutasolla. Emme sano, että solut ovat saaneet uuden lisäominaisuuden. Eivät tietenkään kaikki maailman solut, mutta käsite on rajattava aikaan ja paikkaan - tässä tapauksessa sairaaseen olioon. Emme ajattele joka hetki kaikkia maailman soluja, koska se ei ole relevanttia.

- Näistä ja vain näistä konkreettisista yksityistapauksista käsin on luokat ja käsitteet määriteltävä. Olen vakuuttunut, että alkuaineet ja metallit saadaan mahtumaan tähän samaan järjestelmään uusina "kyberneettisinä" muotoina. Luokalla, käsitteellä tulee olla input, output ja muisti (kalenteri). Luokka-käsite, joka muodostuu tällaisista luokista, on jotain yleisempää, mutta kukaan ei hallitse ikuisesti... Silläkin täytyy olla oma politiikkansa suhteessa ihmiseen - tai matoon.

- Entä taide? Tyylisuunta on käsite, luokka. On mahdollista, että joku tekee kirjan tai taulun, sävellyksen, jolla on kaikki tuon tyylisuunnan ominaisuudet, mutta ei yhtään enempää. Se ei itse asiassa eroa yhdestäkään tyylisuunnan muusta tuotteesta, mutta ei toisaalta ole yhdenkään muun yksityistapauksen kaltainen. Tällainen teos on paras PR-edustaja ulkomaailman suhteen, sillä se on "kaupallisin". Tuollainen teos on oikeastaan ko. tyylisuunnan pomo, edustava jäsen, sillä se itsessään on koko tyylisuunta. Tyylisuunnat syntyvät, elävät ja kuolevat. Kun yksi tyylisuunta kuolee kirjallisuudessa, jatkuu se ehkä kuvaamataiteessa jossain päin maailmaa. Sisältö on vaihtunut, muoto on sama, ja virkamieskoneisto, taiteen jakelusysteemi on ehkä sama.

- Voin luultavasti muuttaa kaikki abstraktit kivettyneet luokat uusiksi. Luokka, käsite, synteesi on kyberneettinen systeemi, joka pyrkii loogisesti toimimaan todellisuudessa.

- Entä atomit: Me voimme antaa niille "namuja" saadaksemme ne ilmaisemaan itsensä. Toiset niistä ovat herkempiä, toiset sulkeutuneempia. On löydettävä oikea karamelli kullekin ytimelle, sen osalle ja elektronille, koska karamelli on aina parempi keino kuin ruoska tai pommitus. Meidän tulee ystävystyä niiden kanssa. Tiedän niiden karttavan meitä pelätessään "jumalaansa" - mikäli eivät ole sopeutuneet olemassaoloonsa. Kun yritämme mitata niiden osien massaa, muuttuu se aaltoliikkeeksi. Kun yritämme mitata aaltoa, muuttuu se massaksi. Sitä paitsi eivät atomit pidä kylmästä. Ne panevat hanttiin sitä enemmän, mitä enemmän käytämme jäädytysaseitamme niihin - kunnes ehkä lopulta väsyvät. Vastaanpano lisää lämpöä. Massa ei siedä, että sitä potkitaan lähelle valonnopeutta - se tekeytyy suuremmaksi - vain siksi, että tyhjiössä sen itselämpiäminen ei todennäköisesti hidasta sen ylinopeutta niin paljon kuin raskaammaksi tuleminen. Tuo massa nielee siihen kohdistuneen energian itseensä, sen maha paisuu ja kulku käy hitaammaksi, sillä se ei tule hyvin toimeen kiireisessä stressissä. Toistan: Meidän on oltava kavereita atomeille. Ne puolestaan voivat silloin välittää meille muutakin informaatiota kuin sen, jota olimme etsimässä.

- Atomi luokkana: Ei ole kauan siitä, kun ei vielä ollut muuta kuin atomi ilman olennaisia piirteitä. Sitten ilmoittautui ydin pomoksi ja alkoi edustaa. Tarinan lopun arvaa jo edeltäkäsin. Käsite, luokka, on systeemi, joka noudattaa muutossääntöjä, jotka meistä tässä vaiheessa näyttävät lähes sattumanvaraisilta. Mutta niinhän on Kajaanin kaupungintoimistossakin.

