KÄÄRME III 99

[KÄÄRME III 25.8.99 - 2.9.99]

25.8.99 Keskisuomalainen s.17 - Jyväskylä, Mikko Voutilainen:
Velho, Riekko ja nyt Käärme - Ilpo Saastamoisen oopperatrilogia valmis
(Kuva I: Ilpo Saastamoisen suururakka, Velho-trilogia on valmistunut. Sarjan kolmas ooppera Käärme saa ensi-iltansa Äkäslompolossa perjantaina.
Kuva II: Ilpo Saastamoisen säveltämä Käärme-oopperan ensi-ilta on Äkäslompolossa Ylläksen juurella pe 27.8.)

- En muista, että olisin 90-luvulla pitänyt - uskaltanut pitää - kolmea vuorokautta pidempää lomaa, Ilpo Saastamoinen hymähtää.

Mutta toisaalta:
- Olen nyt päässyt elämässäni tilanteeseen, jossa saan tehdä juuri sitä mistä on oikeastaan ikänsä haaveillut.
Näinhän se on, kun työ on mielekästä ja innostavaa, silloin sitä jaksaa vaikka 12-16 -tuntisia päiviä kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen.

Jyväskylässä asuvan Ilpo Saastamoisen (s.1942) elämä ja työ kohdentuu monin tavoin musiikkiin, eritoten säveltäjänä ja musiikin tutkijana.

Säveltäjä-Saastamoisen kuluvan vuosikymmenen suururakka on kolmen oopperan kokonaisuus, Velho-trilogia. Ensimmäinen oopperoista, Velho, sai kantaesityksensä Äkäslompolossa Ylläksen juurella vuonna 1993. Velhoa esitettiin kolmena kesänä kunnes 1996 tuli Riekko-oopperan vuoro. Trilogian kolmas osa Käärme saa kantaesityksensä Äkäslompolossa ensi perjantaina.

Oopperoiden musiikista kuuluu tutkija-Saastamoisen kiinnostus etnisiä musiikkikulttuureja kohtaan.

- Aiheet, joiden parissa työskentelen, liittyvät nykyään joko kansanmusiikkiin tai mytologiaan, tai sanotaan mieluummin: sekä että. Olen pyrkinyt keräämään aiheesta kaiken mahdollisen materiaalin, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus opetella tuntemaan vanhaa perinnettä, kertoo Saastamoinen, jonka keräämää kansanmusiikkimateriaalia on julkaistu mm. kirjoina Kansat soittavat (1985) ja Keiteleen oudompi nuottikirja (1990).

Saamelaismusiikin spesialisti
Ilpo Saastamoinen tunnetaan ennen muuta saamelaismusiikin spesialistina. Saastamoinen osallistui vaimonsa Ene Viidangin kanssa Tromssan yliopiston laajaan, Kuolan saamelaisten musiikkiperinteen tutkimusprojektiin vuosina 1994-97. Kenttä-äänityksiä kertyi yli 600.

- Kyseessä on suurin saamelaismusiikkikokoelma. Materiaalia kertyi todella runsaasti, vaikka keräys tehtiin pelkästään Kuolan alueelta, Saastamoinen sanoo ylpeänä. - Projekti jatkuu nyt kenttä-äänitysten puhtaaksikirjoituksella, joita olen tekemässä. Tromssan yliopisto julkistaa tuloksia pikku hiljaa lähivuosina.

Saastamoisen henkilökohtaisen musiikintutkimuksen huipentumana voidaan (toistaiseksi) pitää 600-sivuista, Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitokselle tehtyä Laulu-puu-rumpu -lisensiaattityötä (1998) saamelaismusiikista.

Velho-trilogian oopperoista Velho ja Käärme nojaavat, siltä osin kuin vaikutteita on otettu, pohjois-saamelaiseen musiikkiin. Riekon musiikista voi puolestaan löytää itäsaamelaisia melodisia ja rytmisiä aineksia.

Yli sata ihmistä tekemässä
Käärme-ooppera syntyy yli sadan ihmisen voimin. Saastamoinen on säveltänyt musiikin isolle kuorolle, solisteille ja laajennetulle Pohjantahti-yhtyeelleen, joka on soittanut persoonallista maailmanmusiikki-jazz -fuusiota vuodesta 1984 lähtien.

Saastamoinen soittaa yhtyeessä bassoa. Ennen Pohjantahtia Saastamoinen oli mukana Sakari Kukon Piirpauke-yhtyeessä 1980-83, ja jos mennään ajassa edelleen taaksepäin, Ilpo Saastamoisen bändihistoriasta löytyvät mm. Soulset (1968-69), Karelia (1970-72) ja Nils-Aslak Valkeapään yhtye (1973-77).

Käärmeen esityksissä musiikin vetovastuu on Pohjantahdilla. Kuoro siis seuraa bändiä. Kuoro on puolestaan jaettu kahteen ryhmään. Noin 60 laulajan "kenttä-kuorolla" on tukena ja turvanaan "koppikuoro", etupäässä jyväskyläläisistä kokeneista kuorolaulajista koottu pro-ryhmä, jonka laulu miksataan kenttäkuoroon. Kuoron äänentoistoon käytetään yli 30 radiomikrofonia.

Esityksen ohjaa kuten aiemmat Velho-trilogian osat Keijo Kupiainen, joka toimii päätyökseen Kansallisoopperan,

Katastrofia kohden
Käärme-oopperan tapahtumat sijoittuvat tämän vuosisadan Lappiin ennakoiden myös tulevaa.

- Velho sijoittui muinaiseen, tavallaan myyttiseen aikaan. Riekossa käsiteltiin ensin Pirkkalaisten ja sitten kristinuskon tuloa Lappiin. Tarina olisi kyllä jäänyt kesken, jos emme olisi saaneet nykyajan rietasta menoa ja sitä, mitä katastrofia kohden tässä ollaan menossa, mukaan.

Uuttu-Kalle on kirjoittanut taas rajua tekstiä, Ilpo Saastamoinen kehuu oopperoiden libretistiä.

Saastamoinen painottaa Käärmeen tematiikan yleismaailmallisuutta. Vaikka tapahtumat ja henkilöt liittyvätkin tunnistettavasti Lappiin, esiin nousevat asiat ovat yleismaailmallisia.
- Lappi on vain esimerkkinä. Samat asiat tapahtuvat kaikkialla.

Yleisöä ympäri Suomen
Velho ja Riekko ovat keränneet kiitettävästi yleisöä. Kokonaiskatsojamäärä kuudelta kesältä on liki 60000.

- Maksaneita katsojia on ollut noin 8 000 kesässä ja siihen sitten vielä vapaa-lippulaiset päälle. Tehdyn tutkimuksen mukaan yleisöä tulee ympäri Suomen. Esimerkiksi viime kesä katsojia saapui 150 kunnasta Helsinkiläisiä ja tamperelaisia oli kumpiakin enemmän kuin Kolarin omasta kunnasta tulleita, Ilpo Saastamoinen kertoo.

- Ja mikä oli mukava huomata: ihmiset tulevat Äkäslompoloon nimenomaan Velho-trilogian vuoksi. Varsin moni, joka oli käynyt kerran tuli myös toistamiseen.

Käärme-oopperaa esitetään seuraavina kolmena viikonloppuna perjantaisin ja lauantaisin klo 23 alkaen. Viime kesänä kokeiltiin hyvällä menestyksellä Velhoa ja Riekkoa peräkkäisinä iltoina ja suunnitelmissa on, että mahdollisesti jo vuoden päästä tarjolla olisi koko trilogia, Velho, Riekko ja Käärme peräkkäisinä iltoina.

 

26.8.99 Ilta-Sanomat - Rovaniemi, Päivi Kaikkonen:  Käärme-ooppera päättää Ylläksen trilogian
Velho-ooppera oli sana ja tarina. Riekko oli haikea laulu ja Käärme on aika. Me ihmiset tehimme tästä käärmeen ajan. Ajassa ei ole koskaan vikkaa, vika on meissä ihmisissä, oopperan sanoittaja Kalervo Uuttu muotoilee.

Ylläksen juurella Äkäslompolossa saa huomenna ensi-iltansa Velho-ooppera ry:n Käärme, joka on oopperatrilogian viimeinen osa. Kuorolaisia ja muuta avustaja-joukkoa on mukana lähes jokaisesta Lapin läänin kunnasta.

Ohjauksesta on huolehtinut entiseen tapaan Kansallisoopperan tuotantojohtaja Keijo Kupiainen. Oopperan on säveltänyt Ilpo Saastamoinen.

Käärmeestä ei ole unohdettu huumoria, vaikka perimmäinen viesti on vakava.
- Nykyihmisen maailmankuva on kyllä pitkä ja leveä, mutta siitä puuttuu korkeus ja syvyys, Uuttu-Kalle mietiskelee.

