Runot IX -30.10.1979

[Runot IX 20.10.1979 - 30.10.79]

20.10.79

Tämä korvaamaton henkinen rauha,

yöttömän yön ilmapiiri...

Rakkautta tulvillaan olevan yksinäisyyden generaattori

alkaa vanhentua,

ruostua jokapäiväisiin ristiriitoihin

orkesterin todellisen kehittämisen osalta.

Ja se haittaa henkistä kapasiteettiani,

kykyäni luoda, tehdä työtä

ja jaksaa vielä sen lisäksi tehdä omaa työtäni,

joka on tärkeintä kaikista.

 

Olisin valmis kirjoittamaan kaiken runona.

Olisin valmis nelistämään

tyhjällä nuottipaperilla melismoina

ja muuttamaan maailman säveliksi.

Olisin valmis kertomaan ihmisille sen,

mitä he eivät odota kenenkään uskaltavan tehdä.

Minulla olisi voimaa tehdä se,

jos aikaa riittäisi.

Voisin koskettaa

vihan piikkien uneen vaivuttamaa elämää

rakkauden taikasauvalla;

herättää kuolleet,

jos minulla vain olisi aikaa.

 

Jos aika antautuisi liittolaisekseni,

kytkisin menneen tulevaisuuteen

tuhansin sidoksin, sadoin solmuin,

jotka eivät aukea miekallakaan,

sillä siteet siementävät.

 

Olen onnellinen tästä matkasta.

Olen kyennyt pyytämään anteeksi

entiseltä vaimoltani

ja hän minulta.

 

Olen kyennyt antamaan anteeksi

nykyiselle vaimolleni

omista pahoista toistani

ja hän minulle - sen jälkeen,

kun olen pyytänyt - lopultakin -

anteeksi häneltäkin.

 

Lopulta olen onnistunut puhumaan monia sanoja

mutkattomasti, kiertelemättä, rehellisenä

ensimmäisen kerran pitkästä aikaa

tilipäivänä

tyhjin taskuin,

tasamaata hiihtäen.

 

Ei minun yksinäisyyteni ole maailman pelkoa.

Minun yksinäisyyden tarpeeni

on pakon sanelemaa halua

nähdä maailma paremmin,

nähdä maailma sivusta,

koska maailma on tähän saakka

tottunut näkemään itsensä

sellaisena kuin luulee.

 

Vain yksinäisyyden kautta

voin jonakin päivänä astua maailman sisälle

- uuden maailman siemenenä

liekinheitintä kantaen -

päässä silmien tulinuolet,

raskaita sanoja kevyesti suusta sinkoillen,

jaloissa uusien kokemusten askelmerkit

uupuneiden seurata,

unisten käydä perässä,

osua tielle.

 

Uskallan puhua yhä avoimemmin kirjalle,

jota kukaan ei lue.

Yhä varmemmin luotan siihen,

mitä menneet ja kirjoitetut sivut

ovat päättäneet minusta ja tehtävästäni

kirjoittaa näitä uusia sivuja,

luoda pimeyttä valkeuteen,

sammuttaa kynttilä

valon saapua -

vielä joskus.

 

