Runot XXVIII 2009-2013

2009:    07.07.09        

Ne jotka ovat kaukana

ovat kuin sokeita kohtalottaria,

oikeuden jumalattaria

jotka tekevät tekojaan silmät ummessa.

Eivät ne tiedä,

kuinka läheltä nuolet hipovat,

kuinka monta kertaa

tuntemattoman sydän halkeaa,

pakahtuu jostakin,

josta ei vielä edes tiedä,

mitä se tarkoittaa.

 

Ei tiedä sokean,

lappusilmäisen onnettaren kohde,

miten suuri taakka hänelle vielä annetaan,

ja kestääkö kynä,

ovatko aivot valmiina

kohtaamaan sen,

mitä sanotaan tyhjyydeksi.

 

Onko haarniska kunnossa

kohtaamaan olemattomuuden,

huomaamattomuuden,

ohivilahtavat katseet,

onko mieli valmiina pysymään sivustakatsojana

niin kauan kuin tehtävä on tekemättä.

 

Kun summittainen nuoli osuu kohdalle,

on tarkkana oltava äitinsä pojan,

että pystyisi laskemaan kaikki ne opit,

jotka jäivät saamatta,

kun antajalta loppuivat eväät,

eikä oppilaalla ollut muuta elämältä saatua

kuin tyhjä takki.

 

Joskus on löydettävä edes jokin

raja-aita, jossa lukee:

Palaa lähtöruutuun ottamaan vauhtia,

jos aiot ylittää itsesi.

Joskus on palattava takaisin

- niin kauas, että näkee,

millaisen tien on kulkenut,

että muistaa asutut askeleet,

että ymmärtää taakse jääneiden jälkiensä sokkelot

että tajuaa sen,

minkä luulee tajunneensa ensi kerran

jo vuosia, vuosikymmeniä sitten

- mitään siitä kuitenkaan ymmärtämättä

- paitsi sen,

että kirjoittaessaan ei ole edes yrittänytkään ymmärtää.

On vain raapinut kynällä paperia

uskoen, että joskus myöhemmin

- jos elämää riittää -

valaistuu siitä,

mitä muinoin nuoruuden tulisilla hiilillä

on piirtänyt mielensä sopukoihin.

 

Onko nyt aika tullut

herätä ja täyttää unelmien haaveet

kuvitelluilla vertauskuvilla?

Onko aika kypsynyt

korjata sielun siemenet,

joita on sirotellut kellastuvien kirjan lehtien väliin

huonolla, mitättömällä käsialalla,

vielä sekavammalla mielentilalla

ymmärtämättä sitä,

mitä omat sormet tekevät ennen aamun kajoa,

ennen päivän lehden kertomaa ilosanomaa siitä,

kuinka maailmalla menee,

kun kukaan ei sitä ropeloi

eikä pääse nimetön sormi

huitomaan varoituksen viivoja

valmiiseen kartanoon.

 

Ei sormi pieni tiedä vielä,

mitä kädellä on mielessä,

mitä mielellä on

metsänsä suojatuissa kätköissä.

Tietää vain, että raja lähenee

ja kyyhkyt huomaavat yhtäkkiä

olevansa suojaamattomassa ilmatilassa

kun kuu alkaa loistaa

hakkuuaukean kelmeässä ilmastossa.

 

Jonain aamuna - tästä eteenpäin -

kuu nousee vihdoinkin,

sillä metsä on kaadettu,

tukit kuljetettu piiloon.

Eikä sen jälkeen ole muuta vaihtoehtoa,

kuin katsoa eteen ja taakse

- niin paikassa kuin ajassa -

ja valmistautua kohtaamaan

autiuden äiti, autiomaan emäntä,

joka harmaana usvana

ilmestyy ja katoaa vuorotellen,

jotta autiomaa saisi edes jotain,

mikä saisi ymmärtämään

ettei yksinäisyyttä ole,

ellei itse sitä halua

tai kuvittele

tai tuota

tai ole itse.

Nytkö - lähes 70-vuotiaana

minäkö?

_____

Nyt on aika kypsynyt.

Aika on kypsä ilmoittaa,

että aika on kypsä,

sillä sen aika on täysi,

joten on keksittävä jotain,

mikä muuttuisi riittävästi,

jotta voisimme sanoa,

että uusi aika on syntynyt.

 

Minun aikani on täysi,

koska minulla ei ole

enää paljon aikaa selittää sitä,

kuinka kypsymiseni tapahtui,

millaisen elämän elin,

millaisia säveliä sain irti soittimestani.

