1984 AMSTERDAM I I

1984 AMSTERDAM I

22. - 29.10.1984  Säveltäjäseminaari Amsterdamissa

14.1.1985 Ilpo Saastamoinen (Mihin lehteen artikkeli on kirjoitettu?)

> KANSANMUSIIKIN JA NYKYMUSIIKIN KOHTAAMINEN

Osanottajalista: COMPOSERS' WORKSHOP - LIST OF PARTICIPANTS

Klaas Bakker (Netherlands)

Wojciech Novak (Poland)

Slawomir Kaczorowski (Poland)

Adrian. Pop (Rumania)

Chaya Shwartz Zernovin (Israel)

Richard David Hames (Australia)

Ilpo Saastamoinen (Finland)

Krassimir Taskov (Bulgaria)

Pedro Guajardo (Spain)

Ulpia Vlad (Rumania)

Sinan Savaskan (England)

Zbigniew Przybilski (Poland)

Edward Sielicki (Poland)

David Little (U.S.A.)

Onno Kryn (Netherlands)

Mr. Utlu (Turky)

Mr. Slamet A. Sjukur (Indonesia)

Mr.Detlefsen (Denmark)

 

Luennoitsijat:

Dimitri Christoff (Bulgaria)

Joji Yuasa (Japan)

Ton de Leeuw (Netherlands)

 

22.10.84         - Lentokoneessa Seutulassa klo 09.20
- Jossain määrin on tavallisesti riittävän paljon.

 

Pilvien kaukainen Himalaja

syyspeltojen pehmeä sametti

lahtien perillä

sinisenkorkea taivas.

Ja paljon on sitä,

mitä jää jäljelle... jälkeen.

 

Elämän tosiasiat ovat kuin

yksinäinen suihkukone sateisella kentällä

odottaen lähtöä

tai leväten edellisen lennon rasituksista.

- kuin lattialle pudonnut tuhannen metrin kelanauha,

huonosaundinen äänitys.

 

Elämän tosiasiat ovat kuin tosiasiat,

jotka muistuttavat elämää

tämän tästä - kierrellen ja kaarrellen

suoristuvia valtateitä,

joilla on tosiasiain ominaisuudet ja piirteet.

 

Kuin kyyhky

lentää kyyhky ilmojen halki

ilmasta toiseen

ikään kuin pesäänsä etsien

löytävänsä.

- Onko ajatus todellisuuden käänteiskuva, vaa'an toinen puoli? Onko se kuin simulaattori, jossa todellisuuden tuntu saadaan aikaan päinvastaisella muuntelulla? Tämä tuli mieleen katsellessa Henrin leikkimistä lentosimulaattorilla "liikkuvine" horisontteineen.

- Laskeudumme pian Amsterdamiin. Lentoemäntä oli Titta OTK-rundin ajoilta - lähes 15 vuoden takaa.

 

25.10.84  torstai     - Pitäisi puhua tänään [25.10.84 to klo 17] Suomen musiikkielämästä. Ei tiedä vielä mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Mielenkiintoinen viikko.
- Parasta aikaa japanilaisen musiikin konsertissa. Esitelmä musiikkifilosofiasta on pidetty.

~  25.10.84 - Amsterdam
- Ihmeellistä kyllä - intervalleilla on ikioma rytmiikkansa - huojunta, jonka tiheys on riippuvainen käytettävästä intervallista. Rytmiset pisteet ovat murtoluvun (värähdyslukujen) jaollisuudessa.

- Joji Yuasa (esitelmäpäivänä):

Basho'a ei ollut olemassa niille, jotka eivät tienneet hänestä, koskaan mitään. Kuitenkin hän oli jotenkin epäsuorasti - kierolla tavalla - olemassa toisen käden tietona heille. Hän puolestaan ei tietänyt heistä ainakaan kaikkea. Kuitenkaan hän ei voinut olla olematta hiljaa miettiessään, mitä kaikkea olikaan tullut sanoneeksi niille kuvitelluille ihmisille, jotka vähitellen - yksi kerrallaan - samaistuivat todellisten kanssa (sitä mukaa kuin Bashon sanat saavuttivat heidät).

- Miettiessään sanomaansa hän tavallaan siis puheli yksikseen - samalla kun toiset taas kuuntelivat/kertasivat mielessään hänen sanojaan - kerta toisensa jälkeen, vasta aikojen kuluttua siitä, kun hän oli joskus ne ääneen lausunut. Milloin hän todellisuudessa oli puhunut - ja ääneenkö???

- Dmitri Christoff: Jotkut musiikkitieteilijät nimittävät taiteellisen elämyksen hetkeksi sitä, kun kuuntelija menee harhaan.

- Informaatio paiskaa meidät äkkipäätä suoraan aavemaailmaan, josta ei ole paluuta takaisin. Eikä kukaan muutenkaan palaa takaisin mistään - paitsi kehittyessään... Takaisinpaluun pitää olla tuntuvaa - tuntuakseen takaisinpaluulta.

