Alussa I

Alussa I:

 

1.12.2015

Johdanto+loppusanat: Tämä lähes 100-sivuinen kooste on sisällöltään seuraava:

 

I         ALUSSA

s. 1-18          Jumala on "Rakkaus"

s. 18-23         Usko/tieto ym. kysymykset

s. 25-35         Onko Jumala olemassa?

 

II         MISTÄ JUMALA TULEE

s. 1-16         Mistä "Jumala" tulee - sanastovertailu I (FU-baltt.kielet)

s. 16-33          Mistä "Jumala" tulee - sanastovertailu II (IE+muut)

s. 34-45          "Lopputiivistelmä 8.9.2015" + Lähteet

s. 46-62         Liite: "Soidinmenot"-musiikkisanueen tiivistelmä

 

Ympyrä sulkeutuu, kun "Jumala on rakkaus" -alku päättyy soidinmenot-sanastoon.

Sinne väliin olen yrittänyt hahmotella oman maailmankatsomukseni kokonaiskuvaa. Olen katsonut sen tuomista esille rauhoittaakseni mieltäni yrittessäni vastata itselleni 60-luvun alkupuolella asettamiini kysymyksiin tehtävästäni ja paikastani maailmassa näiden vuosikymmenien aikana, jotka olen saanut asiaa miettiä.

 

Mitä olen löytänyt? En mitään, mitä voisin tyrkyttää toisille totuutena. Olen vain luonut erään teoreettisen mallin lukemattomista mahdollisuuksista. Sen perustana on kuitenkin muutamia yleisesti hyväksymättömiä ajatuksia:

 

- Käsitys kaiken olemassaolevan "elävyydestä", jolloin mittapuuna on (kyberneettisten) systeemien kyky vastaanottaa ja lähettää viestejä. Tällöin probleemaksi muodostuukin "kuolleen" maailman löytäminen, koska kaikki "elää" ja on siis osa universaalia jumaluutta.

         - Käsitys kaiken keskinäisestä sukulaisuudesta, samanarvoisesta "veljeydestä" em. pohjalta.

- Käsitys hyvän ja pahan samamanarvoisesta kuulumisesta kaikkivaltiaan jumaluuden piiriin. Jos jumaluuden ulkopuolelle erotetaan jotain, ei määritelmä "kaikkivaltiaasta" voi enää loogisesti pitää paikkaansa. Samalla se tuo esiin kysymyksen "hyvien" tekojen "pahoista" seurauksista jne. - loputtomiin.

         - Em. kysymys on varmaan kompastuskivi useimmille meistä. Siitä irti pääsemisessä auttaa kenties kysymys: Mikä on tärkeintä ihmiselle elämässä? Vastauksen löytäminen aiheutti ainakin minulle aikoinaan sivujuonteen, joka liittyi universaaliin oikeudenmukaisuuteen:

Tehtävän täytyy olla sellainen, johon kaikilla on samanarvoiset, yhtälaiset lähtökohdat. Tällöin - heti kättelyssä - sivuun joutuivat käsitteet älykkyys, fyysinen kunto, varallisuus, elettävä aikakausi, asuinpaikkana oleva maailmankolkka luonnonolosuhteineen, kaikki, mikä riippuu sattumasta. Jäljelle ei jäänyt juuri mitään. Se mitä jäi, oli ainoastaan PYRKIMYS oman elämäntehtävänsä toteuttamiseen (oli se sitten mikä tahansa).

         Em. määritelmä toi välittömästi uusia lisäkysymyksiä, joita yritin ratkoa mm. "laajenevan vastuun" käsitteellä. So. mitä enemmän yksilö toimii "korkeaan" moraalin mukaisesti saamansa kasvatuksen ja omien rutiiniensa mukaisesti, sitä vähemmän hän on enää itse "vastuussa" ("ansioitunut") kyseisistä "hyvistä" teoista.

- Toinen tähän yhteyteen kuuluva kysymysesimerkki on: Oliko Jeesuksen ristiinnaulitseminen hyvä vai paha teko? En usko jäljellä olevan elämäni aikana tapaavani ihmistä, joka pystyisi objektiivisesti ja lopullisen uskottavasti vastaamaan kysymykseen jommalla kummalla sanalla.

- Käsitys vähintään kahden samanarvoisen subjektiivisen todellisuuden minimistä yhden objektiivisen todellisuuden sijasta. Tällöin viestin lähettäjän ja vastaanottajan todellisuudet ovat yhtä päteviä ennen ja jälkeen viestin vastaanottamisen ja sen sisällön ymmärtämisen vastaanottajan rajallisen ja subjektiivisen muistiarkiston pohjalta.

- On siellä muutakin - mm. käsitys uskon ja tiedon samanarvoisuudesta:

Kaiken lähtökohtana voidaan pitää myyttiä Paratiisista: Syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta ihminen ei pelkästään - ihmiseksi tullakseen - itsenäistynyt irti Jumalasta - huomattuaan ajattelevansa eri tavalla, vaan alkoi tietää pelkän uskomisen sijasta. Einstein ja Wittgenstein tajusivat viime vuosisadan puolella, että tiedon suhteen kysymys on pelkistä sopimuksista ihmisten välillä. Lopulta on kysymys vain todennäköisyyteen perustuvasta uskosta, sillä absoluuttinen tieto näyttää ikään kuin perustuvan vain sopimuksiin.

Tämä tekee mahdolliseksi ymmärtää "pyörivän majakkavalon" paradoksin: siitä kokemuksen saavien vastaanottajien "uuden tietoisuuden" ketju etenee yli-valonnopeudella sanoman leviämisen suhteen, mutta tietoisuus ketjusta perustuu puhtaasti uskoon, sillä mikään reaalinen ei etene vastaanotajien spiraalinmuotoista ketjua pitkin. Silti me "tiedämme", että sekunnissa 360° pyörähtävä valonsäde kohtaa spiraalimaisesti laajenevan vastaanottajien ketjun suoran valonsäteen vasta ennättäessä oman säteensä päähän.

 

- Tässä yhteydessä jätän käsittelemättä ainakin seuraavia asioita:

         - Kaaoksen ja hiljaisuuden samuus, mikäli katsotaan asiaa informaation näkökulmasta. Aihe kuuluu musiikkiartikkelieni piiriin. Siellä sitä on käsitelty (kuulijalle) liian yksinkertaisen ja liian monimutkaisen musiikin yhteydessä. Molemmissa tapauksissa yleisö poistuu, ellei itse tartu ohjaksiin ja "pane paremmaksi".

         - "Homeopaattinen" käsitys informaatiosta: Mitä harvinaisempaa jokin informaatio on, sitä enemmän se painaa merkitysvaa'assa. Mitä enemmän jotain informaatiota on tarjolla, sitä vähämerkityksellisemmäksi se muuttuu sen kärsiessä inflaatiovaikutuksesta.

         - Edellinen on sidoksissa mahdollisuuteen "ensimmäisen kokemuskerran" merkityksestä. Sille on zapotek-intiaaneilla olemassa jopa oma kieliopillinen verbinmuoto. Jotain vastaavaa on saamenkielissä, joissa ainoana eurooppalaisena kielikuntana on dualistinen yhdessätekemisen muoto.

         - Absoluuttisen aikakäsityksen katoaminen "analogisen" ajan astuessa tilalle. Asiaa olen myös käsitellyt muissa yhteyksissä. Lyhyesti sanottuna jokaisella informaatiolla on oma aikajanansa, joka polveilee meidän "aikamme" ja "paikkamme" välimaastossa. Kuhunkin informaatioon sidottu aikajana on kuin ääniraudan yksi värähdys. Värähdyksiä sekunnissa on niin paljon, että tajuntamme vastaanottaa vain kokonaisuuden.