Velholaiset tekevät työtä yhdessä nyt kahdeksatta vuotta. Talkoointoa löytyy edelleen. Velhoniemessä esitetään vuonna 2002 trilogian kaikki kolme osaa.
- Meillä on ollut hauskaa näitä tehetessä. Aivan toinen maailma on avautunut, kun täällä olemme, Uuttu-Kalle miettii hyvän yhteishengen perustaa.

Yleisön on syytä varata Äkäslompoloon paksulti lämmintä päälle.

 

27.8.99 Lapin Kansa s.1 - Kolari, Marjukka Vakkuri:
Velhoniemen katsomo täyttyy Käärmeen ensi-illassa
"Tämä on minun maa. Maa, jonka perin isiltä. Maa, jonka ostin kruunulta. Maa, jonka otin tyhmiltä. Mitä tyhmät maalla tekevät", jyrisee häijy Iso-Venne Velho-niemen näyttämöllä Kolarin Äkäslompolossa.

Kun ilta tänään tummuu, Käärme-oopperan sävelet kajahtavat tunturien keskellä täydelle katsomolle. Yleisömenestys näyttää hyvältä jatkossakin. Käärmeestä on tänä syksynä seitsemän esitystä, joihin mahtuu yhteensä 10 500 katsojaa. Lippuja oli eiliseen mennessä myyty jo yli 8 000.

- Näyttää siltä, että ainakin viisi näytöstä saadaan myytyä loppuun. Nyt loppuunmyytyjä näytöksiä on jo kaksi ja kolmaskin lähes, Velho-ooppera ry:n puheenjohtaja Hilja Liimatainen iloitsee.

Liimatainen arvioi, että suurin osa Käärmeen katsojista on Etelä-Suomesta. Oopperan ystävät yhdistävät ruskamatkan ja musiikkinautinnon. Isoja ryhmiä on myös Oulun seudulta eivätkä lappilaisetkaan oopperaa vierasta.
- Meillä on uskollista yleisöä. On paljon sellaisia katsojia, jotka haluavat ehdottomasti nähdä trilogian kolmannenkin oopperan, kun ovat jo kaksi ensimmäistä nähneet, Liimatainen kertoo.

Oopperainnostus Kolarissa alkoi Velhosta 1993, Riekon ensi-ilta oli 1996. Ensimmäiset oopperat liikkuivat historiassa. Trilogian viimeinen ooppera Käärme tulee nykyaikaan, jota Iso-Venne sattuvasti symboloi.  > s.12

 

s.12         (Marjukka Vakkuri - Heikki Rissanen): Käärme luikertelee Velhoniemeen - Tunturioopperan ensi-ilta tänään on solistien ja kuoron tulikaste
Solistit kesyttivät Käärmeen. Sen piti olla jutun otsikko, mutta eipä ole. Iso-Venne eli Martti Kadenius, 44, sanoo, ettei käärmettä kesytä kukaan. Ei edes symbolisesti, mutta solistit ovat valmiina tulikasteeseen.

Tänä iltana Velhoniemen näyttämöllä Kolarin Äkäslompolossa ensi-iltansa saava Käärme-ooppera on kertomus rikkaasta Iso-Vennestä ja hänen koreasta vaimostaan. Yhdessä he omistavat maat ja vedet, tunturit ja rannat. Ei ole lappalaisella sijaa Iso-Vennen mailla, ei löydy myötätuntoa osattomille.

- Venne on pirullinen, ahne ja läpeensä häijy mies, Kadenius luonnehtii ja kertoo käyttävänsä roolihahmostaan lieviä ilmaisuja. - Tärkeintä Vennelle ovat raha ja valta. Mies on yksinäinen, mitä muuta hänen luontoisensa mies voi olla.

Roolinsa tulkintaan Kadenius on hakenut aineksia omista kokemuksistaan. Hän on elämänsä aikana törmännyt turhan moneen vennemäiseen mieheen. - Jos saan joka näytöksen jälkeen turpiini, olen onnistunut, mies velmuilee.

Niin läpeensä pottumainen kuin Venne onkin, Kadenius on matkan varrella alkanut tykätä itse roolista. Se on musiikillisesti ja myös muuten iso haaste ensimmäistä oopperarooliaan tekevälle laulajalle. Kadenius on pitkän tien kulkija. Hän aloitti tekopitäjässään Torniossa hiukan toisella kymmenellä rockyhtyeessä ja päätyi 80-luvulla musikaalien ja kabareitten kautta klassiseen. Nyt mies on palaamassa Helsingistä juurilleen Peräpohjolaan.

Kun ohjaaja Keijo Kupiainen tarjosi koelaulun jälkeen Käärmeen pääroolia, mies yllättyi, mutta ei epäröinyt tarttua haasteeseen: - Ilpo Saastamoisen musiikki on loistavaa, ja roolini on vaativa. Minkään muun kanssa en ole joutunut tekemään niin paljon töitä kuin tämän. Musiikki on sekatahtilajia, Kadenius sanoo.

Naisen viekkaus voittaa Vennenkin
Iso-Vennen vaimon roolin tulkitsee Anni Lenkola, 22, joka Käärmettä edeltäneessä Riekko-oopperassa oli Lapin tyttö Maria. Maria menetti Riekossa viattomuutensa, lähti tunturin tuolle puolen eikä palattuaan enää päässyt myyttiseen haltijoitten maailmaan. Hänestä tuntui, ettei hän kuulunut oikein mihinkään. Käärmeessä Marian tarina tavallaan jatkuu, ei ajallisesti, mutta ajatuksellisesti. Iso-Venne nai lapinnaisen, ei rakkaudesta vaan omaisuuden vuoksi.

- Vaimon asema on hyvin alistettu. Hän on palvelijaakin huonommassa asemassa, mutta nainen on vahva ja löytää tien ulos tukalasta tilanteesta. Naisellinen viekkaus tulee avuksi, ja Vennekin on naisen vietävissä, Lenkola kuvailee.         

Käärme on hänen mielestään Kalervo Uutun kirjoittaman Velho-trilogian pääteos. Se ei ole yksin kertomus Vennestä ja hänen vaimostaan, vaan ihmisen ahneudesta ja itsekeskeisestä nykyajasta. Se näyttää katsojalle raadollisen omakuvan, jolle saa myös nauraa. Välillä meno näyttämöllä on melkoista showta.
- Tekstistä löytyy niin isoa kuin pientäkin sanomaa. Kallella on sellainen tyyli, että muutamiin sanoihin on ladattu paljon, Lenkola sanoo.

Musiikillisesti Iso-Vennen vaimon rooli on tulkitsijan mielestä kiehtova. - Minulla on tässä on aivan samoin  kuin Riekon Mariassa kaunista, melodista musiikkia. Saa tunnelmoida. Sehän on selvä, ettei voi lähteä klassiselta pohjalta laulamaan ooppera-aariaa. Käärme on kansanoopperaa, Lenkola sanoo.

Iso-Vennen vaimon rooli on laulajalle haaste myös siksi, että siinä liikutaan tunteiden vuoristoradalla. - Viidessä sekunnissa epätoivosta ihanaan unelmointiin ja vielä vaatteiden vaihto. Siinä on tekemistä, Anni nauraa.

Kajaanin musiikkiopistossa opiskeleva Lenkola on laulanut pienestä pitäen. Varhaisimmat esiintymiskokemukset ovat kotikylästä Kittilän Tepsasta. - Taisin olla kuusivuotias, kun ensimmäisen kerran nousin esiintymään. Äiti kasvatti meidät laulamalla, Anni muistelee.

Kylähullu, joka näkee kaiken
Kalle Fält jäi katsojille Riekko-oopperasta mieleen mahtavana Pirkka Pirkkalaisena, joka joukkoineen häikäilemättömästi verotti Lappia. Käärmeessä Fält on Lussin Pieti.

- Lussin Pieti on kylähullu, joka näkee kaiken. Omilleen se on näkymätön mies. Se on raukka parka, jota kukaan ei pidä oikein minään. Loppujen lopuksi siitä tulee ihmiskunnan pelastaja, kuvailee Fält, joka oopperatyön ulkopuolella työskentelee teatteriohjaajana Kainuussa ja Savossa.

Lussin Pietin rooli sopii Fältin mielestä hänelle paremmin kuin Pirkkalaisen, siinä on enemmän häntä itseään. - Musiikillisesti se on aivan ihana. Saastamoinen on säveltäjänä parhaimmillaan balladeissa, Fält hehkuttaa.

Fält tietää mistä puhuu, sillä säveltäjän ja laulajan yhteistyö on jatkunut jo pari-kymmentä vuotta. - Olen Saastamoisen duunari, laulaja nimittää itseään.