Vielä jonain päivänä

uskallan pyytää anteeksi

köyhiltä, kerjäläisiltä,

vaivaisilta maankiertäjiltä,

vankiloiden seiniä kynsiviltä taskuvarkailta,

vanhuksia potkivilta sivukatujen korstoilta,

homostelevilta viuluniekoilta,

sukurutsaisilta kastraattilaulajilta,

knallipäisiltä koronkiskureilta kuulalaakeroiduissa tuoleissaan,

alastoman sataman kalanlemuisilta hampaattomilta huorilta,

pimeän lestin heittäjiltä esikaupunkien takakujilla,

parittajilta tunkkaisissa myyränkoloissaan,

piispoilta viinitarhojen ympäröimissä monastereissaan,

kierosilmäisiltä imbesilleiltä suljetuissa hoitolaitoksissaan,

sininaamaisilta kauluslaattakenraaleilta kilisevine kannuksineen,

pöhöttyneiltä johtajilta valottomine kassaholveineen,

talonsa linnoittaneilta yksisilmäisiltä uudisasukkailta,

sulkasatoisilta intiaaneilta

murskattuine skalppikirveineen

ja totemipaaluineen,

sukupuolitautisilta,

viinalle tuoksuvilta grönlantilaisilta,

koltilta heidän historiattomissa territorioissaan,

hykerteleviltä mustakaapuisilta inkvisiittoreilta kidutuskammioissaan,

vartiotornien synkkäsilmäisiltä konepistoolimiehiltä,

vallan omistavilta päättäjiltä suurine salahankkeineen

- vielä suurempaan valtaan pääsemiseksi,

kiiluvasilmäisiltä anekauppiailta

lehtisten täyttämissä myyntikojuissaan,

rahanhimossaan hikoilevilta plantaasinomistajilta,

uskonkiihkoisilta ristiretkeläisiltä,

asepukuisilta tutkimusmatkailijoilta,

maattomilta, jotka ovat vuodattaneet verensä

epäonnistuneiden katutaisteluiden piikkilankaesteille,

itkumuurien koloihin,

vuoristojen keltaiseen hiekkaan,

viidakkojen sotapoluille,

vallankumouksen tehneiltä diktaattoreilta,

salamurhien kätyreiltä,

ensi yön oikeuden hankkineilta markiiseilta ja linnanherroilta,

tähtisilmillään napaansa tuijottavilta kansikuvien kaunottarilta,

juovuksissa itseään seuraksi tyrkyttäviltä loistoravintoloiden asiakkailta,

ovimiehiltä leveine hartioineen ja kapeine huulineen,

maaotteluissa juovuspäissään itkeviltä

ja housuihinsa kuseksivilta maanmiehiltä,

lestadiolaisilta TV:n salaa aivopesemine lapsineen,

nutturapäisiltä, kotiovia kolkuttavilta Jehovan todistajilta,

mormooneilta sliipattuine ilmeineen,

kansojen johdossa kelluvilta frakkipukuisilta gangstereilta,

silmälasipäisiltä ydinsodan strategikoilta ja taktikoilta,

pienten kaupunkien suuria haaveilevilta pikkupomoilta,

keltä tahansa meistä,

joilla vielä on jäljellä hitunen voimaa,

jota ei ole otettu pois.

 

Uskallan pyytää anteeksi sitä,

etten ollut heidän mukanaan

- hyvässä enkä pahassa - virallisesti;

sitä, etten ollut ottavinani osaa

heidän palkintoihinsa, rangaistuksiinsa,

kärsimyksiinsä enkä kostoihinsa,

vaan suostuin ainoastaan lukemaan heistä

historian harittavakatseisesti valikoivilta lehdiltä,

suitsukkeen, maineen ja rahan höystämiltä kirjansivuilta,

löyhkäävien joukkohautojen kerroksista

tai valtaan nousseiden propagoimista imelistä ylistyslauluista.

 

Jonain päivänä,

kun väsymyksen ilta-aurinko

paljastaa syventyneet ryppyni,

laulan niistä,

joiden pitäisi pyytää anteeksi minulta

- jos on aikaa.

 

Aikaa on vähän

siunata taivaallista kuollutta kysymysmerkki-isää

maallista, mullassa elävää tuskan huutomerkkiäitiä,

On vähän aikaa vielä muistaa,

mitä kaikkea koti on opettanut

ja ymmärtää,

ettei vähän ajan kuluttua kaikki pysähtyisi

metsän eksyneenä

lähtemättä uudestaan käyntiin.

 

On vielä aikaa pyytää anteeksi

igumeneilta, patriarkoilta ja arkkipiispoilta

sekä kosteakatseisilta lukioiden uskonnonopettajilta sitä,

etteivät he ole pyytäneet anteeksi meiltä,

vaan joltain, jonka he irrottivat meistä,

nostivat kumartaen korkeuksiin

holvikaarien ujeltavassa viimassa.

 

On aika lähteä maanpakoon

katumuksen hirttonuoraan vyötettynä -

takaisin ihmisten ilmoille,

sairaitten susien pariin,

jotta ymmärtäisimme eläimellisyyden inhimillisyyden,

jotta ymmärtäisimme sen,

miksi inhimillisyys on eläimellisyyden rappiotila,

kehityksen, elämän syöpäsolu.

 

On aika pyytää anteeksi

verisiltä vallankumouksellisilta,

jotka eivät uhranneet itseään eivätkä aatettaan,

jotka saivat muut tekemään sen -

paeten itse tai voittaen.

On aika pyytää anteeksi myriadeilta marttyyreiltä,

jotka eivät tienneet, mitä tekivät

rukoillessaan murhaajiensa puolesta.

 

On aika ihmetellä,

mistä tämä kaikki oikein syntyi,

miten tämä kaikki on voinut olla mahdollista,

miksi tämä piti tapahtua siten,

miten me sen näemme.