- Informaatio kulkee analogisessa ajassa. Se on joko ikuista (potentiaalista?) nykyhetkeä tai sitten sitä ei ole ollenkaan olemassa - siitä tietämättömälle. Se kuuluu tässä tapauksessa transkendentaaliin.

- Informaatio on yhdellä tavallisen ajan hetkellä samanaikaisesti olemassa ja ei-olemassa.

- Voiko tiikeri syödä ihmisen kolmen päivän kuluttua syntymisestään?

- Sfinksillä on sisäinen rakenteensa. Muuten se jää sfinksiksi.

- Hiljaisuus on hahmo - ei siitä enempää. Sen pituinen se. Ei siitä enempää.

- Vain yksinkertaisella on aikaa monimutkaistua.

- Tietous / tietämättömyys siitä, mitä muut ovat tehneet saman idean parissa - identiteetin löytäminen.

- Yksinäisyys on paljonpuhuvaa. Se voi täyttää tyhjiön.

- Sanat ymmärretään vasta sitten, kun ne viittaavat johonkin muuhun kuin itseensä (tai suoraan kohteeseen: kun ne viittaavat joihinkin muihin sanoihin, joiden tiedetään kertovan jostain muusta asiasta.) Tällä tavoin todellisuus voi laajentua: Tuttu symboli ymmärretään soveltuvaksi jollekin uudelle alueelle. Ymmärtäminen on aluevaltaus.

- Ton de Leeuw'in konsertissa: Musiikki koostuu musiikin kuuntelun ja ajatusten vuorottelusta.

 

25.10.1984 Amsterdam

- Jossain määrin on riittävän paljon... (Aloitan suomeksi)

There is not good/bad music (with 1-0 -system).

There is music-listener stereologic.

LOCK/KEY... Why 1-0?

- Music is communication, a language, which contans information. Too much information is a gesture, a generalisation, a macrocosmos without microstructure, therefore (it is) a second basic unit, part of 1-0 system. Too much information is sama as silence, it is 0-1 -information, white noise, blood circulation, Jews' harp, Morse-language; monochord contra a symphony orchestra of 90 players, two/one sound, voice.

We can focus on one gesture only at the same time. Every another thing keeps as a background material.


LISTENER AS A COMPOSER: The ghost listener / the ghost composer

- Mistakes as constrctive elements

- Foretelling/precognition: If we know the culture, we can foretell - even easier Beethoven than folk music.

- Basic gestures: One rhythm - one voice - one sound etc.

- WHAT'S COMPLICATED? Nothing absolutely:

      Child, Amateur, Syrian, Mato Grosso, Tsheck, Veikkaus (1x2)

      Guessing game of Composer - Musician - Listener > 10-01-01 & 10-10-01

- Loser's happiness!

- Sound library - Score - Lock / Key

- Macrogestures: somplicated - simple / One sound / One phrase / One movement, part etc. / One comosition / One concert / One year in/of human life / One musical style / One musical era / One music or No music...

- What smaller the musical world, that smaller things begin to work as microstructure. Microstructure is so big as macrostructure. Information is relative.

An absolute reality is, but it's meaningless. Meaningfull is only the both: absolute realities and subjective realities of communicating systems. If they have the same cultural background, they understand each other. Nobody is guilty, if the key is wrong. Even music itself is not guilty.

- My reason to listen to folklore...

- Entropy-goal of information - Identity.

- Music as a closed system: One culture as hologram of 1-0 system.

- Motivation: Not good/bad music but new/old information - in order to adapt yourself into reality...

 

26.10.84          - perjantai

Ja he sanoivat minulle nuorena,

että jokaisen on löydettävä oma tiensä.

Enkä minä silloin vielä tiennyt,

mitä se oikein tarkoitti.

 

"Jokaisella on heikot hetkensä."

(Esitystapa: kiihkeän tunteellisesti.

Säv. I.S. 1984)

 

27.10.         84         - Amsterdam (Unescon Composer’s workshop - etnomusiikin ja taidemusiikin välisistä kysymyksistä 22.-29.10.) - esitelmä 26.10. (matka-apuraha) (14.01.85 artikkeli 'Kansanmusiikin ja nykymusiikin kohtaaminen' ko. aiheesta)

Luennot ovat ohi. Erittäin rankka mutta antoisa viikko. Olla viikko ulkomailla kerran vuodessa merkitsee enemmän kuin olla kiertueella kolme kuukautta. Saat enemmän irti, koska joudut ottamaan itsestäsi kaiken irti, väsyt ja tulet tunteelliseksi.

Tänään näin Brian Enon videotöitä. Mahtavia. Torstaina puhuin tunnin verran musiikkifilosofiastani (Chaya Schwarzille?). Mahdotonta kirjoittaa täällä ravintolassa, kun joku juuri puhuu puhelimessa miehelleen. Tänä iltana on viimeinen konsertti.

 

Yksinkertainen on joskus äärettömän selvää.

Odotan vain sitä, mitä tapahtuu.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu väistämättä.

Teenpä mitä tahansa,

tapahtuu se väistämättä,

enkä minä voi sille mitään.