Yli 8 000 lippua jo myyty
Käärmeessä on kaikkinensa 26 solistista osaa. Oopperassa on myös nuorisokuoro ja Velho-kuoro, jota johtaa Kai-Jussi Jankeri. Hän on näyttämöllä itsekin saarnamies Korpelana. Lavastus on Erkki Alajärven ja puvustus Ritva Starckin ja Kaija Maunulan käsialaa. Koreografi on Pirjo Paavalniemi ja valosuunnittelu on Matti Keräsen.

Käärme tulee Velhoniemeen kuten edeltäjänsä uskomattoman innostuksen voimalla. Mukana on lähes 200 ihmistä. - Suurin osa talkoohengessä. Ne harvat ammattilaisetkaan, joille palkkioita maksetaan, eivät saa lähellekään sitä mitä saavat muualla vastaavista tehtävistä, sanoo Velho-ooppera ry:n puheenjohtaja Hilja Liimatainen.

Käärmeen budjetti on lähes 2,8 miljoonaa markkaa. Esityksiä tänä syksynä on seitsemän, joihin mahtuu 10 500 katsojaa. Kaksi näytöstä on jo loppuunmyyty ja kolmaskin melkein. Eiliseen mennessä oli kaikkiin näytöksiin yhteensä mennyt jo yli 8 000 lippua.
- Me otimme tätä oopperaa varten velkaa noin puoli miljoonaa markkaa. Innostuksesta päätellen riskinotto kannatti, Liimatainen sanoo.

 

27.8.99          Käärmeen ensi-ilta klo 20-22

 

28.8.99 la Kaleva s.3 Esko Aho: Käärme-ooppera on näyttävä ja runsas
KOLARI Perjantai-iltana Äkäslompolossa ensi- ja kantaesityksensä saanut Velho-trilogian kolmas osa, Käärme-ooppera, loihtii näyttämöllepanossaan esille visuaalisen runsauden sarven.

Käärmeessä muun muassa kävellään vetten päällä, tihkutetaan seksiä korpelalaisessa hurmoksessa, tehdään hurttia tv-sketsiä ja marssitetaan saksalaisia sotilaita. Lopuksi oliot nousevat maihin.
Käärme-oopperan sanat on kirjoittanut Kalervo Uuttu, musiikki on Ilpo Saastamoisen sävellystyötä ja ohjauksesta vastaa Keijo Kupiainen.

Oopperaan odotetaan tänä vuonna 9 000 katsojaa. Esitykset jatkuvat vielä ensi vuoden syksyllä. Alun perin oli tarkoitus, että ensi vuonna Äkäslompolossa nähtäisiin koko Velho-trilogia, mutta suunnitelma kaatui taloudellisiin vaikeuksiin.

 

> 28.8.99 la Kaleva s.16 Esko Aho (Kuvat I-V Eljas Sallmén):
Revitystä Riekon siiven alla - Trilogian päätös
Suorastaan banaalia olisi puhua tässä yhteydessä vain kahdensadan ihmisen suursaavutuksesta, sillä paljon Äkäslompolon uudessa Käärme-oopperassa on silkkaa ihmettä mukana.

Esiintyjien palava innostus siivittää perjantaina kantaesityksensä saanutta teosta myös silloin, kun käsikirjoituksesta tai musiikista katoaa tolkku.

Pitääkin jo nostaa kädet ylös, antautua suosiolla säveltäjä Ilpo Saastamoisen kaikkea mahdollista syleilevän svengi-etnon ja tekstinikkari Kalervo Uutun paikallisrehevän ilmaisun edessä.

Jokainen tehköön tyylillään. Eikä voi sanoa, kumpi oli ensin, Uuttu vaiko Saastamoinen. Ykseydestä on kasvanut niin erottamaton äkästyyli.

Totuudenvastaista olisi kuitenkin väittää, ettei Käärme-oopperan musiikin uskomattoman sekatavarakaupan ensikohtaaminen olisi jälleen aiheuttanut tuskan-hikoilua kriittisessä mielessä, varsinkin kun kuoro ja solistit kovin pitkään hakivat kunnon otetta Saastamoisen partituurista.

Musiikillinen puoli asettui suurin piirtein kohdilleen vasta loppupuolen pitkissä balladeissa. Voimavaihteluille tai mutkikkaiden rytmien hienokäsittelylle ei koko esityksen aikana juuri korvaa lotkautettu.

Saastamoinen kirjoittaa amatööreille sen verran vaikeaa tekstiä, että keskeneräisyys muodossa tai toisessa taitaa olla käytännön sanelema pakko.
Kolmannella velhoilukerralla täytyy siis alkaa uskoa, että Lappia tosiaan halutaan kuvata nimenomaan näillä mausteilla.

Käärme-oopperan kautta päätökseen viety trilogia käsittelee Lapin neitseyden aikaa (Velho-ooppera), sen veristä menettämistä (Riekko-ooppera) ja tätä päivää (Käärme-ooppera), jolloin raha ratkaisee eikä neitsyydestä saa enää edes kymmentä pistettä.

Käärmeessä kysellään mystisesti, täyttyykö ajan aika loppuun. Ooppera sekä yhdistää että erottaa meidät siitä henkisestä korkeammasta, johon myös matalat maahiset Lapissa yleensä lasketaan.

Mikäli Käärme-oopperaa kommentoisi hyvänsuopa ranskalainen semiootikko, hän ehkä puhuisi kiinnostavasta etnis-vaikutteisesta postmodernismista.

Meille läheisempi määrittely on poukkoilevasti käsikirjoitettu Lappi-myyttinen revyy, jossa ammutaan joka suuntaan, ohi ja kohti, samalla yhteisellä mielihalulla.

Äkäslompolon aikaisempiin oopperoihin on löydettävissä moniakin yhteyksiä, mutta ne vaativat takautuvaa pohdiskelua. Lopussa näyttämön etualalle kannettu lumen-valkoinen lintu olisi Käärme-oopperan perusteella yhtä hyvin voinut olla lantalainen kana.
Käärmeessä läiskäistään tiskiin koko lappilainen 1900-luku ylilyöntejä pelkäämättä. Jopa niitä tietoisesti etsien.

Ja olihan monilla hauskaa Uuttu-Kallen kristalliarkissa vahvojen korpelalaisten seksikohtauksien, tv-tyylisten sketsien, veden päällä kävelyn, näyttävän pyro-tekniikan ja muiden teatteripöhötysten parissa.
Tietokoneesta on tullut seita, elämästä peli, meille alleviivattiin.

Naurun kirvoittamiseksi eräistä vastaanottavaisessa tilassa olleista katsojista riitti, että päähenkilö muka meni humalassa pissalle, mies juoksi sinivalkoisissa Suomi-verkkareissa näyttämön poikki tai joku huusi toistuvasti kirosanaa kansanjoukon keskellä.

Kokonaan ei Käärme-oopperaakaan pantu lekkeriksi, vaikka peskit usein lennätettiin kauas nurkkaan. Ennen muuta visuaalisesti Käärme tarjosi täysipainoisempaa katsottavaa kuin trilogian kaksi aikaisempaa osaa.
Yhdistettynä tähtikirkkaaseen yöhön ja tuntureihin ylöspano loihti Velhoniemeen sellaisen riekon siivenalusen, että muutamissa kohdin ei voinut muuta kuin haukkoa henkeään.

Suurten joukkojen liikuttelussa oli tapahtunut selvää kehittymistä kahteen ensimmäiseen oopperaan verrattuna. Myös tanssikohtaukset toimivat nyt paljon paremmin kokonaisuudessa.

 

29.8.99 su Pohjolan Sanomat s.3 - Heikki Lääkkölä ("Alakerta"):  Velhoniemi jälleen oopperakauteen
Äkäslompolossa on jälleen avattu oopperakausi. Velhoniemen näyttämölle on kahtena iltana luikerrellut Käärme: Velho-trilogian kolmas ja viimeinen osa.

Velho-ooppera ry:n ponnistukset ovat jälleen tältä kesältä maalissaan, mutta ensi vuonna oopperaväkeä odottaa todellinen suururakka, kun Velho, Riekko ja Käärme, eli koko trilogia on tarkoitus esittää kokonaisuudessaan. Tavoite olisi kova kelle tahansa: erityisen suuri se on velholaisille, joita oopperan teossa kannustaa lähinnä hengen palo eikä rahan voima.

Vaikka Käärmekin syntyy pääosin talkoovoimin, tällainen projekti on aina myös taloudellinen riski. Velhoniemen tämänvuotisen oopperan budjetti on liki kolme miljoonaa markkaa. Esityksiä on tänä syksynä seitsemän, joihin kuulijoita mahtuu reilu 10000. Vastuullisia rauhoittaa tieto, että jo näillä näkymin oopperavieraita on tulossa jo 8 000.