On vain minä täällä ja tuolla, muistoissa

joillakin tallennetuilla nauhoilla,

jossain siellä missä olen tavattavissa

- mutta sillä rajoittuneella tavalla,

johon vain rajoittuneet tarkkailijat voivat osallistua

samalla rajattomuutensa menettäen.

 

Minua rajoituttaa,

koska en kykene jälkikäteen

edes itse tajuamaan sitä

mitä olen tehnyt

- muutoin kuin rajallisesti.

Kiitos kuitenkin niistä hetkistä,

jolloin muistan jollain tavoin sen,

millä tavalla ilmaisin rajoittamattomuuteni

joskus takavuosien etualalla kuuluvissa sooloissani.

 

Osaisinko tehdä jotain

jollain uudella tavalla?

Minähän olen tehnyt elämässäni

lähes kaiken jo väärin.

Miten voisin oikaista?

En mitenkään muuten

kuin etsimällä menneisyydestäni ne sellaiset hetket,

jotka kuulostavat jotenkin sellaisilta,

että näyttäisivät

pojan olleen pyrkimässä oikealle tielle.

 

15.12.2009         Tampere-Helsinki -junamatkalla

Talvisen maiseman huurreparta.

Jokainen metsikköön uppoava

vanha hevostie, kärrypolku,

latoaukioille johtava reenjälki,

jokainen notko,

metsäniemekkeen taa katoava heinäsarka, 

AIV-torni.

 

En minä enää tiedä noiden nykyisten

asianosaisten nimiä.

Ne eivät enää kuulu minuuteeni.

Ne ovat osa nykyaikaa,

sitä, joka on mennyt ohi

oikealta ja vasemmalta

nauraen ja viheltäen mennessään.

 

Se, mitä huurre peittää,

on nykyaikaa.

Pilven muodot eivät ole enää samat.

Ne ovat menettäneet neitseytensä.

Ja päivällä on niin kiire,

ettei se ymmärrä huomata,

miten on käynyt naapurin tytölle.

 

Neitseellisiä ovat vain vihkoni sivut -

olleet jo monta kymmentä vuotta.

Menneisyys on vain mielessä -

ei maisemassa,

ei ohikiitävässä kylässä,

ei rautatieasemalla,

ei kanssamatkustavissa ihmisissä,

ei vaunuun tulijoissa,

ei junasta poistuvissa...

He ovat joko liian nuoria

tai muuten poissaolevia.

Luurit korvissa.

 

Ketä olen etsimässä,

kun olen matkalla Elviksen pikkujouluihin.

Karin luo yöksi,

huomenna Samulin uutta asuntoa katsomaan,

sitten TEOSTO:n syyskokoukseen

ja sitten taas kotiin Jyväskylään

Jounin kyydissä.

Eikä kirjoittaminenkaan

tunnu enää miltään.

 

2010:

22.04.2010

Sulanut on menneen talven syvä lumi.

Pudonneet ovat sulaneet lumipaakut

keventyneiltä oksilta

janoiseen maahan.

 

Kuolema lähestyy vuosi vuodelta -

vääjäämättömästi kuin auton huolto.

Vain muutama lumipälvi siellä täällä

Ja maailma etenee kuin ohikiitävä juna.

 

Puolet ohikiitävästä maisemasta painuu mieleen.

Puolet jää unhoon

jättämättä mitään näkyvää jälkeä

tylsistyneeseen aivokuoreen.

 

Ei ole ketään eikä mitään,

mikä poistaisi tämän loputtoman yksinäisyyden.

Sillä ykseys, yhteisöllisyys

etenee kuin kone, kuin maisema

junan ikkunassa.

 

Jokin on yhtä väistämätöntä

kuin lumen sulaminen

korpimetsän keskellä.

Kaikki tekemättömät työt punoutuvat köydeksi,

jota pitkin matelet

päivästä toiseen.

 

Muisto kynäsi sujuvasta kirjoitusjäljestä

panee sinut yrittämään sitä

yhä uudestaan ja uudestaan

ja uudestaan ja uudestaan -

epätoivoisesti kuin tavoitellen

jotain hetkeä menneisyydestä.

 

2011:

3.4.11         Playa de las Americas
Iltapäivän utuinen aurinko

meren säihkyvällä selällä.

Aallot kipunoivat

osuessaan rantamatalikkoon.

