Runot IX -30.10.1979
20.10.79
Tämä korvaamaton henkinen rauha,
yöttömän yön ilmapiiri...
Rakkautta tulvillaan olevan yksinäisyyden generaattori
alkaa vanhentua,
ruostua jokapäiväisiin ristiriitoihin
orkesterin todellisen kehittämisen osalta.
Ja se haittaa henkistä kapasiteettiani,
kykyäni luoda, tehdä työtä
ja jaksaa vielä sen lisäksi tehdä omaa työtäni,
joka on tärkeintä kaikista.
Olisin valmis kirjoittamaan kaiken runona.
Olisin valmis nelistämään
tyhjällä nuottipaperilla melismoina
ja muuttamaan maailman säveliksi.
Olisin valmis kertomaan ihmisille sen,
mitä he eivät odota kenenkään uskaltavan tehdä.
Minulla olisi voimaa tehdä se,
jos aikaa riittäisi.
Voisin koskettaa
vihan piikkien uneen vaivuttamaa elämää
rakkauden taikasauvalla;
herättää kuolleet,
jos minulla vain olisi aikaa.
Jos aika antautuisi liittolaisekseni,
kytkisin menneen tulevaisuuteen
tuhansin sidoksin, sadoin solmuin,
jotka eivät aukea miekallakaan,
sillä siteet siementävät.
Olen onnellinen tästä matkasta.
Olen kyennyt pyytämään anteeksi
entiseltä vaimoltani
ja hän minulta.
Olen kyennyt antamaan anteeksi
nykyiselle vaimolleni
omista pahoista toistani
ja hän minulle - sen jälkeen,
kun olen pyytänyt - lopultakin -
anteeksi häneltäkin.
Lopulta olen onnistunut puhumaan monia sanoja
mutkattomasti, kiertelemättä, rehellisenä
ensimmäisen kerran pitkästä aikaa
tilipäivänä
tyhjin taskuin,
tasamaata hiihtäen.
Ei minun yksinäisyyteni ole maailman pelkoa.
Minun yksinäisyyden tarpeeni
on pakon sanelemaa halua
nähdä maailma paremmin,
nähdä maailma sivusta,
koska maailma on tähän saakka
tottunut näkemään itsensä
sellaisena kuin luulee.
Vain yksinäisyyden kautta
voin jonakin päivänä astua maailman sisälle
- uuden maailman siemenenä
liekinheitintä kantaen -
päässä silmien tulinuolet,
raskaita sanoja kevyesti suusta sinkoillen,
jaloissa uusien kokemusten askelmerkit
uupuneiden seurata,
unisten käydä perässä,
osua tielle.
Uskallan puhua yhä avoimemmin kirjalle,
jota kukaan ei lue.
Yhä varmemmin luotan siihen,
mitä menneet ja kirjoitetut sivut
ovat päättäneet minusta ja tehtävästäni
kirjoittaa näitä uusia sivuja,
luoda pimeyttä valkeuteen,
sammuttaa kynttilä
valon saapua -
vielä joskus.
Vielä jonain päivänä
uskallan pyytää anteeksi
köyhiltä, kerjäläisiltä,
vaivaisilta maankiertäjiltä,
vankiloiden seiniä kynsiviltä taskuvarkailta,
vanhuksia potkivilta sivukatujen korstoilta,
homostelevilta viuluniekoilta,
sukurutsaisilta kastraattilaulajilta,
knallipäisiltä koronkiskureilta kuulalaakeroiduissa tuoleissaan,
alastoman sataman kalanlemuisilta hampaattomilta huorilta,
pimeän lestin heittäjiltä esikaupunkien takakujilla,
parittajilta tunkkaisissa myyränkoloissaan,
piispoilta viinitarhojen ympäröimissä monastereissaan,
kierosilmäisiltä imbesilleiltä suljetuissa hoitolaitoksissaan,
sininaamaisilta kauluslaattakenraaleilta kilisevine kannuksineen,
pöhöttyneiltä johtajilta valottomine kassaholveineen,
talonsa linnoittaneilta yksisilmäisiltä uudisasukkailta,
sulkasatoisilta intiaaneilta
murskattuine skalppikirveineen
ja totemipaaluineen,
sukupuolitautisilta,
viinalle tuoksuvilta grönlantilaisilta,
koltilta heidän historiattomissa territorioissaan,
hykerteleviltä mustakaapuisilta inkvisiittoreilta kidutuskammioissaan,
