Tieteen filosofia IV 1987-2004

1987:

25.4.87:       > Teosofi 4/87  - John Algeo: Muinaisajan teosofeja kutsuttiin analogeiksi, koska he näkivät kaikkien asioiden analogiat eli vastaavat yhteydet.
[8.12.2013: Analogia-termi on kaikkialla kirjoituksissani esiintyvä minulle tärkeä termi, koska se kuvaa hyvin asioiden välisiä suhteita (A:B = C:D)]

18.5.87         - Alan nähdä, kuinka suuri osa arkitodellisuudestamme perustuu uskoon ja olettamuksiin, joita ei koskaan voida todentaa "tieteellisesti" sillä hetkellä, kun ne ovat käyttäytymiseemme vaikuttavia voimia! Uskomme ja käsityksemme toisista ihmisistä voi pohjautua ainoastaan todennäköisyyksiin. Mitä jää jäljelle? Kuinka paljon tiede vaikuttaa toimintoihimme ihmissuhteissamme? Tiede ei koskaan voi kattaa muuta kuin suhteemme kuolleeseen luontoon. Idea siitä, että lähestyisimme totuutta tiedon lisääntyessä kumulatiivisesti, on harhaa, koska todellisuus pakenee alta pois!

- Toisaalta - ihmissuhteissa - totuuden kertomatta jättäminen muodostaa oleellisen osan ihmisten välistä kanssakäymistä!

- Ei ole olemassa anteeksiantoa ilman ymmärtämystä. Voi kyllä olla, että alitajuntamme ymmärtää, mutta tietoinen minämme ei...

20.7.87 - Bussissa matkalla lentokentälle Vaasan koneeseen.
- Entä logiikan probleema: "Seuraava lause on tosi: Edellinen lause on epätosi/valhetta." Se voidaan kääntää: "Seuraava lause on valhetta: Edellinen lause on tosi." Ja niin edelleen - loputtomasti. Ja loputtomuus on elämää ylläpitävä voima. Tuo lauseyhdistelmä elää niin kauan kuin joku yrittää ratkaista sen. Kunnes kyllästyy. Tosi ja valhe ovatkin liitossa keskenään. Ne ovat yhtä päteviä, yhtä samanarvoisia sen sijaan että meidän maailmankuvamme tieteessä toisen lauseen on hallittava toista. Vaikka väkipakolla. Ja sitten toimimme niin, että toiveemme toteutuu, vaikkapa jopa tappamalla epäilijät. Näin luomme maailman, jossa vallassaolija hallitsee loputtomasti "kuollutta" kansaa. Tuo lausepari on uuden kaksiarvo-logiikan, elämän logiikan peruslause. Puhtaimmilleen abstrahoituna. Vasta lauseparin suhde ympäröivään todellisuuteen ratkaisee, kumpi lauseista saa suuremman painoarvon ja pääsee väliaikaisesti voitolle. Pelin sääntöihin on tällöin tehtävä jokin muutos, joka avaa ulospääsyn johonkin suuntaan.

- Entä Akilleus ja kilpikonna? Akilleus kenties rikkoo pelin säännöt ohittamalla kilpikonnan, koska ei viitsi miettiä koko ongelmaa. Jos alkaisi miettiä sitä, ei hän todella pääsisi koskaan ohi. Sillä mitä enemmän hän saavuttaisi kilpikonnaa, sitä enemmän ongelma alkaisi vaivata häntä ja kehänkierto olisi valmis.

- Saman teki Aleksanteri Gordonin solmun kanssa. Hän kieltäytyi käpertymästä kysymyksen mikromaailmaan, koska löysi toisen ulospääsytien. Ja aina: Jos on ongelma, on myös ulospääsy, ratkaisu, joka voi edellyttää sovittujen sääntöjen rikkomista ja joka johtaa vapauteen. Ja sattuma kokeilee niin kauan entropiahajontaa hyväksikäyttäen, että eteenpäin aukeava uloskulkutie löytyy. Koska muuten seuraa kääntyminen sisäiseen maailmaan, elämästä kieltäytyminen.

- Jos mittaamme Akilleen ja kilpikonnan lyhenevää välimatkaa, emme näe ohitusta, koska uppoamme mikromaailmaan. Jos näemme ohituksen, emme kykene mittaamaan sitä edeltäviä tapahtumia. Tai sitten tuo kilpajuoksu muuttuu mittausvälinekilpailuksi, niin kuin nykyisin jo on.

9.8.87    - Tiede pyrki kokeen toistettavuudella objektiivisiin tuloksiin. Miten voi ihanteena olla se, mitä ei ole edes olemassa? Mitä on voitettu sillä, ettei huomioida tapausten uniikkia ainutlaatuisuutta - koskaan samanlaisena toistumattomuutta? Tämä jo sinänsä asettaa mahtavat rajoitukset tieteen alueelle.
- Toinen tekijä on aika. Koeteltavuuden vaatimukset pakottavat tieteilijän käyttämään aikaa johonkin uniikkiin tapahtumaan, joka toistumattomana on jo päättynyt, kun tutkimus on vasta alullaan. Kuinka valtava määrä tällaisia elämänilmiöitä on?

[2012 - kirjeestä Paul Ojalle]    So. Ensimmäisessä tapauksessa focucsessa on ympäristön (= tilan) jatkuva teoreettinen muutos ja toisessa tapauksessa ajan jatkuva muutos, mitkä kaksi tekijää yhdessä poistavat teoreettisen mahdollisuuden, että olisi kaksi identtistä tapahtumaa maailmankaikkeuden historiassa. 

 

12.8.87    - Joudun palaamaan 30 vuoden takaiseen asettamaani kysymykseen: Mikä on ihmisen tärkein tehtävä? Tärkein tehtävä on tajuta ihmisten erilaisuus - se, että tärkein tehtävä on aina suhteessa jonkun toisen "tärkeimpään tehtävään". Se, että - teoriassa - ihmisiä on vähintään kahdenlaisia. Kaksi kommunikaatio-todellisuutta miniminä. "Ihminen" on abstraktio, jolla ei ole yhtään konkreettista edustajaa. On vähintään kahdenlaisia ihmisiä, kahdenlaisia elämän päämääriä. Ja tärkein tehtävä on oppia ymmärtämään tämä: Se, että miespuolisen tehtävän ideaalina on itsekkyys, yksilöidentiteetti ja naispuolisen tehtävän ideaalina on perhe, ryhmäidentiteetti, epäitsekkyys - ja se, että nämä evät ole eriarvoisia asioita vaan saman "ihmisen" elämän kaksi välttämätöntä osapuolta, jotta "erillisyys" ilmentyisi ja että elämän ymmärtämisen tärkein avain on juuri tämän erilaisuudessa ilmenevän samanarvoisuuden oivaltaminen ja sitä seuraava kaksinkertainen ymmärtäminen - ihminen yksilönä, uutta etsivänä miehenä ja lauman jäsenenä, elämän jatkumisesta huolta kantavana naisena. Ja kumpikin on sitä mieltä, että juuri heidän elämänkatsomuksensa on oikea!
[8.12.2013:    Tässä lienee myös empatiakyvyn perusta.] >>> 14.8.87

14.08.87      - Yöllä. Ja minä parka luulin, että on olemassa jokin ihmisen yleinen tärkein tehtävä, totuuden etsiminen, jonka tulisi koskea kaikkia - niin naisia kuin miehiäkin. En tajunnut sitä, että naiset - lasten synnyttämisen ja kasvattamisen vuoksi - tajuavat olevansa tuolla tiellä huonommissa lähtökuopissa miehiin verrattuina ja kieltävät totuuden etsimisen korkeimpana, tärkeimpänä tehtävänään. Ja lasten synnyttäminen on heidän korkein tehtävänsä! Siinä he ovat vahvoilla.

19.8.87        ...Niinpä menin kirjojeni pariin, pohjattomaan työhön ei-kaupallisen musiikin parissa, kalalle, yksinäisyyteen, karttaen sitoutumista ihmisiin (politiikkaan) kuin ruttoa, päättäneenä yksin selvittää, mistä ihmiselämässä on kysymys ja huutaa se aikanaan koko maailmalle, kun lähimmäiseni eivät minua usko, vaan uskovat juuri tuota maailmaa itseään, koska "totuus tulee sieltä"; lehdistä, puheista, tiedotusvälineistä, ties mistä.