Jos informaatiotyypin "nimi" vastaa sanoman lähettäjää ja sen kokeminen sanoman vastaanottajaa, niin kysymys on informaatiotodellisuuden dualistisesta luonteesta. Siinä todellisuudessa ovat käsitteet "menneisyys-nykyhetki-tulevaisuus" aina vain subjektiivisia, yhteen informaatiolajiin (syntyminen, kuoleminen jne.) sidottuja, joten ne risteilevät kokijasta toiseen pomppien yhteisen "reaaliaikamme" sisällä. Asia on liian monimutkainen tajuttavaksi parista lauseesta. Itse olen vasta tajuamisen alkumetreillä.

         - Asia on monimutkainen käsittää, koska "lähettäjä" on tässä tapauksessa vain oman mielemme luomus. Eihän taida olla muuta "kuolemaa" kuin koettu kuolema ja siitä puhuvien usko siihen - siinä määrin kuin sitä on olemassa.

         - Kieli: Alussa oli Sana... Mitä tutumpaa kieli on osapuolille, sitä yhteensulautuvampia ne ovat. Vastakkaisesimerkki: Jos lintu ja lentokone törmäävät yhteen, on se osoitus siitä, että ne eivät puhu samaa "kieltä". Yhteisen kielen puute ilmenee sotina, fyysisenä erilaisuutena. Maailman monimuotoisuus on osoitus kielten moninaisuudesta. Yhteisen kielen löytyessä kaikki sulautuu kaikkeuden "jumaluuteen".

 

- On siellä muutakin, mutta jätän sen lukijan pohdittavaksi. En halua tarjota valmiita ratkaisuja, mutta näytän erään mahdollisen tien, jota pitkin voi kulkea ja löytää uusia näkökulmia. Tämä kaikki säilyttäen kunnioituksen kaikkia muita näkökulmia kohtaan, sillä jos pitää todistaa, niin on todistettava kaikki "kiviä ja kantoja myöten".

Harva meistä pystyisi siihen, joten muistetaan olla nöyrästi iloisia omista harhoistamme.

 

Lopuksi päästään alkujen alkuun:

 

Miksi juuri Rakkaus olisi niin tärkeä sana tässä yhteydessä?

Sanojen etymologioita tutkiessani törmäsin jatkuvasti kakseuden johtavaan asemaan jopa jumala-sanueissa. Ensimmäisiä löytöjä oli jum-sanueen liittyminen gemini-sanueeseen ja sen seurauksena oleva "hedelmöityminen" ainakin turkkilaiskielistä lähtien. Se huipentuu latvian Jumal-Jumis-jumaluudessa, jonka symbolina on kaksi yhteenkasvanutta viljantähkää. Toinen haara taas yhdistää arabian jum/amo -sanassa sokeuden antiikin side silmillä olevaan Amor-jumaluuteen. Se johtaa suoraan paradoksaaliseen maailmaan - rakkauden lumen lailla sokaisevaan valoon, joka heijastuu vielä Värmlannin karjalais-savolaismetsiköissä myyttinä Jumin sokeista kaksoisveljistä nuolineen.

Sanastot puhukoon puolestaan. Kysyn vain lopuksi: Onko "parittelussakin" kysymys kahden samanarvoisen todellisuuden kohtaamisesta ja ymmärryksen laajentumisesta = ymmärryksien yhtymisestä sitä kautta? Jos rakkaus tässä kohden osoittaa logiikkaa "1 + 1 = 1", niin yhtä hyvin voitaisiin sanoa rakkauden hedelmän osalta: 1 + 1 = 3!

Luonto näyttää toteuttavan eri tilanteissa tämän tyyppistä logiikkaa.

 

Olisiko niin, että kaikkein korkein aarre on kätketty kaikkein parhaimpaan piiloon - naamioimalla se kaikkien halveksimaksi seksuaalisuudeksi, jonka ymmärtämiseen tarvitaan ajan kypsyminen. Tämä tuli mieleen tajutessani kuinka tiukasti vaiettu on se jumalallinen maailma, joka avutuu unkarin gyümölcs 'hedelmä' -sanassa yhtä lailla kuin joulun Christmas-sanoman salatun merkityksen raottuessa kreikan sanoissa

χrŋsıs         (mm.)         'sukupuoliyhteys; käyttäminen, viljeleminen (aviollisesta yhteydestä)'

χrísma          '(pyhä) voide; (viime) voitelu; vihkimys' > khrīsto’s ’voideltu’

         ~ "voideöljy, jolla voideltiin ja virkoihinsa vihittiin pappeja, kuninkaita ja          profeettoja.  Viittasi pyhän hengen vuodattamiseen, voimien saamiseksi          virassa. Jumalan valtakunnan jäseneiksi ottamisessa".

kríma                  'synti, vahinko' ~ lat. cremā're 'polttaa' ~ bulg. χréma 'nuha, flunssa'

         >? E. crime ’rikos’; cream 'kerma'

χrŋsmòs         'oraakkelivastaus' ~ ~ ~ ennustus lapsen syntymästä?

                  ~ Schrevelii: χrŋsıs, Poet. pro χrŋsmos = oraculum

χrŋstología         ’lempeä, suloinen puhe (pahassa merkityksessä) (Room. 16:18)

Tämän sanoakseni minun oli kirjoitettava tämä - jätettyäni elämäni varrella monta tärkeää tehtävää tekemättä ja aiheuttaen huolta lähimmäisilleni. Toivottavasti tämä koosteeni kelpaa jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi - sekä vaimoilleni että myös lapsilleni. Ehkä muut lukijat saavat aineistosta virikkeitä oman elämäntaipaleensa tienvarsikoristeiksi. Ei minunkaan oma polkuni näin taaksepäin katsottuna ole ollut pelkkää kivikkoa, vaan ojanpientareilla on jokunen kukkakin siellä täällä tienvartta koristamassa.

2.12.2015         Yöllä heräsin siihen, että anteeksipyynnön ohella on myös olemassa kiitos. Kiitän - kaikkia lapsiani kärsivällisyydestä isän poissaoloa kohtaan, ensimmäistä vaimoani, poismennyttä Anjaa uskontoa koskevien keskustelujen käymisestä 1960-luvulla, toista vaimoani Ritvaa päiväkirjojeni ensimmäisestä konekirjoitusversiosta 1970-80 -luvuilla ja Karhutaivaaseen jo siirtynyttä Salme-siskoani 80-luvun keskusteluista sekä nykyistä vaimoani Eneä 90-luvulta alkaneiden sanojen etymologioita ja yleistä filosofista pohdiskelua koskeneiden keskustelujen käymisestä. Ilman heitä olisin ollut hukassa. Minun kanssani he puolestaan ovat aika ajoin olleet melkein...

 

 

1.-2.12.2015         Jyväskylä

Ilpo Saastamoinen

Siriuksen (henkisyys) ja Pluton (materiaalisuus) lähestyessä 9.12.2015 oppositiota l. vastakkaisasetelmaa ennen 250 vuoden taukoa.

 

 

25.2.89        

Minä kirjoitan seuraavaksi kirjan,

vaikken vielä tiedä,

mitä sen sisältö tulee olemaan -

käsitteleekö se musiikkia

vai elämää.

Sillä minun on saatava se näyttämään

itse elämältä.

 

Ja tämä tieto

vapauttaa minut päiväkirjojeni kahleista -

lopullisesti.

