Informaatio ja marxismi V 1979

s.216 - Engels: Ilman analyysiä ei ole mitään synteesiä.
- Ilman kokemusta ei ole oppimista. Kokemus on olemassa silloin kun tuo termi tiedostetaan, so. tapahtuu jotain, mitä tapahtumattomuudessa ei ennen ole tapahtunut. Ajattelen tällöin pientä yksinkertaisinta mahdollista kyberneettistä järjestelmää, joka ensi kerran elämässään kokee oman syntymänsä.Jo kokemus-sana edellyttää maailman jakaantumista kahtia: ei-olemassaolon kokemista olemassaoloksi. Synteesin tekeminen tästä edellyttää tietoista tai tiedostamatonta muistia. Eräällä tasolla tuo muisti on geenistö, mutta on varmasti alempiakin tasoja, kuten atomin ongelmaa pohtiessani totesin.

 

- Muistin tehtävä on muistaa [tai arvella], että ennen olemassaoloa oli ei-olemassaolo. Tämä a:n ja -a:n yhdistäminen on synteesi. Onko mahdollista siirtyä olemassaoloon muistamatta jollain tasolla edellistä ei-olemassaoloa? Luulisin tuonkin kysymyksen ratkeavan aikanaan myös kyberneettisen atomiytimen tasolla. Jos kysymys on siirtymisestä epätasapainosta tasapainoon, täytyy edellisen elämän tuntua jotenkin inhottavalta. Tarkoittaako tasapainon säilyttämispyrkimys sitä, ettei haluta palata entiseen epätasapainoon? So. muistetaan tuo edellinen tila. Toisaalta tasapaino on suht. neutraali tila muuhun maailmaan nähden, lähempänä ei-olemista, joten tarvitaan suurempi rysäys tuon tilan muuttamiseksi. Jos alkuperäinen tila on ollut (sähköinen) tasapaino, niin siirtyminen epätasapainoon on enemmän olemassaoloa, sillä edellinen tasapaino täytyy olla mielessä, jotta voitaisiin pyrkiä uuteen tasapainoon. Tasapainotila puolestaan on silloin vähemmän olemassaoloa kun se pyritään säilyttämään. Itse asiassa sitä ei pyritä... vaan se ON säilyvämpää. Tai sitten tasapainotila on enemmän sopeutumista olemassaoloon. Mitä paremmin sopeudumme olemassaoloon, sitä enemmän olemme ei-olemassaoloa??? Onko tässä järkeä? Sitä suurempi rysäys tarvitaan, jotta tulisimme tietoisiksi olemassaolon osastamme. Sopeutuminen on olemassaolon ja ei-olemassaolon ykseyteen pyrkimistä, samaistumista luontoon. Olemassaolo ympärillämme muuttuu jatkuvasti - heilahtelee olemisen ja ei-olemisen välillä, jolloin ehkä ympäristössä tapahtunut muutos ei-olemisen hyväksi pakottaa meidät yhä väistämättömämmin taas olemaan.

- Puhun koko ajan irrallisesta yksilöstä enkä hiukkasten muodostamasta yhteiskunnasta. Miten usean samanlaisen atomiytimen muodostama, kyberneettisistä alkeissysteemeistä koostuva yhteiskunta vaikuttaa yksityisen systeemin olemassaolohalukkuuteen? Yhteiskunta tukee yksilön olemassaolopyrkimyksiä sitomalla sen molekyyliksi, joka taas sopeutuu paremmin olemassaoloon kuin irrallinen atomi. En vielä tiedä mihin tämä ajatuskokeiluni johtaa.

- On muistettava, ettei systeemi ole pelkästään passiivinen maailman vaikutusten vastaanottaja. Mitä enemmän se on olemassaoloa, siis aktiivisempi, sitä enemmän se ärsyttää myös muita olemassaoloon. Nämä "olemassaolemattomat" puolestaan toimivat jarruna kaikelle "liialliselle" olemiselle, joka puolestaan pyrkii sopeutumaan jarruttavien voimien vaikutukseen ja alkaa siis olla "vähemmän". Jos päätelmäni ovat tautologiaa, niin ne vastaavat kuitenkin kysymykseen olemisen eri dimensioista jotain. Konkreettista tässä tautologiassa ovat kyberneettiset systeemit ja niiden voimavaraus, jota ilman emme voisi puhua kyberneettisestä systeemistä.

- Totuus on abstraktio, joka koostuu siitä, mitä on, mitä siitä tiedetään, kuka on se joka tietää ja mitä tuo joku totuudesta uskoo, sekä: mitä tuosta totuudesta kerrotaan ja valehdellaan. Jonain päivänä tuo "mitä on" on totuuden johtava, edustava hahmo, jonain päivänä "usko" astuu johtoon jne. Totuus on kyberneettinen systeemi, jonka pomojen on vaihduttava silloin tällöin jopa niin, että tilapäiseksi pomoksi on joskus otettava epätotuus, jotta totuuden virasto voisi täyttää sille asetetun tehtävän, ihmisen sopeuttamisen luontoon ajan saatossa.

- Kyberneettinen totuuskäsite toimii paremmin meidän maailmassamme tällä hetkellä kuin absoluuttinen totuus "mitä on", joka suhtautuu kylmän viileästi tiedonhankkimis-kamppailuumme. Tuo kamppailu on osa totuutta. Koska tuo osa koskee erityisesti meitä, ei todellisuutta, totuutta voida ymmärtää täysin ilman kyberneettisen totuuden käsitettä. Se on totuuden yksityistapaus, jonka tehtävänä tulevaisuudessa on "astua johtoon" ihmiskunnan historiassa.

- Objektiiviset lait ovat nekin suhteessa tämän maailmankaikkeuden olemassaoloon. En sano, että ovat vain suhteessa, koska ne voivat olla suhteessa muunkinlaiseen olemassaoloon - jopa peräti toimia kaikissa olemassaolon muodoissa. Niin kauan kuin emme tiedä tuon olemassaolon kaikkia olevia ja mahdollisia muotoja,  meidän on kuviteltava nuo kaikki mahdollisuuksina. Epäilemättä silloin löydämme erikois-mahdollisen   maailman, jossa nuo objektiiviset lait toimivat käänteisinä. Tai sitten käsitteen "objektiivinen" johtoon astuu uusi pomo, joka antaa tuolle sanalle uudelleen painotetun sisällön.

s.216          - Jos ajattelu loittonee objektiivisista laeista ja alkaa analysoida tai syntetisoida itse esineen olemukselle vieraiden lakien mukaan (erottaa aineksia, joita esineissä ei ole, tai yhdistää sen, mikä materiaalisessa maailmassa on erillistä), niin se poikkeaa objektiivisesta totuudesta spekulatiivisten, mielivaltaisten rakennelmien alueelle.
- Emme tavallisesti rupea erittelemään tuolista "radion aineksia" erilleen - emme erittele esineen abstraktiosta sellaisia abstraktioita, mitä esineessä ei ole. Mutta jos siirrymme atomitasolle, niin esineiden välistä sukulaisuussuhdetta alkaa yllättäen ilmetä: Rautasängystä voidaan irrottaa minimaalisen pieni "rautalapion" idea, joka on "rautasängyn" hierarkiassa yhtenä alimmista, sillä sänky on tässä pomona, vaikka "hänkin on vain ihminen" so. rautaa kuten lapiokin. Sänky lepää ja edustaa, lapio tekee likaisen työn. Koska sänky on pomo, niin nimitämme sitä rautasängyksi.

- Tietyömaan varasto on sen sijaan lapioiden valtakuntaa, johon sängyllä ei ole asiaa muutoin kuin takaoven kautta. Lapiot tuossa vajassa ovat miljoonien elävien solujen makuupaikkana - varsinkin mikäli niissä on maata missä maata. Tosin solut eivät nimitä vuodettaan sängyksi. Rauta itse, joka lopulta tekee kaiken työn, ei piittaa kuitenkaan siitä, kuka on pomo. Se pelkää vain happiatomien hyökkäystä, jonka takia se on mieluummin sänkynä kuin lapiona, mikäli se toteaa kykenevänsä vaikuttamaan valintaansa. Näyttää siltä, ettei se juuri voi sitä tehdä, joten raudalla ei liene tätä ongelmaa. Tämänlaatuinen ongelmattomuus on sen osa.

- Meillä on "osa" ainakin kahdessa merkityksessä; kuollut osa, 1. osa jostakin suuremmasta kokonaisuudesta ja kyberneettinen osa, joka on aktiivinen elämän-muoto rajoitetussa systeemissä.

s.216          - Engels: Jos minä yhdistän kenkäharjan imettäväisten kategoriaan, ei se tästä vielä suinkaan saa maitorauhasia.
- Näin sanoi Engels, mutta mitä sanoo kenkäharja? Jos harjat ovat uusia, niissä on vielä eläviä imettäväisen geenejä, jotka palavat halusta tulla kloonatuiksi ja jatkaa näin sukuaan välittämättä tuon taivaallista puusta, johon joku on kahlehtinut heidät kiinni. Muistaakseni kloonaas suoritettiin nimenomaan eläimen ihokudoksessa olleesta solukosta. Synteettinen harjas ei ikävöi äidinmaitoa. Elävä harjas suree ihmisen tyhmyyttä, kun ihminen ei tajua yhdistää asioita oikein.