 

On aika ihmetellä,

milloin tämä ketju sisältää kaikki osaset,

jotta olisi valmis katkeamaan.

Miksi pitäisi enää pyytää anteeksi,

kun kerran kaikki on jo anteeksiannettu.

Kaikki tapahtuminen

vuodattaa anteeksiannon kyynelpisaroita

tulevan katumuksen jalkaterille,

jotta olisi kevyempi kulkea.

 

Ehkä kaikki se, mitä on ja tulee,

onkin pelkkää anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa,

totaalista kaiken ymmärtämistä,

joka kävelee historian ja tulevaisuuden naamio kasvoillaan

kylväen surua oikealle,

luoden iloa vasemmalle

tien vaakalaudalla harkitun punnitsevasti

oikeutta jakaen -

esiintyjille ja yleisölle.

 

Onko niin,

etteikö tästäkin selvittäisi?

Selviäisikö tästä niin,

etteikö tämä olisi selvitettävissä.

Mutta kuitenkin niin,

että kaikki silti jotenkin toimii,

jotenkin ymmärtää.

Sopeutuisiko elämä lopultakin kuolemaansa,

jotta kaikkeus kestäisi?

 

21.10.79 - sunnuntai

Kun tajuan oman suuruuteni,

tajuan suuruuden,

joka kaikissa meissä on.

Yritän tavoittaa ymmärtämyksen porkkanan kepin nenästä.

Yritän saada ihmiset ymmärtämään,

että olen itse yrittänyt parhaani aina ja kaikkialla.

 

Yritän saada itseni ymmärtämään,

että toiset yrittävät parhaansa

aina ja kaikkialla;

- niin kuin vakooja

yrittää suorittaa salaisen tehtävänsä tunnollisesti,

- niin kuin pikkuvirkamieskin

yrittää tuskallisesti luovia

läpi ryppyisten paperivuorien

- Sisyfoksen kivien vyöryessä päälle,

- niin kuin lapsikin

yrittää olla kiltti -

siinä kuitenkaan aina onnistumatta,

- niin kuin taiteilija

yrittää parastaan luodessaan sellaista,

mitä muut eivät vielä käsitä -

jonka hän itsekin vasta aavistaa.

 

Tajuan, miksi Raamattu käytti jumalasta sanaa "me",

sillä "minua" on monta:

Osa minusta elää eilistä,

osa vetää elämänlankaani huomista kohti

ja osa kyntää nykyisyyden sarkaa

fyysisyyden viljapelloilla,

henkisyyden aapasoilla,

tiedon sananjalkaisilla korpipuroilla,

uskon kiviraunioissa,

aivopesun kuolemankatkuisilla moottoriteillä.

 

Tietäisin mitä tehdä -

jos vain tietäisin,

kuka meistä milloinkin on minä.

Ja jos olenkin,

niin nytkö,

äskenkö,

pianko,

tässäkö

vaiko jossain muualla?

 

Olisinko ollut,

olisinko jäänyt,

ellei toinen osa minua olisi kiskonut

talutusnuoraani kohti tienviittaa,

kohti napaa,

josta maisema aukeaa kaikkialle

silmän seurata,

kaiun kuulua,

polun imeä.

 

Mihin oksaan

ripustaisin auktoriteettiminäni arvomerkit?

Mihin hautaan

kaivaisin antamieni käskyjen

ja kieltojen piikkiset okaat?

Mihin tuuleen

puhaltaisin tekemättömien tekojeni

olemattomat siitepölyhiukkaset,

jotta olisi kevyempi kävellä

kohti tervetulleeksi toivottavaa kättä,

liinalla peitettyä leipää.

 

Mihin kätkisin

lukemattomien nöyristelyjeni rikkirevityn ihokkaan?

Mihin lampeen

heittäisin itsevarmuuteni pronssikeihäät?

Mihin hornankattilaan

sulattaisin katkerien sanojeni jäälohkareet,

heittämieni herjojen kidenuolet,

lumisten sanojeni panettelut samettiverhojen takana,

jotta olisi kuulaampi katsoa

kutsuvien silmien kirkkaisiin syvyyksiin?

 

Mihin suonsilmään upottaisin

vuolaan puheeni kultaiset korvarenkaat?

Mihin ojaan laskisin

totuutta vetistelevät sananparteni,

fraasieni termospullojen väljähtyneen ja litkuisen kahviveden?