21.8.87         - Aina täytyy olla olemassa myös vähintään kaksi logiikkaa, kaksi loogista järjestelmää - tai ainakin kaksi tulkintamahdollisuutta (miinus ja plus?). Miten se voi olla mahdollista? Koska logiikka on kieli, sopimus, joka ilmaisee tautologisesti kahden asian samuuksia. Tällöin ainakin voidaan sanoa:

A = B ≠ B = A. Onko tässä tuo kahden tulkintamahdollisuuden salliva heikko kohta? Riippuu siitä, kumpi niistä on tarkkailijalle tutumpi. Abstraktioina ne näyttävät "yhtä tutuilta", mutta elävässä todellisuudessa "yhtä suuri tuttuus" on vain eräs mahdollisuus. Ja logiikan ristiriita, kaaos syntyy silloin, kun kaksi järjestelmää, kaksi tulkintaa ovat tasavahvuisia! Emme silloin tiedä, kumman tien valitsemme, ja heilumme päättömästi jonkin aikaa molempien tulkintojen välisellä ei-kenenkään maalla. Emme noudata silloin minkään pelin sääntöjä. Ja käytöksemme on ennalta-arvaamatonta.

- Jälkimmäinen noista kahdesta on tavallisesti se tutumpi, so. vastaus. Voimme sanoa: 2 x 2 = 4, mutta emme yhtä pätevästi enää 4 = 2 x 2, koska "4" voi muodostua muutenkin; esim. 1+1+1+1 tai 2+2 tai 1+3 tai 3+1 jne... loputtomiin.

- Tämä on kummallista. Logiikan "käännettävyysperiaate" toimii tasa-arvoisesti vain abstraktissa muodossaan, mutta ei käytännössä!

2 x 2 on aina 4, mutta 4 ei ole aina 2 x 2!!! Neljä on muun muassa 2 x 2!!! Käännettävyys ei siis ole identtistä käännettävyyttä. Miten tämä on selitettävissä? Koska hahmo on tutumpi kuin sen mikrorakenne! Onko se syynä tähän? Ei - vaan syy on siinä, että hahmo voi muodostua monella eri tavalla. Hahmo on siis "tyylipiirre", joka on tilastollinen! Ei looginen... Onko tässä logiikan heikko kohta?

- Toiset systeemit lähestyvät viestin lähettäjää sen osista käsin - tajuten hahmon vasta viimeisenä, jolloin sen sisärakenne on ymmärretty kuvana ja toiset lähestyvät viestiä klimppinä. He hahmottavat sen kokonaisuudeksi, koska sen informaation sisärakenne on vielä liian monimutkainen.

Sama hahmo edustaa siis samalla kertaa nolla- tai ääretöntä informaatiota - riippuen hahmon viestin tulkinnasta, siis vastaanottajasta! Tämä on se kaksiselitteisyys, jonka vuoksi länsimainen logiikka ei aina päde - koska se on joko-tai -logiikkaa, vaikka me tarvitsemme sekä-että -logiikan. Tästä syntyy harha, että ihminen on "ylempänä" muita kyberneettisiä systeemejä.

- Meitä kasvatetaan harhaan, että informaation monimutkaisuus on hierarkinen järjestelmä; että on olemassa objektiivisesti monimutkaisempaa informaatiota ja vastaavasti yksinkertaisempaa. Informaatio on aina lähellä nollaa sille, jolle se kulloinkin on tuttua. Jokin puhelinnumero sanoo jotain vain hänelle, joka sen omistaa sekä hänen tuttavilleen. Ei muille.

- Onko itse elämä "teorian" käänteismuoto??? Teoria: 2+2 = 4 ja käytäntö: 4 = muun muassa 2+2!!! Mutta yhtä hyvin teoria voi olla: 1+3 = 4. Se on sopimus, joka sellaisenaan on absoluuttinen, koska se on tautologiaa. Mutta yhtä hyvin tautologiaa on jokin toinen sopimus! Miksi meillä on monta sopimusta samalle asialle, samalle hahmolle? Koska tiedämme käytännöstä, että "sama" hahmo (="4") voi rakentua usealla eri tavalla. Kysymys on valinnasta. Yhtälön vasen puoli on aina ensin annettu. Se on se kokemus, josta teemme johtopäätökset. Onko niin, että induktio ja deduktio ovat ajan kaksi eri suuntaa, jotka elämässä pyrkivät kohti keskinäistä tasapaino-entropiaa niin, ettei kumpikaan hallitsisi elämää! Ja näin "aika" pysyykin "paikallaan" kulkemalla vain syvyyteen, ei eteenpäin. Syvyyteen ylös tai alas, jotta tapahtumaketju näkyisi meille kuvana, jotta ymmärtäisimme "syyn ja seurauksen" lain...

25.08.1987, klo 06.50.        
- Kun sanomme: 2+2 = 4, niin 2+2 on annettu. Se on ajallisesti (olemassa) ensin. Ja "4" on nimi, jonka annamme sille. Sopimus. Tautologia. Ja nimi kiinnittyy esineeseen, hahmoon sopimuksella, joka pitää tai ei pidä. Olemme itse rakentaneet tuon yhtälön.

Mutta jos sanomme: 4 = 2+2, niin tilanne on toinen, koska on olemassa monta erilaista sopimusta siitä, miten "4" rakentuu. 2+2 = 4 kuvaa ryhmäidentiteettiä, sitä missä me kuulumme yhteen. Mutta 4 = 2+2 kuvaa yksilöidentiteettiä - informaation vaikeusasteen muuttumisen vuoksi. Sillä emme arvaa yhtälön oikeaa puolta ennen kuin näemme sen, koska vaihtoehtoja on monia!!! Yhteenkuuluvuuden tuotteet ovat sopimuksina ennalta-arvattavissa, koska olemme itse rakentamassa sitä. Mutta jos saamme valmiin tuotteen oman kulttuurimme ulkopuolelta, niin se on yksilöidentiteetin ennalta-arvaamatonta informaatiota. Yksilöidentiteetti tarkoittaa tässä toisen kulttuurin ilmaisemaa omaehtoisuutta meidän kulttuuriimme verrattuna.

28.8.87     - Naisen logiikka on itämainen. Se hyväksyy helpommin sekä/että -ratkaisut joko/tai -miehiin verrattuna. Minä olen vasta pääsemässä tuon eron sisälle sen näkemiseen, ymmärrettyäni musiikin kautta, että - useamman muuntujaparin (lue: voiman suunnan) ollessa kyseessä toinen saattaa "edetä" samanaikaisesti kun toinen "perääntyä" tai olla levossa. Mitä enemmän erillisiä voimanlähteinä olevia arvoja meillä on, sitä luontevampaa on ristiriitainen käyttäytyminen... 
(Nuottikuva: 323 - 3223 - 32223 - 33223!)

30.08.1987, klo 06.50.
- Hyväksyessään yhden ainoan "pyhän" objektiivisen todellisuuden (niin kuin minä sinun päätöksesi) ihmisellä on kaksi mahdollisuutta: joko alistua sille, ulkoa annettuun kohtaloonsa pelinappulan, lelun tavoin tai yrittää hallita sitä. Ensimmäinen on itämainen ihminen, jälkimmäinen länsimainen. Fifty/fifty.

- Ensimmäisessä tapauksessa ihminen alistuu kuolleeksi, vaikka kuitenkin elää fyysisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisellä on niin kova elämänhalu, että mieluummin tapattaa itsensä fyysisesti kuin antaa hallitsemishalunsa kuolla. Siksi itämainen ajattelu pitää jumalana tuonpuoleista, koska henkinen elämä alkaa siellä, koska henkinen ihminen on tahdoton orja täällä. Siksi länsimainen ihminen pitää jumalana tämänpuolista, materiaa, koska hänen ongelmansa on Sisyfoksen ongelma: liian suuri tahto, henkinen voima täällä, jonka ihanteena on taistelu materiasta - missä muodossa tahansa - samalla kun itämainen ihminen toteuttaa elämäänsä tahdottomuuden kautta, luopumisen kautta.

- Mikä näissä malleissa on harhaa? Se, että molemmissa tapauksissa vain toinen osapuoli elää, toinen on kuollut! Ja me tarvitsemme kaksi elävää todellisuutta - sinut ja minut - ennen kuin vuorovaikutus, itse elämä syntyy. Siksi meidän vastuumme on suuri, kun päätämme toistemme puolesta. Ja tällaisia ratkaisuja on joskus tehtävä, koska meidän itsemmekin puolesta usein päätetään jossain muualla. Koska näiden asioiden tulee olla tasapainossa keskenään, jotta ihmisen itsetunto, itseidentiteetti säilyisi terveenä; ettei hän lankeaisi hybrikseen sen enempää kuin orjuuteenkaan.