vartiotornien synkkäsilmäisiltä konepistoolimiehiltä,
vallan omistavilta päättäjiltä suurine salahankkeineen
- vielä suurempaan valtaan pääsemiseksi,
kiiluvasilmäisiltä anekauppiailta
lehtisten täyttämissä myyntikojuissaan,
rahanhimossaan hikoilevilta plantaasinomistajilta,
uskonkiihkoisilta ristiretkeläisiltä,
asepukuisilta tutkimusmatkailijoilta,
maattomilta, jotka ovat vuodattaneet verensä
epäonnistuneiden katutaisteluiden piikkilankaesteille,
itkumuurien koloihin,
vuoristojen keltaiseen hiekkaan,
viidakkojen sotapoluille,
vallankumouksen tehneiltä diktaattoreilta,
salamurhien kätyreiltä,
ensi yön oikeuden hankkineilta markiiseilta ja linnanherroilta,
tähtisilmillään napaansa tuijottavilta kansikuvien kaunottarilta,
juovuksissa itseään seuraksi tyrkyttäviltä loistoravintoloiden asiakkailta,
ovimiehiltä leveine hartioineen ja kapeine huulineen,
maaotteluissa juovuspäissään itkeviltä
ja housuihinsa kuseksivilta maanmiehiltä,
lestadiolaisilta TV:n salaa aivopesemine lapsineen,
nutturapäisiltä, kotiovia kolkuttavilta Jehovan todistajilta,
mormooneilta sliipattuine ilmeineen,
kansojen johdossa kelluvilta frakkipukuisilta gangstereilta,
silmälasipäisiltä ydinsodan strategikoilta ja taktikoilta,
pienten kaupunkien suuria haaveilevilta pikkupomoilta,
keltä tahansa meistä,
joilla vielä on jäljellä hitunen voimaa,
jota ei ole otettu pois.
Uskallan pyytää anteeksi sitä,
etten ollut heidän mukanaan
- hyvässä enkä pahassa - virallisesti;
sitä, etten ollut ottavinani osaa
heidän palkintoihinsa, rangaistuksiinsa,
kärsimyksiinsä enkä kostoihinsa,
vaan suostuin ainoastaan lukemaan heistä
historian harittavakatseisesti valikoivilta lehdiltä,
suitsukkeen, maineen ja rahan höystämiltä kirjansivuilta,
löyhkäävien joukkohautojen kerroksista
tai valtaan nousseiden propagoimista imelistä ylistyslauluista.
Jonain päivänä,
kun väsymyksen ilta-aurinko
paljastaa syventyneet ryppyni,
laulan niistä,
joiden pitäisi pyytää anteeksi minulta
- jos on aikaa.
Aikaa on vähän
siunata taivaallista kuollutta kysymysmerkki-isää
maallista, mullassa elävää tuskan huutomerkkiäitiä,
On vähän aikaa vielä muistaa,
mitä kaikkea koti on opettanut
ja ymmärtää,
ettei vähän ajan kuluttua kaikki pysähtyisi
metsän eksyneenä
lähtemättä uudestaan käyntiin.
On vielä aikaa pyytää anteeksi
igumeneilta, patriarkoilta ja arkkipiispoilta
sekä kosteakatseisilta lukioiden uskonnonopettajilta sitä,
etteivät he ole pyytäneet anteeksi meiltä,
vaan joltain, jonka he irrottivat meistä,
nostivat kumartaen korkeuksiin
holvikaarien ujeltavassa viimassa.
On aika lähteä maanpakoon
katumuksen hirttonuoraan vyötettynä -
takaisin ihmisten ilmoille,
sairaitten susien pariin,
jotta ymmärtäisimme eläimellisyyden inhimillisyyden,
jotta ymmärtäisimme sen,
miksi inhimillisyys on eläimellisyyden rappiotila,
kehityksen, elämän syöpäsolu.
On aika pyytää anteeksi
verisiltä vallankumouksellisilta,
jotka eivät uhranneet itseään eivätkä aatettaan,
jotka saivat muut tekemään sen -
paeten itse tai voittaen.
On aika pyytää anteeksi myriadeilta marttyyreiltä,
jotka eivät tienneet, mitä tekivät
rukoillessaan murhaajiensa puolesta.
On aika ihmetellä,
mistä tämä kaikki oikein syntyi,
miten tämä kaikki on voinut olla mahdollista,
miksi tämä piti tapahtua siten,
miten me sen näemme.
