WP-Sotavanki 6.12.97

Iisalmen Sanomat Lauantaina 6. joulukuuta 1997, s. 15 - Suomi 80

Wellamo Paananen: 
Sotavanki "siellä jossain" synnyinmaan tähden

 

Kuva I:         "Paavo, älä katso minua noin!" (Veljeni punakaartilainen)

Kuva II:          "Tuskani ei lopu milloinkaan..." (Sotavangin kaiho)

Kuva III:         Kärsimys ja kohtalonyhteys. (Olen palautettu sotavanki)

Kuva IV:         Kenen ohjattavissa olemme? (Kysyinkö kaikki?)

Kuva V:         Se oli karmea valinta. (Valitsin vankeuden)

Kuva VI:         "Minä olen voittaja ja sanelen ehdot!" (Kuolemaantuomitulle)

Kuva VII:         "Haaveheksi, huomaan, elämä mulle jää." (Mua vieras kammitsoi)

 

- Vai et virka, vai et pelkää kidutusta, kuolemaa? Viel on mulla muukin keino tahtoasi taivuttaa.

Näin sotavanki Ferencz Renyitä uhkasi "Kenraal Haynay, verihurtta", ja ammutti miehen äidin, sisaren ja vaimon. Siitä huolimatta vaikeneva mies ei pettänyt isänmaataan, mutta hänen järkensä sammui. Silloin vaikenivat myös kenraali ja sotamiehet.

Runon, jonka isä Optatus opetti minulle 1930-luvulla, on kirjoittanut 1909 Kaarle Krohn, alias nimimerkki Väinö. Se esitettiin myös kuvaelmana Pielaveden Jylhän nuorisoseuran iltamissa. Runo herätti minussa tunnemyrskyn esittäessäni ammuttavaa sisarta. Niistä vuosista lähtien sydämessäni on asunut lämpö elämän huono-osaisia kohtaan. Heitä ovat syyttömät sotien uhrit, myös sotavangit.

Suomen itsenäisyyden kokeneena kuulin kertomuksia punaisten ja valkoisten vangeista. Talvi- ja Jatkosodan jälkeen olen haastatellut monia suomalaisia sotavankeja. Vuonna 1941 Rovaniemellä näin omakohtaisesti sotavankien elämää.

Kovin harvoin on tuotu esiin, että myös sotavangit ovat sotineet puolestamme. Kun heistä osa pääsi kotimaahan, ei heitä ole arvostettu. Mieluummin olemme vaienneet.

Itsenäisyytemme juhlavuonna kerron heistä ja yleensäkin sotavangeista proosa-lyriikassani. Sallikaamme hieman lämpöä miehille ja naisille, jotka ovat tällä tavoin antaneet puolestamme enemmän kuin henkensä. Heiltä on ryöstetty nuoruus ja ihmisyys. Vangitsija on nujertanut ja nöyryyttänyt heidän itsetuntonsa jokaisessa sotivassa maassa. Ihmiskunta sallii kaiken tämän?

 

Veljeni punakaartilainen

Pekka ja Paavo olivat/
kuusipäisen veljessarjan vanhin ja nuorin./
Pienen kodin poikia,/
kasvoivat, söivät ja tappelivat,/
jos oli tarpeen.//

Pekka meni rengiksi kylän/ suurimpaan taloon./
Hän ja talon ainoa perijä, Liisa/ 
rakastuivat, avioituivat,/ saivat lapsiakin.
Pekasta tuli hyvä isäntä./

Ei hän liioin lapsuuttaan kaivannut,/
kun osasi järjestää elämänsä/
- Luojan tahdostako?/ ahkeroimalla taloudelliseksi.//

******

Alkoi kapina, kansalaissota,/
veljessota, vapaussota -/
miten sitä nimitetäänkään?/

Pekka kuului suojeluskuntaan,/
mutta Paavo punakaartiin ja/
venäläisten linnoitusjoukkoihin./
Sitten molemmat joutuivat rintamalle./