Mihin ansakuoppaan kyykistäisin

vihalta haisevat, pukamien matkaan saattamat

kirosanojeni kovat kakkarat,

jotta korva tottuisi,

oppisi pyydystämään

ympärillä aukeavaa hiljaisuutta,

sen kevyitä siiveniskuja kostuneille poskipäille?

Jotta tietäisin,

mistä musiikki tulee -

kevyemmin kulkea kohti.

 

Miten repisin itseni irti tiedon tervasta?

Miten murtautuisin ulos opin savusaunasta?

Miten liuottaisin vanhojen uskomusten

vedenkestävän liisterin sormenpäistäni?

Miten niistäisin kuiviksi

unen mätäisessä harhassa uivat

punkteeraamattomat poskionteloni?

Millaisen lobotomian suorittaisin

kierosti yhteen kasvaneille aivojeni dendriittipuille

ja niiden synapsisjuuristolle -

uusien oksien ymppäytyä tilalle,

jotta voisin koskettaa sitä,

mikä on kaukana - tulossa

ja kuitenkin irti.

 

Nämä näyt ovat todellisia.

Ne ovat yhtä totta

kuin ne matkat,

jotka luulen tehneeni harhailematta -

ilman mielikuvituksen tinakoristeista kirjailua,

ilman harhan silkkikudosta ikivanhoissa gobeliineissa,

ilman unen serpentiinikirjaimia

iättömien kokoelmien käsin kirjailluissa eepoksissa.

...

Sinäkin rampa:

heitä kainalosauvasi ja ala juosta!

Sinäkin halvautunut:

ota vuoteesi ja kävele!

Sinäkin sokea:

ota malka silmästäsi ja katso!

Katso miten spitaalisten kyhmyt tippuvat kuivuen pois,

miten keskitysleirien nälkäiset alkavat lihoa,

miten järjen valo lepattaen syttyy

pimeyden laaksoissa vaeltaville,

miten syöpä peittää häpeissään kasvonsa

ja kuihtuu pois,

miten sydämien sairaat synkooppi-iskut

tasaantuvat rytmikkääksi sykkeeksi,

pääiskujen tasaiseksi poljennoksi

aloittaen svengaavan työlaulunsa,

miten veren kohiseva kevättulva

työntyy kalkkeutuneisiin suoniin

murtaen jään.

 

Sinä kuuro:

Ota tahna korvistasi ja rakennu kuuntelemaan

rukoilijasirkan elämän ja kuoleman tasa-arvoista mantraa,

vuorilta nousevan aamulaulun

äänettömiä yläsävelsarjoja metsäpurossa,

kalojen keskustelua suvannossa -

kun panssarit ovat vaiti,

kun aseet mykistyvät kauhusta

todetessaan pommin kuolleen pois.

 

Sinä mykkä:

Irrota shampanjapullosi korkki,

avaa puheesi sotkeutuneet nyörit,

hellitä kielesi pidikkeet

ajatusten irrota,

lauseiden ryömiä pimeästä turvemajastaan

ulos kevätauringon kirkkaille lumikentille.

Anna sanasi kiiriä

yli metsän keskellä kaikuvien viljapeltojen -

ruohon kasvaa,

tähkien kypsyä,

korsien kellastua

elonkorjuuta varten.

 

Sinä tunnoton:

Tunne, että muut ovat lähellä -

lähempänä kuin koskaan

koskettaen hellästi herkkiä elimiäsi,

arkoja paikkojasi,

palohaavojen runtelemia arpisia kasvojasi.

Jos et yksin pysty siihen,

niin tiedä,

että apu on tulossa.

 

Te terveet:

tietäkää tehtävänne.

Tehtävänne on toteuttaa se,

että sokeat näkevät,

että nälkää näkevät tulevat ravituiksi,

että lihonneet liikuntakyvyttömät

hoikentuvat kansakuntien piirileikissä,

jonka tanssisävelmiä mykät hyräilevät

käsikoukussa huojuen, yllytyshuutoja kajautellen

kuurojen soittaessa kastanjetteja

korvanlehdet innosta punottaen,

idioottien laatiessa uusia abstraktisia koreografioitaan

älykkäämpänä itseään pitävän yleisön ihmeteltäväksi.

-----

Jos kitarani kielet eivät voi kertoa kaikkea,

niin kieleni kitara helisyttää näillä sanoilla palasiksi,

musertaa Jerikon muurit,

kunnian seitsemät kukkulat,

joilla saalista ahnehtivat sotajoukot käyskentelevät

korskeine päähineineen,

kuolaavine ratsuineen,

kalu tanassa kaupunkia piirittäen.