Surffaajat kuin kalaparvea odottavat lokit,

kormoraanit, jotka vaanivat

sitä oikeaa lainetta.

 

Kaikki me odotamme jotain -

toiset meistä aallonharjaa,

toiset aallonpohjaa,

niin kuin mäenharja odottaa laaksokylkiään

ymmärtääkseen itsensä mäenharjaksi,

ymmärtääkseen, että on jotain,

joka katsoo ja kuvittelee

olevansa jo siellä, minne katsoo.

 

Tämä leuto suvi-illan taivas,

tämä lauhkea länsituuli,

joka tunkee aallonharjojen läpi

näyttäen, mitä toisella puolen on,

mitä voisi kaivata,

mistä voisi haaveilla.

 

Ja laineet rantautuvat kuin ajatukset,

jotka saapuvat määränpäähänsä

rannattomalta ajatusten mereltä,

ajatukset,

jotka saapuvat satamaansa,

tulevat tietoisiksi omasta olemassaolostaan.

 

Ei ole rantautumatonta ajatusta.

Merellä ajatus on aalto,

joka ei ole missään kiinni.

Vasta rantautunut ajatus on jotain,

koska rantautuminen

tekee sen tietoiseksi siitä,

että sen vaellus on loppunut.

 

Niin kuin surffaaja tulee tietoiseksi

matkansa päättymisestä

silloin kun laine loppuu,

tyrsky pysähtyy

rannan kivikkopohjaan.

 

On muitakin loppuja.

Yksi niistä on,

kun aurinko menee mailleen,

vaikka täällä se silloin

uppoaa mereen.

 

4.4.2011
Kännissä

jossain Playa des Americas'in

Mar ola -hotellin parvekkeella.

Kun taivas on ollut koko päivän pilvessä,

mutta ei sada.

 

Minä juon suruuni.

Juon siksi,

että koen itseni tarpeettomaksi,

välttämättömäksi pahaksi.

Maksan osakevastikkeen.

Saan rahan, jolla maksamme

oman asunnon kuukausivelan.

......

Ja minun käsialani huononee päivä päivältä,

koska lähenen kohti omaa kuolemaani.

Näin yksinkertaista se on.

 

Tekisi mieli kysyä:

Teitä ei taida edes kiinnostaa,

miten minulla menee...

 

28.8.2011 - M/S Superstar - Matkalla Põltsamaalle.
Ei katso kynä himoiten

tyhjäksi aukenevaa vihkon sivua.

Sanojen arkku ei aukene.

Sanojen nopat

eivät pyöri kämmenellä.

 

Mikään ei houkuttele

sekaannusta vierailulle,

joka kutsuisi esiin

luovan toiminnan siemenen.

 

Kaikki on niputettu valmiiksi

siisteihin riveihin

kuin armeijan paraatijärjestykseen,

missä ajatusten yksilöllisyydellä

ei ole sijaa.

 

Vaot on kynnetty valmiiksi.

Ei tarvita siivoajan

luovaa kekseliäisyyttä

nähdä kaaos

tulevassa puutarhassa.

 

Olenko se MINÄ ITSE,

joka on puhdistanut

mielen porraspuut

niin, ettei kukaan enää voi nähdä,

millä askelmalla

roskat alunperin olivat.

 

Nyt kun mieleni on lopullisessa järjestyksessä,

ei jäljellä ole enää muuta keinoa,

kuin tilata pyörremyrsky, al Gaida

tai Osaman bin Ladenin haamu

ja opettaa niille ensin alkeet,

kuinka pankki räjäytetään

ja sitten jäädä odottamaan

joulupukkia,

jonka olisi saavuttava etuajassa

löytääkseen lumihangen

koskemattomana.

 

6.3.2012

Talitinttien kevätlaulu

on vaihtunut

kännyköiden soidinmenoihin,

sulkeutuvien junanovien varoituspiippauksiin

ja läppäreiden sumeisiin kutsuhuutoihin.

 

Jäniksen yksinäiset jäljet

koskemattomalla keväthangella

ovat korvautuneet

myrskynkaatopuiden raivaajien raskailla jäljillä

sähkölinjojen rajalinjoilla.

Suksenlatuja ei näy.

Tilalla on horisonttiin häipyvä

moottorikelkan mykkä jata.

 

Onneksi on muistot

yksinäisestä heinäladosta

silmiä häikäisevän rantaniityn kupeessa,

muistot hankeen uponneesta

peltoa halkovasta purouomasta.