- Tiedon itseisarvosta: Tapasin 1961,Vaalijalassa vajaamielislaitoksen asukin, joka muisti kalenterin nimipäivät ulkoa. Mitä rajoitetumpi on input-varasto tai muisti, sitä täydellisemmin, jopa ylikierroksilla se pyrkii toimimaan. Ylikierrokset syntyvät vain, jos muistissa, itsesäätelyssä on informaatio siitä, että "kaikki ei toimi niin kuin pitäisi", so. että joku reseptori tms. jonka pitäisi toimia, ei toimi.

- Muistin tai output-järjestelmän yliaktiivisuudella systeemi ilmoittaa itselleen ja toisille olevansa epäkunnossa tai tarvitsevansa apua. Systeemin osaan kuuluu pyytää apua silloin, kun on olemassa pieninkään todennäköisyys, että apua voisi olla saatavilla. Mitä vähemmän järkeviä toiveita, sitä enemmän irrationaalista käyttäytymistä, koska muuta mahdollisuutta ei enää ole jäljellä. Irrationaalisia mahdollisuuksia on olemassa täsmälleen yhtä monta kuin rationaalisiakin - ne vain käännetään päälaelleen. Ja vielä: irrationaaliset keinot yhdistetään kaikilla mahdollisilla mieleen tulevilla keinoilla ja tavoilla rationaalisiin. Näitä käytetään vasta siinä tapauksessa, kun olio ei ole tyytyväinen osaansa kohdata tarkoitukseton tuho. Sen elämänhalu on voimakkaampi kuin tuhon väistämättömyys. Aina se ei edes ole tietoinen tuhon väistämättömyyden kokonaislaajuudesta. Niin kauan kuin on jotain, mitä ihminen ei tunne tietävänsä, on myös olemassa mahdollisuus irrationaaliseen käyttäytymismuotoon (epäloogisuus, taikausko jne.). On järkevää, että ihmiskunta kaiken varalta tutkisi nekin mahdollisuudet jo etukäteen, jotta tietäisi ainakin mitkä keinot todennäköisesti eivät auta osaansa sopeutumisessa. Tahattomat loogiset virheet ovat hankittuja tietoja siitä, mitä todellisuus ei ainakaan ole.

- Irrationaalinenkin maailma voi olla loogisesti rakennettu, kääntäen verrannollinen maailma. Mikäli päiväkirjani ovat tällainen rakennelma, on niillä arvoa sellaisten virheiden eliminoimisessa, jotka eivät toimi sen enempää vihkossa kuin maa-ilmassakaan. Sinänsä pitäisin tätä ainakin loistavana taidonnäytteenä harhaan ampumisessa. Tilanne olisi sama kuin jos heittäisin tikkaa ja osuisin joka heitolla kympin sijasta ykköseen. Mahdollisuudet jälkimmäiseen ovat tietysti suuremmat, mutta alue 10:n ja 2:n välillä toisaalta suurempi kuin 1-renkaan pinta-ala.

s.217          - Esim. erilliset kuussa tapahtuvia prosesseja kuvaavat ja selittävät väittämät ja vaikkapa sammakon sydämen toimintaa koskevat tieteelliset tiedot eivät tosiaankaan voi toisiinsa yhdistettyinä muodostaa minkäänlaista tieteellistä teoriaa.
- Entäpä jos olisinkin joutunut valitsemaan kyberneettisen ilmiön sopeutumisteorian lähtökohdiksi juuri nuo kaksi erillistä tietoryhmää? Sanoisin, että juuri nuo olisivat kaksi riittävän erilaista lähtökohtaa, jotta voisin keksiä niitä yhdistävän todella syvällisen teorian - edellyttäen, että minulla olisi se tietomäärä käytettävissäni, mikä minulla on ollut.

- Kopninin teoria on lähes paikallaan, mutta jo ensimmäinenkin [teoria]  todellisuudesta on täydellisesti pielessä. Tuo on tietysti suhteellista, sillä vanhan teorian täytyy sisältyä yksityistapauksena nykyiseen käsitykseeni asioista.

- Olipa kerran aika, jolloin tieteet jaettiin elotonta, elollista sekä yhteiskunnallista luontoa koskeviin!!! Ja... matematiikka, joka käsitteli elotonta luontoa! (vrt.s.221)

- Palan jännityksestä lukea Ahmavaaran kirja "Informaatio".

s.228          - Engels ja Lenin olivat siis sitä mieltä, että relativismi johtaa idealismiin, tiedostamisen olemuksen väärään ymmärtämiseen, ellei tunneta dialektiikkaa. Konkreettisesti hypoteesin väärä tulkinta ilmenee siten, ettei hypoteesissa tunnusteta olevan momentteja, jotka heijastavat absoluuttisesti, objektiivisesti oikein todellisuutta.

s.229          - Metafyysikko... pitää jokaista arvostelmaa joko absoluuttisesti totena tai absoluuttisesti epätotena. Joko-tai -kaavan mukainen kysymyksenasettelu soveltuu vain lopullisesti muovautuneisiin, kiinteisiin arvostelmiin, joista tosiaan voidaan sanoa, että ne ovat joko tosia tai epätosia... Täten metafyysinen filosofia päätyy relativismiin.
- Ilmiön "olemuksen" selville saaminen "ihmisen tajunnasta riippumattomana" on todella vaikea kysymys, sillä ilmiön tosiolemukseen ei kuulu sen eristäminen todellisuudesta. Ilmiö esiintyy vain todellisuudessa, mutta ilmiön olemus ei, ellei kysymys ole ideaalisesta "puhtaasta" ilmiöstä, joka tyypillisesti ei ole kosketuksissa miltään osin siihen maailmaan jossa ihminen vaikuttaa.

- Mikä on se maailma, jossa ihminen ei vielä vaikuta tai ainakin yritä tehdä sitä? Ihmisen tajunnassa oleva kuva tuosta ilmiöstä on yhtä todellinen osa todellisuudesta (kylläkin eri osa) kuin ilmiö itse, koska se määrää ihmisen suhteen tuohon ilmiöön. Epäilemättä toisilla ihmisillä oleva kuva minusta - vaikkei sekään vastaa omaa olemustani - vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä suhteessaan minuun, vaikka he tietäisivätkin tuon kuvan olevan osittain todellisuutta vastaamaton.

- "Olemukseeni" kuuluu myös se, miten maailma suhtautuu minuun, eikä vain se, miten minä suhtaudun maailmaan. Maailma suhtautuu minuun sen kuvan mukaan, mikä sillä minusta on. On helppo ymmärtää maailman pitävän tosiolemuksenani sitä, että ympäristön hankkima puutteellinen kuva minusta on eliminoitu. Mutta juuri tuo puutteellinen kuvahan on se, jonka avulla, kautta maailma kokee minut, jonka avulla se vaikuttaa minuun - olipa se sitten mitä idealistista mieltä tahansa olemuksestani. Tuo puutteellinen kuva vaikuttaa minuun, ja minä reagoin, koska en hyväksy, että ihmiset pitävät minua pahana, rahanahneena, ylpeänä jne. Tosiolemustani on se, kuinka reagoin minusta saatuihin harhakuviin tai niiden mahdollisuuteen. Tätä reagointia ihmiset saattavat pitää vapaasta tahdosta johtuvana olemukseni eräänä piirteenä, so. he pitävät minua tosiolemukseltani epäitsekkäänä jne.

- "Tosiolemukseen" kuuluu riippuvaisuussuhde ihmisen tajuntaan, koska ihminen käyttäytyy suhteessaan ilmiöön sen kuvan perusteella, mikä hänellä ilmiöstä on. Jo tämä muuttaa ilmiön olemusta, joten sitä ei voida loogisesti sulkea pois. Käytännössä tämä voidaan useinkin tehdä - niin kauan kuin emme ala operoida tuolla oliolla, vaan annamme sen olla rauhassa.

- Eikö lähtökohtana olion olemuksen ymmärtämiseksi juuri pitäisikin olla tuo ihmisen tajunnassa oleva kuva, hypoteesi, malli? Eihän meitä itse asiassa kiinnostakaan olio sinänsä, tieto tiedon vuoksi, vaan se mitä tuo olio on suhteessa meihin, miten hyvin ymmärrämme ja hallitsemme sen. Siihen kuuluu mm. tiedon saavuttaminen siitä, mitkä ovat olion suhteet toisiin olioihin silloin, kun oman läsnäolomme vaikutus maailmassa on minimoitu. Se koskee siis vain tuon olion yhtä toista puolta. Olion tosiolemus on se, mikä on sen suhde meihin ja muuhun maailmaan. Toistan vielä: Loogisesti olion suhdetta ihmisen tajuntaan ei voi eliminoida, mutta käytännössä em. suhteella ei aina ole merkitystä, koska olio saattaa enimmäkseen olla suhteessa muuhun maailmaan eikä niinkään ihmiseen.

s.231          - Pidämme kiistattomana sitä... että tiedon kehitys kulki objektiivisen totuuden suuntaan ja auttoi saamaan selville tuon ilmiön olemuksen sellaisena kuin se on olemassa ihmisen tajunnasta riippumatta.
- Olemukseeni kuuluu myös maailmankuvani uskomuksineen omasta itsestään. Käsitykseni tosiolevaisesta on maailmankuvalleni so. potentiaaliselle  käyttäytymiselleni perustavaa laatua oleva. Tämä kuva ei aina näy käyttäytymisessä, jota säätelevät konkreettiset suhteet ympäristööni, sopeutumispyrkimykseni siihen, ottaen huomioon että ympäristössäni esiintyy maailmankuvastani poikkeavia käsityksiä yhtä hyvin kuin poikkeavia käsityksiä itsestäni.