 

Sillä jos minä kirjoitan

päiväkirjani ulos maailmalle,

on sen soitava,

soitava niin,

kuin itse sen olisin säveltänyt.

Ja sen on kuulostettava musiikilta,

vaikka siinä olisi vain (pelkkiä) sanoja.

[jollekulle

ilman tuulta...]

 

Näin se on nähtävä,

jotta sen voisi kuulla,

jotta hongat alkaisivat ensin huojua,

sitten humista

kuin ikivanha sävel -

veden sisältä soivana

tuulen näppäillessä veden herkkää kalvoa,

kieltä ja ruumista.

 

Minusta tulee välittäjä, sutenööri,

joka saattaa musiikin ja elämän

takaisin toistensa luo.

Ja ne tulevat olemaan yhtä,

niin kuin vain kaksi rakastavaista,

jotka ovat kauan olleet erossa toisistaan,

mutta jotka eivät tavatessaan

edes muista koskaan olleensa erossa.

 

Ja näin aika menettää merkityksensä,

sillä vain vanha vuosi

voi vaipua hautaan asti.

 

 

 

 

 

 

"JUMALA ON RAKKAUS"

 

ALUSSA:

 

Käytän Jyväskylän Paraseuran 26.1.2015 esitelmäni (21.8.2015 lähtien) uudelleen käsiteltyä lähdeaineistoa,  jonka originaali on luotu 24.5. - 19.12.2014 - pääosin vanhemmasta aineistostani. Hajanaisiin päiväkirjamerkintöihin olen pyrkinyt laittamaan kirjoituspäivämäärät.

 

Koska koko aihepiirin sumeus on leimaa antavana piirteenä aineistossa, esitän seuraavassa parikin erilaista aineiston jakotapaa, joita kumpaakaan en sellaisenaan ole käyttänyt, mutta jotka antavat viitteen siitä, mistä asiasta on kysymys ja kuinka moniselitteinen se on. Kooste on siis eräällä tavalla tarkoituksellisesti keskeneräinen. Mutta niin on elämämmekin, kun siirrymme eräänä päivänä "tuonilmaisiin" ja Tuoni päättää työskentelymme, joka tämän aiheen parissa henkilökohtaisesti on alkanut (muistiinpanojen muodossa) joskus 60-luvun alkupuolella. Tuolloin aloin opettelemaan olemaan tietämätön yksityisen teon kaikista syistä ja seurauksista. Pääteeman voisi tiivistää tuolloin* esittämääni kysymykseen: Oliko Jeesuksen ristiinnaulitseminen hyvä vai paha teko?

[*Ks. kotisivujeni "1960-2013 Uskontomietteet" > 17.11.65]

 

Seuraavassa ovat nuo kaksi ehdolla ollutta aiheen rakennemallia:

1)         Mitä Jumala on/tarkoittaa? - Filosofian/logiikan näkökulma

2)         Mistä Jumala tulee? - Jumala-sanan etymologia vastakohtineen

3)         Miksi jumala on "me"? - Hyvän ja pahan ykseys / Kaikkeus jumaluutena

4)         Jumala on Rakkaus - Soidinmenojen yhteys kaiken sukulaisuuteen

 

tai:

 

"Lopputiivistelmä 26.8. - 7.9.2015"

"Mihin minä uskon?" Jos haluan ymmärtää tyydyttävästi, mitä "Jumala on rakkaus" -lause tarkoittaa, on minun kyettävä liittämään se muuhun maailmankuvaani, uskomusjärjestelmääni. Tämä johdattaa meidät ajattelemaan itseämme - paisi persoonallisena yksilönä - myös yhteisön jäsenenä ja - vielä laajemmin nähtynä - osana ympäröivää luontoa. Ainakin jälkimmäinen lienee jopa mahdotonta, ellemme tunne jonkinasteista sukulaisuutta koko universumin kanssa. Tästä puolestaan on van lyhyt askel enää sukulaisuuteen yhden kulttuurimme peruskäsitteen - Jumalan - kanssa. Jos taas kaikkeus on yhtä kuin 'me', on kyseenalaista jakaa olevaista kahtia käsitteillä hyvä/paha, usko/tieto, tai jumala/ihminen (~ jumala/maailma) jne.

 

Jos 'minä' ja 'me' ovat yhtä tärkeitä puolia meissä, ilmenee se koko ajattelumme syvimmillä tasoilla. Näitä tasoja etsiessäni olen kielen kautta, sanojen opastamana päätynyt - musiikkitermeistä käsin - soidinmenojen viitekehykseen. Siinä rituaalissa yhtyvät niin seksuaalinen parittelu kuin kaksinkamppailu kilpakumppanien välillä samassa tilanteessa, prosessissa, jonka symbolina voisi pitää kolikon kahta puolta; jos jompikumpi puuttuu, ei tilanne ole täydellinen. Ennalta arvattavalla säännöstöllä, traditiolla (kieli/musiikki, tanssi, koristeellisuus) koetaan yhteisyys, ryhmäidentiteetti naaraan kanssa, kun taas kilpakumppanit hätistellään kauemmas ennalta arvaamattomilla liikkeillä symbolisessa taistelussa. Paradoksi tässä on se, että taistelulaulut näin ovat osa soidinmenojen kokonaistapahtumaa.

Miksi puhun tässä yhteydessä jumalasta ja soidinmenoista samalla henkäyksellä? Siksi, että ihmisen rituaalisessa suhteessa jumalaansa on yllättävän paljon soidinmenopiirteitä. Siinä on mahdollista kuvitella shamaanin toiminta puhemiehenä, välittäjänä, kun taas etymologisesti jumala-sanueet hämmästyttävässä määrin näyttävät olevan sidoksissa kakseuteen ja paritteluun, kuten sanasto-osuudessa olen pyrkinyt osoittamaan.

 

Jos parisidos on ymmärrettävissä näin laajana käsitteenä, ei ehkä ole tarpeellista enää puhua syysuhteesta moraalin yhteydessä, vaan voimme olettaa, että myös hyvä ja paha ovat toistensa loogisia kääntöpuolia: jos toiselle annetaan määrittelevä nimi, on toinen jo luotu samalla hetkellä, koska nimen sisältö on ensin erotettava jostain, joka myös tarvitsee oman nimensä, koska se jää tuon jo nimetyn "hyvän" ulkopuolelle .

 

 

 

JUMALA ON RAKKAUS

 

Kokonaisuutena tämän aineiston tarkoituksena ei niinkään ole antaa vastauksia vaan pikemminkin tarjota kysymyksiä, joita ei ole aikaisemmin esitetty. Ne puolestaan saattavat johtaa uudenlaisiin näkökulmiin, ikuisessa vastausten etsimisessämme. Ehkä vastaus on itse asiassa juuri matkalla olossa, ei siellä missä tie päättyy.

Koska Mistä "Jumala" tulee? -sanaluettelo on lyhennelmä, josta olen poistanut jo nyt suuren osan materiaalista, on alkuperäisempi, laajempi, noin 100-sivuinen versio nähtävänä kotisivustollani nimellä "Jumala I-V".

Mielestäni on järkevämpää lukea ensin tämä, jottei aika kuluisi hukkaan tuota mainitsemaani laajempaa kokonaisuutta läpi kahlatessa. Siihen voi perehtyä myöhemmin, jos aihe kiinnostaa riittävästi.

 

Kotisivuston sanastokoosteesta puuttuu kuitenkin kokonaan filosofinen pohdiskelu, joka tässä on mukana. Suurin ero on filosofian (tai teologian) piiriin kuuluva kysymys Jumala-maailma-ihminen -suhteesta, jota kysymyksenasettelua on yritetty luodata koosteeni alkuosassa sekä sanaston loppuun sijoitetussa osuudessa, joka käsittelee pääaineistolle vastakkaista 'sumeaa' näkemystä jum-sanaston puitteissa.