30.08.1987    "Kun et kerran pidä ajatuksiani markankaan arvoisina, vaan uskot mieluummin, mitä maailma sanoo sinulle, niin minulla ei voi olla muuta elämän-tehtävää, kun muuttaa ensin maailma, jotta sinä sitten uskoisit - edes sen kautta. Sinä, lähimmäiseni, olisit silloin viimeinen, joka ei ymmärtäisi minua."

Illalla 31.8.1987 n. klo 18.21.
...itsekkyys ja epäitsekkyys vaikuttavat samanaikaisesti jokaisessa teossani. Enkä voi ikinä olla täysin tietoinen siitä, kumpi niistä hallitsee tekoani.

- Tiedän vain yhteisen vastuun - vastuun siitä maailmankuvasta - yhteisesti hyväksytystä - joka lopulta tuottaa kaikki teot esille, näkyville. Ja sama maailmankuva sitten arvioi teot aloittamalla ajanlaskun ("nollahetken") teosta itsestään - ei sen piilevistä syistä.

- ...tajusin kollektiivisen alitajuntamme Jumala-käsitteen raakileeksi - siten, että Jumala halusi pitää Saatanan ulkopuolellaan..., erossa, niin kuin Jeesus sanoi: "Mene pois..." jne. Myös meidän Jumala-käsitteemme on syönyt hyvän ja pahan tiedon omenan ja viisastuneena kielsi ihmistä siitä.

- Sinä olet syönyt. Minä olen syönyt. Me kaikki. Siksi me tiedämme jopa paremmin toistemme syyllisyyden kuin omamme...
(- Nimitän "pahaksi" vain tekoa, josta kellään ei (vielä) ole kykyä oppia mitään! "Hyvästä" teosta ei opita ikinä. Sitä vain halutaan lisää.)

- Ja kun mietit, miten vähäpätöiset pienet teot saavat tulivuoria purkautumaan: nauru, kosketus vuosien takaa, tuoksu, katse, "tyyli", itsetunnon kolaus, liikutuksen kyynel, pikku petos... (Me tiedämme vain teon [oman tarkoituksemme], emme sitä, onko se seurauksiltaan hyvä vai paha, koska teon seurausten ketju ulottuu historian loppuun saakka.) ...niin on oltava siellä eron takana jotain sellaista, mikä on myös sinusta lähtöisin, ja joka on yhtä tärkeää kuin se, mitä sinä muistat; paidan repiminen... En halua muistella, mutta tiedän, mitä siellä oli.

- Samalla kun tiedän, ettei ikinä saada selville, kuka teki jotain "ensiksi". Ensiksi tapahtui maailmankuvan (yhteinen) hyväksyminen ja sitä tietä ehdottomien huonommuuden ja paremmuuden tuntojen syntyminen ja hyväksyminen, ulkonaisten tapahtumien näennäismerkityksien nostaminen sisäisten tapahtumien edelle, ulkonaisen sosiaalisen arvioinnin nostaminen Jumalan asemaan, hyvän ja pahan näkeminen jo ulospäin... ja paljon muuta.

04.09.1987         - Toisaalta - todellisuus muuttuu jälleen uudella tasolla yhdeksi siellä - joka kerta, missä ymmärtämys ja sopusointu vallitsevat. Se tarkoittaa, että todellisuuden kahdella minimitekijällä, kahdella kyberneettisellä (systeemillä?) on sama informaatio (edelleen vajavainen) todellisuudesta, jolloin he lähes ymmärtävät myös toistensa sisäisen todellisuuden. Ja nämä kaksi ovat silloin yhtä...

- Kun määrittelemme syyllisyyden, määrittelemme myös nollahetken, sen, mistä lähtien vapaa, vastuullinen teko alkoi. Motiivit ovat "lieventäviä asianhaaroja" - siltä osin kuin näemme ne. Mutta emme suostu näkemään niitä motiiveja, joiden pohjalla on yhteisesti hyväksytty maailmankuva, yhteinen tapa määritellä hyvä ja paha. Sen seurauksena emme pysty näkemään niiden suhteellisuutta, sitä, että väärässä ympäristössä hyvä teko loogisesti muuttuu "pahoja" seurauksia aiheuttavaksi. ...Ja tietenkin myös päinvastoin: "Hyvässä" ympäristössä "pahan" tekijä toteaa tekonsa tehottomuuden. Se kääntyy häntä itseään vastaan ja silloin hän itse oppii siitä. Teko kääntyykin hyväksi. [> Ks. myös "Uskonto/etiikkamietteet"]

- Käsitys "yhdestä objektiivisesta todellisuudesta" on itse subjektiivinen, sillä on olemassa muitakin näkemyksiä, jotka ovat samalla tavalla puolustettavissa tieteellisesti. Yksi todellisuus on minun todellisuuteni, jonka alistan hallintaani - jos pystyn. Pystyn siihen siltä osin kuin se on kuollut - ei reagoi. Tottelee sokeasti hallintaani. Minä ohjaan sitä. Tai - toinen mahdollisuus, se itämainen - että on jälleen yksi todellisuus, joka hallitsee minua: Kohtalo! Ja nyt on minun vuoroni alistua sen valtaan.

7.9.87      - Mikä tahansa "objektiivinen" maailmankuva pystytään murskaamaan, koska käytäntö on toinen: on olemassa samanaikaisesti useita erilaisia vaikuttavia maailmankuvia - kasvin todellisuudenkuva, eläimen, erilaisten ihmisten. Maailmankuvien minimi on kaksi: on olemassa yksi objektiivinen todellisuus ja on olemassa vähintään kaksi erilaista todellisuutta: (viestin) lähettäjän ja vastaanottajan. On olemassa myös informaatiotodellisuus, joka on aina vajavainen (siis jälkimmäinen malli toisilla sanoilla) ja merkityksetön (?) näennäistodellisuus - ulkopuolinen todellisuus - sitähän se on! Tämä todellisuus voi nähdä "ylempää" kahden rajatun todellisuuskuvan välisen ristiriidan tai yhteyden. Mutta juuri siksi tuo "kolmas" on ulkona, koska hänen tarkkailunsa kohteena on ikään kuin hänen oma menneisyytensä, aika, jolloin hän oli vain toinen noista kahdesta systeemistä - näkemättä asiaa laajemmasta näkökulmasta - vastapuolen silmin. Nyt hän näkee.

- Ehkä vastakohtapari onkin informaatiotodellisuus (rajattu) ja merkityksetön todellisuus (rajaton) - merkityksetön siksi, ettei ole ketään, joka näkisi sen ulkoa päin, kuvana!

- Vaikka tietäisin todellisuuden, on minun tultava toimeen sellaisessa ympäristössä, joka ei sitä tiedä. Joko hallitsen sitä tai se tappaa minut "outona lintuna". Ainoa mahdollisuus on, että yritän saada ympäristöni tajuamaan oman todellisuudenkuvani.

...ettei ole olemassa - tiettävästi - "yleistä oikeudenmukaisuutta", koska elämän entropia-hakuisuus harjoittelee kohtaamaan - sattuman avulla - myös "epäoikeudenmukaista, viatonta kärsimystä" - aina kuolemaa myöten.

09.09.87         - Siinä se vastaus on: Jos aine käsitetään eläväksi - alkeishiukkanen kyberneettiseksi systeemiksi - on entropiahakuisuus käsitettävä sanan levittämiseksi. Ja negentropiahakuisuus tiedon vastaanottamiseksi ja järjestämiseksi!!! > Ks.  "Järjestys ja kaaos"

10.9.87         - Kun maapallon magneettinavat ovat vaihtaneet joskus muinoin merkkiään, on täytynyt tapahtua koko menneen elämän uudelleenarviointi! Jokaisen magneettisen hiukkasen osalta on mennyt elämä täytynyt arvioida uudelleen, uudesta näkökulmasta. Tuloksena on ollut, että "paha on muuttunut hyväksi" - ei ulkoisesti mutta sisäisesti. Ja teot ovat myös siitä lähtien muuttaneet sisältöään toisiksi kuin ennen.

- Todellisuus on aina vajavaisen ja sellaisena muuttuvan todellisuuskäsityksen tekojen tulos. Ei mitään universumissa ole sellaista, joka olisi tulos todellisuuden täydellisestä näkemisestä. Kaikki mikä näkyy, julistaa itseään tekoina, on tulos vajavaisesta ymmärtämisestä. Ja tässä mielessä todellisuus on harhaa: ei siis pelkästään se, että me näemme sen sanoman vastaanottajina vajanaisesti, vaan myös niin, että sanoma on jo liikkeelle lähtiessään vajavaisen todellisuuskäsityksen = harhan pohjalta syntynyt!!! Kaksi sokeaa toisiaan taluttamassa...