- Jos elämä määritellään nykyisin tekemälläni tavalla, on triviaalia pohtia, onko Marsissa elämää, koska tuo on lähes tautologiaa. Jo itse Mars on elämänmuoto.

- Onko absoluuttista nollapistettä olemassa?
- Onko avaruuden reunaa olemassa?

s.240          - Luotettavaan tietoon pohjautuva todennäköisyys on pelkkä subjektiivinen mielipide eikä sillä ole tieteellistä merkitystä... Todennäköisyyttä ja luotettavuutta ei saa sekoittaa epätoteen ja toteen. Todennäköisyyttä ei saa pitää minään toden ja epätoden välimuotona... Se saattaa johtaa agnostiseen käsitykseen totuuden saavuttamattomuudesta.

s.241          - Positivistit julistavat ulkomaailmaa koskevan tietomme todennäköiseksi ja sitten kiistävät todennäköisyyden objektiivisen sisällön.
s.241          - Russell: Se että koko inhimillinen tieto on suuremmassa tai pienemmässä määrin epäilyttävää, on muinaisuudesta perimämme doktriini... Nykymaailmassa sitä vahvistaa tieteen edistys... Totuus on objektiivinen, sen sisältö ei riipu ihmisen tajunnasta, eikä se muutu todistuksen perusteella.

- Kysymys "elämästä" näyttää kuitenkin riippuvan ihmisen tajunnasta. Totuus on, että maapallolla on elämää, mutta onko Marsissa? Marsissa oleva mahdollinen elämä ei tietenkään riipu siitä, uskommeko siellä olevan vaiko emme, ellei ole olemassa todennäköisyyttä. Mutta: onko elämälle antamamme käsitesisältö yhtäpitävä todellisuuden kanssa? Olen yön nukuttuani päättänyt antaa elämä-nimityksen kaikelle kyberneettistä sisältöä omaavalle todellisuudelle atomiytimestä alkaen. Se, että koko päiväkirjojeni teoria pohjautuu nykymaailman "epätotuuksina" pitämille seikoille, on anteeksiannettavaa. jos koko teoriani pystyy siten selittämään maailman mielekkäämmin kuin yksikään muu teoria. Marxilaisuus on päässyt sitä lähemmäksi kuin koskaan edes osasin aavistella, mutta silti se on ratkaisevissa kohdin tarttunut, takertunut johonkin absoluuttiseen ilman suhdetta todellisuuteen, jota suhteuttamista minä pidän absoluuttisen todellisuuden merkittävimpänä osana.

s.241         - Todennäköisyys ei luonnehdi arvostelman objektiivista sisältöä, vaan sitä, missä määrin se on perusteltu ja todistettu.
- Luonnossa ilmenevä todennäköisyys on aivan jotain muuta kuin tuo edellinen; elektronin todennäköinen käyttäytyminen, atomin liike avaruudessa, lotto-arvonta. Jos yritämme selittää tietyn numeron valinnan kausaalisuhteen avulla, joudumme laskemaan miten monella eri tavalla 40:n pallon liikkeet suljetun systeemin sisällä voivat vaikuttaa toisiinsa, ja miten suljettu tila sisällä olevine koukkuineen vaikuttaa pallojen liikkeisiin.

- Todennäköisyyden osuus luonnossa on lähes absoluuttista ainakin silloin, kun kysymyksessä on äärettömän suuren voimista koostuvan joukon sisäinen liike. Kausaalisuhde ei päde enää tuolla tasolla - ihmiselle. On totta, että yksityisen pallon liike on kausaalisuhteesta riippuvainen. Mutta miljardeista ja taas miljardeista eri mahdollisuuksista puhuttaessa ei edes absoluuttisempi totuus riitä ihmiselle hänen suhteessaan tuohon joukkoon, vaan hän päätyy realistisempaan,  konkreettisempaan, toimivampaan malliin - todennäköisyyslogiikkaan. Vain se auttaa häntä tässä tilanteessa eteenpäin tiedon so. sopeutumisen tiellä. Meitä ei auta yhtään se tieto, että voimat ovat kausaalivoimia. Sama pätee suhteessa maailmankaikkeuteen, joka - niin kuin alan uskoa - on jotain molekyylin ja lottopallon kaltaista, esineen kaltaista,

- Luonnossa ilmenevä todennäköisyys voidaan perustella ja todistaa lähes milloin tahansa "absoluuttisesti" olevaksi - tässä tapauksessa meidän havaintotasollamme. Kausaalitaso on tällöin meille mieletön lähestymistapa.

- Tämän todennäköisyyden puolen Kopnin on ikävä kyllä unohtanut.

s.242          - Toden arvostelman sisältö ei siis riipu siitä, millä tavoin se todistetaan, eikä edes siitä, onko se todennettu vai ei.          [!!!]
- Tuossa se oli - absoluuttinen totuus! Miten se sitten saavutetaan? Idealistisella oivalluksellako, antaako Jumala sen, vai syntyykö se vain ihmisen päässä, kun sitä ei enää edes tarvitse todistaa! Puhumattakaan todentamisesta. Ehkä olen ymmärtänyt tuon lauseen väärin.            

s.243          - Positivistit: ...kielletään ajattelun objektiivisen totuudellisuuden mahdollisuus ja sen sisällön riippumattomuus ihmisestä tai ihmiskunnasta.
- Huh huh - nyt sekosin! Ymmärrän tuon lauseen näin: Marxilaiset ajattelevat että ajattelu voi olla objektiivisesti totuudellista ja että sen (ajattelun vaiko ajattelussa olevan totuudellisuuden?) sisältö on riippumaton ihmisestä ja ihmiskunnasta!!! Jos tuo ei ole idealismia, niin ei sitten mikään. Mikä on se ajattelusisältö so. ajattelu, joka ei ole riippuvainen ihmisestä, käytännöstä??? Mistä tuo on dialektiseen materialismiin eksynyt?

 

- Ehkä positivistit eivät niin metsikössä olekaan olleet kuin mitä minun on annettu ymmärtää.

- Meille ei riitä, onko jokin asia totta tai todennäköisesti totta. Me käyttäydymme niin kuin uskomme. Mehän mm. uskomme, ettei lopullista totuutta vielä ole saavutettu, koska maailmassa on niinkin paljon kärsimystä. Sitä paitsi totuuskin näyttää usein sangen monimutkaiselta.

[Sitaatit ss. 251-258 otettu pois päiväkirjasta]

s.251          - Tieteellinen mielikuvitus on suoraan vastakkainen uskonnolliselle, samoin kuin tiede on vastakkainen uskonnolle ja totuus erehdykselle.
s.255          - Jos idea on ilmeisen epätosi ja todellisuutta väärentävä, niin siihen pohjautuva järjestelmä ei voi johtaa ongelman tieteelliseen ratkaisuun.
[15.12.13: Kuka tuon "ilmeisyyden" päättää?]

s.258          - Tieteelliset totuudet ovat aina paradokseja, jos niitä tarkastellaan joka-päiväisen kokemuksen kannalta, joka ottaa huomioon vain esineiden pettävän ulkonäön.
- Jos kaikki on alkanut olemisesta ja ei-olemisesta, niin maailmankaikkeuden teoreettinen kuva on myös luotava näistä kahdesta seikasta. Meidän tiemme on kulkea tuo kehityskaari takaperin näille olemisen alkulähteille.

- Ilmiöt ovat jo meidän tajuntaamme. Emme muuten puhuisi ilmiöistä, eikä olisi ilmiö-käsitettä. Olisi vain ilmiö itse ja (olematon) kysymys tajutaanko sitä vai ei, mikäli tuo tajuaminen olisi todennäköisyyden rajoissa. Muutoin olisi vain ilmiön oma tajunta - ja sen sukulaisilmiön - mikäli näiden välillä on informaatioketju saman kantaisän, energian olemisen kautta.

s.261          - Tieteen ongelman hieno ratkaisu on yhtä muodollista kuin musiikki-kappaleenkin mestarillinen esitys... Kauneudentaju on jonkin objektiivisen sisällön ilmaus. Tiet. teoriassa tuona sisältönä on teorian objektiivinen totuudellisuus.