Lisäksi on lyhyt viittauksenomainen katsaus God-Gott-sanueen piilomerkityksiin, joista ilmenee, kuinka lähellä samanlaista suhdetta rakkaus-käsitteeseen on myös tällä toisella jumala-sanueella.

On merkillepantavaa, kuinka  jum-sanueeseen sisältyy samanaikaisesti eri kielissä myös sen oma vastakohtaisuus. Tätä olen toisaalla yrittänyt selittää taloudellisen kielenkäytön periaatteella, so. vastakohtaisuuksia ilmaistaan myös toisiaan muistuttavilla sanoilla, jolloin vältytään muistitilan tarpeettomalta käytöltä. Kolikon kääntöpuolen tulee siis jotenkin muistuttaa omaa vastakohtaansa, jotta ne kytkeytyisivät helposti yhteen. [Esimerkkinä tästä on epä -alkuliitteen käyttö.]

Jos siis jum merkitsee valoa ja elämää, niin sillä tulee myös olla pimeyteen ja kuolemaan liittyviä assosiaatioita. Tämä varmistaa mahdollisuuden kielen luovaan käyttöön.

 

Alkumatkan mietteitä [valmistamassa tietä 'Herran' tulolle]

- kirjoitettu joulupyhinä 1997:

Suomessa jum-sanue ilmenee elämä/ilma -pohjaisena, mutta erityisesti ’olemisena’. ’Me oomme lapsia Suomenmaan...’ On vaikeaa nähdä aluksi mustaa valkoisena, kun on tottunut toiseen. Mutta jos menee kodan takaovesta ulos, näyttää kaikki toiselta todellisuudelta. Siinä todellisuudessa tämä sanasto kytkeytyy yhteen ihmiskunnan vanhimmista taruista, Paratiisikertomukseen. Latinassa se on ’alma’ so. ’tieto’, mutta unkarissa alma = omena* ja álom = uni.

Olevaisen siemen, tieto on siis joko unta tai unessa. Harhaa kaikki tyynni...

 

Saamelaisten dualistinen jin-jang -näkemys näyttää heijastuvan ajatuksessa, jonka mukaan ’mitä suurempi jumaluus, sitä raadollisempi on sen maallinen symboli so. jumaluutta koskettava riitti tai rituaali. Hyvä esimerkki on Meandas-peuran myytti, jonka pohjana on näkemys koko olevaisuuden hedelmöittämisestä talvitaivaan tähtikartan tasoisessa suuruusluokassa. Toteutuksena olivat Seitajärven keväiset alastomuusriitit tyttöjen suopungilla pyytämisineen.

Jos kysymyksessä oli Jumi, taivaan korkein kaksoismuotoinen yhdynnän jumaluus, siveltiin puun juuresta tehty ylösalaisin oleva juurakko talilla ja verellä falloksen symboliksi. Epäilemättä kristinuskon edustajien oli aika vaikea nähdä tässä mitään hyvää, koska heillä oli vain yksiulotteinen ’objektiivinen’ maailmankuva.

Saamelaisilla sen sijaan kaikki ilmeni kakseutena, kaksinapaisena - jopa kielioppia myöten duaalimuotoineen. Heillä erikoishuomion ansaitsevat asia joita ’sin(ä)’ ja minä’ teemme yhdessä. On aivan eri asia olla erossa maailmasta yksin tai kaksin.

 

Sama ilmenee musiikissa siten, että hyvällä joiulla saattaa olla ainakin kaksi hyvää alkua, mutta myös kaksi eri lopetuspaikkaa. Aloittaminen ja lopettaminen tapahtuu aina hyppäämällä ’vauhdissa’ laulun virtaan - eri paikasta kuin missä teoreettiset fraasien alku tai loppu sijaitsevat. Dualismi vallitsee myös kaksi- ja kolmejakoisten iskualojen vaihtelussa sekä sanojen kaksiselitteisyydessä piilotasoineen.

 

 

Kakseus - Rakkauden peite vai Rakkaus Kakseuden peittona?

 

Jumala-termi näyttää olevan tekemisissä rakkaus-sanastoon tavalla tai toisella.

10.7.2014:          Kun siirrymme musiikkitermien perustaan - soidinmenosanastoihin, huomaamme, että kaksoisuus on yksi parittelu-termin tunnusmerkeistä. Paratiisi-tarinankin yksi keskeisiä myyttisiä sisältöjä  on huomio, että keisarilla ei ole vaatteita...

Läpi aineiston on leimaa antavana piirteenä kakseuden esiintulo sen kaikissa muodoissaan - toisaalta naisen ja miehen välisenä suhteena ja toisaalta "hyvän" ja "pahan", valon ja pimeyden välisenä kamppailuna. Tämä tapahtuu mystisenä vastakohtien ykseytenä ulkoasultaan samanlaisten sanojen merkitystasolla. Mystisimmillään tämä asetelma ilmenee antiikin Amor-tarussa, joka näyttää ulottaneen vaikutuksensa Karjalan korvista Värmlannin suomalaismetsiin saakka.

On siis aiheellista kysyä: Kumpi näistä kahdesta on kaikkeuden ydin? Vai ovatko nekin jin/jang -pari? Onko näin kysymisessä mitään mieltä, vai kannattaako se jättää avoimeksi?

 

Mutta ei tässäkään kaikki:

Jumala-käsitteen osoittautuminen rakkaus-pohjaiseksi sanueeksi vie ajatukset yleisemminkin vaihtoehtoon, että jumaluus, parisidos ja soidinmenot ovat koko elämällemme suuntaa antava käsite, joka on uskontojen ym. korkeakulttuurien avulla rakennettu yhdeksi ihmiskunnan tarkimmin varjelluista salaisuuksista, joka kuitenkin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa pyrkii tulemaan esiin alakulttuureissa - estely-yrityksistä huolimatta.

- Käsittelen rakkautta tässä yhteydessä sen kaikissa olomuodoissa täysin neutraalisti, koska pystyn jo käsittelemään aihetta kiihkottomasti, ilman peiteltyjä taka-ajatuksia.

Kun puhun tässä yhteydessä rakkaudesta, en suinkaan tarkoita seksuaalisen rakkauden nostamista esiin, vaan puhun siitä laajemmassa mielessä, joka sisältää tällöin myös sukulaisrakkauden kaikkea elävää kohtaan. Ja "elävä" tarkoittaa minulla kaikkia kyberneettisiä systeemejä, joilla on viestin lähetys- ja vastaanottokyky sekä muisti, jonka kautta informaatio suodatetaan, käsitellään ja muunnellaan. Alkeishiukkaset täyttävät minulla myös tämän määritelmän, jolloin kysymykseksi muodostuu, mikä yleensä ottaen on "kuollutta" todellisuutta. Koska kaikki mielestäni elää, on kaikki osa universaalia jumaluutta, jolloin tunnen sukulaisuutta jollain tasolla kaikkea ympärilläni ja itsessäni olevaa kohtaan. Tällöin ollaan lähellä "elämän kunnioitusta" mutta myös kaiken kattavaa rakkauden tunnetta. Sen ulkopuolelle jää vain kaikkeus, joka vielä ei ole osa ymmärrykseni piiriä.