 

Kitarani soittaa sankarilaulunsa

niille rakentajille,

jotka palatsien peilisymmetrisiä mosaiikkikuvioita sommitellessaan

pakottavat ajan etenemään tilassa, käytävää pitkin

- samoin kuin poroisännille,

jotka pakkasen polttamassa huuruisessa talviaamussa

suopunkiensa ja porokoiriensa perimätiedon avulla

suuntaavat hirvaat aitauksesta toiseen tiettyyn suuntaan

porttien sulkeutuessa takana - tieten tahtoen -

yhä tiiviimmin,

jotta puukko voisi tervehtiä,

antaa aivosähköaallon oikaisevan viimeisen suudelmansa

vaatimen kaulavaltimolle

ensimmäisellä tutustumiskäynnillään.

 

Näin aika etenee jossain.

Kun samanaikaisesti jossain muualla

- tai eri aikana samassa paikassa -

mikään ei sovi yhteen.

Mikään ei kytke eläintä liekahihnaan.

Palapelin osaset eivät sovi kohdalleen.

Moukari ei löydä  taottavaa.

Vasara ei osu alasimeensa

ja korva lakkaa kuulemasta,

kun ääni kulkee ohi -

pysähtymättä.

 

Ymmärtämisen syntysanat

hautautuvat sortuvien taloraunioiden kellareihin,

uppoavat rikkiammuttuina reikäisinä sukellusveneinä

merten pohjattomiin syöverihautoihin,

kätkeytyvät meritursaiden lonkeroiden imukuppien tyhjiöihin

odottamaan uutta aikaa,

joka sopisi tämänpäiväiseen yhteen liimattavaksi.

 

Ison tammen sienilatvus pimentää maailman

päivän kulkemattomaksi,

mahdottomaksi yön laskeutua.

Sotkan suuret munat särkyvät

ennen haudotuksi tulemistaan

ja kuolemankellot laulavat

metallista itkuvirttään

sammaloituneiden ristien seassa.

 

Näin jatkuu syntymisten ja kuolemisten katkeamaton ketju.

Näin jatkuu jälleensyntymisien ja valekuolemien

sekä valekuolleista heräämisien loputon karma,

joka kestää täsmälleen niin kauan

kuin erotamme elämän ja kuoleman

ikuisesta avioliitostaan.

 

Yhteyden tajuaminen

räjäyttää ehkä tietoisuutemme vasta silloin,

kun kuolema meidät erottaa itsestämme.

Vasta silloinko nousee kysymys haudastaan:

MISTÄ?

KENET?

MITÄKÖ TEKEE?

MIKSIKÖ?

MITEN NIIN?

MITÄ SITTEN?

ENTÄ?...

ENTÄPÄ JOS?

 

Jonain päivänä

opimme kiittämään kaikesta.

Opimme sanomaan

kaikkien osaaman taikasanan:

Schnorakaluzum!

 

Ja Sesam aukenee salaisuuksien paljastua.

-----

 

Etelän kiihkeät ihmiset,

joiden periaatteet

ovat kuin kuolettavan terävät tikarit,

jotka niittävät pois jokaisen

joka kasvaa sivussa.

Venäläinen iskelmä,

joka soi ikään kuin haasteena

ymmärretyksi tulemisekseen,

joka tuo mieleen Beatlesit,

silloin kun en vielä ymmärtänyt heitä.

 

28.10.79

Miten onnistun löytämään

vääristyneen peilimaailman salaisuudet?

Mikä lasersäde oikoisi

kieroutuneiden mutkien labyrinttimetsiköt

ja Orfeuksen lankakääröt?

Mikä nauhuri kääntäisi

Baabelin kielten sekasotkut ymmärrettäväksi?

Missä on Nooan arkki,

jossa oikea perintö on säilöttynä tulvien yli?

Missä onkalossa on

säteitä vastaanottava ja lähettävä liitonarkki?

Miten onnistun pysäyttämään

karusellin liikkeen hetkeksi

tarkistaakseni kyydissä olevien asioiden todellisen tilan?

Ja jos onnistun siinä,

niin mikä saisi tapahtumat jälleen liikkeelle?

 

Näitä asioita miettiessäni

on ehkä parempi ottaa esille

"Caravanin"* partituuri ja kirjoittaa stemmat

- lähteä liikkeelle musiikin avulla...

 

Pitäisi puhdistaa ajatukset...