12.1.79            - Olio, olemus, käsite, ilmiö, tosiobjekti; Eikö se ole samalla tavalla esim. paino-voiman alainen esine, liike? Kuuluuko tuo sen tosiolemukseen, kuten se joka tapauksessa kuuluu kaikille "esineille". Jos se kuuluu, kuuluuko tuohon olemukseen olla suhteessa maailmaan siltä osin, kuin maailma vaikuttaa siihen ja se maailmaan? Jos näin on, mistä syystä sen suhde ihmiseen (maailman yhteen vaikuttavaan osaan) ei yhtäkkiä enää kuuluisikaan sen tosiolemukseen?

- On olioita, ilmiöitä, jotka eivät ole esineellisiä: käsitteet, samuus, erilaisuus jne. Nuo ilmiöt eivät ole esim. painovoiman alaisia. Ne ovat abstrakteja käsitteitä, joilla ihminen hahmottaa maailman. Samoin kuin hän näkee samuutta maailmassa, ei tuo näkemistapa ole olio eikä ilmiö, vaan se on keino, menetelmä jakaa maailma kahtia. Samuus on tuttuuden kokemusta. Se on maailman havaitsemista ajassa. Samuus ei ole painovoimalain alainen, koska se kertoo vain, toistuuko joku ilmiö vaiko ei. Samuus ei ole energiaa eikä ainetta, se on energian liikettä ajassa, jos on joku joka tietää siitä, joka voi kokea sen. Samuus on kyberneettisen systeemin suhdetta todellisuuteen. Samuuden kokemus on molekyyleiksi liittyvillä atomeilla. Samuus on +-:n yhtymistä -+:aan symmetrisesti tai peilisymmetrisesti.

- Samoin on erilaisuuden laita: Se on kahden seikan välinen suhde. Siksi se ilmiönä ei ole materiaalinen vaan edellyttää kahta todellisuuteen suhteessa olevaa tekijää, jotka kokevat samuuden yhdessä toistensa kanssa suhteessa todellisuuteen.

- Abstraktiot voivat olla vain suhdetta ilmaisevia. Ne eivät kerro tiedottomalle todellisuudelle mitään, eivät ole itse ainetta, liikettä eivätkä energiaa. Siksi abstraktiot liittyvät vain kyberneettiseen todellisuuteen. Oikeastaan ne ovat suhteen kokemus, ja kokemuksina osavahvinta, reaalisinta todellisuutta! Kyberneettisellä todellisuudella täytyy olla suhde johonkin, joka on sen itsensä koettavissa, joka on jotain muuta kuin itse tämä kyberneettinen todellisuus. Tuo suhde voi koskea kyberneettisen todellisuuden ilmiön ja yhden sen itsensä osan välistä suhdetta A:a1, tai koko tuon todellisuuden suhdetta sen itsensä ulkopuolella olevaan kyberneettiseen ja mahdolliseen ei-kyberneettiseen todellisuuteen A:O. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Alfa ja omega. A on tämän suhdejärjestelmän keskipiste, kunnes A samaistuu esim. itsensä kaltaisiin ja hyväksyy sen AN -kokonaisuutena, joka taas suhtautuu...

- Suhde on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Se on itsessään suhteellinen. Ellei tuota suhdetta koeta, niin onko se silloin ei-olemista, so. todellisuuden väärin kokemista? Mikäli tuota suhdetta ei jollekin ole, niin onko se silloin olemassa olevaa ei-todellisuutta, miinusmaailmaa? Merkitseekö hiukkasen katoaminen sitä, että hiukkanen kadottaa kykynsä suhtautua todellisuuteen, eikä enää pysty tiedostamaan sen enempää sisäisiä kuin ulkoisiakaan sähkötiloja tai niiden muutoksia. Se on olemassa, mutta se on lukkiutunut neutraaliksi maailman-kaikkeuteen nähden. Siitä on tullut sokea sivustakatsoja, joka ei muista edellistä olotilaansa. Ehkä näin on, jolloin riittävän suuri pamaus, riittävän kovaääninen herätyskello voi herättää sen unesta yhdistämällä sen johonkin ei-neutraaliseen - yhteen inputiin, yhteen outputiin, yhteen muistiin, so. yhteen tai kahteen näistä kolmesta tekijästä. Tuon neutraalin olotilan puolestaan täytyy olla yksi näistä kolmesta. Siltä täytynee puuttua output ja muisti ollakseen neutraali. Se vastaanottaa maailman, mutta ei koe sitä eikä reagoi siihen. Reagoinnin puuttuminen estää sen tulemista olemassa olevaan muotoon suhteessa muuhun maailmaan. Tällöin sillä saa olla jopa muisti tallella, josta kuitenkin seuraa halu päästä kosketuksiin ulko-maailman kanssa, vaikkei se vielä tähän kykenekään.

- Toisaalta tuolta hiukkaselta voi puuttua input, jolloin se vaikuttaa maailmassa muistinvaraisesti (kivi?), voiden reagoida ainoastaan historiaan, ei nykyisyyteen(!?). Mutta se kuitenkin on, sen energia vaikuttaa ulkomaailmaan.

- Kysyn: Onko aaltoliike muistia vaiko jotain näistä vajaista olotila-muodoista? Luulisin olevan melko helppo päätellä aineen eri alkumuotojen olotilat edellisen pohjalta. Elämä on kolmen tekijän: inputin, outputin ja muistin suhde kaikkeen näiden ulkopuolella olevaan. Entä tuo neljäs tekijä, kalenteri. En oikein vielä ole tajunnut sitä, sen osuutta muistiin. Oletan, että kalenteri on aina mukana. Mikäli se on "terve", toimii systeemi loogisesti so. kausaali-suhteen perusteella, koska input -tapahtuma on ennen outputia, kuten muistikin.

Kuinka voimakas on alkeishiukkasen muistilataus, sisäinen energia? Onko niin, että vain inputin kautta saadaan uutta energiaa? Ja jos output toimii, vähentää se puolestaan systeemin energiaa, kunnes sitä ei enää riitä outputiin, jolloin systeemi muuttuu absoluuttisesti neutraaliksi ja on vain ei-olevana... Tässä on fyysikoille pähkinä purtavaksi, sillä hiukkasen "katoaminen" näyttää tässä valaistuksessa yleiseltä ja luonnolliselta tapahtumalta.

- Tämä on se aste, taso, jota pienempään mikromaailmaan fysiikkamme ei tule pitkään aikaan pääsemään, mikäli hypoteesini on tosi.

- Koko taide on Akilleen juoksua kilpikonnan perässä. Se on pakenemista kaikesta siitä, mitä on tehty. Valmis rakennuksen idea ei voi johtaa työskentelyä, sillä nopeutettuna filminä nähden se, mihin rakennusta ikään kuin tarvittaisiin, muuttuu aina. Pessimistisimmillään se on lammen tyhjentämistä kantamalla vettä toiselta rannalta toiselle. Akilleus ikään kuin pienenee sitä mukaa kuin hän pääsee lähemmäksi kilpikonnaa. "Tosiolevainen idea" on aina suhteessa maailmaan. Siksi tuon idean perusolemus on muuttuva. Talon idean hahmottamiseen tulisi kuulua sen monikäyttöisyys (mahdollisesti tulevaisuudessa) ja rakennusaikana tapahtunut yleinen kehitys. Idea on suhteessa maailman muuttumiseen. Koska "ideamme" ovat kuolleita abstraktioita, niin rakennelmammekin ovat nykypäivinä vanhentuneita jo syntyessään. Tällaisessa "ideoinnissa" on monia käytännön ongelmia. On ennakoitava ne ideat, jotka ovat muuttuvaisia ja ne jotka ovat pysyvämpiä suhteissaan ihmisen tarpeisiin.

- Meillä ei voi olla lopullista päämäärää niissä asioissa, jotka ovat suhteessa ihmiskuntaan. Onko lopullisia päämääriä suhteessa muuhun kyberneettiseen maailmaan, so. maailmankaikkeuteen? Ei, sillä kaikki tämä muuttuu. Lopullinen päämäärä on se, että sopeudutaan siihen mitä oli, mitä on ja mitä tulee - ja - mitä ei ole.

- Karkeasti ottaen: Mitä lyhempi aikaväli, sitä pysyvämmäksi jää ideamme, koska emme ennätä ideoida yhä uudelleen nopeammin. Mitä pitempi aikaväli, sitä enemmän idean muuttuvuuden osuus on otettava huomioon, sitä avonaisempi sen täytyy olla (Tulevaisuuden suunnittelussa muuttuvaisuus laskettanee prosentteina!). Toisaalta: Suhteessa ihmisen tarpeisiin näyttävät toiset ideat liikkumattomammilta kuin toiset. Ehkä juuri siksi voimmekin rakentaa niitä pitemmällä tähtäyksellä suhteellisen pysyvin käsittein. Tällaisia ovat esim. ydintutkimuslaitokset, koska atomit eivät yleisesti ottaen paljoa välitä suhtautumisestamme niihin. Niiden käyttäytyminen joukko-opin mukaan on suhteellisen pysyvää, ellemme ala tehdä niillä kokeita, joita meidän kuitenkin on tehtävä. Nuo atomit jaksavat odottaa samanlaisina kärsivällisesti koelaitoksemme valmistumista, vaikka se kestäisi vuosia.