 

Seksuaalisten sisältöjen avoin esiin ottaminen,

Itsesensuuri tässä asiassa on vuosisatoja estänyt läpikotaisin rehellistä sukupuolisuuden käsittelyä ja ymmärtämystä tieteessä. Tuota asennetta on pidetty jopa sivistyneisyyden mittapuuna, vaikka kysymys on ollut veteen piirretystä viivasta. Sitä ei ole voitu edes pohtia julkisesti. Kun mennään toiseen äärimmäisyyteen, niin heitän haasteeksi käsityksen, jonka mukaan koko kielenkäyttömme on syntyjään soidinmenokäyttäytymisen laajentumaa, jolloin sanojen alkuperäinen juuri olisikin mahdollisesti  soidinmenokäyttäytymisessä. Tähän matematiikkaan perustuvaan todellisuuteen kuuluvat niin kuukautisten laskenta kuin hedelmällisyyden ajanjaksot sekä raskauden kestot yhtä lailla kuin saaliseläinten kiima-aikojen seuranta ja lohen nousu kutujokiin - viljakasvien pölytysajoista puhumattakaan.

Ehkä tämä kaikki on ollut juuri tärkeytensä vuoksi julkisuudelta salattua - yhtä lailla kuin symbolikielen käyttöä on tarvittu, kun ei ole haluttu lasten ymmärtävän aikuisten keskinäistä puhetta tietyistä asioista.

Uskonto voi huoletta saarnata rakkauden suuresta merkityksestä, kunhan se ei vaan kerro, mitä se käytännössä tarkoittaa.

 

Joudun ehkä sivuamaan itsesensuurikäsitettä siten, että siinä saattaa piillä kompastumisen vaara sellaiselle, joka on tottunut elämään perinteen ahtaalla polulla. Joudun nimittäin sivuamaan Jumala-sanueen yhteyksiä rakkaus-sanueisiin mutta myös rakkaus-sanueen yhteyksiä synti-sanueisiin. Nämä alueet ovat historiassa osoittautuneet tabuiksi, joita ei pidä missään nimessä sotkea toisiinsa. Mutta sanat itse osoittavat aivan jotain muuta. Enkä halua piilotella noita näkymiä.

 

Kaksoisuuteen perustuva

lähtökohtaoletus on muotoutunut musiikkitermien mahdollisesta osoittautumisesta pohjautuviksi soidinmeno-sanueeseen kaikissa kielissä [Ks. mm. kotisivuston "Kieli - etymologiat > Soidinmusiikki 1-18 ~ á 20 s.]. Olisi siis luonnollista, jos Jumala-termi osoittautuisi olevan tekemisissä rakkaus-sanastoon tavalla tai toisella. Tällöin "kakseus" nousee erityisen huomion kohteeksi.

Shamaani-sanueen juuria selvitellessäni näkökulmaksi hahmottui shamaanin tehtävän paljastuminen mahdollisesti puhemiehen, naittajan rooliksi ihmisen ja jumaluuden välillä - tosin ilman soidinmenojen seksuaalista viitekehystä. Intialaisessa musiikissa asteikon 4. (5.?) sävel sam-vādi ('Mitklinger') edustaa visiirin (wazir 'ministeri, neuvonantaja, sanansaattaja, delegoija, konsultoija') ominaisuudessa perussäveltä sitä jäljitellen oman tetrakordinsa perussävelenä. Pääasiaksi osoittautuu kahden erillisen yhteensovittaminen so. ymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden lisääntyminen kahden erillisen välillä. Rauhanneuvottelut eri ryhmien välillä osoittautuvat tässä kontekstissa samanlaiseksi soidinmenojen jatkeeksi yhteiskunnallisella tasolla.

 

Viime kädessä on minusta alkanut näyttää siltä, että loppuun saakka tutkittuna kaikki sanat muuntuvat lopulta rakkautta käsitteleviksi sanueiksi. Tällöin ei ole enää eroa fyysisen ja psyykkisen rakkauden, Eroksen ja Amorin välillä, vaan kaikki olevainen tajutaan vähitellen samasta juuresta lähtöisin olevaksi, osaksi äärettömän laajaa minuutta, jonka osat ovat vain naamioituneet erillisyydeksi.

Tämä näkökulma antaa uuden syvyyden niin Kalevalan Kullervo-tarulle kuin monelle muullekin myytille. Oikeastaan lieneekö lopulta olemassa muuta rakkautta kuin universaali rakkaus, jossa eri osat ovat vain lumetta.

 

Pohdinnoissa vilahtavat näkökulmat jumalallisen ja seksuaalisen rakkauden samuudesta tulee siis tulkita hyvin syvän tason ilmauksiksi - tason, jossa fyysinen ja psyykkinen rakkaus eivät tunne enää sellaista keskinäistä (moraalia koskevaa) arvojärjestystä, mitä länsimainen uskonnollinen filosofia on kautta aikojen

esittänyt todisteena länsimaisen kulttuurin ylempiarvoisuudesta verrattuna muihin maailmankatsomuksiin. Tänä päivänä näemme, mihin se on johtanut, kun vertaamme sota- ja rakkauselokuvien sensuuriperiaatteita, joissa kuudentena käskynä näyttääkin olevan: Älä rakasta.

Tästä syystä en koe millään tavalla jumalanpilkkana sitä, jos Jumala-sanue osoittautuu eräällä tavalla Amor-myytin muunnelmaksi, joka huipentuu suomalaisessa kansantarustossa sokean Jumin jousiammunta-mytologiaan (~ japani: yumi ’Bogen, Bogen schiessen’ = 'jousi; ampua jousella'). Siinä myytissä yhdistyvät myös parisidos, joka ilmenee Gemini-sanueessa ja sen muuttuessa vähitellen hedelmäksi (ven. izjum -rusinaksi ~ unk. gyümölcs         = hedelmä; hengentuote), so. jumi-liitokseksi.

Se, kuinka sumea käsite tuollainen parisidos on, näkyy symbolisesti sanaparina valo/sokeus, joka pelkistyi arabian sanapariksi amo/jum, jotka molemmat ovat samaa merkitseviä sokeuteen liittyviä kieliopillisia muotoja. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin, että Amor-rakkaus voi jum-sokaista ihmisen samalla tavoin kuin ihminen voi tulla "lumi-sokeaksi" lumene-valosta. Vain tätä kautta ymmärrämme, kuinka syvälle Karjalan korpiin ja Värmlannin suomalaismetsiin on ratkaisemattomana mysteerinä jälkimaailman ihmeteltäväksi piiloutunut myytti sokeasta, nuolia ampuvasta Amor-Jumista.

Jos Em-Amor ja Jum osoittautuvat tällä tavoin sukulaisiksi, rakkaus-kolikon käänteispuoliksi, niin mikseivät kaukaistenkin eri kielten sanat myös tulla jumalten juhliin - hieros gamokseen, joissa arkielämän kadulla toisiaan tuntemattomat ventovieraat osoittautuvat tulleensa sukulaisten luo kylään morsiamen tai sulhasen vieraina.

Vastakohtaisuus tässä puurossa saattaa osoittautua yhdeksi sukulaisuuden merkiksi, Janus-kasvoiseksi mysteeriksi. Saattaa olla, että ajattelun ekologia syntyy kyvystä saada vastakohdat muistuttamaan toisiaan ja siten saada tuo maailma pienempään muistitilaan kuin jos ne olisivat täysin erilaisia sanoja keskenään.

Samalla tulee ymmärrettäväksi, että tämän näkymän avoin seksuaalisymboliikka on estänyt kirkonmiehiä korostamasta Jumala-sanueen etymologioita, koska sitä ei voi esittää ilman näiden näkymien paljastumista. Ne voidaan paljastaa vain, jos ne voidaan sitoa maailmankuvaan, joka on moraalisesti vähintään yhtä korkeatasoinen kuin se kuva, jonka kristinusko on meille vuosituhansien ajan tarjonnut.