Äkäslompolon oopperoissa on useita mielenkiintoisia elementtejä. Lähtökohtana on tietysti tarina ja esitys, mutta mukana on myös muuta, jota ei oopperataloista löydy eikä löydy Savonlinnastakaan. Velhoniemen näyttämö hakee vertaistaan. Järven rannalla, tunturien sylissä ja yötaivaan alla tarina tuntuu todelta.

Velho, Riekko ja Käärme ovat tuoneet Äkäslompoloon paljon sellaisia katsojia, joilla ei aiempaa suoraa kontaktia oopperaan ole tai sitä kohtaan on ollut ennakkoluuloja. Meitähän löytyy, joiden mielestä asia on parempi toiselle puhua kuin laulaa. Velho-trilogian osalta valittu esitysmuoto on kuitenkin ilmeisen oikea.

Voi hyvin kuvitella, että Velhoniemen oopperan kaltaisissa esityksissä on erittäin mielenkiintoista olla mukana. Se [on] aikaa viepää, vaativaa ja panee osallistujansa valintojen eteen. Jostain muusta on luovuttava.
Itselläni ei kokemusta tuollaisista projekteista ole: syynä lienee luontainen ujous ja puuttuva nuottikorva.

Kerran mukaan pääsy oli kuitenkin todella lähellä. Peräpohjolan Valistusliitto järjesti talvella 1996 70-vuotisjuhlansa kunniaksi peräpohjolaista historiaa peilanneen Tulinuoli-esityksen Torniossa.

Se oli tietysti nähtävä, mutta pakkanen lähenteli pariakymmentä astetta ja oli vielä vinkka päälle. Normaalin talvivarustuksen päälle vedin vielä sissiteltan kokoisen islanninvillapaidan. Lapikkaiden kanssa se sopi mielestäni hyvin, mutta ihmisillä on erilaisia kauneuskäsityksiä.

Tulinuolen lipunmyyjät ja järjestysmiehet olivat hyvin ajan tasalla. Pyrkiessäni yleisöportista sisään he kohteliaasti ilmoittivat, että esiintyjien sisäänkäynti on toisella puolen Pohjan Stadionia.

 

29.8.99 su Pohjolan Sanomat s.10 - Esko-Pekka Mattila:  Ihminen tarvitsee aikaa
Saastamoinen - Uuttu - Kupiainen: KÄÄRME-OOPPERA.

Äkäslompolon pimeässä ja osin sateisessa elokuun yössä ensi-iltansa saanut "Käärme-ooppera" oli kantaesityksen lisäksi myös eräänlainen päätös kuusivuotiselle taipaleelle, jonka aikana lähinnä mahdottoman tuntuisesta ajatuksesta eli oopperan tai musiikkiteatteriesityksen valmistamisesta Ylläksen juurelle tuli totta. En tiedä oliko Kalervo Uutun ja kumppaneiden mielessä heti alussa rakentaa tarinasta trilogia, mutta nyt se kuitenkin on tehty, sillä "Käärme-ooppera" oli Velho-trilogian viimeinen osa. Matka jatkuu toki vielä ja parin vuoden kuluttua on käsittääkseni tarkoitus tuoda kaikki kolme osaa samana esityskautena näyttämölle. Mielestäni on täysin yhdentekevää mitä mieltä on Velho-trilogian sisällöstä, musiikista tai ns. ylöspanosta. Kokonaisuutena trilogian valmistaminen on ollut sellainen urakka, että ei voi kuin lämpimästi onnitella kaikkia siinä vuosien mittaan mukana olleita.

Käärmeen aika
"Käärme-ooppera" tuo Kalervo Uutun kirjoittaman tarinan lähimenneisyyteen, nyky-aikaan ja vie katsojat vilkaisemaan myös mahdollista tulevaisuuttamme. Uuttu ei teksteissään anna ihmisille olemassaolostaan kovinkaan suuria tyylipisteitä. Vaikka esityksen loppuun on rakennettu positiivinen viritys, niin väistämättä jäi tunne, että Kalervo Uutun visiot tulevaisuudestamme ovat lievästi sanoen pessimistisiä. Ikävintä tietysti on, että Uuttu ei ole ajatustensa kanssa yksin.

Velho-oopperaa en ole valitettavasti nähnyt, mutta Riekko-oopperan ja nyt nähdyn trilogian viimeisen osan perusteella Kalervo Uutun käsitykset ihmisistä ovat melkoisen musta-valkoisia. Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, rikkaita tai köyhiä, öykkäreitä tai osattomia. Öykkärit hallitsevat maailmaa rahalla, aatteilla ja röyhkeydellä, mutta lopulta heille ei jää kuin luu vetäjän käteen. Uutun alistetuilla on suurempi voima, josta alistajat eivät ole koskaan kuulleetkaan. Heillä on yhteys maahan missä elävät. Uutun sanojen mukaan meistä suurin osa on nyhtänyt maa-johdon irti. Kalervo Uutun tekstit ja ajatukset ovat hyvin mielenkiintoisia ja antavat riittävästi sisältöä kokoillan esitykseen. Ainoa mikä Uutun ajatustasossa rasittaa ainakin allekirjoittanutta, junan tuomaa, on se, että Uutulla kaikki paha tulee pää-sääntöisesti ulkopuolelta. Ei kai se nyt niin yksinkertaista voi olla.

Mitään lopullista tilitystä ajastamme "Käärme-ooppera" ei anna, ei kai pyrikään, mutta kiitettävän rohkea yritys kuitenkin. Esityksen rakenne on melko sirpaleinen. Välillä se toimii, välillä ei. Ohjaaja Keijo Kupiaisen ja koreografiasta vastanneen Pirjo Paavalniemen rakentamat näyttämöratkaisut kuitenkin pitivät esityksen kasassa loppuun saakka. Toisen puoliajan reippaat irtiotot muusta linjasta hauskuudestaan huolimatta panivat kalkkiviivan pöllähtelemään, mutta niistäkin selvittiin. "Käärme-oopperan" suurin ongelma syntyi mielestäni lopussa, kun tuli tunne, että tekijät eivät olisi osanneet päättää milloin tarinan lopettaisivat. Mahdollisia viimeisiä kohtauksia tuli useita peräkkäin, mutta aina vain Pohjantahti-yhtye räväytti uuden kappaleen ilmoille. Loppua lukuun ottamatta toimineesta näyttämökuvista ja rakenteesta voi antaa myös suuren kiitoksen valosuunnittelusta vastanneelle Matti Keräselle ja hänen työryhmälleen, joka koostui Länsi-Lapin ammatti-instituutin opiskelijoista. He olivat rakentaneet toimivan valaistuksen, jossa suolana oli muutama todella upea näyttämö-kuva. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös lavastaja Erkki Alajärvi. Esityspaikka on itsestään jo upea, mutta valaistus- ja äänipuolen työskentelylle se asettaa melkoiset vaatimukset.

"Käärme-ooppera" on ns. läpisävellettyteos, joten säveltäjä Ilpo Saastamoisen ja Pohjantahti-yhtyeen panos kokonaisuudesta on tietysti hyvin merkittävä. Myönnän avoimesti, että pystyn arvioimaan musiikkia vain tavallisen rivikuuntelijan kannalta, joten hienovaraisemmista yksityiskohdista puhukoon muut.

Olen kuullut Saastamoisen musiikkia aikaisemmin muutamassa teoksessa, "Riekko-oopperassa" ja Torniossa esitetyssä "Tulinuolessa". "Käärme-ooppera" erosi edellä mainituista teoksista kokonaisuutensa vuoksi. Nyt jäi vaikutelma, että Saastamoisen sävellys soi yhtenä suurena teoksena, yhtenäisemmässä tyylilajissa. Tavallisen kuuntelijan kannalta tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Musiikki nivoutui mielestäni paremmin kuin aikaisemmin nähtävissä olevaan kokonaisuuteen, mutta toisaalta sitten jalan alle menevät ja päähän kiertämään jäävät rytmit jäivät nyt puuttumaan.

Käärmeen solisteista on ehkä turha nostaa ketään erikseen esille, mutta Martti Kadeniuksen Iso-Venne on varmasti syytä mainita, samoin Lussin Pietin ajatuksella esittänyt Kalle Fält. Saarnaaja Korpelaa esittänyttä Kai-Jussi Jankeria olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, mutta on tietysti syytä muistaa, että hän on myös trimmannut kuoron kuntoon. Ensi-illassa ilma ei ollut varmasti laulajien kannalta  etenkään ensimmäisellä puoliskolla paras mahdollinen. Mahtoiko se sitten vaikuttaa siihen, että laulut kuulostivat paikoitellen hieman epäpuhtailta, niin solistien kuin kuoron.