13.9.87         ...Todellisuus ei ole Jumala. Se ei ole ulkopuolellamme vaan meissä. Sisällämme. (12.8.2011: Koska todellisuuden välttämätön tulkinta lähtee sisältämme.) Ja se käy kamppailua tai ehkä elää rakkaussuhteessa epätodellisen (= uskon?) kanssa. Onko todellisuus "tieto"?

- "Todellisuus" ja "tieto" ovat saman logiikan käsitepari. Toisen avulla määritellään toinen - kehäpäätelmänä. Jos meillä on todellisuus, täytyy myös olla tietoa sen puolista. Ja sellaisen todellisuuden täytyy olla ulkopuolellamme, jotta muut voisivat kokeellisesti sen vahvistaa ja nimittää tuloksia "tiedoksi". Sisäisistä ajatuksistamme voi olla vain uskoa! Sisällä olevaa todellisuutta ei voi nimittää todellisuudeksi, koska tieto siitä ei ole enää tietoa tieteellisessä mielessä vaan uskoa siihen, mitä sanomme itsestämme toisille. Tiede siis rajoittaa itse itsensä elämän ulkopuolelle, uniikin kokemuksen ulkopuolelle. Ja kaikki henkilökohtaiset kokemuksemme ovat uniikkeja. Uniikkeja meille, mutta identtisiä toisten kanssa, mikäli joku ulkopuolinen niitä ulkonaisesti havainnoi. Tämä seikka on länsimaisen tieteen Akilleen kantapää niin kauan kuin se palvoo kokeellista toistettavuutta verifioinnin pääperiaatteena.

- Jos "tieto", todellisuus on ulkopuolellamme, siitä tulee Jumala - tai Saatana - riippuen siitä kumpana itse pidämme itseämme. Uskovaiselle tieto on Saatanasta peräisin. Ja hän haluaa pitää pahan itsestään poissa. Mitä perusteellisemmin hän sen tekee, sitä enemmän hän on pahan pauloissa, koska joutuu sitä sangen usein ajattelemaan. Kuten Jeesus vuorella Saatanaa pois ajaessaan - omasta minästään.

[8.12.2013: Pahan ajattelu: Mitä vähemmän "pahaa" meissä on, sitä useammin olemme joutuneet sitä ajattelemaan ajaessamme sitä pois itsestämme. Täysin puhdas ihminen on siis pahan "vanki" siinä mielessä, että hänellä ei ole hetkeäkään enää jäljellä jolloin hän olisi irti pahan hyökkäyksiltä! Se on samaa kuin ihminen yrittäisi väistellä avaruuden neutronihiukkasten hyökkäystä. Täysin mahdoton tehtävä!]

14.9.87         - Jos sääntöön on poikkeuksia, niin joko täytyy olla kaksi sääntöä; kaksi samanaikaista voimaa kuten itsekkyys ja epäitsekkyys - lyhyt ja pitkä tähtäys. Tai sitten säännön täytyy olla sellainen, että poikkeus kuuluu siihen olennaisena osana - kuten informaatiossa. Ja tämä vaihtoehto tuntuu hyvältä.
> "Kolikon kääntöpuoli", soidinmeno-dualismi...

27.09.1987    - Jos väitämme, että on vain yksi objektiivinen todellisuus, niin sellainen voi - paradoksaalisesti - sijaita vain omassa päässämme - ja sielläkin vain luulona, että niin on. Sillä informaatiokäsite edellyttää vähintään kahta yhtä oikeaa todellisuutta, vaikka ne olisivat erilaisia. Yhden todellisuuden käsite edellyttää kuolleen todellisuuden käsitettä, jossa vain ihminen elää ja luo tuollaisen käsitteen. Yhdellä todellisuudella on merkitystä vain, jos on joku, joka näkee sen oikein.! Ja se taas on käsitteellinen mahdottomuus. Se edellyttää "Jumalaa", jonka täytyy olla jossain tuon todellisuuden "ulkopuolella" kyetäkseen näkemän "oikein".

- Jos elää todellisuuden sisällä, on näkemys väistämättä rajoittunut informaationkulun asettamien esteiden vuoksi, kulussa olevan viiveen vuoksi. Tai sitten niin, että todellisuus olisi hologrammi, jossa kaikki on (keskenään) identtistä. Se ei sallisi erojen olemassaoloa. Se voi tapahtua taas meille vain metafyysisellä tasolla, shamaanin ekstaasissa hänen yhtyessään kaikkeuteen. Tajutessaan, mitä kukka tai eläin ajattelee. Ja tuo hologrammitajunta ei kuulu tähän tietoiseen todellisuuteen! Se on toinen todellisuus. Joka kuitenkin on samanaikaisesti olemassa alitajunnassamme ja joka näkee ulkoisen todellisuuden "erilaisuuksien" taakse!!! Niin kuin minä olen nähnyt... ennakolta tietäen suunnan, millaiselta uusi todellisuuteni suunnilleen tulee näyttämään. Koska tiedän jo rakennusaineet.

16.10.87    - Kaikki relativistiset teoriat tähän mennessä - sikäli kuin tiedän - ovat lopettaneet etsimisen kesken päätyessään oman totuutensa absoluuttisuuteen - uskaltamatta myöntää myös omaa suhteellisuuttaan, sitä, ettei myöskään relativismi ole itse totuus. Se ainoastaan johtaa toisenlaiseen maailman näkemiseen. Ja tuon näkemisen seuraukset määrittelevät teorian arvon sille ihmiselle (tai systeemille).

- Kun jotain näkemystietä ei kuljeta loogiseen loppuun saakka, uskotaan sen oikeuteen, oikeellisuuteen. Useimmat ihmiset tekevät näin: uskovat johonkin teoriaan, mutta antavat suhteellisuudentajunsa tietämättään vaikuttaa niin, etteivät viitsi kulkea tietä loppuun. Käytännössä he siis noudattavat kahta teoriaa: objektiivista totuutta - uskoa siihen "arkisin" - ja suhteellisuutta, ymmärtämystä pyhäisin. Tällainen katsomus auttaa arjen sovinnaiskäsitysten  yli, joten ei ole syytä pohtia asiaa tarkemmin.

 

1988:

2.7.88     - Maailma on vain puoliksi syysuhdemaailma. Toisen puolen todellisuudesta muodostaa samanaikaisuus! Kaikki mikä esiintyy samanaikaisesti  liittyy tajunnassamme yhteen leimautumisen kautta (Prägung). Mielentilamme antaa sillä hetkellä koetulle todellisuudelle "nimen" - samalla tavoin kuin todellisuus  antaa mielentilallemme "nimen". Kun toinen palautuu mieleen myöhemmin, palautuu myös toinen. Ja tämä ei ole syysuhdelogiikkaa, vaan assosiaatiologiikkaa, synkronismilogiikkaa.

- Tämä maailma on vähintään yhtä oleellinen elämälle kuin syysuhde, sillä tämä logiikka on maailman hahmottamisemme perusta. Syysuhde on tämän "synkronismilogiikan" erikoistapaus!!!

- Kuvittele numero ja matemaattinen kaava hahmoiksi, sanoiksi... hahmoiksi, jotka kuvaavat kokonaisuuksia kuten sanat kuvaavat. Silloin voit tehdä matemaattiselle yksikölle (numerolle, kaavalle) saman kysymyksen kuin muillekin hahmoille: Milloin silmälasit lakkaavat olemasta silmälasit? So. esim. Milloin ykkönen muuttuu kakkoseksi? Tällöin ymmärrät, etteivät matemaattiset totuudet ole absoluuttisia totuuksia.

- Miten syysuhdemaailmassa esim. alkeishiukkaset voivat kokea synkronismi-maailman? Mikä osa hiukkastodellisuudesta ilmentää sen (hiukkasen) omaa maailmankuvaa? Miten se "antaa nimen" jollekin kokemalleen? Mitkä sen toiminnot perustuvat assosiaatiomuistiin, leimautumiseen? Nämä ovat todellisuuden peruskysymyksiä...

30.9.88         - Totuus = suhde ympäristöön, muihin olentoihin, lähimmäisenrakkaus.
- Itsesäilytysvaistoon kuuluu mm. totuuden salaaminen: pankkikortin tunnusluku, korttien piilossa pitäminen pelatessa, liikesalaisuudet jne.