 

Jokainen näkymä

jonka silmä tavoittaa

tuo mieleen välähdyksen

jostain toisesta näkymästä

vuosikymmenten takaa.

Hajun, tuoksun, maun jostain,

joka on jossain

mutta ei täällä,

ei tässä todellisuudessa

vaan jossain

mielen hautuumaalla

latukoneen tasoitetun tien alla,

jään alla,

josta vain oikea pilkki

saa sen ongittua

yös tietoisuuden

talviselle jäälle.

 

En oikein muista enää,

millaista on kirjoittaa,

kun sanat katkeilevat

[odottamattomista paikoista],

kuin kirjoittaisi joutsenen sulalla kiveen.

 

Ehkä on helpompi muistella,

millaista oli silloin

kun kynä kävi kerkeästi

vitivalkoisen sivun kimppuun,

luovutti häpeilemättä

säiliönsö kuivan musteen

neitseelliselle paperikalvolle,

laukkasi rivejä

kuin kevätlaitumelle laskettu orivarsa.

 

Sellaista oli silloin

kun isä lampun osti,

vaikka kevätaurinko kirkasti

aamuöisen pakkashangen jääpinnan.

 

Millaista on nyt,

kun mieli kamppailee,

ettei pessimismi pääsisi voitolle

vaan antaisi tilaa

nähdä kaikki toisin, uudestaan,

uudella asenteella,

että ymmärtäisi,

että kaikki tapahtuu

juuri niinkuin pitääkin,

että kynän jälki koukertelee

juuri niin kuin sen kuuluukin tehdä [tässä iässä],

että menneet teot

upoavat unohduksen suosilmäkkeeseen

jälkiä jättämättä,

että puron jääpinnalle

nouseva tulvavesi

peittää jään yli kulkeneen

metsäkanan lennon jäljen.

 

Kun ymmärtäisi sen,

miten hyvien tekojen jäljet

arpeutuvat

kuin pahimmatkin haavat.

 

Kun ymmärtäisi sen,

ettei lopulta ole jäljellä

mitään muuta kuin 

[loputon] rakkaus.

 

Ks. "LAPSUUTENI MAISEMAT. (40-50-luvuilla)"

21.3.2012:
[ja Arvo ja Tenho ja Jouko ja Juuli... (> Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963")

 

26.6.12         Junassa Jyväskylä - Tampere

Mennyttäkö muistelet?

Nuo pois vierineet vuodet

hajallaan selkäsi takana.

Vierähtävät uusien kulkijoiden kosketuksesta

käntäen aina uuden kylkensä

seuraavan tulijan tarkasteltavaksi

tai toistuvasti saman tulijan

seuraavaksi kohtauskerraksi valmistautuen.

 

Olisi kuin tunturirinteen rakka, tunturin rakkarinne

jossa muistot järjestäytyvät

joka kerta uuteen kaleidoskooppimuotoon

juuri samon kuin pilvet

tämän näkymän yläpuolella.

 

Olenko minä järjestyksessä?

Olenko katsottavissa vasemmalta oikealle

yläpuolelta alas,

kireestä kantapähän

tai kantakirjoista kirkonkirjoihin?

 

Kanniskelenko Sisyfoksen nyyttiä

vai pitelenkö taivaallisen keinun naruista

elämän keinolla keinuessani

mahdollisen ja mahdottoman yläpuolella,

niiden välisellä ei-kenenkään-maalla.

 

Olenko elämääni tyytyväinen,

vai tyynnynkö vasta tyytymättömyydestä?

Punastuvatko kasvoni häpeästä

turhaan etsiessäni muistojeni korpimaisemasta

sinisten ajatusten [kuihtuvia] rippeitä.

 

Vai onko menneiden muistojen ruohikko,

vähäpätöisten yksityiskohtien kirjo

litistynyt pyyhityn taulun hiekkatasangoksi?

Vai ovatko ne saman kolikon kääntöpuolet?

Onko minun "kaikki" toiselle "ei-mitään"?

Oliko Olli Hämeen yhtye ja Brita Koivunen

Tossavanlahden Työväentalolla talvipakkasessa

samaa kuin jollekin toiselle minulle

Louis Armstrong Kööpenhamenan Tivolissa

kesäillan auringossa vuosia myöhemmin?

Oliko heidän menneisyytensä

minun tulevaisuuttani?

[Vaiko päinvastoin?]