"Käärme-ooppera" on mahdollista nähdä tänä vuonna vielä parin seuraavan viikon-lopun aikana. Katsomoon mahtuu 1500 ihmistä, mutta siitä huolimatta liput ovat ilmeisesti melkoisen kortilla. Se kertoo omalta osaltaan siitä millaisen aseman Ylläksen juurella esitettävä Velho-trilogia on saanut. Eikä sitä ole syytä ihmetellä.

 

29.8.99 su Lapin Kansa s.1 - Kauko Tasala:  Käärme-ooppera lumoaa
Kello lähenee kahta yöllä, valokiila halkaisee pimeän taivaan ja järven vastarannalla syttyvät tulet. Kuorot ovat päässeet parhaaseen vireeseen tunnelmallisissa loppu-lauluissa, muu toiminta lakkaa vähitellen. Väliin ristiriitaisinkin tuntein ja tuntemuksin istuneen kuulijan ja katsojan täytyy viimeistään nyt antaa periksi Käärmeen lumolle. Se ei johdu esityksen täydellisestä onnistumisesta, eri elementtien saumattomasta yhteensopivuudesta, näissä on kyllä puutteita. Vaikutus nousee kokonaisuudesta, jossa esiintyjien innostuksella ja osaamisella on loppu-tuloksen kannalta viimeistelijän osa.

Säveltäjä Ilpo Saastamoisen ja sanoittaja Kalervo Uutun työ on luonnollisesti kaiken perusta. Trilogian ensimmäisessä osassa, Velho-oopperassa oli vielä paljon puhetta eikä musiikin osuus ollut niin keskeinen kuin Käärme-oopperassa, jossa puherooleja ei ole ollenkaan. Nyt voidaan jo puhua oopperasta ja menestys on musiikin ja sanoituksen laadussa ja esittäjien taidoissa tulkita sitä.

Uutun libretto johdattelee tapahtumia ajasta, jolloin lappalaisilta vietiin maat ja mannut, käännytettiin irti "pakanallisesta" perinteestä ja edetään aina nykypäivään saakka. Iso-Vennen mahtavuuden perustaksi riitti ja oikeutti kun oli "iso, rikas ja kristitty". Sitten tuli Korpela ja uskonnollinen hurmos ja lopuksi tämän päivän markkinatalouden nostattama villi tanssi, joka jatkuu ja jatkuu.

Uutun teksti vaikuttaa liian runsaalta aiheiden ja asioiden suhteen. Toisen osan alkupuolella alkaa äkkiä villi meno, kaikki esiintyjät "päästetään irti" mellastamaan ja tuleehan siinä kaikki mahdolliset etelän tuomat paheet ja turmelukset esille, mutta jotenkin särähtää kokonaisuudessa. Runsaus voi peittää syvällisempiä oivalluksia, joita Uutun teksteissä on paljonkin. Kieli on muutenkin rikasta ja mojovasti sattuvaa.

Uutun ja Saastamoisen pitkään jatkunut yhteistyö on Käärmeessä saumatonta. Saastamoisen etnomusiikkiin perehtyneisyys ja kokemus takaavat sen, että tekstin ja sävellyksen ilmaisu ovat sopusoinnussa. Sävellysten äänialue ottaa huomioon esittäjien mahdollisuudet, onhan ammattilaulajia vähän mukana. Vaihtelun kannalta se on tietysti rajoittavakin tekijä. Saastamoisen musiikin ei kuitenkaan ole rytmiltään helppoa ja aiheuttaa esittäjälle joskus ongelmia.

Samoin kuin musiikin osuus on Velhosta ja Riekosta edelleen kasvanut, niin myös solistien määrä. Keskeisen Iso-Vennen roolin laulaa Matti Kadenius, jolla on jo pitkä laulajanura. Muissa keskeisimmissä tehtävissä ovat Anni Lenkola, Kalle Fält, Kai-Jussi Jankeri ja Jaakko Gauriloff. He suoriutuvat tehtävistään hyvin ja tukevat muita, lukuisia pienempien roolien laulajia.

Esityksen musiikillinen perusta ja runko on kuitenkin Velho-kuorossa. Laajalla alueella asuvista laulajista koostuva kuoro on päässyt ihmeteltävän hyvään vireeseen, Luultavasti perusjoukko on pysynyt mukana koko ajan ja harjoitteluhankaluuksista huolimatta hioutunut vuosien kuluessa. Kuoro on oppinut myös näyttelemään joukkokohtauksissa Laulun tarkkuus ja mukaantulo voi tästä joskus vähän kärsiä. Paikaltaan lauletut päätöslaulu soivat kauniisti. Nyt on myös nuorisokuorolla esityksessä laulu- ja esiintymistehtäviä. Heistä varmasti kasvaa uusia, hyviä "velhoja".

Ilpo Saastamoisen johdolla Pohjantahti pysyy varmasti säveltäjän tahdissa. 6-hengen yhtye riittää "oopperaorkesteriksi" aivan hyvin välimusiikkiin sekä kuoron ja solistien säestykseen. Käärme-oopperassa ohjaajan suurin ja pääasiallisin työ oli joukkokohtausten suunnittelu ja toteutus. Keijo Kupiainen vyöryttää joukot esille eri suunnilta joskus pimeän turvin yllättävästikin. Liikkeet myötäilevät tapahtumia ja ovat selkeitä, esimerkkinä Iso-Vennen aidantekopuuhat. Myös hurmokseen päättyvä seurakohtaus on tehokas. Koreografian on laatinut Pirjo Paavalniemi.

Pimeässä toteutettu esitys nostaa valaistuksen erikoisasemaan. Kohteiden lisäksi on valaistava taustoja, maisemankohtia ja käytettävä yllätys- ja tehokeinona. Matti Keräsen valosuunnittelu keskittyy esityskohteisiin. Ympäröivän luonnon "ilmainen" lavastusteho häipyy pimeyteen pitkiksi ajoiksi. Erikoistehosteilla luodut illuusiot muun muassa järven päällä hiihtävästä hahmosta ja pyrotekniikka kyllä tehoavat.

 

31.8.99 ti Kansan Tahto - (KT): Äkäslompolon ooppera säilyttää suosionsa
Äkäslompolon Velhoniemessä viikonvaihteessa kantaesityksensä saanut Käärme-ooppera jatkaa mainiosti sitä linjaa, jonka Velho-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Velho- ja Riekko-oopperat aloittivat.

Kalervo Uutun kirjoittamassa, Ilpo Saastamoisen säveltämässä ja Keijo Kupiaisen ohjaamassa Käärmeessä on painavaa sanomaa rahan ja rihkaman valtaan alistetuille ihmisille. Se sanotaan visuaalisesti näyttävällä ja syvästi tunteisiin vetoavalla tavalla vertaansa vailla olevalla näyttämöllä Ylläksen kainalossa.

Äkäslompolon ensimmäisen oopperan, Velhon, kantaesitys oli elokuussa 1993. Sen jatkoksi tuli Riekko elokuussa 1996. Menossa on seitsemäs oopperasyksy, eikä suosio tunnu ainakaan vähenevän. Käärmeen seitsemästä esityksestä valtaosa oli jo ennakkoon loppuunmyytyjä. Oopperatoimintaa on tarkoitus jatkaa ainakin muutama vuosi vielä.

Käärmettä esitetään kahtena seuraavana syksynä ja syksyllä 2002 on suunnitelmissa koko trilogian esittäminen. Mitä sen jälkeen, se on hämärän peitossa. Jos toiminta loppuu, sillä on vaikutuksensa matkailusta toimeentulonsa saavan kylän elämään ja laajemminkin koko Kolarin kuntaan.

Kun jokaisessa esityksessä katsomoon sopii noin 1 500 ihmistä, ooppera kerää kolmena syksyisenä viikonloppuna Äkäslompoloon yli 10 000 kävijää. Kun liikutellaan näin suuria joukkoja, oopperaviikonloput ovat tuoneet alueelle huomattavia summia rahaa, ja niiden myönteinen imagovaikutus on ollut erittäin suuri. (KT)

 

> 31.8.99 ti Kansan Tahto s.5 - Tuula Hursti: Käärme oli suuri ihme
Minun oopperassa käyntini alkoi jo perunanistutuksen aikaan toukokuussa.

Uuttu-Kalle, libreton tekijä, oli pyytänyt luokseen varhain lauantaiaamuna juttelemaan siitä, miten Käärme-ooppera oli syntynyt: - Tulkaa ennen kuin lähden panemaan pottua maahan.

Istuimme keittiön pöydän ääressä kahvia juoden. Kalle luki meille laulua Raja-aita: "Aidan tällä puolen on kaikki minun, rajan tuolla puolen sinun ja minun. Vika on toisella puolen aitaa, vika on sinussa, ei minussa."