Pitäisi avata padot

puhtaan vuoristoveden virrata alaspäin,

täyttää kuivuuttaan rahisevat kivikkouomat,

kyntää kyinen pelto

- virvoittavan sadeveden pyyhkäistä pois

kaikki jätteet, voipaperit, muovipussit, pullonkorkit,

kuljettaa ne mukanaan

alas syviin suvantoihin

hiekkakerrosten sisälle.

 

Pitäisi huuhdella mieli mutapeitteestään,

jotta karikot paljastuisivat

ja kulta ilmestyisi esille

tullakseen taotuksi kaulakoruiksi

- mukaan pantavaksi

ikääntyneen aatelisnaisen hautaan

myöhempien aikojen ihmetellä.

 

Kuolema on liian täynnä tapahtumista.

Kun tulevaisuus vaihtaa päälleen

uudet vaatteet, kuolinkaavun,

se lasketaan hautaan,

josta se viimeisenä päivänä

nousee puhdistuneena (ylös),

menneisyyden valkeaa vaatetta kantaen.

 

Mitä haudassa tapahtui?

Jos voisimme avata haudan mielikuvituksessa -

katsoa kuolonkalpeisiin kasvoihin -

todellisuudessa...

irtonaisiin hampaisiin,

kallonpalasiin, sorminiveliin,

lannenikamiin, lonkkaluihin,

selkärangan katkenneeseen matoon,

näkisimme nykyhetken -

sen räpäyksellisen tuokion,

jolloin kaikki näyttää tapahtuvan,

jolloin kaikki kääntyy kohdalleen,

jolloin palapeli hajoaa osasiksi

järjestäytyäkseen uudella tavalla,

rakentuakseen pois,

jolloin ääretön kulkee läpi ahtaan portin,

vaeltaa olemattomana läpi

sisähuoneiden pylväikköjen lomitse salista toiseen

ja vihdoin -

takaoven kautta uuteen päivään.

 

Nykyhetki

on kuolemisien yhtäjaksoinen loputon karavaani,

kreppipaperilla merkitty jotos,

joka näyttää elävältä,

koska on niin valtava,

sanoinkuvaamaton määrä kaikkea sitä,

mikä ei tapahdu,

mikä ei ole,

mikä ei näy,

mikä ei kuulu,

mikä ei tunnu (siltä),

että hetki näyttäisi kuhisevan

olemattomuuden käänteiskuvaa,

ajatuksia siitä,

mitä voisi olla,

mitä voisi pian tulla,

mikä jo melkein on käsillä,

jos vain jaksaa odottaa

hetkestä hetkeen.

[* A. Harutunianin sävellys "Caravan" big bandille]

...


29.10.79

Jotenkin minusta tuntuu siltä,

että aika on aina läsnä...

Mitä kauemman aikaa mietin sitä,

sitä varmemmalta se tuntuu.

On kuin olisi vanhan ystävänsä kanssa

jo toista kertaa samalla matkalla -

(- ei, vaan)

kolmatta kertaa...

On yhtä varma tunne,

kuin olisi kaksi viljasatoa kertaa

kolme vuotta,

neljänä syksynä

kaksien lumien jälkeen.

 

Onko niin,

ettei aika olisikaan

yhtä vakuuttunut olemassaolostaan

kuin minä?

Miten muuten on selitettävissä se,

että vuodenajat eivät kerralla usko olemassaoloonsa,

vaan itsepintaisesti työntyvät vuosi vuodelta

maailman syrjäisimpiinkin kolkkiin -

kuten tänne Kainuuseen -

yhä uudestaan ja uudestaan.

 

Yhä uudestaan ja uudestaan

kirjahyllyni seisoo

samalla vanhalla tutulla paikallaan

hetkestä hetkeen

uskollisesti itseään toistaen,

uskollisuuttaan olemassaololleen vakuutellen,

luvaten kaikki maat ja taivaat

seuraavalle hetkelle

astua sisään

itseensä.

 

Näen ajan kulun siitä,

että niin paljon on sellaista,

mikä pysyy samana.

Jonkin täytyy koko ajan tehdä

sinnikästä työtä

tämän kaiken koossapitämiseksi.

 

Kaikki ikään kuin odottaa vuoroaan -

tai jotain muuta:

Kaikki ikään kuin hiljentyy

ennakoimaan tulevaa vuoroaan

tulla otetuksi käyttöön,

alkaa soida,

jotta hiljenemisen vuoro tulisi

aikanaan.

 

Ajan keijukainen

liitelee kukasta kukkaan

koskettaen taikasauvallaan kaikkea

samalla kertaa.