On aika ihmetellä,
milloin tämä ketju sisältää kaikki osaset,
jotta olisi valmis katkeamaan.
Miksi pitäisi enää pyytää anteeksi,
kun kerran kaikki on jo anteeksiannettu.
Kaikki tapahtuminen
vuodattaa anteeksiannon kyynelpisaroita
tulevan katumuksen jalkaterille,
jotta olisi kevyempi kulkea.
Ehkä kaikki se, mitä on ja tulee,
onkin pelkkää anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa,
totaalista kaiken ymmärtämistä,
joka kävelee historian ja tulevaisuuden naamio kasvoillaan
kylväen surua oikealle,
luoden iloa vasemmalle
tien vaakalaudalla harkitun punnitsevasti
oikeutta jakaen -
esiintyjille ja yleisölle.
Onko niin,
etteikö tästäkin selvittäisi?
Selviäisikö tästä niin,
etteikö tämä olisi selvitettävissä.
Mutta kuitenkin niin,
että kaikki silti jotenkin toimii,
jotenkin ymmärtää.
Sopeutuisiko elämä lopultakin kuolemaansa,
jotta kaikkeus kestäisi?
21.10.79 - sunnuntai
Kun tajuan oman suuruuteni,
tajuan suuruuden,
joka kaikissa meissä on.
Yritän tavoittaa ymmärtämyksen porkkanan kepin nenästä.
Yritän saada ihmiset ymmärtämään,
että olen itse yrittänyt parhaani aina ja kaikkialla.
Yritän saada itseni ymmärtämään,
että toiset yrittävät parhaansa
aina ja kaikkialla;
- niin kuin vakooja
yrittää suorittaa salaisen tehtävänsä tunnollisesti,
- niin kuin pikkuvirkamieskin
yrittää tuskallisesti luovia
läpi ryppyisten paperivuorien
- Sisyfoksen kivien vyöryessä päälle,
- niin kuin lapsikin
yrittää olla kiltti -
siinä kuitenkaan aina onnistumatta,
- niin kuin taiteilija
yrittää parastaan luodessaan sellaista,
mitä muut eivät vielä käsitä -
jonka hän itsekin vasta aavistaa.
Tajuan, miksi Raamattu käytti jumalasta sanaa "me",
sillä "minua" on monta:
Osa minusta elää eilistä,
osa vetää elämänlankaani huomista kohti
ja osa kyntää nykyisyyden sarkaa
fyysisyyden viljapelloilla,
henkisyyden aapasoilla,
tiedon sananjalkaisilla korpipuroilla,
uskon kiviraunioissa,
aivopesun kuolemankatkuisilla moottoriteillä.
Tietäisin mitä tehdä -
jos vain tietäisin,
kuka meistä milloinkin on minä.
Ja jos olenkin,
niin nytkö,
äskenkö,
pianko,
tässäkö
vaiko jossain muualla?
Olisinko ollut,
olisinko jäänyt,
ellei toinen osa minua olisi kiskonut
talutusnuoraani kohti tienviittaa,
kohti napaa,
josta maisema aukeaa kaikkialle
silmän seurata,
kaiun kuulua,
polun imeä.
Mihin oksaan
ripustaisin auktoriteettiminäni arvomerkit?
Mihin hautaan
kaivaisin antamieni käskyjen
ja kieltojen piikkiset okaat?
Mihin tuuleen
puhaltaisin tekemättömien tekojeni
olemattomat siitepölyhiukkaset,
jotta olisi kevyempi kävellä
kohti tervetulleeksi toivottavaa kättä,
liinalla peitettyä leipää.
Mihin kätkisin
lukemattomien nöyristelyjeni rikkirevityn ihokkaan?
Mihin lampeen
heittäisin itsevarmuuteni pronssikeihäät?
Mihin hornankattilaan
sulattaisin katkerien sanojeni jäälohkareet,
heittämieni herjojen kidenuolet,
lumisten sanojeni panettelut samettiverhojen takana,
jotta olisi kuulaampi katsoa
kutsuvien silmien kirkkaisiin syvyyksiin?
Mihin suonsilmään upottaisin
vuolaan puheeni kultaiset korvarenkaat?
Mihin ojaan laskisin
totuutta vetistelevät sananparteni,
fraasieni termospullojen väljähtyneen ja litkuisen kahviveden?