Jotta neutraliteetti säilyisi, en tarkoituksella ole korostanut erilaisia näkymiä, joita itse pidän tärkeinä. Esittelen vain tuota perusmateriaalia, joka assosiaatiomaailmasta avautuu, jos siihen uskaltaa avoimesti sukeltaa. Tuo sukeltaminen edellyttää uskoa, että kaikki kielet ovat pohjimmiltaan samaa vettä, sukulaisia keskenään. Jos lähdemme erillisyyden tielle kielitieteellisten säännöstöjen saaristoon, on vastassa loputon karikko, johon jäämme kiinni loppuelämäksemme.

 

Gemini-sanueessa soidinmenojen näkökulma on jo täydellisesti naamioitunut neutraaliin muotoon. Yritän ymmärtää kuitenkin, millä tavalla tuo naamioituminen on tapahtunut, missä vaiheessa kaksoistähkä ja Kaksosten tähtikuvio muuttuvat silmuksi, umpuksi, punerrukseksi ja hedelmäksi, ja sitä tietä aviolliseksi game-sukupuolisuudeksi.

Aihe on niin laaja, että tässä yhteydessä otan liitteeksi 90-luvulta koosteen, joka joltain osin on jo lisensiaatintyössäni Laulu-puu-rumpu 1998:

 

"Olemme dualismin ytimessä. ’Kaksoset’ -merkitys ei sijaitse enää tähtitaivaalla vaan se on myös täällä maan pinnalla. Taivaalla se on henkisen sisarrakkauden symboli, mutta täällä maan pinnalla ruumiillisen rakkauden edustajana, kahden yhtymisenä yhdeksi. Se mikä on ylhäällä, on myös alhaalla. Mysteerin julkinen ja esoteerinen, salattu puoli. Ovatko ne erillään? Ei, sillä jos toinen on näkyvissä, niin toinen on piilossa. Ja jos toinen on piilossa niin toinen on  näkyvillä. Samantekevää, kumpi on esillä milloinkin, koska toinen on aina läsnä - kolikon käänteispuolena, peilikuvana. Niin kuin alkukarhun oma kuva vedessä sen synnyttyä maailmaan.

 

Saamelaiset toteuttivat julkista puolta maallisessa muodossa, koska mysteerin syvyys, henkinen puoli oli piilossa, kätkettynä. Sitä pidettiin Saatanasta lähtöisin olevana. Mutta ne, jotka näin sanoivat, eivät ymmärtäneet. Sillä heillä oli taivaallinen, henkinen puoli näytteillä ja fyysinen puoli kätkettynä jonnekin piiloon, syvälle. Ja he luulivat siksi olevansa parempia kuin toisinpäin, nurinniskoin hyppelijät. Ja saatana juhli heidän sisällään samalla kun maailma luuli heidän olevan Jumalan edustajia maan päällä.

Juuri tämän vuoksi Kaksosiin on liitetty vaa’an ominaisuudet - tasapainohakuisuus. Kuin harakka tervatulla sillalla: Kun hyvä näkyi, niin paha oli piilossa. Ja kun paha näkyi, oli hyvä puolestaan piilossa. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi... Niin Se on, sillä minä olen Se. Sanoin lausumaton. Ja mitähän Se sanoo... Minusta?

Olen yli kahden viikon ajan käynyt saamenkielien pikakurssia työpöytäni ääressä. Ensimmäistä kertaa elämässäni parinkymmenen saamenmusiikin tutkimusvuoden jälkeen. Tiesin, että minun pitää etsiä kaikkein pienintä löytääkseni suurimman. Mutta en tiennyt tälle tielle lähtiessäni, että se oli niin pientä. Se suurin. Jossain vaiheessa tunsin jo saapuneeni taivaan porteille, linnunradan tuolle puolen. Mutta kun avasin portit, niin mitkä salit siellä olivatkaan edessä. Löysin itseni porojen seasta niiden kiima-aikana. Kehä on kiertynyt umpeen ja voin olla vain hiljaa tämän mykistävän suuruuden edessä. Tavallaan olen jo kadottanut kaiken mielenkiintoni koko asiaan, koska ymmärrän sen. 

Olen käynyt henkisesti sisällä jossain pimeältä näyttävässä tullakseni takaisin ulos valoon. Mutta yhtäkkiä huomasin, että valo olikin tuolla sisällä, kun samaan aikaan täällä ulkona vallitsee sysimusta yö. Ulkoa sisälle, sisältä ulos tässä todellisuudessa niin kuin siinä toisessakin. Tämä tutkimus on viesti jonka sain tuotavaksi henkiseltä matkaltani takaisin palatessani. Ja tätä matkalippua ei voi ostaa kioskeista. Voin ehkä sanoa nyt tietäväni osapuilleen, mitä joiku on - myös henkiseltä sisällöltään. Siksi se ei kiinnosta minua enää sillä tavalla kuin matkalle lähtiessäni. Mutta se ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Minä olen yhtynyt siihen ja me olemme siltä osin yhtä iankaikkisesti, koska tunnemme toisemme.

Mitä tarkoittaa, että ’minä olen se? Ihmisiä emme ole, jumaliksi emme kykene näköjään tulemaan, siis olkaamme käärmeitä. Länsimainen ihminen on ollut Se Itse. Käärme, joka luikerteli Paratiisiin, jossa ihmisillä jo oli kaikki tarpeellinen maailman viisaus. Me - käärme kavalsimme (petimme?) heidät sanomalla että he voivat tulla jumaliksi [alkamalla tietää]. Miten alkuperäiskansat saattoivat tulla jumaliksi, koska he jo olivat sitä. He alkoivat uskoa kuitenkin meidän sanaamme, ja alkoivat pyrkiä kohti meidän osoittamaamme jumaluutta. Me itse luikertelimme kaiken maailman viidakkoihin, vuorille ja laaksoihin levittämään hyvää sanomaamme Paratiisin lapsille. Ja nyt heidät on ajettu sieltä ulos. Ja me itse - käärmejumala - hallitsemme heitä raunioilla, mistä jumalat[kin] on karkotettu.

Kaksituhatta vuotta sitten gnostilaiset kertoivat tuosta paratiisin käärmeestä, joka sanoi tunnetun Jumalan olevan väärän jumalan. Gnostikot hävitettiin rautaisella kädellä. Ja tämä päivä osoittaa käärmeen silloin olleen oikeassa - kaksituhatta vuotta sitten. Se jumala ajoi saatanan maan päälle omakätisesti ja jäi itse taivaaseen. Niin kuin Jeesuskin ajoi saatanan pois [Maan päältäkö? Taivaaseenko? Minäkö olenko Sekö?]. Onko ajan sykli nyt kääntymässä siihen vaiheeseen, että ilo voisi tulla takaisin maan päälle ja taivas jäädä pimentoon. Ei, koska me ymmärrämme, että tämän vaihtelun täytyy tapahtua, kun aika on kypsä. Aika on kypsä sillä hetkellä, kun tiedostamme, ettemme enää ole yksin, vaan että meillä on oma käänteiskuvamme henkisessä todellisuudessa, ilmassa, oma mies-isä-vaimomme, siis henkemme. What-so-ever.