- Radioaktiivinen saaste? Alettuamme suhtautua atomeihin oikein ja keskustella niiden kanssa, tarjota niille teetä ja torvisoittoa, ne varmasti kertovat meille, miten palautamme radioaktiiviset aineet tasapainoon. Tämä on kansanmiehen neuvo fyysikoille. Kokeilkaa ja olkaa ystäviä atomien kanssa!

- Todellisuudessa tärkeimpien suhteiden huomiotta jättäminen aiheuttaa ristiriitaa. Epätasapaino ilmenee joko liika-elämisenä, liiallisena aktiivisuutena, absoluuttisten arvojen tavoitteluna, jonkin suuremman tavoittelemisena, liikalihavuutena, saituutena, nautinnonkiihkona, antiikinpalvontana, hedonismina, länsimaisuutena, tarpeena muuttaa todellisuus. Siltä osin tuo ei-oleminen on ristiriitaa. Kääntäen verrannollisesti suhteellisuustajun puutos on passiivista ei-sopeutuvuutta suhteessa maailmaan. Se on sisäänpäin kääntyneisyyttä, itämaisuutta, paastoa, uskontoa, asketismia, nihilismiä, Zeniä, marttyyriutta, arvojenkieltoa, omaisuuden tuhoamista, huumeita, laiskuutta, tarpeetonta tarkoituksellista itsetuhoa verrattuna länsimaiseen tarkoitukselliseen tarpeettomaan tuhoamiseen. Vain se, joka pitää suurempaa absoluuttisesti suurempana, voi pelätä tätä suuremman menettämistä. Ja toisaalta - halutessaan tuhota toisen - uskoa että tuon toisen suurimpaan pitää käydä käsiksi. Pienuuden tavoittelua on kilpailu.

- Jos epätäydellinen kyberneettinen ei-oleva hiukkanen on puoliksi ainetta ja puoliksi energiaa, niin ilmeneekö tämä aaltona? Onko se puoliksi olemista, että jokin on vain tietämättään tiedonvälittäjä, jolta puuttuu informaation muokkaamiskeino, joten se ei voi valehdella. Se on puolueeton, neutraali omatessaan vain kaksi ominaisuutta kolmesta (input, output, muisti). Onko näin, että viestiä välittäessään se on input- mutta ei output -tyyppiä. Aaltona kulkiessaan se vaihtelee in- ja outputin välillä. Osuessaan johonkin todelliseen, sen täytyy ilmetä output-muodossaan - ainakin jos säteilyllä on kestoa. Yksikkönä on tällöin aallonpuolikas, joka pelkkänä output-muotona välittää tiedon, mutta input-muodossaan ei kerro mitään, vaan ottaa vastaan tietoa. On selvää, että nämä ovat samalla sähkövarausmuotoja.

- Entä muisti, joka pitää tuon tiedon mielessään? Onko se lyhyttä luokkaa: Input-aalto ottaa joka kerta tiedon edellisestä outputista so. kantaa "kirjaa repussa". Täytyy olla parempiakin vertauksia. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole puhelinlanka, paitsi kun valonlähde on jatkuva. Jatkuvuus varmistaa ainakin in- ja output -sanomien yhdistymisen, jolloin ne voivat edetä avaruudessa. Miten tuo yhdistyminen tapahtuu, jos mikään ei liiku? Avaruuden olotilan vaihdos vain etenee aaltoliikkeenä.

- Onko sittenkin avaruuden tyhjyydessä jotain ei-olevassa muodossa olevaa  neutraalia, johon input/output -aallot törmäävät, tai jossa aaltoliike välittyy in- ja outputin yhdistymisenä? Jos väliaine on täysin neutraalia, se on ikään kuin sitä ei olisi. Meidän on mahdotonta mitata tai havaita sitä - paitsi sokeripalalla... - Jos ei ole mitään, niin miten voi olla aaltoliikettä, tilan värähtelyä, sillä aaltohan on etenevä olotilan muutos. Eikö lopulta ole samantekevää liikkuuko olotilassa jokin, vai liikkuuko olotila itse peräsuolemme lihassupistusten tavoin - supistuksillaan sysäten jotain eteenpäin. Mitä on tuo jokin? Se on informaatio energiamuodossaan. Mutta mikä on se, joka supistuu ja laajenee poikittain, itse pituussuunnassa liikkumatta mutta sanomaa pituussuunnassa kuljettaen, oli se sanoma sitten valoa, ääntä, säteilyä tai mitä muuta tahansa?

- Totesin aikaisemmin, että aalto on ei-minkään tulemista joksikin, jonka jälkeen tuo jokin on taas ei-mitään (ellei aaltoliike ole ärsyttänyt sitä liikaa). Ei mikään hiukkanen kulje maailman-kaikkeuden ääriltä meille asti yksin koko matkaa. Vai kulkeeko? Tuntuu pitkältä matkalta pienelle hiukkaselle, olemassaolon lapselle, sikiölle... Onko suprajohtavuudessa tavallista enemmän tällaista liikkuvaa, vaihtelevaa olotilaa? Onko avaruudessa sitä - ei-minkään tulemista hetkellisesti joksikin? Onko eetteriteoriassa sittenkin perää - siinä muodossa, että eetteri on olemassa juuri sellaisena kuin se meidän käsityksemme mukaan on, so. ei-olevana. Onko niin, että mahdottomuus mitata eetterin olemassaoloa on juuri pätevin todiste eetterin olemassaolosta?! [V: Ei.] Olemassa-oleminen ilmenee siinä ja vain siinä, että aaltosäteily voi edetä sen läpi!

- Olen joutunut kumoamaan jo niin monta selvän järjen teoriaa olemassaolosta, etten epäile hetkeäkään muistiin merkitä näitä ajatuksiani aaltoliikkeestä, vaikka kaikki kirjoittamani sotii järkeäni, tietojani vastaan. Oikeammin sanottuna sotii tietojani (= se mitä fyysikot sanovat) vastaan, mutta ei järkeäni vastaan, koska luulen edenneeni suhteellisen loogisesti - mahdollisesti kylläkin vääristä premisseistä käsin. Harhana tämä kylläkin on mielenkiintoinen vastaten parasta lukemaani dekkaria.

- Olisi systemaattisesti selvitettävä eetterin tila; mikä kolmesta kyberneettisestä perustekijästä puuttuu? Mikä muutos tapahtuu ei-missään aaltoliikkeen osuessa kohdalle? Mikä kolmesta perustekijästä aallon olemuksesta puuttuu? Onko aalto katkonaista aikaa, katkonaista muistia, onko se ajassa pyörien tapahtuvaa puuttumista kolmen perustekijän kesken? Onko perustekijöitä neljä, onko aika itse tuo kalenteri, neljäs tekijä, neljäs ulottuvaisuus? Onko aika itse tuo tapahtumajärjestys, joka säätää sen, että syy on ennen seurausta, että input on ennen outputia? Onko aika nurinniskoin kääntynyt silloin, kun systeemi saa tiedon jo tapahtuneesta reaktiostaan vasta inputin kautta. Voiko output ennustaa, voiko informaatio oikaista tiensä suoraan outputiin siitä sitten heijastuen, jolloin se on jo muuttunut joksikin, koska se on vaihtanut liike-suuntaansa? Voiko output olla heijastava peili, joka tiedottaa heijastamisestaan muistille, jolloin olio itse tietää vasta jälkeenpäin, mitä on tapahtunut ja miten se on itse toiminut. Tämä osoittaa ainakin sen, ettei se voi olla täydellinen kyberneettinen systeemi, koska se elää koko ajan vain historiassa, menneisyydessä suhteessaan muuhun maailmaan.

- Entä sulkeutunut input? Se heijastaa tiedon pois ottamatta sitä vastaan. Inputin kieltäytyminen aiheuttaa muistissa epätasapainon; olion täytyy tuntea maailman-kokemisen puutetta ollessaan passiivinen, maailmasta eronnut, maailmalta korvansa sulkenut. Se ilmaisee itseään joko jatkuvana tai satunnaisena ei-loogisena outputina tai jopa sulkee vapaaehtoisesti outputinsa energiaa säästääkseen.

- Ehkä johdin väärin, mutta jos vain output toimii, on systeemi maailmasta sulkeutunut, vaikuttaa maailmaan, mutta ottaa vastaan vain itsensä, tiedon inputin käyttäytymisestä ja outputin toiminnasta - passiivisesti, informaation pois heijastaen. Jos vain input toimii, on systeemi maailmaan sulkeutunut ottaen aktiivisesti vastaan tietoa mutta vaikuttaen vain passiivisesti, vain itseensä, tiedostaen kykenemättömyytensä heijastaa muuten kuin kieltäytymällä heijastamasta. Onko tämä mustan aukon tarina?

- Se joka imee tietoa, on itämainen ihminen. Joka vain touhuaa on länsimainen. Tietäjät tulivat itäisiltä mailta, mutta länsimainen ihminen lähetti tiedon ensiksi avaruuteen. Mikä on se avaruuden osa, joka vain heijastaa, mutta kieltäytyy vastaanottamasta tietoa? Aurinko?