Taistelun melskeessä valkoiset/ saivat vankeja,/
jotka määrättiin ammuttaviksi.//

Sattuma, kohtalo, huono onni -/
mikä johtaakaan ihmisen tietä?/
Teloitustapahtumassa joutuivat/ veljekset vastakkain.//

Paavo kuoli, mutta Pekka alkoi nähdä/
harhoja. Muutaman viikon perästä/
hän meni ammuttujen haudalle ja/
laukaisi aseen suuhunsa./

Pekan viimeiset sanat:/
"Paavo! Älä katso minua noin./
Isänmaan vapaus vaatii meidät molemmat!"

(Tapahtuma 80 vuotta sitten.)

 

Valitsin vankeuden

- Antaudu tai kuole!

Sen käskyn eessä mies päättää elämästään.

On vain kaksi mahdollisuutta.

Kumman valitset?

Sinä valitsit vankeuden.

Antoihan se pienen mahdollisuuden,
pienen toiveajattelun: jospa tästä jotenkin...

Se oli karmea valinta.

Se oli tuskantäysien vuosien ja vaikean
elämän valinta, mutta sinä selvisit.

Oli Talvisodan aika. Ja oli kylmä.
- Jouduimme antamaan parhaat varusteemme vangitsijoiden käyttöön.
Tottakai!

Hatara laudoista rakennettu lato oli asuntonamme.
Viluista oli, kun pakkanen kipusi kolmeenkymmeneenkin asteeseen.

Päivällä sitä oli hieman vähemmän,
mutta silloin meidän piti olla työssä.

Moni uupui kesken, sillä sielukin jäätyi.

Ruokana oli perunankuorista keitettyä
litkua, joka ennätti peltimukeissa jäähtyä.
Se ei lämmittänyt, ei ravinnut. Sen lisäksi oli pala leipää.
Sormia paleli, monelta jäätyivät varpaat ja ne poistettiin.

Hoito - oliko sitä?
Tuska - oliko sitä?
- Veriset ja likaiset jalkarätit - nekin jäätyivät jalkoihin.

******

Sotavangin pahimmat viholliset olivat
nälkä, kylmyys ja ankarat vartijat.

Haavoittunut sotavanki oli onnettomin.
Usein hän kuoli odottaessaan turhaan apua.

Me emme voineet mitään muuta kuin
odottaa - epätoivoisesti turhaan odottaa.

Rukoilimmeko? Älä edes kysy sellaista.
Ne meistä, jotka uskoivat uskoivat, saivat hiukan lohtua.

Ne meistä, jotka eivät uskoneet, olivat
välinpitämättömiä, epätoivoisiakin.

Kai me johonkin ihmeeseen uskoimme, rukoilimmekin.
Näytti vaan siltä, että olimme Jumalan hylkäämiä.

Julkisesti emme voineet edes rukoilla,
mutta sydämissämme asui pieni, ikioma salaisuus.
Kuitenkin olimme liian uupuneita edes käsiämme ristimään.

Niitä aina paleli kuten pelokasta sydäntämmekin, mutta -
Jumala ymmärsi meitä.

 

Olen palautettu sotavanki

Olen yksi heistä, palanneista noin kolmestatuhannesta
Neuvostoliiton ja Saksan ottamista sotavangeista.

Meidät kotiutettiin vähitellen vuosien,
vuosikymmenien aikana.

Suurin osa meistä kotiutui Tšerepovetsin kokoomaleirin kautta.
Tšerepovets sijaitsee Vologdasta satasen kilometriä länteen, Leningradiin päin
nykyisen Rybinskin tekojärven pohjoispuolella.

******

Vaitiololupaus sitoi meitä.
Se kestää elämämme loppuun asti.
Eräät meistä rikkoivat sen, - he katosivat, mutta puhujia on vielä elossa.