 

Saamelaiset ovat eräs viimeisiä elossa säilyneitä  todistajia siitä, kuinka tärkeää dualistinen ajattelu on ihmisille. Baabelin kielten sekasotku alkoi siitä, kun kansat kadottivat duaalimuodon kielestään, koska he eivät sen jälkeen enää voineet puhua Jumalasta. Miten he olisivat muuten voineet puhua itsestään - samanaikaisesti, kun ei ollut kieltä millä sitä ilmaista. Kun kadotimme kielen, kadotimme jumalan. Vain musiikki jäi muistuttamaan siitä kaihosta. mikä meillä itse asiassa on takaisin kotiimme. Kuin suden ulvonta. Ymmärrämme itseämme vasta sen jälkeen kun ymmärrämme sutta. Sillä me olemme itse Se. Ja Se on meissä. Suden täytyy tuntea meidän henkisyytemme itsessään  ja meidän pitää  tuntea itsessämme suden henkisyys. Vasta sitten voimme olla yhtä susien ja leijonien kanssa.

Me olemme eläimille Jumala, mutta emme välttämättä Se Oikea. Niin kuin ei kukaan muukaan, sillä Jumalallakin on oma vastuunsa maailmankaikkeudessa. Se vastuu muodostuu siitä, että Jumala ei voi olla maailmankaikkeudesta erossa vaan voi ilmetä ainoastaan itse maailmankaikkeutena. Ja se on Jumalan osa - olla tässä maailmassa [olla tämä maailma]. Jos hän on vain taivaassa, on hän poissa. Niin kuin minä olen ollut poissa perheeltäni tämän tutkimustyön ajan. Olen luullut, että tämä on niin tärkeää, että pitää olla poissa. Taivaassa. Ja lapset kaipaavat isäänsä. He haluaisivat myös leikkiä oman jumalansa kanssa.

 

Kun läksin omalla sanastonkeruumatkallani yliseen, huomasinkin tulleeni aliseen. Ja se oli minulle annettu opetus. Ja nyt olen palannut takaisin. Niin suuren ymmärryksen kanssa kuin mitä minulle voidaan antaa. Tutkijana voin vain sanoa omalle peilikuvalleni, että emme ole tienneet, mitä olemme tehneet, joten on pyydettävä anteeksi. Olemme olleet sokkoina kirkkaudessa kuullen pajatuksen tai luohtin tai leuddin tai luvv’tin tai - whatsoever - sijasta vain konekiväärien ja öljynporaustornien ja patorakentamisien ja metsien kaatumisien ääniä, koska se on parasta musiikkia mitä meille voidaan antaa. Parasta mitä ansaitsemme, minkä arvoisia olemme.

Ehkä me voisimme ansaita osaksemme hieman enemmän. Eikä se enempi ole rahaa, vaan ymmärtämystä. Mutta ymmärtämystä ei löydy, ennen kuin on tehty tarvittavat tutkimusmatkat - kukin tavallaan - jonnekin - mihin tahansa - sisälle ja sitten takaisin ulos.  Ja monta kertaa, että lopulta tuntisimme olevamme yhtä Sen kanssa. Niin teki Väinämöinen Vipusen vatsassa, niin teki Väinämöinen Tuonelassa, niin teki Orfeus Manalassa ja niin teki Jaakko herneenvartensa kanssa siinä missä Jaakob omine tikapuineen taivaaseen. Ei tarvitse lähteä kotoa ollakseen poissa. Eikä tarvitse olla poissa, vaikka onkin muualla, sillä laulu tuo aina luokse senkin joka on poissa."

 

Rakkaus:

"Ei ole ihmisen hyvä elää yksin." Kun ulkopuolellamme ei itse asiassa ole mitään "vierasta", vaan olemme sukulaisia kaikkeuden pienimmänkin pölyhiukkasen kanssa, ei suhde kaikkeuteen voi olla muuta kuin tunnetta, jota voisimme nimittää rakkaudeksi.

Tämän koosteen puitteissa haluan kuitenkin osoittaa, että seksuaalinen sisältö on sanojenkin kautta ymmärrettynä laajentunut jo alkuvaiheessa rakkaudeksi sanan laajimmassa merkityksessä. Se kulminoituu sukulaisrakkaudessa, joka täyttää maailmamme, kun olemme tajunneet, että olemme kaikki yhtä. Soidinmenorakkaus ja henkinen rakkaus ovat saman kolikon kääntöpuolet, joista yhdessä muodostuu käsite universaali rakkaus, sen ymmärtäminen, että olemme kaikki yhtä, sukua toisillemme.

Tämä asia on niin syvältä, että parasta, mitä osaan siitä sanoa juuri nyt 1.9.2015, on

aamuyöstä näkemäni uni, jossa kannoin valkeaa teuraslammasta syötäväksi. Lammas oli sylissäni aivan tyyni, ja lopulta alkoi nuolla kasvojani. Siinä kaikki.

 

Kaksoisuus on jo aivan jotain muuta, paljon laajempi kysymys kuin pelkkä sen mietiskely, ovatko suomalais-ugrilaiset (FU) ja indoeurooppalaiset (IE) kielikunnat sukua toisilleen.

 

-         Mitä se on? Se on vastakohtien samuutta. Ja kaiken pohjana meidän on pidettävä mielessä soidinmenoja. Rakkauslaulut ja sotamarssit ovat kuin saman kolikon kääntöpuolet: Kun vasemmalla kädellä kosiskellaan naarasta ryhmäykseyteen perustuvilla kosiomenoilla, hätistellään kilpailevia uroksia oikealla kädellä tiehensä ennalta arvaamattomilla yksilöllisillä sivalluksilla tai puskemisilla. Jos jompi kumpi näistä puuttuu, on poissa, on tilanne vajaa, epätäydellinen! Kysymyksessä on kolikon käänteispuolet, jotka molemmat ovat aina mukana, jos toinen niistä ilmenee...

[20.8.2015 Tässä yhteydessä en huomioi laajempaa isänmaanrakkaus-käsitettä.]

Muutama pieni katkelma äitini soidinmeno-kirjoituksista aikojen takaa:

"...Minä kuuntelen kevvään kohinoo:

on töyriin kukerrus kummoo,

sekkii soep, seon kevvää' iänistä tempoovin

ja sen suap kuulla sillon,

kun luonto Suomessa herree poes

ja talaven turkkisa heittää..."

(4/1965:) "...Muistatko, mitenkä töyret kukertelj Katajasuon kankaalla? Ne panj jos millä iänellä. Sitä olj sommoo kuunnella. Poejjat yritti niitä matkijakkii, ja - eikös ne runtit lemmenkiimassa joskus uskoneettii immeisennii kuhtuiänijä!

Entäs ne mehtäkanat, ne ne vasta mukavija olivat. Kun se Eevertti mänj yöjalakaa sen Nikkerin piijjan luo, nii uamusella mehtikanat kyselj poejjalta: "Näkkö Veikko? Näkkö Veikko? Näkkö Veikko?" Arvaahan ne, että näkhän se. Sillon ne parkasivat: "Voe perrr, oe perrr, oe perrr! Mää kottiis, mää kottiis..." Ja Eeverttihän sem minkä koevistaan kerkes.

Mitenkä se jänisjussi siellä lamminrantapajukossa iäntelj? Kevväenen kuu loihti hangille omija varjojaa. Jänisjussi siellä pensaan juuressa kevätyön kuulaassa hämärässä kuutamon kimalteessa ja hangen timanttiin
loesteessa piästelj jos minkä-laesija iänijä, joella se koetti narrata
nuaraspuolta paoloihisa.  Taeshan se sen suaha.

Kettu veijjarj ennätti konserttiin mukkaan, mut sen iänj ei ollu mitenkää houkuttelova. Huuhkaja elikkä kissapökki ja ne muuttii pöllöt, ne
puputtivat ja päpättivät ja niitäkii tok vielä sillonj olj.