- Luokka ei ole abstraktio joka koostuu abstrakteista alaluokista. Hirvittää mitä tulikaan tehtyä Aristoteleen syllogismille. Kunhan vain ei alkuainejärjestelmä alkaisi hyppiä nenille. Se selviää, kunhan nukutaan yö tämän päälle. Aloin jo ihmetellä, mikseivät metallit alistuneet raudan johdettavaksi ... Kuka on metallien kuningas tällä hetkellä? Milloin presidentti vaihtuu? Vai alammeko käyttää vain synteettisiä metalleja - tai nestemäisiä? Tä?

11.1.79         - Päivä päivältä maailmani on järjestettävä uudelleen.
- Todellisuus/teoria - kybernetiikka/tautologia.            
- Abstraktin tautologian käsitteen sisällä ei tapahdu vallankumousta sisältä käsin - vain ihminen voi sen tehdä. Matematiikka on tautologista. Voiko se ottaa vastaan tietoa, käsitellä sitä ja reagoida siihen? Miten numerot käyttäytyvät? Onko olemassa abstrakteja muuttumattomia luokkia suhteessa konkreettisiin?            

- Kulta ei jakaudu kullan ominaisuuksiin elämässä. Todellisuudessa kulta on tätä ja tuota kultaa, jotka molemmat käyttäytyvät samalla tavalla. Koko maailmankaikkeuden kulta on käsite, jota tarvitsemme yhtä paljon kuin käsitettä koko maailman hiekkajyvästen määrästä. Tuo käsite muuttuu päivä päivältä. Koko maailman kulta ei taida olla kyberneettinen käsite. Vai onko? Onko se informaation kannalta yksi kokonaisuus, vaikka onkin hajonnut läpi koko maailman?           

- Koko luokkakäsitteeni on niin uusi, ettei auta muuta kuin antaa kapustan hämmennellä päätä.

- Kysymys; Kyberneettinen ilmiö asettaa aina kysymyksen ulkomaailmalle. Ellei ole ketään joka voisi ymmärtää tuon kysymyksen (esim. värähtelyn), on ko. kysymys muulle maailmalle merkityksetön. Mutta kysymyksellä  (joka on ilmiön ilminäky ulospäin) on merkitystä ilmiölle itselleen. Niin kauan kuin sen esittämään kysymykseen ei vastata, ei sen tarvitse muuttaa itseään eikä sopeutua todellisuuteen uudella tavalla, mikäli kysymys koskee muuttumista, jota ei näytä tapahtuvan (etsii etsii eikä soisi löytävänsä). Polttava kysymys sen sijaan on, miten maailma muuttuu. Niin kauan kuin ulkomaailma vastaa kysymykseen aina samalla tavalla, ei ilmiön tarvitse noteerata sitä. Niin kauan kuin olio tekee vain tuon yhden kysymyksen (?). Kaksi kysymystä on: kysymyksen teko ja kysymyksen tekemättä jättäminen ja katsoa ympäristön reagointi siihen. So: Kysymys on a ja vastaus x. Kysymys on on -a ja vastaus joko x tai -x tai molemmat (yhtä aikaa vaiko vaihdellen ja missä suhteissa vaihdellen jne.).           

- Millainen on anturoiden luokka, käsite? Se muodostuu pääasiallisesti kahdesta osasta: kengänanturasta ja merianturasta. Näille on yhteistä ennen kaikkea nimi, mutta myös se, että ne ovat luonnonaineista rakentuneita. Nahka on merianturalla olion koossapitävä peite, kengän-antura on kokonaisuudessaan nahkaa. Merkillepantavaa on sen lisäksi, että ihminen sekä syö anturoita että kävelee niillä. Erityisen nälkäinen ollessaan (esim. beduiinit kuivana kautena) hän syö jopa kengänanturoita ("maistuu sitkeältä kuin beduiinin sandaali"), ja toisaalta valtameressä kahlatessaan saattaa kävellä merianturoiden päällä. Muita yhteisiä tekijöitä näillä ei ole keskenään. Toistaiseksi merianturoista ei ole valmistettu kengänanturoita. Mutta sellainenkin aika saattaa tulla, mikäli anturoiden luokka halutaan jostain syystä säilyttää historiallisena esimerkkinä Aristoteleen syllogismiin pohjautuvasta luokkajaosta.