 

Kuinka oli mahdollista,

että salaa ihailemani tyttö

oli yhtä "vastustamton"

kuin heitetty lantti kuraisella pihanmaalla

tai keväisessä hyppyruudussa lepäävä lasinpalanen?

 

Olinko nuori vai vanha

kahdentoista, setsemäntoista iässä,

jolloin saatoin ajaa pyörällä 50 kilometriä,

höylätä yhden kesäyön kattopäreitä,

lyödä päivän metsäyhtiön leimoja

[puiden päihin]

viidentoista kilometrin päässä kotoa,

vaikka olin jo yöllä ajanut saman matkan

tansseihin ja sieltä saatolle?

 

Kun katson junan ikkunasta ulos

Tampereen ja Helsingin välillä

tänä keskikesän aamuna,

on ruohon ja lehden vihreys

silti aivan sama kuin lähes 70 vuotta sitten.

Vain minä olen muuttunut.

Minun värini on harmaantunut,

haalistunut

kuin kuolleiden läheisteni muistot.

Siellä he ovat levänneet

nämä vuodet -

päiväkirjojeni ja kalentereideni kellertävien sivujen välissä

kirjoitettuna vihreällä musteella

silkkipaperin ohuille pienille sivuille.

 

Sieltä ne heräävät eloon

kuin kouluaikaisen kasvion haalistuneet kasvit,

jotka ovat säilöttyinä kuin muumiot -

ensin imupaperin välissä kuivattuina -

kivipainot päällä.

 

Kaikki on kirjoitettuna niin pienellä,

ettei rivien välistä voi lukea enää mitään.

Jokunen lyhyt alitajunnan piilottama muisto.

Joku Hellevi, jota kävin kahdentoista ikäisenä -

lähes päivittäin katsomassa kirjakaupassa

[jos jollakin tekosyyllä]

vaikken kerro hänestä sanallakaan,

niin kuin joistain muista.

Tai sitten tupakanpolton aloittaminen,

josta en uskalla vielä mainita mitään.

 

Kerran mainitsin iltalypsyn vuonna -54.

Muistan sen nyt,

kun katson ohikiitävillä niityillä lepääviä lehmiä.

Pari kertaa mainitsen kalallakäynnin

vaarin tai poikien kanssa,

kun metsäsaarekkeiden välistä pilkahtaa

harmaansininen järvenselkä.

 

Kun muistelen tätä kaikkea

- ollen muistamatta mitään erityisesti -

mieleni täyttää RAKKAUS,

rakkaus jotain kohti,

rakkaus elämää kohti,

miten se on vienyt jotain

ja tuonut jotain,

rakkaus siihen,

miten se säilyttää ja hävittää.

Kuinka kaikilla oli oma osansa

tässä näytelmässä,

(jonka nimi on ELÄMÄ)

ja kuinka todellista se oli.

 

Aika näyttää niin palautumattomalle.

Kuitenkin voin lukea,

mitä nuorena olen kirjoittanut.

Mutta en voi asettautua enää

nuoruuteni minuuteen

näitä tänään kirjoittamiani rivejä silmäillessäni.

 

On vaikea asettautua, samaistua nuoruuteni minuuteen,

muistelemaan, millaisin ajatuksin

silloin suhtauduin tulevaisuuteen,

joka silloin vielä oli verhon takana

eikä näkyvillä kaikille

niin kuin nyt.

 

Voin siis palautua menneisyyteen.

Mutta en voi tulla menneisyydestä nykyisyyteen

muuten kuin arvaamalla.

Ensimmäinen vaihtoehto on siis MUISTAMISTA,

mutta tämä jälkimmäinen -

onko se ENNUSTAMISTA?

Mikä sitten olisi OLEMISTA?

Pitääkö ennustamistaitokin ensin MUISYAA?

Ja kuka sen on silloin

ensiksi opettanut?

Vai eikö sitä lainkaan opeteta? Sihen vain käsketään.

 

Kykenisinpä ennustamaan,

mitä huomenna muistan.

Kun en voi kyetä muistamaan,

mitä huomenna voisin mahdollisesti ennustaa.

 

Nyt olen matkalla Helsinkiin

opetellakseni panemaan muistiin,

miten pääsen kotisivuilleni,

jos muistan,

mitä "kotisivuni" ovat

ja mitä kaikkea voin tuoda

- ja miten se tapahtuu -

tähän uuteen keinokotiini,

joka on siitä erikoinen,

että se on avoin kaikille.

Minulla on verhot poissa ikkunoista.