5.10.88         - Totuus on prosessi. Logiikka on prosessi. Molemmat ovat abstraktioita, jotka eivät ota huomioon inhimillistä vuorovaikutusta - tilannetta, jossa totuus tai logiikka hyväksytään tai ei hyväksytä. Ja tämä ei-hyväksyminen on merkittävä osa todellisuutta. Se on ohjannut maailmanhistorioita siinä missä totuuskin.

- Totuus on aina vallan väline. Kirkolla on totuus, joka on antanut sille valtaa. Ideologioilla on totuus. Jokaisella on totuutensa, jolla hän alistaa toisia.

- Siellä missä on totuutta, siellä on kilpailua. Kilpailu perustuu ulkonaiseen totuuteen, ulkonaiseen paremmuuteen. Siellä, missä ei ole totuutta, siellä vain leikitään. Leikki vaatii tasapainoa, tasapäisyyttä, tasapainossa olevaa vuorovaikutusta, jossa kukaan ei nouse toista korkeammalle. Jos näin on (kuitenkin), hyvitetään häviäjää. Sattuman arpapeli on leikkiä, koska se ei tee ketään paremmaksi. Paitsi rahapelissä, jossa suurempi omaisuus kestää suuremmat tappiot.

- Jos totuutta ei tilapäisesti hyväksytä, on sillä aina perustellut syynsä - tietoiset tai tiedostamattomat. Kun olemme aikoinamme syöneet hyvän ja pahan tiedon puusta, on nyt aika palata Paratiisin porteille ja oksentaa pois se, mitä olemme syöneet. On aika palata tietämättömyyteen ja syödä elämän puusta.

7.10.88         - Ei tuo edellinen ole totuus. Se on minun totuuteni. Ja minä koetan käyttäytyä sen totuuden mukaan. Ja siksi käyttäydyn eri tavalla kuin toisin ajatteleva. Ja käyttäytymiselläni minä mittaan omaa totuuttani, sen pätevyyttä tässä maailmassa tänä aikana. Etsien koko ajan mahdollisuutta jonkin kenties paremman, pätevämmän totuuden löytämiseksi. Sellaisen totuuden, joka on vähintään yhtä yksinkertainen tajuta kuin tämä nykyiseni, mutta jonka avulla on vielä parempi elää - itseni ja muiden - siinäkin tapauksessa, etteivät he hyväksyisi minun totuuttani.

17.10.88         - Yllätys informaatiossa on oikeastaan aina valhe - silloin kun tuttuun sanomaan liittyy uusi piirre, uusi yhteys. Se on "petos" kokijaa kohtaan. Toisaalta kokija voi kyllästyä, ellei häntä "petetä", ellei uutta yllätysinformaatiota sisälly sanomaan. Me tarvitsemme siis valhetta, sillä "valhe" on uutta tietoa! Totuuteen voi kyllästyä, jos se on aina samaa. Se ei lakkaa olemasta "totuus", vaan se lakkaa olemasta! Se muuttuu nollainformaatioksi. Jos valhe poistuisi universumista, universumi tuhoutuisi.

- Kasville aurinko nousee idästä. Kasville maapallo ei pyöri! Kasvi tarvitsee valheen elääkseen! Olisi "väärin" opettaa kasville, ettei aurinko "nouse". Totuuteen on edettävä siis asteittain - sitä mukaa kuin tarvitsemme sellaista ja kykenemme sitä vastaanottamaan.

- Kun eläin piiloutuu saalistajalta, on piiloutuminen sille itselleen totuus. Jos se on piiloutunut riittävän hyvin,, on sen olemattomuus totuus saalistajalle. Eläimelle valhe on itsesäilytysvaiston ilmentymä! Kun kissa pörhöttää karvansa, se valehtelee viholliselle olevansa todellista suurempi. Kilpailu perustuu aina valheeseen, jos lähtökohtana on oletus, että kaikilla on samat mahdollisuudet voittaa. Orava pettää luontoa keräämällä käpyjä piiloon talveksi. Ihminen valehtelee kasveille lannoittaessaan maata saadakseen lopulta syödäkseen parhaan mahdollisen sadon.

18.10.88         - Vasta elokuvan, äänilevyjen ja videonauhojen aikakaudella kykenemme huomaamaan, että ihmisen kuolema ja elämä eivät ole objektiivisia asioita. Kuuntelemme, katsomme taltioitua informaatiota tietämättä, onko lähettäjä kuollut vai elossa. Kysymys ei ole edes relevantti. Taltioinnin kautta ihminen elää vastaanottajalleen, vaikka olisikin kuollut. Joku on elossa, vaikkei ole edes olemassa - meille.

21.10. 88         - Miksi meidän on lähdettävä liikkeelle yhden totuuden sijasta vähintään kahdesta rinnakkaistodellisuudesta? Siksi, että kahden systeemin tietopankit eivät oman logiikkamme mukaan voi olla identtiset. Yhden oikean totuuden illuusio toteutuisi vain pakottamalla toinen systeemi alistumaan toisen jo omaksumaan totuuteen. Kuulostaa melko arveluttavalta elämän perustalta.

- Yhden objektiivisen totuuden sisältävä maailmankuva liittyy useimmiten käsitykseen kumulatiivisesta, aikojen kuluessa kasaantuvasta, lisääntyvästä totuudesta. Mihin tuo käsitys johtaa? Siihen, että totuuden jakelussa jouduttaisiin yhä enemmän turvautumaan toisen käden tietoihin. Mutta sehän ei ole enää tietoa, vaan uskoa toisen kertomuksiin.

Siis; mitä enemmän totuutta täällä, sitä enemmän uskoa tuolla, muualla. Emme ikinä tule saavuttamaan sellaista ihmiskunnan tilaa, jossa tieto totuudesta hallitsisi ihmisten elämää. Olisiko mahdollista lähteä tasaiselta ja hyväksyä usko maailmankuvan lähtökohdaksi?

21.10.88         - Tietoa ja uskoa ei pystytä erottamaan toisistaan. Tieto on tautologiaa, sisäistä kokemista (2:3 = 4:6) tai todennäköisyyttä (= uskoa), ulkoista kokemista.
- Kommunikaatiossa on aina miniminä kaksi todellisuutta  ei yksi (ruumis-sielu, minä-sinä).
- Suhteessa totuuteen meidän olisi siirryttävä newtonilaisesta käsityksestä einsteinilaiseen. Silloin nykyinen totuuskäsityksemme ikään kuin toimisi edelleen tietyillä alueilla (siellä missä vuorovaikutusta ei näy.). Mutta sen lisäksi tarvitsemme laajemman totuuskäsityksen, joka selittää tähän asti ratkaisemattomia kysymyksiä, mutta joka näyttää monessa kohden päinvastaiselta kuin vanha totuuskäsitys.

22.10.88?         - Kilpailukanavan alustuslyhennelmä:
...Aatami ja Eeva lakkasivat uskomasta - he tiesivät mikä on hyvää ja pahaa. Siitä lähtien ihminen on uskonut tietävänsä, eikä enää tiennyt uskovansa. Käärme johti heidät tiedon pariin...

1.11.88         - Miten on selitettävissä väärään tietoon perustuva toiminta? Miten sitä voitaisiin sanoa uskoksi - erotuksena oikeaan tietoon perustuvasta toiminnasta?

 
1990:

Päiväämätön ... keväällä 1990:        
...Elämässä on monta puolta. Toinen näkökulma on sinun ja toinen... niitä ei ole vain yksi, vaan niitä on yhtä monta kuin on muita ihmisiä. Onko sinulla ollut niin loistava onni, että olet osunut lottovoiton kohdalle; että vain sinä tiedät oikean rivin. Onnittelen, jos näin on...

[7.5.2012: Lähes 10 vuoden tauko tässä ajattelussa!]

 

1995:

26.4.1995    - Samasta aiheesta julkaistavien tutkimusten määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Mikäli tutkija haluaa olla täydellinen tiedossaan aihepiirin aikaisemmista artikkeleista, joutuu hän valitsemaan yhä suppeamman ja suppeamman alueen. Tämä tie johtaa umpikujaan!!!

- Ei tutkijan päämääränä nykymaailmassa voi enää olla kiistaton virheettömyys, koska ketään ei enää kiinnosta, mitä hän sanoi oman pilkkunsa sisällöstä. Ei hänen tehtävänsä ole todistaa itseään syyttömäksi, siis täydelliseksi, vaan muiden tehtävä on todistaa hänet syylliseksi, siis osoittaa hänen johtopäätöstensä virheellisyys.