Mihin ansakuoppaan kyykistäisin
vihalta haisevat, pukamien matkaan saattamat
kirosanojeni kovat kakkarat,
jotta korva tottuisi,
oppisi pyydystämään
ympärillä aukeavaa hiljaisuutta,
sen kevyitä siiveniskuja kostuneille poskipäille?
Jotta tietäisin,
mistä musiikki tulee -
kevyemmin kulkea kohti.
Miten repisin itseni irti tiedon tervasta?
Miten murtautuisin ulos opin savusaunasta?
Miten liuottaisin vanhojen uskomusten
vedenkestävän liisterin sormenpäistäni?
Miten niistäisin kuiviksi
unen mätäisessä harhassa uivat
punkteeraamattomat poskionteloni?
Millaisen lobotomian suorittaisin
kierosti yhteen kasvaneille aivojeni dendriittipuille
ja niiden synapsisjuuristolle -
uusien oksien ymppäytyä tilalle,
jotta voisin koskettaa sitä,
mikä on kaukana - tulossa
ja kuitenkin irti.
Nämä näyt ovat todellisia.
Ne ovat yhtä totta
kuin ne matkat,
jotka luulen tehneeni harhailematta -
ilman mielikuvituksen tinakoristeista kirjailua,
ilman harhan silkkikudosta ikivanhoissa gobeliineissa,
ilman unen serpentiinikirjaimia
iättömien kokoelmien käsin kirjailluissa eepoksissa.
...
Sinäkin rampa:
heitä kainalosauvasi ja ala juosta!
Sinäkin halvautunut:
ota vuoteesi ja kävele!
Sinäkin sokea:
ota malka silmästäsi ja katso!
Katso miten spitaalisten kyhmyt tippuvat kuivuen pois,
miten keskitysleirien nälkäiset alkavat lihoa,
miten järjen valo lepattaen syttyy
pimeyden laaksoissa vaeltaville,
miten syöpä peittää häpeissään kasvonsa
ja kuihtuu pois,
miten sydämien sairaat synkooppi-iskut
tasaantuvat rytmikkääksi sykkeeksi,
pääiskujen tasaiseksi poljennoksi
aloittaen svengaavan työlaulunsa,
miten veren kohiseva kevättulva
työntyy kalkkeutuneisiin suoniin
murtaen jään.
Sinä kuuro:
Ota tahna korvistasi ja rakennu kuuntelemaan
rukoilijasirkan elämän ja kuoleman tasa-arvoista mantraa,
vuorilta nousevan aamulaulun
äänettömiä yläsävelsarjoja metsäpurossa,
kalojen keskustelua suvannossa -
kun panssarit ovat vaiti,
kun aseet mykistyvät kauhusta
todetessaan pommin kuolleen pois.
Sinä mykkä:
Irrota shampanjapullosi korkki,
avaa puheesi sotkeutuneet nyörit,
hellitä kielesi pidikkeet
ajatusten irrota,
lauseiden ryömiä pimeästä turvemajastaan
ulos kevätauringon kirkkaille lumikentille.
Anna sanasi kiiriä
yli metsän keskellä kaikuvien viljapeltojen -
ruohon kasvaa,
tähkien kypsyä,
korsien kellastua
elonkorjuuta varten.
Sinä tunnoton:
Tunne, että muut ovat lähellä -
lähempänä kuin koskaan
koskettaen hellästi herkkiä elimiäsi,
arkoja paikkojasi,
palohaavojen runtelemia arpisia kasvojasi.
Jos et yksin pysty siihen,
niin tiedä,
että apu on tulossa.
Te terveet:
tietäkää tehtävänne.
Tehtävänne on toteuttaa se,
että sokeat näkevät,
että nälkää näkevät tulevat ravituiksi,
että lihonneet liikuntakyvyttömät
hoikentuvat kansakuntien piirileikissä,
jonka tanssisävelmiä mykät hyräilevät
käsikoukussa huojuen, yllytyshuutoja kajautellen
kuurojen soittaessa kastanjetteja
korvanlehdet innosta punottaen,
idioottien laatiessa uusia abstraktisia koreografioitaan
älykkäämpänä itseään pitävän yleisön ihmeteltäväksi.
-----
Jos kitarani kielet eivät voi kertoa kaikkea,
niin kieleni kitara helisyttää näillä sanoilla palasiksi,
musertaa Jerikon muurit,
kunnian seitsemät kukkulat,
joilla saalista ahnehtivat sotajoukot käyskentelevät
korskeine päähineineen,
kuolaavine ratsuineen,
kalu tanassa kaupunkia piirittäen.