Ja kaikki mikä ei näy,

on vain "poissa kotoa"

(tilapäisesti).

 

Selvät on rajat

pelloilla olevilla metsäsaarekkeilla.

Teidenvarsien lupiinipuskat

säteilevät sinisyyttään.

Ojanvarsien koiranputket

ovat katoavaa romantiikkaa,

koska ojanvarret ovat pian

kaikki kadonneet

kuin timotei ja kaura.

Missä ne ovat,

kun eivät näy täällä?

Ne ovat yhtä harvinaisia

kuin maininta

vuoden -54 kalenterissa: "Olimme mansikassa".

Mutta sieltä kyllä löytyi lause: "Matti-setä osti uuden Moskvitshin" tai

"Matilainen vei minut moottoripyörällä Kuivakantaan."

On kuin olisi kävellyt

koko elämän pituisen ansapolun päähän,

tehnyt kierroksen.

Sillä ihmisen tehtävä on

KEHÄN KIERTÄMINEN.

Se alkaa soidinmenoista

ja päättyy saaliin pyytämiseen.

Naiselta pyydetään

ja saalista pyydetään.

Joskus naista pyydystetään

ja Jumalalta pyydetään saalista.

Vain ujotko pyytävät vain kättä,

kun toiset vain käpälöivät

ja toiset joutuvat käpälälautaan,

joka on konnankoukkuna,

vaikka lähteekin käpälämäkeen

hääkellojen kalkattaessa.

Sen pituinen se! (Klo 13.30)

29.10.2012  Junassa Jämsä - Jyväskylä

Junan katossa soi summeri

ennalta-arvaamattomasti

kylväen äänisaastetta

kaikkialta kuuluvan suhinan,

surinan, hankausäänien

ja kirskunnan sekaan.

 

Ratapihan ensilumi vain on äänetön.

Ei saa ääntä itsestään,

Ei pääse ilmaisemaan itseään

Niin kuin tuo katosta tuleva töyttäysääni,

Jonka synty on tuntematon.

 

Tuolit natisevat ja rytkyvät.

Vajaaksi juodun limsapullon pinta

heiluu matkan tahdissa.

Jonkun puhelin hälyttää.

Kirjojen sivut napsuvat epärytmisesti.

Askelten kopse alkaa ja päättyy.

Kenkien pohjat narahtelevat tahattomasti.

Ikkunat täyttyvät

Ohikiitävien öisten maisemien paljoudesta.

Ratakiskoista lähtee matala ääni

- kuin harhakuva,

että se olisikin musiikkia,

jos mielikuvitus antaa periksi

siihen suuntaan.

 

Mykät kuvamonitorit junan katossa,

ikkunoista heijastuvat sekavat peilikuvat

haarautuvista ratakiskoista.

 

Niin monilla

on niin monta muuta aihetta pohdittavana,

etteivät ne mahdu tähän paperille.

Elämä jatkuu,

eikä mikään tule valmiiksi.

 

Kun tulen Jyväskylään,

ei käsialani ole yhtään sen parempi kuin nyt.

En ole edistynyt,

enkä enää edisty

siinä asiassa.

 

Asemalla Vesse odottaa minua

auton kanssa

viedäkseen kotiin,

jossa perheen lisäksi

on James Bond televisiossa

ja tämänpäiväinen

Maailman Musiikin Keskuksen kokous

unohtuu vähitellen menneisyyteen,

kun ajatukset täyttää tikittävä tunneli,

jota ei näy,

sekä vuoden kuluttua pidettävä symposiumi

kalevalaisen melodiikan globaalista levinneisyydestä,

johon Panu Hakola

on jo luvannut osallistua.

 

Huomenna paneudumme kolttien musiikkiin

filmikuvaajien asiantuntemattomalla opastuksella.

Tänään kuitenkin sentään tapasin ihmisiä,

jotka ymmärtävät jotain jostain: Matin, Karin, Jarkon

ja tietysti myös

hallituksen naispuoliset jäsenet.

 

Minä harjoittelen kirjoittamista

ja muistamista

lukien 80-luvun kirjeitä

käyden läpi kirjoittaen menneisyyttä,

jota ei enää ole.

 

Ei Salmea,

ei äitiä, ei Matti-setää.

Ja kuitenkin

kaikki se on jossain,

jolle ei ole määritelty tarkkaa paikkaa,

koska kaikki määrittely-yritykset

on tuomittu epäonnistumaan.