- Tämän päivän tiede on todella pahassa kriisissä, koska tieteentekijät joutuvat sanomaan yhä enemmän yhä vähemmästä. Tällä tavalla kasvatetaan tiedemiesten sukupolvia, joilla ei ole aikaa enää yleiskuvan hankkimista varten.

- Yleiskuvakirjoitukset pyritään kuitenkin tieteellisessä debatissa siirtämään vain kaikkein pienimpiä pilkkuja tutkineille - siis väitelleille - spesialisteille, joilla siihen itse asiassa on kaikkein vähäisimmät mahdollisuudet, sillä paisuvassa tiedon ilmapallossa nämä tutkitut pisteet erkanevat yhä kauemmas toisistaan, koska välille jäävään tilaan on jo yksityisen tutkimuksen tekovaiheessa ilmaantunut lukematon määrä uutta tietoa.

- Tämä on johtanut käsitteeseen tietoa tiedon (itsensä) vuoksi. Jos jollakin on hyvä ajatus, sitä ei noteerata, koska ei ole näyttöä siitä, keneltä hän on tuon ajatuksen saanut. Itsenäinen ajattelija on siis epäluotettava tietolähde tämän hetken tutkimuksessa. Tästä syystä haastattelututkimusten informantteja ei voida hyväksyä tieteellisen tutkinnon suorittajiksi, vaikka juuri heillä on se tieto, mitä halutaan saada selville. Itse tutkija on etupäässä vain kriitikko, arkistonhoitaja, jonka tehtävä on osata sijoittaa itse tieto oikeaan lokeroon.

- Tämä ei ole helppoa kirjoittaa, mutta on toisaalta uskallettava sanoa, jos keisarilla ei ole vaatteita.

- Tutkijalla on oltava oikeus innovaatioon, uusien näkökulmien esittämiseen jopa vaillinaisin perustein. Tieteellistä debattia on se, että muut osoittavat ajatusten jo olevan sanottuja aikaisemmin, täydennettävä puoltavia näkökulmia, jos niitä on ja lopulta kritisoitava, ovatko tutkimusten mielipiteet hylättäviä vai puolustettavia. Vasta tällöin tutkimuksesta tulee yhteisön todellista ryhmätyötä.

- Täydellinen aukottomuus on omiaan vähentämään kiinnostusta ko. aluetta kohtaan ja se johtaa helposti tutkimustulosten kanonisoitumiseen. Sen taas historia osoittaa arveluttavaksi tilanteeksi.

- Me tarvitsemme uusia luovia ideoita enemmän kuin perinteen uudelleen-kirjoittamista, jossa oman mielipiteen tulee olla niin vaatimaton, että se on pikemminkin kumarrus tiedeyhteisölle, eräänlainen rippikoulu, kuin asioiden uudelleenarviointi, jollaista me tarvitsemme muuttuvassa maailmassa.

01.06.95         > Milka Ivic: Kielitiede ennen ja nyt. Tietolipas 46, SKS 1966
s.181         Zapotek'in kielessä ei eroteta verbien tekemistä ajankohdan mukaan, vaan sen mukaan, suoritetaanko tekeminen ensimmäistä kertaa vai ei.
[7.12.2013: Nyt vasta törmäsin alkuperäiseen aikaa käsittelevään propositioon, jota luulin Hopi-intiaanien lausumaksi. Tätä tietä lähden etsimään 'analoginen aika' -käsitykseni juuria 60-luvulta.]

 

1996:

01.04.96         Aprillipäivän aamuna klo 7.
- Heräsin noin tuntia ennen muita "antimaailmamme" tajuamiseen....
 = heräsin 29.3. "juustotiedon" tajuamiseen:

- Meidän länsimainen tietomme koskee vain sitä, minkä koemme järjestyksen puolella olevaksi. Se on siis vain sitä informaatiota jonka me kaaoksen keskeltä kykenemme vastaanottamaan. Tietomme on siis vain "helppoa" tietoa, jonka informaatiomäärä ei ylitä vastaanottokykymme rajoja. Tajuamme... (Järjestys on - suhteellisesti katsoen - ei-tietoa todellisen, epäjärjestykseen kätketyn tiedon vastakohtana.)

- Järjestystä näemme silloin, kun emme vielä havaitse järjestyksen takana olevaa uutta kaaosta. Tässä yhteydessä tajusin, että tietomme on kuin juuston reikä! Vain "tyhjyys" on informaatiomäärältään sellaista, että luulemme voivamme tietää siitä jotain. Kaikki muu jää ulkopuolelle.

- Ja tänä aamuna selvisi lisää: Elämme antimaailmassa, jossa ilmiöitä nimitetään niiden vastakohdilla! Itse elämä löytyy vasta kaaoksen salaisuuksien auettua ja tähän asti löytämämme "järjestys" edustaa vain "kuollutta" materiaalimaailmaa. Olemme itse antimaailman edustajia verrattuna tuohon toiseen - yhtä todelliseen - mysteeriin.

- Olen itse muuttumassa karhusta ihmiseksi.
- Luulen päässeeni länsimaisen maailmankuvan ytimeen. Sen takana kaikki on ylösalaisin. Musta on muuttunut valkeaksi. Ja tiedon valo on muuttunut mustaksi yön pimeydeksi. Se on toisen, todellisen minäni koti. Koska se näkee pimeyden valkeutena. Ja minä olen sokea...

3.7.96      - Sanalla on valo- ja varjopuolensa, yö ja päivä. Jos sana on ympyrän keskipisteessä, sen assosiaatio-ominaisuudet ovat ympyrän kehällä. Mutta mikä tahansa kehällä olevista sanoista joutuu ennen pitkää huomion keskipisteeksi ja siitä tulee näin ollen uuden ympyrän keskipiste, jonka kehällä alkuperäissana on vain yhtenä dimensiona.
- Siis ’kokonaisuuden osa pitää em. kokonaisuutta myös omana osanaan’! Osa ja kokonaisuus sisältävät toisensa, koska ne ovat jatkuvassa ’napojen vaihdossa’ so. ’sukupuoliyhteydessä’ keskenään. Tämän tajusivat hämärästi intialaiset, jotka kuvasivat universumia rakastelutoimituksena.

27.10.96 Põltsamaa klo 07.59 talviaikaan siirrettynä
- Heräämisen hetket avartavat tietoisuutta. Tajusin juuri, että määritelmä "Kokonaisuus on osiensa summa" on samalla tavalla tautologinen sopimus kuin 30 v. sitten huomaamani Wittgensteinin määritelmä matemaattisista totuuksista. MÄÄRITELMÄSTÄ PUUTTUU AIKA!!! Kokonaisuuden (ihmisruumis) osat voivat vaihtua 100-prosenttisesti ja silti sitä pidetään samana kokonaisuutena kuin ennenkin. Kysymys on siitä, että kokonaisuuteen suhtaudutaan joko nykyisten tai/ja entisten osiensa summana enemmän tai vähemmän. Voi olla, että joku ei pidä kokonaisuutta enää samana, vaikka ainoastaan havaitsija on muuttunut sisäisesti.

- Abstrakti, objektiivinen todellisuus on uskonvarainen asia, koska siitä puuttuu ajan vaikutus ja se siis jää sopimuksenvaraiseksi tautologiaksi. Kysymys kuuluukin: Missä määrin uskomme erilaisten sopimusten paikkansapitävyyteen?

31.10.96 - aamuyö
- Oceanian ihmiset ajattelivat, että vene pysyy ja saaret liikkuvat (vrt. "Aurinko nousee").
Entäpä jos aika ei kulje vaan "pysyy" ja tapahtumat "kulkevat"? Mitä se tarkoittaa? Mitä pitäisi silloin määritellä uudestaan? Jos aika-avaruus liikkuu ja MINÄ pysyn?

12.12.96         - Kaikki todellisuudet ja maailmat ovat yhtä suuria, koska ne ovat äärettömiä. Ihmisten sisäisten maailmojen suuruus on vakio: Ne ovat aina ulkoisten ja sisäisten elämänkokemusten summia - TÄSMÄLLEEN. Ei koskaan enempää eikä vähempää.

 

1997:
Ei tähän aiheeseen liittyviä merkintöjä.