 

Jaksettuaan temmeltää riittävän kauan

tulee aikakaudesta ajanjakso.

Kysymys, joka antaa vastaukselle aikaa

vetää henkeä ennen siementämistään.

 

Missä on vastaus ajan haasteeseen?

Vastaus etsii itseään - odotuttaa...

Vain ruoho tietää sen,

missä on hyvä kasvaa.

Sillä siellä, missä ei ole hyvä kasvaa,

siellä ei ole ruohoa joka tietäisi toisinpäin.

Jalka tietää mihin on hyvä astua;

Sillä mihin on hyvä astua -

jalanjäljet kertovat sen.

Huonoasuiset ihmiset tietävät vain,

missä ei ole hyvä asua.

 

Täällä ei ole hyvä asua.

Ihmiset eivät kestä puhdasta luontoa

ja alkavat purkaa saastaa sisältään.

Ihmiset tulevat tänne kuin pakkosiirtolaisiksi

ja rankaisevat tuomalla sivistyksen mukanaan.

Ketkä rankaisevat?

Keille tuovat sivistyksen?

Millaisen sivistyksen?

Mitä vievät pois?

Mitä tuovat?

Minne?

Tännekö -

paikkaan jossa on sivistyksen kehto:

Ateenan Kainuu,

Intian Suomi,

Kalevalan Gilgamesh?

 

Tänne -

paikkaan, jossa ei ole kiveä kiven päällä

kertomassa historiasta,

jossa kivet ovat toistensa alla

ja vieläkin syvemmällä

kertomassa historiasta.

joka oli paljon jälkeen sen,

kun todellinen sivistys oli

ja kuoli pois.

Tämä oli vanhaa kulttuuriseutua silloin,

kun ainoakaan jalanjälki ei kuvioittanut

ikuisten koskikönkäiden rantahiekkaa.

Kun jalanjäljet tulivat,

eivät kosketkaan enää pysyneet ikuisina.

 

Ja katso: Valkeus tuli.

Ihminen niisti korvelta nenän,

tukki koskien korvat,

laastaroi verkkonsa salmien suihin,

järvien selkään, karikkojen kupeisiin.

sokaisi virtsallaan lähteiden silmät,

levitti myrkkynsä teiden poskiin,

Kusi umpeen saivojen lähdesilmät,

puuteroi ruskamyrkyillään teiden pajukkoposket,

leikkasi napaseudun naavaiset nuorat,

tallasi rikki kissankäpälät,

kuolleenkourat ja kurjenpolvet,

katkoi kaarlenvaltikat ja sananjalat,

söi ketunleivät, linnunmarjat,

makasi karhunsammalen,

sammutti sudentähden tuikkeen,

äänieristi honkien huminan,

juoksutti purot uuvuksiin,

repi hallasoiden yökönlehdet,

kaatoi kontiot ja kasket,

hiihti hirvet, loukutti hiirenvirnat,

halkaisi kissankellot, murjoi variksenvarpaat,

keritsi tupasvillan luhtaniittyjen arasta selästä,

ahdisti ahmat koloihinsa,

tappoi aamun koiperhoset,

parturoi vaarojen ohimot,

imi koivuista mahlan,

petäjistä tervan, kuusista kyyneleet...

 

Pois, pois, pois, kaikki pois...

 

...raivasi tiet neitseellisen metsän kohtuun,

jokien pajunurpuisiin haaroihin,

kuusikkojen kylkiin,

mäkien välisiin notkelmakainaloihin

- ensin paperilla, sitten itse luonnossa -

viedäkseen sittemmin paperin pois -

etupäässä peräpyyhkeeksi...

 

Tänään... ihminen kutoo ensihätään ajatusta

jäkäläkankaiden paloittelemisesta tilkkutäkiksi,

punoo juonta

voitonseppeleen laskemiseksi ruumisarkkuun...

Sivistys on hienoisen arka asia -

katsoopa sitä miltä puolen tahansa.

 

Erämaa oli mies ja ihminen oli härkä.

Ei - vaan:

Ihminen oli mies ja erämaa oli härkä.

Erämaa kuoli kello viisi iltapäivällä.

Tarkempaa paikallista aikaa en muista.

Enkä enää halua nähdä sitä!

Pois, pois, pois...

 

Suru itkee

aaltojen liplattavissa laineissa.

Vesi tippuu

lumisen kuusen räystäästä,

itkuraitojen hopeisista ripsistä.

Ruisrääkän vilja-laulu (Vilja-Lied?) ei soi.