 

"Jossain"

on ylivoimaisen vaikea käsite

- yhtä vaikea,

kuin itse ymmärtäminenkin.

Onko ymmärtäminen jossain,

vai onko jossain itse ymmärtäminen.

 

Vastauksena on junavaunun katon summeriääni,

joka ei löydä oikeata rytmiään

sävelkorkeudesta puhumattakaan.

 

6.7.13  Matkalla Vaasaan [Elinaa ja Konstaa tapaamaan].

Aika, aika.

Ne vuodet

jotka vierivät ohitsemme

niin kuin

me vierimme vuosien ohi.

Eivät vuodet vieri

vaan me

vierimme vuosien ohi.

Ja elettyjen vuosien muistelot -

kuin kulkisimme samaa tietä

ties kuinka monetta kertaa.

Ties kuinka monetta kertaa laulamme:

...Vie minne tiesi,

sen tuttu liesi on lämpöinen...

 

Tuo tuttu muistojen tie

kuin Suomäki-mummolan vanha polku

Puistolan metsäniitylle

heinäntekoaikaan.

Jossa hypimme Salmen kanssa

Puistolan keskenjääneessä

heinäladoksi päätyneessä talossa,

jonne heinät kasattiin hangoilla

ikkunasta sisään heittämällä.

Sitten vaari näytti meille mansikkapientareet,

osoitti meille tien [= polun] lähteelle,

jossa valmistimme tuohilipon

ja joimme - ah niin hyvää ja raikasta - lähdevettä.

Ja paluumatkalla...

Viemärin herkulliset mesimarjat... (> Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963")

JABMA-AIMU ~ JAAMA-HEIM!

On kolme tammukka-aikaa Kainuussa:

Rentukan kukintoaika

Angervon kukinta-aika ja

horsman kukintoaika.

Näen silmissäni Y-joen suvannon

ja sen suuret hauet,

majavien kaatamat haavat.

 

Ne hetket

jolloin yökylmästä kohmeat käteni

nytkähtivät vastavetoon,

kun tammukan isku tuntui kuin sähköisku

itikoiden ja tupakansavun

verhoamien hikisten vaateiden alla.

 

Tätä öistä kesäisen joen rantapolkua

minä muistelen

katsellen junasta ohikiitäviä angervoja ja horsmia,

jotka täällä Ähtärissä kukkivat

samaan aikaan.

 

"Gracias a la vida"

laulaa Põltsamaan ööpikk muistoissa.

Muistojen vida-video

lipuu silmien ohi

kuin vuosien kilometripylväät.

Kiitos elämälle,

joka näytit minulle

niin paljon.

Kiitos elämälle,

että näytit niin paljon hyvää,

että opetit katsomaan sitä siten,

että se mitä luulin pahaksi

näytti minulle myös kääntöpuolensa,

sen, joka oli säästynyt

minua varten

ja osoittautui hyväksi puoleksi.

Se, mitä ensin luulin

hyväksi puoleksi

olikin vasta

elämän käärepaperi.

 

Ohi tippuvat

keskikesän koivunlehdet.

Ehkä lähden viikonlopuksi

lakkaan Kainuuseen.

Ilkkaa tapaamaan.

Tämä keskikesän vihreys...

Se on samanlaista kuin

lapsena 65 vuotta sitten.

Siniset ohivilahtavat pikkupurot

lehvistön keskellä.

Sininen pilvetön taivas

ja mielessä vielä

aamun aloittanut

Riekko-lehtileikkeiden

mieliin palautuvat muistot.

 

Muistojen kesäyö

puhkeaa kukkaan

ja hiljaisuuden tuoksu

kajastaa metsän läpi.

Se olet sinä - siellä.

Olenko kypsynyt

antamaan periksi,

luopumaan?

TIE MITTAAMATO
EDESSÄIN ON...

 

Kenties siellä on seuraava joenmutka,

hillamätäs,

tammukkakivi

huuhkajapuu

piisamin pyrähdys

tai lentoon lähtevä joutsen

paluumatkalla

puiden välistä vilahtava

auton ikkuna

parin tunnin kalareissun päätteeksi.

 

Ohi vilahtaa Seinäjoen Lakeuden Risti -

tuulahdus suuresta maailmasta 50 vuoden takaa

täyttää muistojeni vakan.

Aika jolloin katselin tuota ristiä

myös junan ikkunasta

ja piirsin vahakantiseen vihkooni

jotain sen saarnastuolista

konsertissa jota en muista.