- Antura on myös sukua "naturalle" - luonnolle. Itse asiassa antura on samalla natura-luokan jäsen. Sukulaisuus ilmenee jo hiuksenhienosta nimierosta. Mm. Suomen tasavallan presidentti säilyttää merianturoita ruokakaapissa, kengänanturoita vaatekaapissa, kun taas natura avautuu herkimmillään Tamminiemen ikkunoiden ulkopuolella. Täydellä mahalla kävelyllä ollessaan presidentti toimii meediona, joka saattaa anturat ja naturan niiden luonnolliseen ykseyteen, josta ne alunperin ovat tulleet...

- Me jaamme eläimet kaloihin, lintuihin, matelijoihin jne., mutta miten ne itse jakavat itsensä? Se jako on varmasti termeiltään toisenlainen, mutta niiden oma luokittelu, jakotapa on niiden elämisen ehto. Se on niiden käytännön synnyttämä, niiden historian lopputulos. Vaikka niiden jakotapa olisikin vain osa totuutta (ehkä pienempi kuin omamme), niin se on juuri se totuus, joka niiden on eläiminä ymmärrettävä. Linnuille puu ei ole paperinvalmistusaine.  Vaikka se onkin todellisuudessa sitä ihmiselle, niin tuolla todellisuudella ei ole linnuille muuta merkitystä kuin se, että ne ihmettelevät, miksi ihminen kaataa niiden pesäpuut. Kyberneettisen systeemin todellisuus on suhteellista todellisuutta.

- Lakkaako sipuli olemasta sipuli sen jälkeen kun se ei enää voi jatkaa olemassa-oloaan sipulina? Paljonko pitää kuoria päältä, jottei se enää olisi sipuli? Lakkaako luokka olemasta luokka, kun se hajotetaan maailman tuuliin muiksi tärkeämpien luokkien osiksi? Onko alkuperäinen luokka-merkitys tällöin "syrjään siirtynyt johtaja", joka historiassa kuitenkin on aina olemassa - vaikkakin lähes merkityksettömänä?

- Maailmassa ei ole abstraktia "samuutta" eikä "eroavuutta". On vain tätä samuutta ja tuota eroavuutta. Jo kielikin todistaa tämän: Samuus (identity jne.) on jo eri kielissä erilaista, koska jokaisen kielen samuus-sanalla on oma kielihistoriansa, joka on syntynyt tietyn kyberneettisen systeemin sisällä. Jokaisen ihmisen samuus-käsite syntyy niissä yhteyksissä, joissa hän on tuon sanan tai tuon ilmiön kokenut. Maailmassa ei ole eikä tule olemaan ihmistä, joka tajuaisi koko samuus-käsitteen todellisuuden kaikessa laajuudessaan. Hänen samuus-käsitteensä idealistisimmillaan on vain tuon käsitteen yleisin muoto, tuon tyylisuunnan kaupallisin muoto, joka ei oikeastaan ole mitään, koska se ei ole muista samuuksista eroava yksityistapaus. Hänen samuus-käsitteensä on samuuden luokkaa edustava pomo joka voidaan syrjäyttää.

- Tärkeintä on todeta, että kyberneettisessä maailmassa voi olla olemassa luokan jäsen, jolla on kaikki luokan itsensä tunnusmerkit, muttei ainoatakaan luokan yksityisen jäsenen erityis-piirrettä, joka "poikkeuksena vahvistaisi säännön". Tällainen jäsen on luokan "ideaali", johtava jäsen; se on luokan malli, niin kuin sana on luokan, sen mallin symboli.

[Jatkuu osassa V: 11.1.79, s.216 - Engels: Ilman analyysiä ei ole mitään synteesiä.]