- On vain löydettävä oikeat vertaukset ymmärtääksemme. Ne vertaukset ovat silmiemme edessä, mutta kieltäydymme näkemästä ja kuulemasta, haistamasta ja tuntemasta. Elämme output-vaihetta. Tunnen kyllä silmieni olevan hämärästi raollaan... Onko galaksin räjähdys pelkkää outputia vastakohtana mustalle aukolle? Silloin kun tuollainen sairas olemassaolo keräytyy molekyyleiksi, planeetoiksi, avaruuden osiksi, tulee se ehkä niin sairaaksi, että sen on pakko tuhota itsensä ja koota itsensä uudelleen jossain toisessa muodossa. Nuo science fictionit ajattelevasta pilvestä...

- Ajatukset jäävät pahasti kesken, sillä harpon koko ajan, olen liikaa outputia. Ehkä voin palata tähän myöhemmin, sillä matkan varrelta jäi paljon ottamatta mukaan. Mitä jäi? Tietoa, energiaa. Aaltoliike ammentaa voimansa, mahdollisuutensa edetä juuri tyhjyydestä, ei-olevasta avaruudesta. Tieto on voimaa.

- Onko aineen ja energian säilymisen laki ikuinen? Se ilmaisee suhteen kahden asian välillä. Suhde on abstraktio, ehkä ikuisesti olemassa - mutta vaiko vain suljetussa järjestelmässä, kyberneettisen järjestelmän sisällä tai ko. järjestelmien yhteiskunnassa maailmankaikkeuden rajojen sisäpuolella.

- Mikä on suljetun järjestelmän raja - onko sitä? Miten on aineen ja energian summan vakioisuuden laita avonaisessa järjestelmässä? Missä tuollainen järjestelmä sijaitsee? Onko avonaisuus olemassaolon välimuoto, joka ilmenee kaikkialla neutraalin ei-olemassaolon muodossa? Onko neutraali olemassaolo sitä, että input kieltäytyy toimimasta heijastaen informaation peilinä, imemättä sitä outputin toimiessa jotenkin, ehkä yhtäjaksoisesti, satunnaisesti tai ollen toimimatta energiaa säästääkseen? Entä neutraali ei-olemassaolo? Kieltäytyykö output silloin toimimasta, vaikka informaatio tuleekin sisälle, jolloin output vain heijastaa peilinä siihen osuvat energiakimput johonkin tietyn kulman suuntaan tai suoraan takaisin. Silloin kun output toimii, se ei heijasta vaan ampuu tulevan informaation tieltään. Kun output ei toimi, se vain passiivisesti peiliheijastaa (Onko lasi outputiltaan vioittunut?). Inputin toimiessa se ei heijasta vaan imee energian, informaation. Kun input ei toimi, se ei ime vaan heijastaa peilinä passiivisesti.

- Kun olion input toimii, mutta output ei, olio imee ja peilaa, imee ja on "tiellä". Kun olion output toimii mutta input ei, niin se ampuu ja on "tiellä". Jos systeemin muisti pelaa mutta input ei, niin se on tiellä ja ampuu historiansa ulos tai yrittää säästää energiaa - ollen siis vain tiellä mutta valmiina räjäyttämään muistinsa, itsensä hajalle. "Sielu irtoaa ruumiin kuoltua". Ei - pikemminkin se tyhjentää itsensä vähitellen kuiviin. Jos systeemin muisti pelaa mutta output ei, niin se on tiellä, mutta kerää pakosta energiaa, ellei se saa inputiaan suljettua. Viimeksi mainittua se ei tee odottaessaan tietoa siitä miten saa outputinsa toimimaan.

- Kun energiaa kasautuu liiaksi, sulkeutuu input automaattisesti ottamatta enää vastaan. (Samoin edellisessä tapauksessa energian vuotaessa kuiviin pakottaa muisti outputin sulkeutumaan ennen kuivumista, katoamista.) Systeemi on silloin ylikyllästyneessä ulospursuavassa olemassaolon vaiheessa, kun edellinen tila vastaavasti oli alilatauksinen, loppuvaiheessaan sisäänpäin-kääntynyt. Loppuvaiheet ovat siis vain peiliheijastavia tiloja, vaikka sisäisesti +/- -tiloissa.

- Plus-tilassa toimintatarve tulee yhä pakottavammaksi, ja miinus-tilassa on halu paeta maailmasta. Mitä tapahtuu kun energia osuu näihin tiloihin? Se saa (varauksestaan riippuen) toisen tilan nytkähtämään ulospäin (viimeinen yritys) ja toisen sisäänpäin. Tämä on suoliston liike. Yhden tilan nytkähtäessä sisään antaa se vieressä olevalle mahdollisuuden nytkähtää ulos, joka tapaus puolestaan nytkäyttää miinus-merkkistä sisään antaen taas seuraavalle mahdollisuuden nytkähtää ulos jne.

- Koska näiden tilojen välit ovat avaruudessa äärettömän pienet, tapahtuu nytkähtelyn eteneminen salamannopeasti, sillä nytkähtely on ikään kuin pallonmuotoista. Kun olotila kasvaa, kasvaa se kaikkiin suuntiin, vaikka kasvutilan laajeneminen olisi tapahtunut aluksi vain yhdellä pallon "kulmalla", kosketuskohdassa. Tämä selittää tuon mielettömän nopeuden, jolla olotilan muutos etenee. se kuin kaksinkertaistuisi joka hetki. Eteneminen tapahtuu siten, että "ammus" osuu olion ulkokehälle ja kutistaa sen hetkessä totaalisesti pienemmäksi. Jos yksi vaikutus lähtee pallon keskipisteestä kaikkiin suuntiin, niin vaikutussäteen etenemiseen tietyssä ajassa sisältyy se, että samassa ajassa informaatio on levinnyt kaksinkertaisen matkan, pallon halkaisijan verran. Tämä edellyttää vain sitä, että pallon kuorelle tuleva informaatio täytyy samalla hetkellä olla pallon keski-pisteessä, mikä käy yli ymmärrykseni. Meiltä puuttuu laajenevan ja supistuvan avaruuden geometria, geokinetiikka. Mikä olisi hyvä esimerkki, että voisin konkretisoida tuon tilanteen? Ehkä jokin liike alkaa pallon keskustasta, jolloin sen ääripisteet ovat 2r:n etäisyydellä toisistaan. Jos tuo kutistumisliike tavoittaa viimeksi pallon pinnan, niin siinä ei ole mitään erityistä, mutta jos tuo kutistuminen alkaa ulkopinnalta sisäänpäin? En tiedä... Tässä on jotain pielessä, mutta jotain myös oikein.

- Nyt sen näin: spiraali! Jos pallon kehä pyörii, sen supistuminen ja laajeneminen tapahtuu spiraalimaisesti! Ei... en tiedä vielä. Ehkä laajentuminen ja supistuminen alkaa kaikkiin suuntiin samanaikaisesti.

- Millä nopeudella kiteytyminen tms. olotilan muutos aineessa tapahtuu? Sehän on lähes samanhetkistä kaikkialla - joissakin aineissa.

- Ehkä yritän selittää turhaan, sillä taisin yrittää ylittää valon nopeuden, so. nopeimman mahdollisen tiedon siirtymisen muodon. Tiedon täytyy kaikissa tapauksissa kulkea input-kehältä suojattuun muistiin, pallon keskipisteeseen ja sieltä edelleen kehälle, joka nyt toimii eri varauksella outputina. Suurempi pallo alkaa kutistua samalla hetkellä paineesta, kun tieto on tullut sen kehälle. Tullessaan keskipisteeseen on tuo tieto supistanut palloa törmäyskohdasta käsin suurimman mahdollisen, säteen matkan joka suuntaan pallon sisällä. Luulen, että tuo törmäysvaikutus on joka tapauksessa "ehdoton refleksi". Kutistuminen ja laajentuminen alkavat pinnalta käsin, joten informaation ei tarvitse edetä keskipisteeseen saakka. Se on tiettyä joustoa, joka vaimentaa ensi törmäyksen. Onko tässä viivana kulkevaa energiaa lainkaan, vai onko muoto koko ajan joka suuntaan leviävää?

- Ja sitten tuo spiraali... Sen muotoisiahan ovat galaksit - ikäänkuin ne olisivat supistumassa tai laajenemassa. Entä jing/jang? Input - musta, koska se imee. Output - valkea, koska se antaa, säteilee. Ja sitten ohjelmoiva muisti: valkeana inputin sisällä ja varamuisti (kalenteri?) outputin sisällä, jotta systeemin pyöriessä aina jompikumpi on lähempänä reagoimaan kuin keskipiste koskaan. Miten tämä soveltuu palloon? Toimiiko tuo systeemi gyroskoopin tavoin pyörien samanaikaisesti vaaka- sekä pystysuorassa tasossa - syvyyssuuntaa unohtamatta - ja sitten tuo neljäs - aika.