 

1998:

11.1.98, klo 01.54    - Olen saanut lisurityön henkiseen päätökseen. En nyt kirjoita enempää. Totean vain, että luokka ja luokan jäsen ovat KÄÄNTEISKÄSITTEITÄ. Milloin tahansa voidaan ottaa esille dimensio, jossa luokka itse on jäsenensä osa. Siinä kaikki.

14.1.98         - Aina kun nähdään "kahtena", ollaan "unessa", koska ollaan raja-aidan rajoittamia. Erityisesti henkisellä, tiedollisella alueella tämä on nykypäivää. Nähdään siis kahtena se, mikä on yhtä. Ollaan di-vino-juovuksissa. Pitäisikö nähdä DIV-UNO -jumalallinen niin, so. se että yksi jakautuu kahdeksi so. on edelleen "yhtä" juurta.
        > 2.3.2012 noin klo 03 aamuyöstä unimuodossa:
        "Se mikä näkyy yhtenä onkin kaksi ja se mikä näkyy kahtena onkin yksi."
- Vrt. päiväkirjani 27.2.1981: Kaikki mikä liikkuu, ei liiku. Ja mikään, mikä ei liiku, ei voi olla paikallaan!
Tämä on ns. 'Saksalaisen autobaanan kaksinkertainen opetus.'
- Vrt. päiväkirja 12.6.81: Tyttäreni sanoi nukkumaan mennessään:
  Pienet asiat ovat minulle suuria asioita ja suuret asiat ovat minulle pieniä asioita.]
- Vrt. 01.02.82   - Yksi on monta ja moni onkin yksi.
Terv. Ilpo S.

14.1.98         - Todellisuutta ei mitenkään voida kuvata muuten kuin myytin avulla. Koska todellisuus on vain henkistä seksuaalista voimaa. Ja myytin sana-analyysi paljastaa, kuinka vahva tuo voima on, koska todellisuus kuvataan vain sen kautta. Kaikki mitä on kirjoitettu, on perimmältään seksuaalista, koska itse kirjoitushalu - tietämättämme - syntyy siitä.

15.1.98         > Usko ja totuus etsivät toisiaan kuin puuta kiertävä käärme, joka etsii edellä kulkevaa "toista" itseään, kuin sammakonpoika.

20.1.98 - Totuus on vain jonkun tietämänä. Se on piilossa, koska totuuden  toinen puoli ei tunnista sisartaan. Se joka tietää, on tällä tavalla piilossa, koska ei näytä sukuaan toiselle. Sitten kun näyttää, totuus lakkaa heti olemasta, koska se muuttuu rakkaudeksi.

- Piilossa oleva totuus on yhteisten juurien kieltämistä. Totuus on aina kahden välinen asia. Se on totuutta jollekin. Ei abstraktia. Jolla on kaksi napaa, tietää, että yksinapainen on vajavainen. Ja munasolu on vain yksinapainen.

- "Totuus" on sukulaisuuteen uskomisen myöntämistä, tunnustamista. Sitä ei "tiedetä" muuten kuin todennäköisyydellä. Tämä koskee myös ylimystön ja rahvaan keskinäistä suhdetta. Vasta julkinen totuus on voima. "Uskon pitämistä totena"    > RAKKAUS.

21.1.98         - Voima tulee alisesta - juurilta. Ylinen so. Usko johonkin antaa voimalle suunnan. Usko on tien valitsija. Uskon tehtävä on pitää universumi 1-0 -tasapainossa. Se tarkoittaa, että toinen puoli valinnoista johtaa "vasempaan" ja toinen "oikeaan". Tähän ratkaisuun yksityistapauksessa ei voi olla muuta ohjetta kuin "tuntuma" - todellisuuden kosketus. Ja aina on toisaalta tarve välttää ulkoinen vajaus ja toisaalta tarve pitää sisäinen vajaus tyydytettynä. Tämä tasapainohakuisuus panee elämän pyörän liikkeelle.

25.1.98         - Naiset katsovat perinteeseen "nurinpäin" enemmän kuin miehet, jotka katsovat koko ajan eteenpäin. Kulkevat mutkille siinä missä naiset kulkevat suoraan-edestakaisin. Miehet eivät näin ollen katsoisi asioita käänteisesti samassa määrin kuin naiset.
- Luonnollisesti tämä ero on häipynyt maanviljelys- ja teollisuusvaltaisessa yhteiskunnassa. On kuitenkin selvää, että roolijako syntyi ennen kaikkea SANOJEN jakautumisesta maskuliinisiin ja feminiinisiin töihin. Erityisesti tämä näkyy KYLVÄMISEN ja siementen/marjojen KERÄÄMISEN välisessä erossa.

17.2.98         > Mittarimadon silmu; Silmu on yhdistävä tekijä kaaoksen ja Ocean'in välillä. Ja silmu on silmä. Kaksi + yksi = kolme-silmä-kalma... Ja kuolema vain katsoo ja muistuttaa. Mutta sitä ei OLE. Se muistuttaa olemattomuudellaan. Ja ilman kuoleman läsnäoloa me olemme yksin, vaikka olisimme 'kaksin'. Sillä vain kuoleman läsnäolon tajuaminen antaa elämiselle rakkauden voiman!

22.2.98       - Luullessaan olevansa sauva, jokin onkin pyörivän putken sisäpinta. Luullessaan olevansa sauva, onkin ympyrän ulkopinta! Luullessaan olevansa ympyrä, onkin putken ulkopinta (hankauspiste). Luullessaan olevansa ympyrä onkin ympyrän sisäpinta!
- Ei ole kysymys olemisesta vaan muuttumisesta! Pienestä tulee iso, ja sitten se purkautuu hiutaleiksi: sein - Schein - allein - olo - loiste - yksin...

- Kun tässä todellisuudessa esine kääntyy ja maailma pysyy, niin toisessa ajattelussa esine pysyy ja maailma kääntyy!

- Kun maailma kääntyy, asia näyttää tosi-minänsä, so. sen, mitä muuta se on kuin sen naamio täällä. Toisessa todellisuudessa laiva-vene näyttää samuutensa sienen kanssa ja päinvastoin - shamaanivene, Karbash [Ks. lisurin kansi].

23.02.98       - Minun osuuteni on ollut vain löytää oikeat sanataimet ja täyttää niiden väli laastilla, muualla merkityksettömällä keksityllä krääsällä, joka muodostaa kuunsillan todellisten sanayhteyksien välille. Luominen on yhteyksien ymmärtämistä, tien tuntemista.

25.2.98         - Lintu joka kyntää/kynsii ilmaa nokallaan. Taakseen katsova syöttisorsa, linnunhoukutin, puusta tehty, pää rakennettu jalasta (Kuva)! Se etsii itseään, koska sen kuvajainen - toisessa todellisuudessa - on väärinpäin. Siksi se kiertää.
- Sillä elämälle oikea peilikuva ei ole se, jonka näemme vedestä. Veden heijastus on väärä, koska siinä vasen muuttuu oikeaksi ja päinvastoin. Oikea heijastus on se, jossa maailma menee ylösalaisin ja ihmisen vasen/oikea pysyvät samoina!!! Ja siksi todellisuuden on pyörittävä...

21.3.98         - Kaiku jättää aina alun pois (toistosta).
- Ja alussa oli teko! teko, joka synnytti kaiun. Ja alku puuttuu, koska teko itse peittää sen! Kaiku oli ehkä ensimmäinen oppi-isä sanojen kääntämisessä 'nurin'. Kaiku ei ole peilikuva. Kaiku on jonon sotkeutunut järjestys. Vesi on peilikuva. (Vedessä on peilikuva.)

11.5.98 Lisensiaatintyöni tarkastuspäivä.
- Sumea logiikka on kuin maalaus: Et voi määritellä paikkaa, missä punainen muuttuu kultaiseksi tai sininen vihreäksi, koska taiteilija on tehnyt työn kahdesta väristä. Yhä vähemmän punaista ja yhä enemmän keltaista. Muuttumattomuuspiste on vain katsojan päässä - ei taulussa.

- Näin on myös sanojen laita. ne sisältävät yhä vähemmän tätä ja enemmän tuota, kunnes sanamerkitys on saanut uuden sisällön.

- Myös induktio ja deduktio ovat saman muutosmadon kaksi eri olomuotoa: lenkki ja tikku. Yksityisestä yleiseen = aikasammas - eeminen - diakroninen; yleisestä yksityiseen = tilalenkki - etisistinen, synkroninen, ulkolähtöinen...