Tšerepovetsissä kohtasimme.
Siellä olivat nekin kaksikymmentäkahdeksan,
jotka palasivat yli kahdestasadasta Karagandan helvettiin lähetetystä miehestä,
henkisesti ja ruumiillisesti raunioituneesta.
Heitä sanottiin aikaisemmin ihmisiksi...

Mutta ne, jotka joutuivat Korbudan
tundralle, jäivät sinne susien ruoaksi.
Heillä ei ollut enää kykyä elää.

He kuolivat siellä Suomen, kaukaisen
kotomaan puolesta.

******

Kerronko sinulle, mikä oli Karakanda? Se on Kazakhstanin pääkaupunki ympäristöineen.

Se rakennettiin tuhatyhdeksänsataakolmekymmentä -luvun lopulla yli kaksimiljoonaa neliökilometriä käsittävän Kirgiisien aron koillissuunnalle. Sitä ympäröi pohjoisessa Baraba-aro eli Barabinskaja Step, idässä Irtyš-joki ja Balkaš-järvi, etelässä Golodnaja- eli Nälkäaro, lounaassa Syr-Darja-joki ja Aral-järvi, lännessä suuri Kaspianmeri.

Matka sinne kesti noin kaksi kuukautta.
Se oli kaamea matka sateille ja tuulille alttiina olleissa avovaunuissa.

Karakanda on seutu, jossa suomalainen sotavanki tiesi olevansa vedenjakajalla kahdessakin mielessä: Kazakhstanin ylängöltä joet virtaavat joko etelään tai pohjoiseen. Karakanda lajitteli sotavangit joko elämään tai kuolemaan. Niin armoton oli siellä olosuhteiden laki. Kazakhstan on silmänkantamatonta aavikkoa ja
kylmätuulista aroa. Siellä kuolimme henkisesti ja ruumiimme musertuivat.

Kertoisinko muista sotavankien leireistä? En kerro, minä en voi kertoa. Jos kertoisin, tulisi siitä toisen maailmansodan aikainen epäinhimillinen draama, tragedia, kärsimysnäytelmä. Sitä murhetta ei kukaan uskoisi.

Kuinka moni meistä on kokenut ihmisarvon menetyksen, kokonaisvaltaisen yksityisyyden hävittämisen, häpeän,
pelon, katkeruuden, tuskan? Se jätti meihin ikuisen trauman. Se ahdistaa meitä aina ja kaikkialla elämässä, unissa ja valveilla.

Punatauti ruhjoi suolistomme. Lavantauti vei hiuksemme. Keripukki irrotti hampaamme. Ruumiimme oli täynnä paiseita. Syöpäläiset veivät meiltä armahtavan, vähäisen unen rauhan. Syyhy kiusasi jokahetkisen olomme. Niveliä särki, ja me sokeuduimme elämältä ja kauneudelta.

Repaleiset vaatteemme olivat ryysyläisen pukimia; ne vain korostivat henkistä tuskaa. Meitä kuoli paleltumalla tai muuten loppuun palaneina. Kun veli viereltä lähti, emme tunteneet kaihoa, sillä kuolema oli armahtaja, me odotimme sitä. - Ja me riitelimme vainajan likaisesta jäämistöstä.

******

Olen yksi heistä, palanneista. Sinä kysyt: tunnetko vihaa tai rakkautta? Kysymyksesi inhottaa minua, sillä minulle jäi vain kaksi viettiä: viha ja pelko. Elämäni loppuvuodet ne ruokkivat henkistä minääni. Mutta - se on epäinhimillistä ihmissielun ravintoa yli neljäkymmentä vuotta sota-vankeudesta paluun jälkeen. Se on tappanut minusta ihmisyyden. Se on tehnyt minusta raatelevan pedon, kaikkea epäilevän paholaisen. Minun ihmisensieluuni ei jäänyt rauhallista sopusointua. Olen henkisesti rampa ja ruumiillisesti raajarikko.