Immeisen laps kuuntelj kaekkee tätä kovih herkistyneinj korvin ja taes
ottoo oppijakkii niistä kevätiänistä.

Sittehän ne tulj sulat veit. Ja kirjavat suokukot akkoneen, ja kuhav vuan
ei joskus kuultu kiirunannii erehtynneen niihim maesemii.
Ne olj aekoja ne! Ei niitä sua ennee takasi, ei vaekka itkisj..."

mutta:

...Miehet tosin sanovat, että "kun kaks akkoo riitelöö täövvellä tohinalla,

niin ne ovat kun soevat metot, ei ne niä eikä kuule mittää."

 

3.3.15                  Soidintanssi (viime yönä unessa):

Kun ryhmäidentiteetti (järjestys-traditio) syntyy naarasta kosiskeltaessa, niin yksilöidentiteettiä (kaaosta) tarvitaan kanssakilpailijoiden, urosten päihittämiseen.

Soidintanssissa nuo vastakohdat yhtyvät! Toinen osapuoli improvisoi ja toinen osoittaa kykenevänsä aavistamaan "esilaulajan" liikkeet ja seuraa niitä varjokuvan lailla - osoittaen olevansa yhtä kumppaninsa kanssa.

 

21.6.15 su         ...Tämä "vastakohtien samuus" johtaa puolestaan mietteisiin ajattelun ekonomisuudesta, jos vastakohdat muistuttavat myös kielellisesti toisiaan. Tässä ketjupäätelmien sarjassa yksi ajatus johta ajan kanssa toiseen jne. loputtomiin, ellei sovinnaisuus, ortodoksisuus, puhdasoppisuus teorioissa ja ajattelussa aseta rajoittavia aitauksia tielle. Lopulta ne johtivat ajattelun skitsofreniaan! On yhtä oikein ja todenmukaista katsoa ympäristöään ja nähdä se sekä sisältä että ulkoa päin. Tästä kaikesta syntyy lopulta myös oma musiikkifilosofiani, joka luopuu länsimaisesta objektiivisen yhden ainoan todellisuuden haaveihanteesta!

Sijalle astuu kahden samanaikaisen ja samanarvoisen todellisuuden minimi kaikessa, mihin sisältyy kommunikaatiota. Ja kaiken taustalla vaanii pelottavin hirviö: Koska länsimainen maailmankuva on äärimmäisellä huolella vuosituhansien aikana rakentunut looginen kokonaisuus, vaatii yhdenkin osasen kyseenalaistaminen koko järjestelmän purkamista!

... lopulta alkoi näyttää siltä, että kaikki sanat ovat johdettavissa soidinmenojen kahdesta osapuolesta sekä ympäröivistä kilpakosijoista.

 

Palataksemme alkuteemaan:

3.6.2014         Yöllä heräsin siihen, että unessa pohdin tuota "kaksoisuutta" jumala-sanueissa. Selvisi, että "kaksoisuus" saattaa olla sama ilmiö kuin musiikissa oivaltamani "kaaoksen ja hiljaisuuden" samuus, so. että äärettömän suuri informaatiomäärä tuottaa saman tuloksen kuin täydellinen hiljaisuus aivojemme vastaanottokyvyn rajallisuuden vuoksi. Em. käsitteet yhtyvät [täyden kierroksen tehtyään] sormuksen 'kivessä'.

Sovellettuna muuhun havaintomaailmaan, voitaisiin sanoa, että "jumala" -käsitettä edustaa universumin kaikkeuden sisältö. Sitä on mahdoton käsittää. Se on "nolla". Mutta yhtä mahdoton tajuta on absoluuttisen 'tyhjyyden' "helvetti"-käsite. Ne molemmat ovat tajuntamme ulottumattomissa, joten ne ovat 'sama' ykseys, siis jumaluuden kaksi puolta, kaksi aspektia [jotka näyttävät 'yhdeltä'].

Tähän liittyy (unessa annettuna) vielä noiden absoluuttisten ääripäiden harvinaisuus, mikä nostaa niiden informaatio-painoarvon äärettömiin suuruusluokkiin. Ilmeisesti lähestyessämme toista ääripäätä toisen vastakkaisen ääripään harvinaisuudesta kasvaa ylipääsemätön vetovoima päinvastaiseen suuntaan, joten emme koskaan saavuta vain toista päätä narusta.

 

Jumaluus-käsitteen sisältö on siis "kakseuden ykseyttä"... Siksi Jum on Gemini ja Dios-Deus-Zeus on zwei-two-dos 'kaksi' on teom-Theo's-Thomas -"divine-twin".

Tämä kaikki antaa vihjeen siitä, miksi Samuel, Lucifer jne. sisältävät sekä jumaluuden että paholaisen merkityksen. Esim. eestin Kurat -kirosana on latinan curator 'huolenpitäjä' ja persian div 'devil' ja divane 'mad, insane' jne.

 

17.7.14         Jokunen yö sitten pohdin kai unessa Echo-sanaa. Kaikuhan tulee siitä, että yhdestä muodostuukin kaksi - niin kuin peilikuvasta. Turkinkielessä nimittäin iki tarkoittaa lukusanaa 'kaksi'. Miten olen päätynyt tuonkaltaiseen ajatteluprosessiin?

 

Olen kiitollinen noille maamme tutkijoille, jotka tallensivat kildinin, koltan, kamassin, hantien, mansien ym. itäisten kielien sanoja, vaikka kukaan ei vielä tuolloin oikeastaan ymmärtänyt miksi se pitää tehdä. Vasta nyt alan tajuta, että noissa pikkukielissä ovat parhaiten säilyneet vanhat muualta jo unohtuneet sanamerkitykset, koska kenenkään intresseissä ei ole ollut muuttaa ja 'kehittää' noita syrjäkylien kieliä.

Tuo ajattelumalli kylläkin edellyttää uskoa siihen, että Baabelin kieltensekoitus on joskus tapahtunut tosiasia ja että kaikki kielet ovat sukua keskenään, kunhan käytämme oikeaa avainta salakielen ymmärtämiseen. Ja tuo avainsana on rakkaus!

 

Kakseuden kysymystä valaisee mielenkiintoisella tavalla myös kirja

Colin Wilson: The Occult. (luettu 13.15.4.1979):

s.239         ...Ahura Mazda, created two twins, who produce reality and unreality. Reality and unreality are seen as the essential elements from which the world is created. They are not positive
and negative, but both are equally positive. It was only later that they
degenerated into Good and Evil ... For reality is meaning ... and unreality
is human subjectivity.

 

En ole tässä yhteydessä maininnut kertaakaan jin/jang -käsitettä, josta Wikipedia sanoo:

Jin symboloi muun muassa naisellisuutta, pimeyttä, kosteutta sekä passiivisuutta ja jang vastaavasti miehisyyttä, valoa, kuivuutta sekä aktiivisuutta... Jin tarkoitti alunperin kukkulan varjoisaa puolta ja jang aurinkoista puolta. Kun Maa pyörii, aurinkoisesta puolesta tulee varjoisa ja päinvastoin; näin jin ja jang muuttuvat jatkuvasti toisikseen kaikessa olevaisessa.

Tuntuu siltä, että tuo käsitepari on lähempänä omaa ajatteluani kuin yksikään eurooppalaisen maailmankatsomuksen tuottama käsitepari. Länsimaisessa ajattelussa korostuu vastakohtien yhteen sovittamaton erilaisuus (hyvä/paha), kun edellisessä keskitytään vastakohtien samuuteen.