- Vaikka en tuota liikettä pysty kokonaan selvittämään vaan antamaan ainoastaan vinkkejä, niin ymmärrän täysin, että jokin olotilan muutos liikkuu valon nopeudella (nopeammin?), vaikkei mikään olio liiku kokonaisuudessaan tuota matkaa. Vain pikkuhiukkaset liikkuvat kukin lyhyen matkan. Tuon viestin täytyy olla silloin alkeistasollaan vain 0-1 -tapaa (tai -1?). Miinus on kutistuminen, 0 tasapainotila ja + laajeneminen, ellei tasapainotila ole poissuljettu. Minähän puhuin vajaista systeemeistä.

- Miksi aaltoliike tuhlaa itseään joka suuntaan kulkemalla? Etsiikö se kosketusta? Tämä tuntuu luonnolliselta avaruuden suuruusluokkaa olevassa tilassa. Se on luonnon keino varmistaa tiedon periytyminen avaruudessa, jossa on runsain mitoin tyhjää, neutraalia ei-olevaa verrattuna harvoihin kasautuneisiin olemassaolon muotoihin, joissa tieto hedelmöittää itsensä ja tulee näkyväksi. Se on suoraviivaista joka suuntaan ja muuttuu vain kohdatessaan jotain.

- Eikö joka suuntaan etenevä aaltoliike hupene ja väsy matkalla? Eikö ole olemassa tyhjyyden kitkaa? Nähtävästi pitkilläkään matkoilla ei (supratila?), ellei tielle osu reaalisia jarruttajia. Tuo ei-olemisen muoto on ehkä absoluuttisen suprajohtavaa. Ehkä se ei ole sitä enää sen jälkeen, kun se tämän ensimmäisen ja ainoan kerran on kokenut jonkin sysäyksen ulkoapäin olevaisesta... Mutta silloinhan ei olekaan kysymyksessä viiva vaan kaiken leviäminen joko spiraali- tai pallomaisesti, paisuvan joka suuntaan.

- Koko tähän hommaan ei sovi ainakaan suljettu systeemi; Jos yksi ilmapallo alkaa laajeta "lottopallon" sisällä, niin muut eivät voi muuta kuin supistua. Avonaisessa systeemissä on aina potentiaalisia - joko laajenemaan tai supistumaan pyrkiviä - palloja vuorotellen, jolloin toisen laajeneminen merkitsee viereisen kutistumista, seuraavan laajenemista jne...

- Millainen onkaan avonaisen ei-kyberneettisen systeemin aika-geometria? Miten tuo liike tasaantuu, kerran liikkeelle lähdettyään? Tarvittaisiin kolmiulotteinen pallokuva täynnä +/- merkkisiä pikkupalloja.  Eikä siitä selviä, mikä on pallojen suhteellinen koko - ehkä se on satunnainen ennen ensimmäisen laajentumista - todennäköisyys-matematiikka?

- Saattaa olla, että joihinkin suuntiin liike ei ole yhtä vahvaa. Tässä alkeiskaaviossa vahvimmat aallon etenemissuunnat näyttäisivät olevan vaaka- ja pystysuorassa sekä suoraan syvyys-suunnassa. Sen lisäksi voisi vielä kuvitella 45°:een kulmat 3-ulotteisen avaruuden joka suuntaan. Tämähän olisikin varmempi keino kuin se, että tieto lähtisi sattumalta vain jonkin rajoitetun alueen suuntaan. (Huom. lasersäde, lampun heijastuksia suuntaava peiliosa, neutraalisti peilaavat epätäydelliset kyberneettiset systeemit jne.).

- Huh huh - on huilattava. Jossain täytyy olla ratkaisu. Ehkä olen jo ohittanut sen huomaamattani.

- On osattava löytää oikeat kysymykset, oikeat analogiat jokapäiväisestä elämästämme. Mitä tapahtuu, kun lottopallo tulee hulluksi, ryhtyy pyörimään, mutta voi yhdellä kerralla sylkäistä vain yhden pikkupallon ulos aukostaan? Liittyykö se jotenkin tähän tiedon etenemisjuttuun?

- On oltava oikea perushypoteesi, oikea maailmankatsomus, jota ilman tiede ei voi kulkea eteenpäin; ei voi, ei osaa, ei edes voi kuvitella oikeita kysymyksiä. Ainoa mitä se voi ja osaa tehdä, on päätellä tautologisesti, toistaa todellisuutta, yhtä ja samaa sen eri ilmenemismuodoissa. Ilman päättelykykyä en olisi voinut vähän yli viikossa vapaa-ajallani kirjoittaa lähes kahtasataa sivua tekstiä, joka toivottavasti on lähes loogista alusta loppuun.

- Miten nuo pallot kutistuvat ja laajenevat?

- Jos systeemin muisti ei pelaa, mutta in- ja output toimivat? Ei - sitä ennen; jos systeemin muisti pelaa, mutta in- ja output eivät? Se peilaa maailmaa passiivisesti ja odottaa kosketusta todellisuuteen. Sen muistivarasto ei voi tuhoutua kuin yhteentörmäyksessä. Mikä voisi olla terveen systeemin alkeismuistin sisältö? Se on yhdenlaatuinen kokemus tai sen vastakohta, ei-kokemus. Toisaalta: yhdenlaatuinen output tai sen vastakohta ei-output (tiedonkeräys), sekä näiden väliset muunnelmat siltä osin kuin ne ovat mielekkäitä tai sairaita:

Jos a, niin b, jos a, niin -b, jos -a niin -b, jos -a niin b. [?]

- Sitten yritys kokea a ja -a samanaikaisesti seurauksineen, sekö yritys tarjota käyttäytymistä b ja -b samanaikaisesti. Nämä ovat kenties neutraalitasoja mutta aivan selvästi ahdistuneita.

- Sekä: mahdollisuus antaa muistista ärsyke a ja/tai -a outputille, jolloin seurauksena on b tai -b. Toisaalta: mahdollisuus kokea a tai -a vääristyneenä (a1, -a1) ja antaa sen mukaiset ohjeet outputille tämä samalla kontrolloiden. Tai tehdä kaikki loogisesti nurinpäin, kääntää "a" -a:ksi. Sanoin tuon jo edellä...

- Halvaantunut muisti on kuin bakteeri, siemen, joka odottaa olosuhteiden muuttumista päästäkseen taas vaikuttamaan voimana tai jarruna - tai aktiivisesti molempina. Onko ehjä input aktiivinen jarru vaiko päämäärä sinänsä todellisuutta imiessään? Onko ehjä output aktiivinen jarru vaiko päämäärä sinänsä tiedottaessaan? Mikä sitten on kiihdytin? Onko se passiivinen peilaus, aktiivinen ampuminen vai mikä?

- Entä jos systeemin muisti ei pelaa? Se ottaa koko ajan vastaan energiaa - meneekö se muistiin asti sitä paisuttaen? Vai syntyykö oikosulku suoraan outputiin, jolloin tieto suodattuu, mutta kulkee läpi sellaisenaan ilman olennaista muutosta, paitsi että sen suunta ehkä muuttuu. Mikä vika muistilla voi olla? Onko se jäätynyt absoluuttiseen nollapisteeseen, onko sen järki jäässä vai pyöriikö se hurjana etsien ulospääsytietä, vai onko se apaattisessa tilassa? Kumpaan suuntaan muisti ei pelaa? Sekoittaako se ajan ja paikan, antaako se vääriä ohjeita, yrittääkö se imeä outputilta ja sysätä inputille?

- Entä sairas muisti, jonka input toimii muttei output? Se ehkä yrittää korjata itsensä, hylkii jo saamaansa tietoa mutta imee uutta, paisuu vahvistaen kuitenkin samalla toimintatarvettaan.

- Vaikeus on siinä, että käsitän systeemin vielä liian monimutkaisena. Olisi ajateltava vain sähkön alkeishiukkasia. Entä sairas muisti, jonka - paskat...

- Ehkä in- ja outputin toimintaviat ovatkin aina muistin vikoja. Enkö juuri todennut, että in- ja output voivat toimia myös ehdottomien (kuolleiden) sekä ehdollisten refleksien tavoin. Näissä tapauksissa ehdoton refleksi on suora yhteys inputista outputiin ilman muistin sanottavaa osuutta. Tuo refleksi on ehkä: kun input saa tönäyksen, niin output kutistaa systeemiä niin nopeasti kuin voi.

- Onko ehdoton refleksi sitten itseensä sulkeutumista, peiliheijastusta, vai onko se juuri tuota edellä kirjoittamaani? Opittu ehdollinen refleksi voi myös toimia suoraan ilman muistin osuutta, mutta miten se periytyy tuolla tasolla?

- Jos muisti ja output eivät pelaa? Systeemi imee mutta ei paina mieleensä - tai painaa mieleensä vääristyneenä. Tai katkoo. Tai painaa mieleensä kaiken - inputista tulemattomankin - ja kyllästyy, pitkästyy. Tai että siltä sekoaa kalenteri, tapahtumajärjestys. Se ei muista tasapainotilaansa, koska ei voi outputillaan sitä kontrolloida.