Yhteiskunta näkee minut arvottomana ja hyödyttömänä. Eivät he muista, että minäkin olin "siellä jossain" synnyinmaani tähden.

******

Toki monet meistä, onneksi, ovat jaksaneet uskoa ja toivoa elämän valkenevaan aamuun.

(Kirjoitusvuosi 1985. Kertoja on Pohjois-Suomessa asuva entinen sotavanki.)

 

Sotavangin kaiho

Käy mailleen Aurinko illoin - On kaipuu pohjaton -
kotimaatani muistan silloin - On rintani iloton -
sen saanenko nähdä milloin? - Sotavanki oon onneton.

Minä balalaikkaa soitan - mut silmäni kyynelöi -
Mä itseäin pettää koetan - ja sinua ikävöin -
Vaikka mieleni tuskan voitan - niin sinua kaipaan öin.

(Rovaniemellä syyskesällä 1941)

 

Mua vieras kammitsoi

Mun taakse Uralin aatoksein hakeutuu.
Irtyšin vesi juoksee Ob-virran kainaloon.
Sävel balalaikan soi, ja tummuu Taran Kuu.
Vapaana tahdon lentää, mut vieras kammitsoi,
vihattu saksalainen. Mut aatoksein entää...

On kylmä, nälkä mulla ja kuri armoton,
saastainen olotila, myös nälkä lohduton.

Miten on, armas, sulla? Sua öisin aattelen,
kun viluissani värjyin - hataran parakin kattoon tuijotan
murheissani. On olo toivoton.

Unen hortehessa nään seudut Irtyšin,
nään kotokylän siellä ja sinut liehuvin
hiuksin käyskenlevän. Mä kuulen naurusi,
tuulena luokses saavun, mut haaveheksi,
huomaan, elämä mulle jää, turhaksi unelmaksi.

Mua vieras kammitsoi ja kuri armoton,
vilu ja nälkä mulla - on olo toivoton. Sun
luonas, armahin, nyt tummuu Taran Kuu,
Irtyšin vesi juoksee Ob-virran kainaloon,
sävel balalaikan soi. Mieleni masentuu.

(Rovaniemi kesällä 1941.)

 

Kysyinkö kaikki?

Kysyin hengessäni siltä venäläiseltä sotavangilta: - Miksi sinä olet täällä?
En huomannut kysyä siltä vartiomieheltä: - Miksi sinä olet täällä?
Minun maassani, minun Pohjolassani?

******

Olemmeko me ihmiset vain pelinappuloita maailmanjohtajien käsissä?
Pelinappuloita, joille sanotaan: "Vihaa tuota" tai "Rakasta tätä". Niinkö olemme?

(Kemijärven Joutsijärvellä kesällä 1941.)

 

Kuolemaantuomitulle

Sinä olet sotavanki, sotarikollinen ja -syyllinen. Sinut ammutaan tai hirtetään.
Minä seison edessäsi ja käsken sinun kuolla! Muistanet, miten joukkoni vapisivat edessäsi, kun määräsit miehesi tappamaan heitä?
Mutta he voittivat, he olivat parempia kuin omasi, jotka oli koottu parasiiteista, ihmisloisista, inhottavista olioista, joilla oli vain yksi päämäärä: tuhota kansani sukupuuttoon.

Mutta me voitimme!

Nyt on maksun aika, sillä elämässä pitää kaikesta maksaa. Ja sinä maksat hengelläsi, sillä ainoalla, mikä sinulla enää on. Minä, voittaja, sanelen lain ja määräykset ja olen oikeassa.

******

On sydänyö. Syksyinen hyytävä sade putoaa suurina pisaroina maahan, joka odottaa kyyneleitä ja verta.
Pimeys kattaa kaiken. Se painuu raskaana yllesi, se sokaisee silmäsi, joilla olet katsellut ainutkertaista taivaltasi ihmisten joukossa Maan päällä. Kuuletko, miten sotilaani lataavat aseitaan? He ovat valioampujiani eivätkä he laukaise turhaan! Elät elämäsi viimeisiä sekunteja, sillä minä olen voittaja!
Ampukaa!!!