Laulu kosketti minua ja kysyin: - Eikö ollut raskasta luoda Käärmettä?
Kalle katsoi tiukasti silmiin vastatessaan: - Oli. Kyllä se oli. Mutta se oli tehtävä.

Kesällä kävellessämme Äkäslompolon tuttuja pitkospuita, Nilivaaraa ylös ja taas lompolon suuntaan alas, kuulimme miten Käärmettä harjoiteltiin. Seisahduimme joskus Heikin sillalle kuuntelemaan. Veden yli kaikui vahvana laulu. Sävelmät tavoittivat korvan ja sydämen. Kesä ympärillä oli lämmin.

Viikonloppuna katsoimme oopperan. Taivaalla kuu taisi olla aivan täysi. Se kiiruhti tunturin rinteitä Ylläksen laelle asti. Muutama kirkas tähti ja pari himmeämpää loistivat kuin tarkoin suunnitellut kulissit ja lompolosta huokui hauras usva. Vastarannalla näkyi himmeänä muutama valo. Ilma kävi pakkasen puolella.

Vaatteita oli päällämme niin paljon kuin mukana oli. Hiihtopuvun päällä toppahaalarit. Takapuolen alla pala styroksia. Päässä pipo ja käsissä nahkarukkaset. Istuimme aivan lähekkäin, tutut ja vieraat, toisistamme lämpöä etsien. Sieltä täältä hulmahti lämpimän rusinarommin haju. Melkein tyrmäävänä.

Vieressäni istui paikkakuntalaisia. Jutuista sen erotin. Murteestakin. Heille moni esiintyjistä oli tuttu. Joku toi katsomoon lämmintä vettä termarissa: - Että saatte sekoittaa siihen mitä mukananne on. Tunnelma oli odottava ja rento.

Minä en ole oopperan ystävä. Kirkkaat salit ja hienot puvut tuntuvat minulle vierailta. En ole suuren lehden musiikkiarvostelija, joka tietäisi milloin laulu soi oikein, milloin se soi väärin. En osaa arvostella järjellä ja tiedolla, ainoastaan tunteella ja kokemiseni suunnalla.

Minä olen lapinkävijä. Äkäslompolon kylän asukkaille tuttu vieras. Kymmenet vaellukset läheisillä tuntureilla vaeltanut. Hikeni sen hiihtoladuille jättänyt. Monet sanat kyläläisten kanssa vaihtanut, tunturin tältä puolen saapunut. Vähitellen tutuksi tullut. Joidenkin kanssa peräti ystävystynyt.

Minulle tämä Käärme oli suuri ihme. Niin kuin Riekko sitä ennen. Ehkä laulu joskus ontui. Ääntä ei kuullut, rytmi sekosi. Mutta mitäpä siitä.

Kun katsoi esiintyjiä suoraan kohti. Tantereella juoksevaa pientä lasta. Täti-ihmistä tai raavasta miestä. Nuorta tyttöä tai poikaa. Niitä, jotka muodostivat tuon suuren joukon. Silloin tajusi, miten tosissaan jokainen oli. Kaikkensa antaen, loppuun asti eläytyen, jokainen teki sen mitä oli sovittu tehtäväksi. Se kosketti.

Kun Lussin-Pietin laulu varovasti alkoi, oli kuin hetki olisi pysähtynyt. Tähdet laulajan yllä, takana uljaat tunturit ja sanat: "Aurinkoporo on aika, aika jota ei ihminen rihmalla kiinni saa."

Siinä istui katsoja. Kyyneleet silmissä. Ymmärtäen, että "minun aikani on suopungin mittainen".

Kun siirryttiin kuvaamaan sotaa, niin usein kuvattua, melkein liian tuttua, hämmästyin sitä voimaa millä kohtaukset koin. Valloittajat ja naiset. Erityisesti lapset, jotka lauloivat: "Äiti, äiti, Älä jätä äiti."

Tai kun hävinneet totesivat miten mies hävisi kaiken, maansa ja naisensa, nuoruutensa ja uskonsa. Viimeistään silloin tuli itku.

Oopperan toisessa osassa oli naurua ja iloa. Ihmeellisiä teknisiä toteutuksia. Tunnelman nousua ja laskua. Kaiken kauhistuksenkin jälkeen katsojalle jätettiin toivo, kun solmittiin uusi liitto, "äärellä tulen huminan, lähellä veen vieriväisen". Tyttö ja poika käsi kädessä kävelivät tulevaisuuteensa.

Kun kävelimme Velhoniemestä majapaikkaamme, pysähdyimme Äkäslompolon rannalle. Kuu oli yhä taivaalla. Lompolon takana paloivat sinne sytytetyt nuotiot, usva nousi vedestä ja sekoittui näytelmän savuun, tunturien ääriviivat näkyivät yön taivasta vasten.
Käsi tarttui kumppanin käteen. Oli hyvä olla.

 

s.6         Seppo Hursti: Käärme-ooppera on herkkä, julma ja hauska
(Kuva: "Voi teitä perkeleitä. Te alakuuhun siitetyt. Te jotka annoitte sydämenne synnin Velholle ", julistaa saarnaaja Korpela (Kai- Jussi Jankeri).
Kuva II: "Me kaikki pyrimme suureen haaskaan, suureen voittoon. Soma on olla kunnian tievalla kärpästen herrana", lauletaan Pelilaulussa.)

Velho-trilogian kolmas osa Käärme-ooppera on herkkä, julma ja hauska moraliteetti, joka haluaa ravistella rahan ja markkinoiden armoille alistunet ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan ja miettimään muutakin kuin ridgejä ja brookeja. Sanomaltaan vahva ja visuaalisesti hieno esitys Ylläksen katveessa synnyttää taas jäljittelemättömän ja syvälle vaikuttavan tunnelman, jonka muistaa pitkään jälkeen-päin.

Ainakin yhdessä asiassa Äkäslompolon ooppera on ylivoimainen kaikkiin muihin suomalaisiin näyttämöihin verrattuna: Luonto-äiti on jo aikojen alussa rakentanut sille Velhoniemeen kulissit, joille ei löydy vertaa mistään.

Lompolo, tunturit, täysikuu syyskesän tummuvalla taivaalla - siinä ympäristössä Käärme-ooppera, kuten Velho-trilogian edellisetkin osat, on kotonaan. Siihen se on tehty eikä se yhtä vahvasti muualla toimisikaan.

Puuttuu korkeus, puuttuu syvyys
Lompolon rantakentällä on tilaa näyttäville joukkokohtauksille, joissa on sekä vauhtia että tunnelmaa. Ohjaaja Keijo Kupiainen on jälleen onnistunut trimmaamaan harrastajien ison joukon hämmästyttävän hyvin yhdessä pelaavaksi ja asiaansa eläytyväksi ryhmäksi.

Ilpo Saastamoisen säveltämä ja säveltäjän johtaman Pohjantahti-yhtyeen soittama musiikki sulautuu kokonaisuuteen niin, ettei sitä edes erikseen kuuntele. Kai tämä todistaa, että se on juuri sitä mitä sen pitääkin olla?

Luonnon antamia kulisseja täydentää Erkki Alajärven yksinkertainen mutta tehokas ja tarkoituksenmukainen lavastus, jossa on mukana myös joitakin yllättäviä teknisiä kikkoja.

Niitä ei kuitenkaan ole liikaa, ei tietenkään. Se ei sopisi Velho-trilogian perus-sanomaan. Lussin Pieti, toinen Käärmeen keskeisistä hahmoista, tiivistää asian katsoessaan outoa seitaa, kuvaruutua joka voi olla televisio tai tietokone tai molemmat:        

"Täältä näkyy pituus ja leveys, näkyy länsi ja itä. Täältä puuttuu korkeus, täältä puuttuu syvyys, täältä, ei näy maata eikä taivasta."

Velho-trilogian kolmas osa, viime perjantai-iltana kantaesityksensä saanut Käärme-ooppera on vahva moraliteetti sairaasta maailmasta, jossa raha ja valta ovat veljet keskenään, pelaaminen ja         voitto, ostaminen ja myyminen elämän pääsisältönä.

Siinä yhteiskunnassa itse itsensä valinneet viisaat, joilla on ilveksen ylpeys ja ketun viekkaus, hoitavat hommat samalla, kun kansa istuu television ääressä ja miettii, mitä Ridge sanoi Brookelle.

"Viisaus asuu meissä. Totuudella ei niin väliä", julistavat Kalervo Uutun tekstissä kauniit ja rohkeat, jotka tulevat "viisauden maasta perimään maahisten aarteen".
"Me vaihdoimme viisauden laatikoihin. Me nostamme laatikot kantojen päihin, ne ovat uuden ajan seitoja. Ne tietävät kaiken, ne muistavat kaiken", viisaat uskottelevat.
"Me vaihdoimme elämänviisauden kirjaviisauteen", he sanovat, mutta eivät ne kaupat loppujen lopuksi niin hyvät olleet kuin he luulivat.