Kitarani soittaa sankarilaulunsa
niille rakentajille,
jotka palatsien peilisymmetrisiä mosaiikkikuvioita sommitellessaan
pakottavat ajan etenemään tilassa, käytävää pitkin
- samoin kuin poroisännille,
jotka pakkasen polttamassa huuruisessa talviaamussa
suopunkiensa ja porokoiriensa perimätiedon avulla
suuntaavat hirvaat aitauksesta toiseen tiettyyn suuntaan
porttien sulkeutuessa takana - tieten tahtoen -
yhä tiiviimmin,
jotta puukko voisi tervehtiä,
antaa aivosähköaallon oikaisevan viimeisen suudelmansa
vaatimen kaulavaltimolle
ensimmäisellä tutustumiskäynnillään.
Näin aika etenee jossain.
Kun samanaikaisesti jossain muualla
- tai eri aikana samassa paikassa -
mikään ei sovi yhteen.
Mikään ei kytke eläintä liekahihnaan.
Palapelin osaset eivät sovi kohdalleen.
Moukari ei löydä taottavaa.
Vasara ei osu alasimeensa
ja korva lakkaa kuulemasta,
kun ääni kulkee ohi -
pysähtymättä.
Ymmärtämisen syntysanat
hautautuvat sortuvien taloraunioiden kellareihin,
uppoavat rikkiammuttuina reikäisinä sukellusveneinä
merten pohjattomiin syöverihautoihin,
kätkeytyvät meritursaiden lonkeroiden imukuppien tyhjiöihin
odottamaan uutta aikaa,
joka sopisi tämänpäiväiseen yhteen liimattavaksi.
Ison tammen sienilatvus pimentää maailman
päivän kulkemattomaksi,
mahdottomaksi yön laskeutua.
Sotkan suuret munat särkyvät
ennen haudotuksi tulemistaan
ja kuolemankellot laulavat
metallista itkuvirttään
sammaloituneiden ristien seassa.
Näin jatkuu syntymisten ja kuolemisten katkeamaton ketju.
Näin jatkuu jälleensyntymisien ja valekuolemien
sekä valekuolleista heräämisien loputon karma,
joka kestää täsmälleen niin kauan
kuin erotamme elämän ja kuoleman
ikuisesta avioliitostaan.
Yhteyden tajuaminen
räjäyttää ehkä tietoisuutemme vasta silloin,
kun kuolema meidät erottaa itsestämme.
Vasta silloinko nousee kysymys haudastaan:
MISTÄ?
KENET?
MITÄKÖ TEKEE?
MIKSIKÖ?
MITEN NIIN?
MITÄ SITTEN?
ENTÄ?...
ENTÄPÄ JOS?
Jonain päivänä
opimme kiittämään kaikesta.
Opimme sanomaan
kaikkien osaaman taikasanan:
Schnorakaluzum!
Ja Sesam aukenee salaisuuksien paljastua.
-----
Etelän kiihkeät ihmiset,
joiden periaatteet
ovat kuin kuolettavan terävät tikarit,
jotka niittävät pois jokaisen
joka kasvaa sivussa.
Venäläinen iskelmä,
joka soi ikään kuin haasteena
ymmärretyksi tulemisekseen,
joka tuo mieleen Beatlesit,
silloin kun en vielä ymmärtänyt heitä.
28.10.79
Miten onnistun löytämään
vääristyneen peilimaailman salaisuudet?
Mikä lasersäde oikoisi
kieroutuneiden mutkien labyrinttimetsiköt
ja Orfeuksen lankakääröt?
Mikä nauhuri kääntäisi
Baabelin kielten sekasotkut ymmärrettäväksi?
Missä on Nooan arkki,
jossa oikea perintö on säilöttynä tulvien yli?
Missä onkalossa on
säteitä vastaanottava ja lähettävä liitonarkki?
Miten onnistun pysäyttämään
karusellin liikkeen hetkeksi
tarkistaakseni kyydissä olevien asioiden todellisen tilan?
Ja jos onnistun siinä,
niin mikä saisi tapahtumat jälleen liikkeelle?
Näitä asioita miettiessäni
on ehkä parempi ottaa esille
"Caravanin"* partituuri ja kirjoittaa stemmat
- lähteä liikkeelle musiikin avulla...
Pitäisi puhdistaa ajatukset...