 

1999:

17.10.99         - Matkalla syyslomalle Viroon Fantaasia-laivalla.
- Väite: Sokrates istuu nyt; mahdollinen - välttämätön - mahdoton... Mitä täsmällisempi jokin propositio (väite) on, sitä suppeammasta maailmasta se kertoo. Täydellisen totuudenmukainen väite ei siis kerro maailmasta yhtään mitään. Käsitteet ovat toisensa poissulkevia. Lisäksi tulee kysymys: Milloin Sokrates alkaa olla Sokrates? Miten "Sokrates" määritellään, koska on olemassa monia Sokrates-nimisiä olioita.

19.12.99         - Tänään yhdistin täin ja tähtitaivaan. Vain pieni voi olla suurta ja merkittävää. Kaikki muu on heijastusta, kuin varjoa, joka on aina suurempi. Me juoksemme varjojen perässä suurta etsiessämme. Kun tavoitamme pienen, meillä on se, mutta myös sen varjo. Jos vain osaamme valaista niin että Se valaistuu...

23.12.99         - Kaivon vinssi, vipuvarsi.... Jos meillä vain on kiintopiste, niin voima kasvaa suorassa suhteessa etäisyyteen. so. vipuvarren pituuteen. Tämä on jotenkin käsittämätöntä. Siitä seuraa, että mitä kauempana voimanlähde (’vipuvarren painaja’) on, sitä vähemmän hän tarvitsee voimaa nostaakseen samansuuruisen painomäärän. Onko vipuvarren oma paino tähän syypää, vai tarvitaanko kaukaisessa päässä vain vastaavasti suurempi liike? Joka tapauksessa tämä on ’maallinen’ esimerkki paradoksaalisuudesta, joka vallitsee ’näkymättömän maailman’ lainalaisuuksia. Kaukoparantajan vaikutus ei riipu etäisyydestä. Ehkäpä tähdenlento jossain nimenomaan ilmoittaa, että sen liikevoima on synnyttänyt jossain uuden ihmiselämän... Vai synnyttääkö lapsi tähden?

 

2000:

13.2.00         - Perjantaina puhuin Hesassa Butterfly-ilmiöstä transkriptiossa. Eilen tajusin, että jokainen ihmisen ajatus ja teko on perhosilmiö!!! Se heilauttaa bifurkaatiotilassa koko universumia.

04.10.2000    - Tutkijan etisistinen suhtautuminen tutkittavaan kohteeseen joutuu itse etisistisen tarkkailun kohteeksi itse tutkimuskohteen taholta. Etninen joikaaja esittää omat arvionsa tutkijan maailmankuvasta ja tutkimusmenetelmistä. Tämä näkökulma on laajempi tutkijan näkökulmaan verrattuna, koska tutkija on oman tieteenalansa rajoitusten kahlitsema mutta kohde ei. Asian tekee ymmärrettävämmäksi, jos vertaillaan tutkijan asennetta tieteen filosofin laajempaan näkökulmaan, jota kautta tutkijan maailmankuvaa ja työmenetelmiä tarkkaillaan. Etnisen kulttuurin edustaja tarkkailee näitä kaikkia ikään kuin ylhäältä käsin, vaikka onkin tiedemiehen tutkimuksen kohteena itse. Tieteilijän suurin hairahdus on se, että hän kuvittelee katsovansa asioita laajemmasta perspektiivistä kuin tutkimuskohde.
- Toinen katsoo suurennuslasin läpi ja huomaa kohteen tarkkailevan itseään kaukoputken avulla...

9.10.2000     - Heti kun on jotakin, ilmenee KAIKKI...
...Kun jotakin eroaa ykseydestä, muuttaa se myös koko ympäristönsä niin, että myös tuo ympäristö itse alkaa olla JOTAIN.

- Kaikki siis syntyy munasta... Heti kun munakeltuainen on olemassa, muuttuu kaikkeus sen ympärillä välittömästi valkuaiseksi. Munan ei siis tarvitse särkyä ja elämän kuoriutua, vaan kaikkeus on syntynyt jo sillä hetkellä kun muna itse ilmestyy.

- On huomattava, että tämä kahtia jakautuminen on suhteellista; se koskee vain sitä ympäristöä, joka saa viestin munan syntymisestä. Sen ympäristön ulkopuolella munaa ei vielä ole - niin kuin ei ympäristöäkään - vaan kaikki on vielä pelkkää ykseyttä, kaikkeuden uinuvaa unta veden emosen tiedottomassa mielessä.

- Kun jotain ei vielä ole, on vain tiedottomuus, jonka minuus on sama kuin kaikkeus.
- Käänteisesti sanottuna: Jos ympäristö muuttuu, niin MINUUS syntyy siinä pisteessä, missä muutos jää tapahtumatta!!!

 

2001:         Ei aiheeseen liittyviä kirjoituksia.

 

2002:         

12.03. 2002 klo 23.30        - Ihminen - sellaisena kuin me muut hänet näemme - on vain haamu, varjo. Ihminen todellisena on se, mitä hänen haaveensa ovat. Vain tämä haavetodellisuus on suhteessa ympäröivään maailmaan, joka näkee ihmisen vain ulkopuolelta - ei hänen haavetodellisuuttaan - sitä, mitä hän olisi, jos ympäröivä maailma suhtautuisi hänen ulkokuorensa sijasta hänen haavetodellisuuteensa. Vain haavetodellisuus - sen saamine kolhuineen - on informaatiotodellisuuden kannalta merkityksellistä. Vain haavetodellisuus määrittelee ihmisen käyttäytymisen - ei se, miten ympäristö hänet arvioi.

- Mitä tämä merkitsee? En vielä tiedä muuta kuin sen, että olen astunut vahvan aidan yli uuteen todellisuuskäsitykseen. Ihmistä voidaan siis arvioida oikein vain hänen haaveidensa kautta. Hänen tekojensa motiivit löytyvät vain sieltä, miten hän on kokenut ympäröivän maailman suhteessa omiin haaveisiinsa. Kiitollisuus ja katkeruus kumpuavat vain sieltä, missä ihminen on arvioinut ympäröivää todellisuutta ja sen oikeudenmukaisuutta suhteessa hänen omiin haaveisiinsa.

- Mitä tuo sitten tarkoittaa? Vastaukset joita saan, eivät ole varsinaisia vastauksia, koska ne tuottavat vain uusia kysymyksiä. Vastausten arvo on siinä, että ne poistavat pohjan vanhoilta kysymyksiltä. Uudet kysymykset ovat siis paras vastaus.

 

2003:         Ei aiheeseen liittyviä tekstejä.

 

2004:

6.12.04        - KALEIDOSKOOPPIMAAILMA:
- Kohteen liike, säteily tai sisäinen muutos heijastuu informaatiotodellisuudessa kuin kaleidoskooppi: Pienikin muutos muuttaa samalla hetkellä koko ympäristön täydellisesti - siltä osin kuin kommunikaatiokieli on olemassa.

- TUTKIMUS TIETEEN KOHTEENA:
Jo pelkkä tutkimuskielen valinta tekee siitä subjektiivisen. Se on suunnattu vain kielen osaaville. Jos tutkimuksen hyöty on tarkoitettu esim. etnisen ryhmän itsensä jäsenille, ei ulkopuolinen tiedemaailma saa tutkimuksesta juuri mitään otetta. Esim. musiikin tekemisen taidot; jos käytetään tieteellistä kieltä, ei etninen kohderyhmä saa siitä mitään irti. Ja käänteisesti: jos tutkimuksella tavoitellaan etnisen ryhmän siitä saatavaa hyötyä, ei sen kieli voi olla sopusoinnussa tiedemaailman kielellisten vaatimusten kanssa. Muut tutkijat eivät saa tutkimustuloksista mitään hyötyä.

- INDUKTIO & DEDUKTIO: Mennäänkö puusta juuriin (menneisyyteen) vai latvaan (tulevaisuuteen)? Saman ulkonäön ja eri merkitysten omaavista sanoista yleistetään perusabstraktio, jonka piiriin kaikki em. sanat kuuluvat johdannaisina. Tai sitten katsotaan sanaa suhteessa ympäristöönsä; mistä erinäköisistä sanoista kyseinen määritelmä voi koostua tai millainen assosiaatioympäristö sanalla on, jotta se on voinut juurtua kieleen. Jotenkin nämä kaksi päättelytapaa ovat toistensa käänteispuolia: toinen on ulkoa sisälle ja toinen sisältä ulos - mutta miten? Puu katsoo ympäristöään ja samanaikaisesti ympäristö katsoo puuta...

 

2005: Ei aiheeseen liittyviä tekstejä.

[Jatkuu osassa V: 2006]