- Jos muisti ja input eivät pelaa? Sitä ennen: Mikäli oliolla on ehdottomia/ehdollisia refleksejä, ne ovat syvimmin juurtuneita eivätkä siis kaipaa muistin olemassaoloa - ja mikä tärkeintä - ne tuhoutuvat viimeiseksi? Ei... Mikä ihmisellä säilyy viimeksi? Olemassaolon, energian tarve, ruoka, tietoisuus? Uni, lepo, rauha? Kaikki nämä voivat vaurioitua, niin selkäydin kuin aivotkin. Kumpi on tärkeämpi? Taitaa riippua tilanteesta. Aivokuollut - halvaantunut?

- Input on se, josta uutta energiaa saadaan, muisti se, jossa on vararavinto. Kuoleman hetkellä vararavinto purkautuu ulos - ehkä jopa inputin kautta. Elämä kulkee filminauhana läpi silmien.

- Jos muisti ja input eivät pelaa, niin ehkä output kääntyy sisäänpäin, sikäli kuin sillä on refleksejä. Joka tapauksessa sen toiminta on järjetöntä, tai ehkei se osaa toimia lainkaan. Muisti voi antaa sille sairaita ohjeita, mikäli antaa mitään. En tiedä...  

- Aaltoliike? Kohdatessaan esteen, voimakentän se muuttuu hyökyaalloksi. Aalto voimistuu, tulee näkyvämmäksi vain olevaista kohdatessaan. Jos olevainen on pieni, niin aalto ympärö sen, leviää siis hieman suuremmalle alalle kootakseen taas jälleen itsensä olion takapuolella (interferenssi) ja tyyntyäkseen syvempiin vesiin päästyään. Mikä on suljettu systeemi aaltoliikkeelle? Se on kai tila, jossa lasersäde etenee, putki joka on osittain suljettu (pystysuora suunta) ja avonainen (vaakasuora) - sekä hiuksenhieno paineaalto putken ulostulopäässä. Onko valtameri avonainen systeemi? Ehkei meillä olekaan täydellisesti suljettuja tai avonaisia systeemejä vaan suhteellisen suljettuja/avonaisia. Ei systeemejä vaan tiloja, joissa suhteellisen suljetut (sairaat) tai -avonaiset kyberneettiset systeemit kokevat olemassaolonsa. Muuttuuko tila suljetusta avonaiseksi tai päinvastoin jonkun ärsykkeen, energialatauksen saatuaan tai sen puutteen koettuaan?

- Alamme tarvita mikropsykologiaa.

- Aaltoliike muuttuu näkyvämpään muotoon kohdatessaan etenemissuunnassaan suljetun systeemin (auringonsäteet maanpintaan osuessaan). Tämä on vain hyökyaallon aste-ero, joka muodostuu seuraavasti: Mitä suurempi este, sitä suurempi aalto. Mitä pienempi este sitä pienempi aalto. Este voi olla joko aallon kulkusuunnan edessä tai sen jommalla kummalla puolella kulkusuuntaan nähden, so. sen ympärillä. Tämä merkinnee tiheyden kasvua, aallonpituuden lyhenemistä ja värähdyksen laajuuden supistumista. Onko tämä aalto edellistä nopeampaa, vai onko se vain muuten energisempää? Se varmaan jo nykyisin tiedetään. Tuo yhteentörmäys suhteellisen suljetun systeemin kanssa voimistuu, jos systeemi liikkuu lähes yhtä suurella nopeudella aaltoliikettä vastaan. Rapa roiskuu yhä kauemmas sivulle. Kun aalto on riittävän putkimaisessa muodossa, se yksinkertaisesti menee läpi kaikesta mikä eteen osuu.

- Onko ei-oleva eetteri-väliaine välittämässä aaltoliikkeen kulkua? Jos pystyn selvittämään tavan, jolla kyberneettinen systeemi hajoaa ei-olevaiseksi aineen ja energian summan vakioisuuden silti säilyessä, niin "eetteri" on mahdollinen. Sen tulee kuitenkin olla niin tiheää, että voimakentät voivat olla kosketuksissa toisiinsa, jotta paikallinen paisuminen ja supistuminen voisi edetä tuossa tilassa. Nehän eivät sinänsä jarruta minkään kulkua (ellei riittävä tyhjyys muodostu jarruksi), koska ei ole mitään mikä liikkuisi eetterin suhteen. Se vain itse liikkuu itsensä suhteen. Heti sijoitettuamme eetteriin ainetta tai energiakasautuman, joka kokonaisuutena kulkee läpi tuon tilan, alkaa neutraali ei-oleva eetteri panna vastaan kasautumalla liikkuvan ilmiön eteen, koska liikkuva aine muodostaa suhteellisen suljetun tilan keula-aaltoineen tasaisessa liikkumattomassa aalto-liikkeessä olevassa eetterissä. Keula-aalto syntyy, koska yhden osan supistuminen ei enää riitä, vaan se siirtyy paikaltaan estäen seuraavan osan laajenemisen kulkusuunnassa.

- Sivulle laajenemista tapahtuu vastaavasti sitä enemmän, ja ylipaine puristaa myös liikkuvaa esinettä kokoon; sen massa kasvaa ja koko pienenee putkimaisemmaksi. Koska edessä oleva eetteri puolestaan kutistuu, sen massa tiivistyy, se ahtautuu yhä enemmän, koska tämä on mekaanista ahtautumista, pallojen siirtymistä paikoiltaan erotuksena niiden paikoillaan tapahtuvaan supistumiseen-laajenemiseen.

- Tämä on juuri se tilanne, kun "vastustamaton voima kohtaa voittamattoman esteen". Mitä suurempi nopeus, sitä enemmän kasautuu kapuloita rattaisiin, koska edessä olevat eivät ennätä pakoon, eikä informaatio ennätä edelle sen nopeammin kuin se kykenee.

- Entä koe, joka osoitti valon nopeuden olevan vakio suhteessa maapallon liikkuma-suuntaan? Ja riippumatta viimeksimainitusta? Mitä tuo koe sisälsikään? Valo kulkee aina maapallon edellä. Valonsäteen ensimmäinen tilanmuutos syntyy hetkenä, jolloin maapallo - lähetettyyn säteeseen nähden - on ikään kuin liikkumattomassa tilassa. Maapallon edessä on kuitenkin noita hiukkasia supistuneessa, hyökyaalloksi kasautuneessa muodossa tavallista enemmän. Vai onko? Onko maapallolla jokin keino informoida etukäteen tulostaan uuteen avaruuden pisteeseen? Jos on, niin informaatio on lähtenyt pallolta liikkeelle valon nopeudella jo paljon aikaisemmin kuin äsken lähettämämme säde. Ei-olevat hiukkaset ovat saaneet varoituksen, ja näin maapallo on "sulattanut" edeltään tuon vastuksen. Muutenhan keulalla oleva"ohut-jokin" pitäisi olla lämpimämpää, tiheämpää kuin peräpuolella seuraava ilmakehä-häntä. Samoin tyhjän avaruuden pitäisi olla hieman lämpimämpää, vaikkei siinä olisi mitään muuta "eetterin" lisäksi. Tai sitten "eetteri" menee suprajohteisena virraten maapallon läpi "kuin tyhjää vaan". Jos valonsäteen aiheuttama tilanmuutos yleensä lähtee käyntiin supistaen/laajentaen jotain jo mahdollisesti kasautunutta, niin tämän jälkeen se etenee aaltoliikkeenä vakionopeudellaan. Ehkei "eetteri" reagoi mekaaniseen voimaan pienten osapallojen osalta supistuen tai laajeten, vaan yksin-kertaisesti kasautuu sellaisenaan tai siirtyy syrjään tihentyneenä ilman pikkupallokenttien supistumista. Silloin tilanmuutokselle ei olisi estettä. Sitä paitsi: Kulkusuuntaan katsoen avaruus on avonainen systeemi. Se on suljettu vain suhteessa maapallon pintaan ja ilmakehään, joten estettä aaltoliikkeelle eteenpäin ei ole.

- Eikä taaksepäin. Aalto muuttuu ehkä massaksi, vähemmän aaltomaiseksi kohdatessaan jotain reaalista, joka sinänsä ei ole aaltoa. Vai onko näin? Balansoiko ristiaallokon synty aallokon, tyynnyttääkö se sen? Kyllä jos aallot eivät ole tahdistettuja, ellei kaksi tilan supistumista/ laajenemista kohtaa toisiaan.

- En vieläkään käsittele puolikuolleita systeemejä riittävän elävinä enkä riittävän yksinkertaisina malleina. Pitäisi tajuta, miten ne yksinkertaisimmillaan kokevat viestin, kuinka ne reagoivat, ja - mikä tärkeintä - puuttuuko niiltä jotain kyberneettiselle systeemille välttämätöntä, ovatko ne vain ehdottomien refleksien orjia? Ehkä asiaa on haudottava mielessä vielä toiset kymmenen vuotta. Paras mennä nukkumaan.

13.1.79         - Välillä ihmetyttää, mikä on tuo käytännön kriteeri materialistisessa logiikassa. Joskus se kuulostaa tieteen todistamalta käytännöltä, mutta mihin käytäntöön tiede perustaa "käytännön" verifioituvuuden? Vielä yleisemmin käytäntö-s