Pitäisi avata padot
puhtaan vuoristoveden virrata alaspäin,
täyttää kuivuuttaan rahisevat kivikkouomat,
kyntää kyinen pelto
- virvoittavan sadeveden pyyhkäistä pois
kaikki jätteet, voipaperit, muovipussit, pullonkorkit,
kuljettaa ne mukanaan
alas syviin suvantoihin
hiekkakerrosten sisälle.
Pitäisi huuhdella mieli mutapeitteestään,
jotta karikot paljastuisivat
ja kulta ilmestyisi esille
tullakseen taotuksi kaulakoruiksi
- mukaan pantavaksi
ikääntyneen aatelisnaisen hautaan
myöhempien aikojen ihmetellä.
Kuolema on liian täynnä tapahtumista.
Kun tulevaisuus vaihtaa päälleen
uudet vaatteet, kuolinkaavun,
se lasketaan hautaan,
josta se viimeisenä päivänä
nousee puhdistuneena (ylös),
menneisyyden valkeaa vaatetta kantaen.
Mitä haudassa tapahtui?
Jos voisimme avata haudan mielikuvituksessa -
katsoa kuolonkalpeisiin kasvoihin -
todellisuudessa...
irtonaisiin hampaisiin,
kallonpalasiin, sorminiveliin,
lannenikamiin, lonkkaluihin,
selkärangan katkenneeseen matoon,
näkisimme nykyhetken -
sen räpäyksellisen tuokion,
jolloin kaikki näyttää tapahtuvan,
jolloin kaikki kääntyy kohdalleen,
jolloin palapeli hajoaa osasiksi
järjestäytyäkseen uudella tavalla,
rakentuakseen pois,
jolloin ääretön kulkee läpi ahtaan portin,
vaeltaa olemattomana läpi
sisähuoneiden pylväikköjen lomitse salista toiseen
ja vihdoin -
takaoven kautta uuteen päivään.
Nykyhetki
on kuolemisien yhtäjaksoinen loputon karavaani,
kreppipaperilla merkitty jotos,
joka näyttää elävältä,
koska on niin valtava,
sanoinkuvaamaton määrä kaikkea sitä,
mikä ei tapahdu,
mikä ei ole,
mikä ei näy,
mikä ei kuulu,
mikä ei tunnu (siltä),
että hetki näyttäisi kuhisevan
olemattomuuden käänteiskuvaa,
ajatuksia siitä,
mitä voisi olla,
mitä voisi pian tulla,
mikä jo melkein on käsillä,
jos vain jaksaa odottaa
hetkestä hetkeen.
[* A. Harutunianin sävellys "Caravan" big bandille]
...
29.10.79
Jotenkin minusta tuntuu siltä,
että aika on aina läsnä...
Mitä kauemman aikaa mietin sitä,
sitä varmemmalta se tuntuu.
On kuin olisi vanhan ystävänsä kanssa
jo toista kertaa samalla matkalla -
(- ei, vaan)
kolmatta kertaa...
On yhtä varma tunne,
kuin olisi kaksi viljasatoa kertaa
kolme vuotta,
neljänä syksynä
kaksien lumien jälkeen.
Onko niin,
ettei aika olisikaan
yhtä vakuuttunut olemassaolostaan
kuin minä?
Miten muuten on selitettävissä se,
että vuodenajat eivät kerralla usko olemassaoloonsa,
vaan itsepintaisesti työntyvät vuosi vuodelta
maailman syrjäisimpiinkin kolkkiin -
kuten tänne Kainuuseen -
yhä uudestaan ja uudestaan.
Yhä uudestaan ja uudestaan
kirjahyllyni seisoo
samalla vanhalla tutulla paikallaan
hetkestä hetkeen
uskollisesti itseään toistaen,
uskollisuuttaan olemassaololleen vakuutellen,
luvaten kaikki maat ja taivaat
seuraavalle hetkelle
astua sisään
itseensä.
Näen ajan kulun siitä,
että niin paljon on sellaista,
mikä pysyy samana.
Jonkin täytyy koko ajan tehdä
sinnikästä työtä
tämän kaiken koossapitämiseksi.
Kaikki ikään kuin odottaa vuoroaan -
tai jotain muuta:
Kaikki ikään kuin hiljentyy
ennakoimaan tulevaa vuoroaan
tulla otetuksi käyttöön,
alkaa soida,
jotta hiljenemisen vuoro tulisi
aikanaan.