******

Kuuletko, ne pystyttävät hirttolavaa, jolle sinut huppu silmilläsi viedään. Et saa nähdä enää maailmaa. Silmukka pujotetaan kaulaasi - sitten käskystäni katoaa pohja jalkojesi alta. Sinä roikut ilmassa. Silmäsi ja ohimosi pullistuvat rumannäköisesti, sillä minä, valtias, käsken: Kuole!

Minä olen Januskasvoinen Manalan portinavaaja, toisen maailmansodan La Tricoteuse! Olen kuolon jumalatar, ja teen sinut hulluksi - kuolemassasi!

******

Muurin vierellä tai hirttolavalla makaa eloton mies, ihminen, joka luuli tekevänsä oikein: luuli rakastavansa isänmaataan. Monta elotonta miestä, mutta kenen puolesta ja ketä vastaan ihmisoikeuksien sota jatkuu?

(Pielavedellä 1946.)

WELLAMO PAANANEN, teksti

JUKKA-PEKKA JALOVAARA, piirrokset

 

 

 

Wellamo Paananen - PieKei ke 3.12.97, s.13

83-vuotias Vellamo Paananen eli lapsuutensa kolme ensimmäistä vuotta Venäjän keisarin vallan alaisena. Hän muistaa yhden tapahtuman, joka liittyi vapaussotaan, Suomen itsenäisyyden aivan varhaisimpaan aikaan.

- Ajoimme äidin kanssa hevosella Jylhästä isää katsomaan Pielaveden sairaalaan. Tämä tapahtui talvella 1917. Jäällä, lähellä Pielaveden kirkonkylää meitä vastaan tuli joukko punaisia, jotka heiluttelivat punaisia lippuja ja lauloivat äänekkäästi. Sillä kohtaa oli vain kapea hevosenraide, joten jouduimme vastatusten. Hevonen säikähti, ryntäsi hankeen ja rekemme kaatui. Meitä auttamaan tuli Fabian Tapaninen -niminen mies. Hän oli ollut meillä töissä, joten hän tunsi meidät, Vellamo Paananen kertoo vapaussodan vuoden muistojaan.

Itsenäisyyden ja isänmaallisuuden ensi kosketukset Vellamo kertoo saaneensa erään marssilaulun sanoista. Isä lauloi näin:
Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee. Edespäin nyt astukaamme, sydän lämmin sykkäilee."

Laulussa sanottiin myös näin: "Veri, voima uhratkaamme, maamme kaunokaisen etehen."

- Tuollaiset voimakkaat sanat tarttuivat kehittymässä olevaan tyttöön. Lisäksi äidin veli oli suojeluskunnassa ja myöhemmin rintamalla. Kun asuimme Jylhän Viitaniemessä, kaatui talon poika valkoisten puolella. Myös kummini kaatui vapaussodassa. Nuo tapahtumat jättivät jälkensä nuoren tytön ajatusmaailmaan.

Vellamo Paananen palveli viime sodissa lottana. Tuon ajan kokemuksiin kuului nähdä sotavankien kohtaloita. Heidän asemansa sodassa on saanut Paanasen tunteman lämpöä tavallista sotilasta kohtaan.

- Eiväthän tavalliset ihmiset, tavalliset sotilaat ole syypäitä, vaan heidän hullut johtajansa, Vellamo Paananen kiteyttää.

Rauhanajan itsenäisyyttä on Vellamon mielestä vaalittu Keiteleellä hyvin lukuun-ottamatta sodan jälkeen tapahtunutta taantumaa.

- Nykyvuosina keiteleläiset ovat monin tavoin osoittaneet kunnioittavansa itsenäisyyttä. Nyt viedään reilusti seppele sankarihaudalle, eikä salaa aamupimeällä, kuten joskus tapahtui, Vellamo pamauttaa.