Lakoontuneiden, homeisten ruishalmeiden yllä

soi puolikuun nuoskalumi...

Tuokaa mulle metsän tummuus...

silmieni peitoksi.

Sillä en tahdo nähdä tätä.

Sillä hätä on suurin,

kun apu on kaukana.

(I hate to see the evening sun go down...)

 

Haluan / En tahdo nähdä auringon laskevan (erämaassa),

sillä (nykyisin) se tuo (vain) mieleen ne ihmiset

(- pois, pois, pois...)

jotka ovat kaukana,

mutta sittenkin aina kiusaamassa

ikuisesti peitossa olevalla viisaudellaan.

 

Haluan täältä pois,

keskelle ihmisiä,

jotka ovat kovia avoimesti,

jotka eivät seurustele

kieroon kasvaneiden byrokraattien kanssa,

jotka eivät hännystele -

ainakaan peitellysti,

jotka edes tietävät,

mitä tekevät.

...

 

Käytyäni kerran kaupunginvaltuuston kokouksessa

päätin välittömästi vihkiytyä taiteelle -

ja yksinomaan vain  sille.

Seurattuani viisi vuotta

kunnallispolitiikan totista kamppailua kehän sisältä

en enää tiedä,

mitä he - nuo ihmiset - tekevät hiekkalaatikollaan.

Tietävätköhän itsekään?

 

On ihmeellistä katsoa sivusta,

miten hyvä johtajisto toimii:

Sillä on älyä ja kiinnostusta

paneutua antaumuksella pikkuasioihinkin -

joskus jopa vain niihin.

Tätä pitäisi kai sanoa

"johtamistaidon huipuksi"

viimeistä piirtoa myöten.

Ehkä tällaiset johtajat ovat kaukonäköisempiä

kuin aavistammekaan

- me tavalliset kansalaiset.

 

Olen joskus ihmetellyt,

miten vaivattomasti suuret asiat menevät läpi.

Ehkä tämä paljastaa suurissa johtajissa

vielä yhden hyvän piirteen 

- suurpiirteisyyden.

Pienissä asioissa

kun ei voi olla muuta kuin

pikkutärkeä pilkunnussija.

 

On hieno asia,

että maamme politiikka  on karkeissa käsissä.

Silloin se on ainakin supisuomalaista.

 

30.10.79 - klo 01.00

Ah - miten hyvältä lohivoileipä maistuukaan...

 

Ah miten hyvältä lohi maistuukaan

kesäyön nuotiotulella

kesäpäivän varhaisena aamuna suon laidalla,

lokakuisen yön pimeydessä

olutkapakasta palatessa.

Tämä on se asia,

joka on pitänyt minua täällä

nämä kauhistuttavat vuodet

- jälkeenpäin ajateltuna.

Sanat eivät riitä kertomaan,

kuinka hyvää lohi on noustuaan jokeen,

kuinka maukkaalle nousulohi maistuu -

laskuhumalassa nautittuna.

...

Tänä iltana mietin monia asioita...

Monet seikat palauttavat mieleeni muistoja;

muistoja vanhoista ensirakkauksista,

muistoja vanhoista rakkauksista -

ilman henkistä uudistumista

ennen kuin jälkeen sen kaiken.

 

Jonain heikkona hetkenä vihjailen mielelläni,

kenen kanssa olin ensi  kerran

- tietämättä oikeastaan,

kenen kanssa olin ensi kerran.

Ensi kerran tietäen hyvin sen

- näin jälkikäteen -

etten tajunnut,

kenen kanssa olin ollut

ensi kerran.

 

Ensimmäisen kerran

kertaan mielessäni kaiken sen,

mitä tapahtui joskus

ja miten vähän ymmärsin siitä kaikesta,

miten vähän ymmärsin sitä ihmistä,

joka ensi kerran näki jotain riittävää minussa

- joka en nähnyt vielä

mitään muuta kuin itseni

ja menneisyyden tuskanhikiset riippukivet,

jotka - ikävä kyllä, osittain vieläkin -

painavat päästä jalkoihin

ja joista pääsen irti

tuskin koskaan.

 

On niin helppo olla,

kun on päättänyt astua uudelle tielle,

tuntemattomalle polulle.

On niin helppo olla,

koska tietää saavansa kokea...

uusia vanhoja asioita -

sulassa sovussa.

 

[Jatkuu osassa X: 05.11.79]

 


Koti » Päiväkirjat » Runot A 1963-1981 » Runot IX -30.10.1979