Ajan keijukainen
liitelee kukasta kukkaan
koskettaen taikasauvallaan kaikkea
samalla kertaa.
Jaksettuaan temmeltää riittävän kauan
tulee aikakaudesta ajanjakso.
Kysymys, joka antaa vastaukselle aikaa
vetää henkeä ennen siementämistään.
Missä on vastaus ajan haasteeseen?
Vastaus etsii itseään - odotuttaa...
Vain ruoho tietää sen,
missä on hyvä kasvaa.
Sillä siellä, missä ei ole hyvä kasvaa,
siellä ei ole ruohoa joka tietäisi toisinpäin.
Jalka tietää mihin on hyvä astua;
Sillä mihin on hyvä astua -
jalanjäljet kertovat sen.
Huonoasuiset ihmiset tietävät vain,
missä ei ole hyvä asua.
Täällä ei ole hyvä asua.
Ihmiset eivät kestä puhdasta luontoa
ja alkavat purkaa saastaa sisältään.
Ihmiset tulevat tänne kuin pakkosiirtolaisiksi
ja rankaisevat tuomalla sivistyksen mukanaan.
Ketkä rankaisevat?
Keille tuovat sivistyksen?
Millaisen sivistyksen?
Mitä vievät pois?
Mitä tuovat?
Minne?
Tännekö -
paikkaan jossa on sivistyksen kehto:
Ateenan Kainuu,
Intian Suomi,
Kalevalan Gilgamesh?
Tänne -
paikkaan, jossa ei ole kiveä kiven päällä
kertomassa historiasta,
jossa kivet ovat toistensa alla
ja vieläkin syvemmällä
kertomassa historiasta.
joka oli paljon jälkeen sen,
kun todellinen sivistys oli
ja kuoli pois.
Tämä oli vanhaa kulttuuriseutua silloin,
kun ainoakaan jalanjälki ei kuvioittanut
ikuisten koskikönkäiden rantahiekkaa.
Kun jalanjäljet tulivat,
eivät kosketkaan enää pysyneet ikuisina.
Ja katso: Valkeus tuli.
Ihminen niisti korvelta nenän,
tukki koskien korvat,
laastaroi verkkonsa salmien suihin,
järvien selkään, karikkojen kupeisiin.
sokaisi virtsallaan lähteiden silmät,
levitti myrkkynsä teiden poskiin,
Kusi umpeen saivojen lähdesilmät,
puuteroi ruskamyrkyillään teiden pajukkoposket,
leikkasi napaseudun naavaiset nuorat,
tallasi rikki kissankäpälät,
kuolleenkourat ja kurjenpolvet,
katkoi kaarlenvaltikat ja sananjalat,
söi ketunleivät, linnunmarjat,
makasi karhunsammalen,
sammutti sudentähden tuikkeen,
äänieristi honkien huminan,
juoksutti purot uuvuksiin,
repi hallasoiden yökönlehdet,
kaatoi kontiot ja kasket,
hiihti hirvet, loukutti hiirenvirnat,
halkaisi kissankellot, murjoi variksenvarpaat,
keritsi tupasvillan luhtaniittyjen arasta selästä,
ahdisti ahmat koloihinsa,
tappoi aamun koiperhoset,
parturoi vaarojen ohimot,
imi koivuista mahlan,
petäjistä tervan, kuusista kyyneleet...
Pois, pois, pois, kaikki pois...
...raivasi tiet neitseellisen metsän kohtuun,
jokien pajunurpuisiin haaroihin,
kuusikkojen kylkiin,
mäkien välisiin notkelmakainaloihin
- ensin paperilla, sitten itse luonnossa -
viedäkseen sittemmin paperin pois -
etupäässä peräpyyhkeeksi...
Tänään... ihminen kutoo ensihätään ajatusta
jäkäläkankaiden paloittelemisesta tilkkutäkiksi,
punoo juonta
voitonseppeleen laskemiseksi ruumisarkkuun...
Sivistys on hienoisen arka asia -
katsoopa sitä miltä puolen tahansa.
Erämaa oli mies ja ihminen oli härkä.
Ei - vaan:
Ihminen oli mies ja erämaa oli härkä.
Erämaa kuoli kello viisi iltapäivällä.
Tarkempaa paikallista aikaa en muista.
Enkä enää halua nähdä sitä!
Pois, pois, pois...
Suru itkee
aaltojen liplattavissa laineissa.
Vesi tippuu
lumisen kuusen räystäästä,
itkuraitojen hopeisista ripsistä.