Outoa seitaa katsoessaan Lussin Pieti ennustaa, että "alkaa suuri kujanjuoksu. Me tolvaamme kuin elo vuomenessa, ihmiskarja aitain suistossa."
Ja juuri niin siinä käy. Kun meno käy tarpeeksi ruokottomaksi, kaikki loppuu suureen pamaukseen.

Aurinkoporolla kultaiset sarvet
Ensi kuulemalta Uuttu-Kallen tekstiä voisi pitää pessimistisenä, mutta eihän se sitä ole. Mitä arvoa on maailmalla, missä napanuora luontoemoon on katkaistu, elämän-viisaus vaihdettu kirjaviisauteen, missä osaaminen on sitä, että osataan ulostaa ansakaarteen lähistölle? Ei mitään. Jo vain joutaakin pamahtaa taivaan tuuliin.

Koska aika kuitenkin on ajaton ja ikuinen ja ihmisen aika vain uunin lämmityksen, vain linnunlaulun mittainen, suuri pamaus ei merkitse loppua vaan uuden alkua.

"Kohta koittaa uusi aamu. Eikä ole käärmeen aitaa naisen ja miehen välillä. Ei ole käärmettä auringon ja ihmisen välillä. Aurinkoporolla on kultaiset sarvet", laulaa Metsänpoika kutsuessaan Metsänneitoa istuttamaan uutta puuta, aloittamaan uutta aikaa.

Alleviivatut lopun ajan merkit
Uuttu-Kallen teksti on hellää ja harrasta, kun liikutaan vanhoissa ajoissa ja asioissa, Lapin tarustossa ja mytologiassa. Ilmiselvästi kirjoittaja toivoo, että sieltä kumpuava henki ja elämänviisaus hallitsisi vielä nykyäänkin ihmisen sisintä ja ihmisten välisiä suhteita.

Samalla hän kuitenkin tietää toiveensa mahdottomaksi, ja siksi teksti tulee kovemmaksi ja julmemmaksi sitä mukaa, mitä lähemmäksi nykyaikaa kuljetaan.

Keijo Kupiaisen ohjauksessa tämä piirre vielä korostuu. Lopun ajan merkkejä alleviivataan turhankin osoittelevasti ja liian pitkään, mikä vähän latistaa Käärmeen loppupuolta.

Sen takia toisessa näytöksessä ei päästä yhtä tiiviiseen tunnelmaan kuin ensimmäisessä, mistä erityisesti jäivät mieleen visuaalisesti komea ja sisällöltään nihkeän kuvottava seurakohtaus, raja-aitojen muuttaminen aseiksi ja erittäin vaikuttavasti toteutettu sodan kuvaus.

Vaikka toisessa osassa kertomuksen julmaa perussanomaa kuvitetaan runsaalla ja roisillakin huumorilla, siihen on jäänyt tiivistämisen varaa.

Iso-Venne ja Lussin Pieti
Käärmeen alkupuolen näkyvin hahmo on Iso-Venne, joka on iso, rikas ja ristitty toisin kuin lappalainen, "resuperse, vääräsääri väkertäjä, poronmunan purija, noki-nokka, noituja".

Martti Kadenius selviytyy roolista mainiosti. Jos laulutaidosta jää jotain puuttumaan, sen korvaa se valtava intensiivisyys, jolla Kadenius paneutuu niin Ison-Vennen kuin muihinkin rooleihin. Hän todella hallitsee näyttämöä koko olemuksellaan.

Toinen Käärmeen kantava hahmo on Lussin Pieti, joka säilyttää oikeaa viisautta, elämänviisautta, ja siirtää sitä käärmeen ajan yli uuteen aikaan. Kalle Fält laulaa sydämeen käyvästi ja tekee muutenkin loistavan suorituksen.

Kolmas päärooli on Kai-Jussi Jankerin harjoittamalla kuorolla. Vaikka se laulaa hyvin, suuri osa sanoista - kuten myös solistien lauluissa - hukkuu olosuhteista johtuen.

Sen takia niiden, jotka ovat menossa katsomaan, onkin syytä tutustua Käärmeen librettoon jo ennen esitystä. Uuttu-Kallen teksti on niin hieno ja viisas, ettei siitä kannata hukata yhtään sanaa tai ajatusta taivaan tuuliin.

Ei kuole laulu illan ikävään
Käärme-oopperan alussa näyttämöllä on riekko, jonka silmän päällä on veririppu. Sen vierellä Riekko-oopperasta tuttu Marian poika kysyy, "heittikö tuuli tuulemasta, aikain taruja kertomasta, ajoiko aika iltaruskoon, kuoliko laulu illan ikävään".
"Voi naurutonta elää, voi laulutonta elämää", hän valittaa.

Lopussa riekko, elämän lintu, palaa takaisin, ja käy selväksi, että niin suurta kuin ihmisen ahneus ja tyhmyys onkin, se häviää todellisen suuruuden rinnalla. "Suurin on Hän, joka aikojen aapoja ajaa, joka riekon siiven kirkastaa."

Ei ole pelkoa nauruttomasta eikä lauluttomasta elämästä niin kauan kuin pienessä kylässä jaksetaan ja osataan tehdä jotain niin suurta kuin Käärme.

 

2.9.99 Tornionjokilaakso s.14-15 - Minna Siilasvuo (Kuvat I-V & teksti):
Ylläksen rinteitä luikerteli KÄÄRME
Käärme-ooppera räväytettiin ensi kertaa yleisön silmien eteen viikko sitten taivaan-valkeitten ja pyöreän kuun valaistessa komeasti näytöstä. Luonnonilmiöt kalpenivat kuitenkin auttamatta Käärmeen vaikuttavien tehosteitten rinnalla.

- Kävimme kursseilla opiskelemassa tehosteitten käyttöä ja innostuimme kovasti. Pitihän niitä kaikkia uusia temppuja sitten tietysti kokeilla käytännössä naureskelee lavasteista vastaava Johannes Seppälä.

Epäilemättä se on ainakin puoleksi totta: näyttämöllä ja sen ulkopuolella vilahtelee esiintyjien lisäksi niin paljon muutakin nähtävää, ettei aina tiedä mihin katsoisi. Autoja, laiva, avaruusraketti... Savua ja tulenlieskoja... Järven pintaa hiihtävä yksinäinen valkopukuinen hahmo osoittautuu Velhoksi, eikä erääksi tunnetummaksi vettenpäällä-kulkijaksi - näky on silti vaikuttava ja jollakin kummallisella tavalla liikuttava.

Ooppera loppuu kohtaukseen, jossa Metsän Poika ja Metsän Neito istuttavat puun merkiksi uuden liiton solmimisesta - ja sitten se jatkuu taas. Hämmentävä kokemus selittyy Velho-trilogian kokonaisuudesta: uusi liitto antaa ihmiselle mahdollisuuden palata Velhon viattomuuden aikaan. Lopussa Velhon ilmestyminen ja kuoron asettuminen "aurinkopiiriin" hänen ympärilleen tavallaan sulkee ympyrän. Trilogia on täysi.

Kuoron kauniisti soivassa Ajan hymnissä on aineksia Velhon päätösnumerosta Maan laulu ihmiselle ja näin myös musiikki sitoo trilogian osat yhteen.

Taivaallisia soundimattoja
Käärmeen upean musiikin luoneella Ilpo Saastamoisella on takki kertakaikkisen tyhjänä. Esitysputki on fyysisesti näännyttävä: 700 kilometrin ajo Jyväskylästä Äkäslompoloon; harjoituksia; yölliset, äärimmäistä keskittymistä vaativat esitykset ja jälleen ajo kotiin Jyväskylään. Välipäivät eivät tahdo riittää rasituksesta toipumiseen.

Saastamoisen oma Pohjantahti-orkesteri hoitaa osuutensa todella nautittavasti huolimatta siitä, että kuudesta soittajasta kolme on sijaisia. Työtä on jouduttu tekemään kovasti, että orkesterin osuudet on saatu aikataulussa esityskuntoon - viimeisin sijainen joutui astumaan remmiin muutaman viikon varoitusajalla! Sekatahtilajisen musiikin soittaminen ei liene ihan lasten leikkiä ja kun energiaa pitää riittää myös tulkintaan, täytyy muusikoitten olla äärettömän taitavia.

- Orkesterissa on kaksi  syntetisaattoria, joissa kummassakin on käytössä kaksi sormiota. Näillä neljällä soittimella pystytään tuottamaan samanaikaisesti neljä erilaista soundimaailmaa ja taivaallisia soundimattoja, Ilpo Saastamoinen hehkuttaa.