 

Jouko Ketolan, huonetoverini himmeä kuva

välähtää mielessäni.

Samalla muistan

Otto Donnerin kuolemaa

ja tämän aamun Ilta-Sanomista

Tapani Karhua,

jota tuskin tunsin...

 

10.12.2013 ti - Juna Jkl-Helsinki (Teoston ja Elviksen joulukokouksiin)

Elämän malja alkaa olla täysi.

Piripintaan olen kaatanut sen.

Pisaraakaan en ole läikyttänyt yli.

Yli en astunut heittojani,

joita tuomarit tulevaat mittaamaan hanakasti

voidakseen neuvotella sopuisasti

sopivasta suhdannevaihteluvapaasta,

ilmapiiristä, mikä tarvittaisiin

rankan kilpailun päätteeksi

mieltä rauhoittavan kaljalasin ääressä,

jotta päivä saisi arvoisansa päätöksen.

 

Täysi tuntu

on myös mielessä.

Kuin olisi juossut

(anteeksi)

...kuin olisi juonut päänsä täyteen

keskellä talvipäivän kaamosta.

Hierofantti lyhty kourassa

näyttämässä tietä perässä tulijoille,

vaikka valaisee vain itseään

muistellen vanhaa viisautta: Vaatimattomuus kaunistaa.

Vaatien kuitenkin toisilta

olemaan kiinnittämättä liikaa huomiota itseensä

edes itsenäisyyspäivänä.

 

Nyt 10.12.2013

on siihen liian myöhäistä.

Sillä pikkujoulut odottavat

kuumeisesti kuin glögi.

...Suur jumalanna on elu ise.

(Sitaatti junassa lukemastani kirjasta.)

 

mm. 2015: Viimeinen runo Anjalle.

Myöhemmin löytyneitä lisäyksiä:

16.-17.1.1973.

Nämä yritykset tajuta hiljaisuus

halu sopeutua siihen

kansanlaulujen ja kirjojen jälkeen.

 

KASTALIAN KUKKA

Tämä keltaisten ja

mustien järjestöjen maailma

joka pakertaa ja puurtaa

seitsemän viikonpäivää.

 

Hiljaisina hetkinä

hiljainen aisakello

riippuu Paperiperhosesta

eikä soi.

 

Hiljaisten hetkien jälkeen

on seitsemän päivää

näkyvien tekojen hetkiä.

Hetkiä

jolloin näkyvät teot

pakertavat ja pönkittävät

ehdottomuuden pyramideja.

 

Näkyvät teot
jotka huomataan

ja sitten
unohtuvat.

Näkevät teot

näkevien ja näkymättömien

tekijöiden tekeminä

hiljaisten, mietittyjen hetkien jälkeen.

 

Hiljaiset tekemättäjättämiset

jotka odottavat motiivejaan

tullakseen tehdyiksi.

 

Äänen ja hiljaisuuden vuoropuhelu

salakuuntelija,

joka kätkee sanat sydämeensä

ilmoittamatta niitä valtiolle.

 

Minun onneni on suosikki

levolle lasken luoksesi

tulen onneni yrttitarhaan.

 

[Hiljaisuuden salakuuntelu: ~ Vrt. 13.5.73 & 7.11.65]

 

Minun sanani eivät riitä kertomaan

millaista on elämä

niiden sanojen parissa

joilla ei voi kuvailla

millaista on elää

näiden sanojen parissa

jotka yrittävät kuvata sitä,

kuinka sanat eivät riitä kertomaan

millaista on yrittää kuvata

toisilla sanoilla kuvattua elämää

toisilla sanoilla

jotka elävät täysin eri elämää

kuin ne sanat

jotka eivät riitä kertomaan elämästä

jonka voisi mahdollisesti kuvata sanoilla

jotka eivät ole tästä elämästä

jonka kertomiseen olen yrittänyt löytää sanoja

jotka kuvaisivat millaista on (elämä)

[- lopultakin].

 

Sanat eivät riitä kuvaamaan

millaista on kertoa niiden sanojen avulla

joita ei voi löytää kertomaan

millaista on elää näiden sanojen avulla

jotka yrittävät elää siinä

missä sanat eivät riitä kertomaan.

 

MINUN SANANI EIVÄT RIITÄ KERTOMAAN

MIKSI SANANI EIVÄT RIITÄ KERTOMAAN

SITÄ

MIKSI SANANI EIVÄT RIITÄ KERTOMAAN.