Ruisrääkän vilja-laulu (Vilja-Lied?) ei soi.
Lakoontuneiden, homeisten ruishalmeiden yllä
soi puolikuun nuoskalumi...
Tuokaa mulle metsän tummuus...
silmieni peitoksi.
Sillä en tahdo nähdä tätä.
Sillä hätä on suurin,
kun apu on kaukana.
(I hate to see the evening sun go down...)
Haluan / En tahdo nähdä auringon laskevan (erämaassa),
sillä (nykyisin) se tuo (vain) mieleen ne ihmiset
(- pois, pois, pois...)
jotka ovat kaukana,
mutta sittenkin aina kiusaamassa
ikuisesti peitossa olevalla viisaudellaan.
Haluan täältä pois,
keskelle ihmisiä,
jotka ovat kovia avoimesti,
jotka eivät seurustele
kieroon kasvaneiden byrokraattien kanssa,
jotka eivät hännystele -
ainakaan peitellysti,
jotka edes tietävät,
mitä tekevät.
...
Käytyäni kerran kaupunginvaltuuston kokouksessa
päätin välittömästi vihkiytyä taiteelle -
ja yksinomaan vain sille.
Seurattuani viisi vuotta
kunnallispolitiikan totista kamppailua kehän sisältä
en enää tiedä,
mitä he - nuo ihmiset - tekevät hiekkalaatikollaan.
Tietävätköhän itsekään?
On ihmeellistä katsoa sivusta,
miten hyvä johtajisto toimii:
Sillä on älyä ja kiinnostusta
paneutua antaumuksella pikkuasioihinkin -
joskus jopa vain niihin.
Tätä pitäisi kai sanoa
"johtamistaidon huipuksi"
viimeistä piirtoa myöten.
Ehkä tällaiset johtajat ovat kaukonäköisempiä
kuin aavistammekaan
- me tavalliset kansalaiset.
Olen joskus ihmetellyt,
miten vaivattomasti suuret asiat menevät läpi.
Ehkä tämä paljastaa suurissa johtajissa
vielä yhden hyvän piirteen
- suurpiirteisyyden.
Pienissä asioissa
kun ei voi olla muuta kuin
pikkutärkeä pilkunnussija.
On hieno asia,
että maamme politiikka on karkeissa käsissä.
Silloin se on ainakin supisuomalaista.
30.10.79 - klo 01.00
Ah - miten hyvältä lohivoileipä maistuukaan...
Ah miten hyvältä lohi maistuukaan
kesäyön nuotiotulella
kesäpäivän varhaisena aamuna suon laidalla,
lokakuisen yön pimeydessä
olutkapakasta palatessa.
Tämä on se asia,
joka on pitänyt minua täällä
nämä kauhistuttavat vuodet
- jälkeenpäin ajateltuna.
Sanat eivät riitä kertomaan,
kuinka hyvää lohi on noustuaan jokeen,
kuinka maukkaalle nousulohi maistuu -
laskuhumalassa nautittuna.
...
Tänä iltana mietin monia asioita...
Monet seikat palauttavat mieleeni muistoja;
muistoja vanhoista ensirakkauksista,
muistoja vanhoista rakkauksista -
ilman henkistä uudistumista
ennen kuin jälkeen sen kaiken.
Jonain heikkona hetkenä vihjailen mielelläni,
kenen kanssa olin ensi kerran
- tietämättä oikeastaan,
kenen kanssa olin ensi kerran.
Ensi kerran tietäen hyvin sen
- näin jälkikäteen -
etten tajunnut,
kenen kanssa olin ollut
ensi kerran.
Ensimmäisen kerran
kertaan mielessäni kaiken sen,
mitä tapahtui joskus
ja miten vähän ymmärsin siitä kaikesta,
miten vähän ymmärsin sitä ihmistä,
joka ensi kerran näki jotain riittävää minussa
- joka en nähnyt vielä
mitään muuta kuin itseni
ja menneisyyden tuskanhikiset riippukivet,
jotka - ikävä kyllä, osittain vieläkin -
painavat päästä jalkoihin
ja joista pääsen irti
tuskin koskaan.
On niin helppo olla,
kun on päättänyt astua uudelle tielle,
tuntemattomalle polulle.
On niin helppo olla,
koska tietää saavansa kokea...
uusia vanhoja asioita -
sulassa sovussa.
[Jatkuu osassa X: 05.11.79]