Totta, välillä musiikki kuulosti melkein taivaalliselta. On vaikea löytää oikeaa sanaa kuvaamaan nimenomaan instrumentaaliosuuksien synnyttämää tunnelmaa. Puhdas? Kuulas? Jotakin siihen suuntaan. Joka tapauksessa jäi halu kuulla lisää.

Jos orkesteri onnistui hyvin, samaa on pakko sanoa kuorosta ja solisteista. Kenraalissa solistien äänissä oli kuultavissa vähäisiä jännityksen häiveitä - moni lauloi harjoituksissa vapautuneemmin ja paremmin. Se vaiva on kuitenkin epäilemättä jo aikaa parantunut kun alkujännityksestä on päästy.

Kuoron suoritusta voi vain ihmetellä: kentällä totisesti tehdään muutakin kuin seistään ja lauletaan! Siitä huolimatta vaikeat kuoro-osuudet lauletaan paitsi hyvin, myös helpon kuuloisesti.

- Kuorojen osalta tämä on ehkä parasta osaamista, mitä kentällä on tähän mennessä nähty. Suuri kiitos siitä kuuluu Kai-Jussi Jankerille, joka vastaa niiden harjoittamisesta, kehuu Ilpo Saastamoinen.

s.15         Kuva I (-VI): "Me teimme hyvät kaupat, hyvät kaupat. Me olemme tämän ajan haltijat."

s.15         Tuomo Korteniemi: Vaikuttava mutta ongelmallinen eepos
Kävin varmuuden vuoksi katsomassa Käärme-oopperan Velhoniemessä kahteen kertaan: torstain kenraaliharjoituksen ja perjantain         ensi-illan. Hyvä että tein niin, sillä yhden näkemisen perusteella arvio olisi ollut vaikeaa.

Ensi kuulemalta jäi mieleen paljon myönteistä. Oopperan kannalta keskeinen Velho- kuoro on selvästi parantanut otettaan kesä toisensa jälkeen. Laulamiseen on tullut varmuutta. Ennen kaikkea näytteleminen on kohentunut silmiin pistävän huimasti.

Käärmeen vahvuuksia ovatkin juuri eräät joukkokohtaukset, joissa on näyttävyyttä, voimaa ja liikettä. Esityksen alkupäässä rajan merkitseminen keihäin on tehokkaimpia. Samoin joukkojen nopeat, yllättävät esiintulot pimeydestä ovat vaikuttavia.

Myös solistien panos on entistä vankempi. Torniolainen Martti Kadenius Ison-Vennen roolissa tavoittaa sisäisen hurjuuden ja uhon uskottavalla tavalla.  Kittiläläissyntyisen Anni Lenkolan laulussa Vennen vaimona on ajoittain riipaisevaa kauneutta. Kalle Fältin Lussin Pietin roolista ja onnistumisesta näkemykset taitavat jakautua: osa on monotonisessa melankolisuudessaan vaikea, mutta Fält on siinä johdonmukaisen uskottava. Kai-Jussi Jankeri suoriutuu Korpelan osasta vaikuttavasti.

On kiitettävä myös lavastusta ja tehosteiden teknistä toimivuutta. Niiden eteen on nähty paljon vaivaa - ja taitaa rahaakin palaa. Osittain jää kysymään niiden mielekkyyttä. Oopperan symboliksi tehdyn Crystal-laivan merkitys jää hämäräksi.  Avaruusraketti räjähdyksineen on uljas näky, mutta kokonaisuuden kannalta muutaman kymmenen sekunnin keston kannalta ehkä turhankin raflaava. Se näyttää kertovan, että jossakin suhteessa Käärmettä on todella tehty aikaa, vaivaa ja rahaa säästämättä.

Valotehosteet kaikkineen ovat korkeatasoisia, ja kestävät vertailun mihin tahansa esitykseen. (Silti on koko joukko ihmisiä, jotka eivät näistä tehosteista piittaisi, vaan pitävät koko oopperan parhaana antina Velhoniemen uskomattoman kaunista kokonaisuutta: tunturitaustaa, lompolojärveä, alkavaa ruskaa ja yötaivasta, jota torstaina vielä väritti kaksi luonnonilmiötä: oikealla puolen täysikuu ja vasemmalla revontulet.)

Uuttu-Kallen tekstit ovat lyyrisen kauniita, puhuttelevia, joskin ehkä jo liikaa samaa toistavia. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkineen Velho-trilogian  teksti on huikea kulttuuriteko Kallelta ja nostaa hänet Lapin tekstintekijöiden eliittiin.

Tietenkin on syytä kysyä valinnoista; siitä mitä on tekstiin nostettu, mitä siihen yhtä hyvin olisi voitu nostaa. Ennen kaikkea kysymys kokonaisnäkemyksestä, Uuttu-Kallen historian, filosofian ja uskon näkemyksestä edellyttäisi  perusteellisempaa paneutumista ja ruodintaa. Mystiikka kyllä pelaa, mutta materiaalia tuntuu olevan kauheasti kaikkine Riekko-symboleineen. Mutta tekstinä libretto kyllä toimii varsin juohevasti.

Ilpo Saastamoisen musiikki on edellisiä osia harmonisempaa. Kokonaisnäkemys tuntuu tihentyneen, vaikka Käärmeessä tuntuukin välillä olevan aikamoinen kaaos päällä.

Jos kaikki on näinkin hyvin kohdallaan, mikä sitten mättää. Ohjaus!
Ensimmäinen näytös pysyy puutteineenkin kokonaisuutena, kiitos historiallisen taustan, johon esitys on sentään väljästi sidottu.

Toinen näytös nykyajasta hajoaa älyttömyyksiin: vauhti on huikea, mutta jälki ei vakuuta. Ongelmallista on loppu: katsoja tuskastuu, kun loppuja tuntuu olevan loputtomiin!
Toisesta näytöksestä ei muodostu kokonaisuutta, vaikka siinä on monia hyviä yksityiskohtia konsultteineen, tyhjine näyttöpäätteineen ja muine osuvine nykyajan ilmiöineen.

Kikkailuja on liikaa: Suomi-pukuisen miehen juoksun ymmärtää kerran, mutta toistot ovat liikaa. Ne vaikuttavat halpahintaisilta yleisön naurun kosiskelulta. Samaten Mosset, leipäautot ja mönkijät ovat vilahduksia, joiden istumista kokonaisuuteen jää epäilemään. Pikemminkin ne ovat kesäteatterimaisia kepeitä kepposia.

Kolme kohtausta ovat selviä riman alituksia. Lestadiolaisuudesta aikanaan erotettuun Korpelaan liittyvät seuratapahtumat ovat vastenmielistä katsottavaa, varsinkaan kun ne eivät vastaa historiallista totuutta. Ny asiaa ja taustoja tuntemattomille yhtäläisyysmerkit pohjoiseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen jäävät valitettavasti ilmeisiksi.

Yhtä yliampuvalta tuntuu kohtaus, jossa viime sodan aikana saksalaissotilaiden perään ryömivät äidit ja lapset laulavat: "Äiti älä jätä, on pienessä sydämessä suuri hätä."

Näky on irvokas ja yhtä epätodenperäinen yleistettäväksi kuin Korpela-episodi. Sitä alleviivaa vielä kontrasti seuraavaan kohtaukseen, ensimmäisen näytöksen vaikuttavaan loppuun, jossa isä tuodaan sankarivainajana kotiin. Koordinaatio pettää pahan kerran ja halventaa kotirintamanaisten valtavaa panosta sodan aikana, vaikka "oopperan" tulkinta olisikin taiteilijan vapautta.

Rajuudessaan koskettavin on toisen näytöksen tanssikohtaus, jossa homo- ja lesboparin esillepano on turhan pitkitetty, vaikka sen nykyajan yhtenä ilmentymänä taiteellisesti jotenkin ymmärtääkin. Nykyajan kritiikkiähän se onkin.

Jotakin jää puuttumaan: missä on kokonaisuudesta yksi vahva ideologia, korpi-kommunismi, jolla on juuri tässä maisemassa historiallisesti vuosikymmenien ajan todella suuri merkitys - romahdukseensa saakka.

Kaikista puutteistaan huolimatta Käärme-ooppera - ja Velho-trilogia kokonaisuudessaan [on] tornionlaaksolainen kulttuuriteko. Mutta onko se ooppera - eikö pikemminkin musiikkinäytelmä tai jotakin sinne päin?

Tuomo Korteniemi > Jatkuu osassa KÄÄRME IV: 2.9.99 to Luoteis-Lappi
Koti » Velho 93-01 » KÄÄRME 99-2001 » KÄÄRME III 99