 

Odotan, enkä voi olla kuuntelematta,

mitä tapahtuu.,

kuinka joku voi

ja millaisia suunnitelmia

joillakin on elämänsä varalle.

 

Enkä minä voi olla vaikuttamatta asioihin

omalla osuudellani.

Sillä olen yksi monista,

eikä kukaan voi sille mitään.

Teen vain elämässä oman osuuteni

ja (jos) jotain on siitä seurauksena,

niin se ei enää ole minun asiani.

 

Joskus voi vain kauhistuen todeta,

että on ollut osallisena niin monessa,

niin paljossa niin puutteellisesti,

että melkein tippa vierähtää silmäkulmaan.

 

Tekisi mieli tehdä niin paljon,

ikään kuin luulee tietävänsä,

mikä teko on tärkeä,

millaiset ovat seuraukset

- ikään kuin seuraukset näkyisivät minulle itselleni

minun oman elämäni varrella.

 

Onko minun elettävä niin monta kertaa,

että opin näkemään, mitä olen saanut aikaan.

 

28.10.1984 (Huom! Karhunpeijaisten lopputeksti - vaarin läsnäolo ravintolapöydässä Amsterdamissa.)

 

Yksi oikea sointu väärässä paikassa

ja kaikki on pelastettu,

koska kaikki on menetetty.

Askel kohti vapautumista.

Taivaan portit aukenevat nurinpäin,

- jos joku ei sattunut

sitä ennalta tietämään.

 

On hyvä tietää - olla tietämättä jotain,

joka aukenee ulos,

jotta voisi ohittaa sen

kohtaamatta sitä koskaan.

 

Ja kun eräänä iltana

tietää ennakolta kohtaavansa

tuulessa leijuvan vanhan sanomalehden 

repäistyn nurkan,

tietää samalla, että se on merkki jostain,

joka merkitsee vielä enemmän

silloin kun tulet sen kohtaamaan

- ennustusten mukaan.

 

Voima tulee jostain muualta.

Se tulee tullessaan

kenenkään voimatta sitä estää,

koska se ei lähde kenestäkään pois. (nobody - itself?)

Se vuodattaa itsensä

kuin hiljaisen vesiputouksen äänetön pisara,

joka haihtuu ylös yhtä äänettömästi

kuin perspektiiviharha Escherin piirroksessa.

 

Jotenkin ihmeellisellä tavalla

se vain jatkaa

loputonta hiljaista kiertokulkuaan

vierähtäen jostain jonnekin

kuin itkun timantit.

 

Voima joka haihtuu sitä koskettaessa.

Hiljaa venähtää askel

kuin huomaamatta sen luo.

Merkityksettömät sanat

muuttuvat paljonpuhuviksi,

kun ne alkavat kuiskia viestiä

menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi.

Ja kaikki, mitä käsissäsi kannat,

muuttuu kosketuksestasi kullaksi.

 

Hopeaa helisee todellisuus;

sanojen hopea, tekojen hopea,

harmauden hopea,

musta, sininen, vihreä.

Hopeainen valkeus häämöttämässä

loputtoman alkumeren takana.

 

Hopeaisen elämänsokkelon kelluva olemassaolo

paikalla, jossa ei näy mitään.

 

Siihen - juuri siihen -

osuu hiljaa helmeilevä voiman vesiputous -

äänetön kuin lumi,

kuin hiljainen, kohiseva kotilo,

kuin musta aukko,

johon väri hetkeksi unohtuu

kadotakseen jälleen huomaamattomuuteen.

 

Huomaamattomuus on

kuin elämän helmeilevä, ikisyvä syli

katsottuna pohjalta käsin ylös,

ylös jonnekin,

josta ei ole paluuta ei-mihinkään.

 

Sinä suuri, näkymätön,

joka tulet itsesi takaa,

Sinä, joka pursuat itsestäsi ulos

sinne, mihin ei ole näköyhteyttä.

 

Äänetön,

äärettömän harmaa horisontti huojahtaa

olemattoman kastepisaran kosketuksesta.

Jokin keinahtaa:

Mieli laskeutuu alas kukkaan,

vaihtaa äänetöntä puheenaihetta,

kasvaa yhä valkoisemmaksi

hohtaen paikoitellen metsän vihreyttä,

Siinain erämaan kultaa,

kielon mietoa tuoksua Kuolemanlaaksossa,

meren samettia, pellon osmankäämiä,

poissaolevan käärmeen lasittunutta katsetta

tai katsetta, jonka kohtaat takanasi

tuijottamassa itsensä taakse.

 

Loputtomien porttien kertokulku

kuiskauksesta toiseen

yhä kevyempänä, yhä kevyempänä

painautuen levolle.

 

Jos isoisäni eläisi,

muistuttaisi hän minua nyt yhdestä asiasta:

En vielä tiedä, mikä se on,

mutta sanon sen (kohta) pian:

Se näyttää ikään kuin se olisi tulossa aivan pian

- viivähtää kuitenkin hetken väliavaruudessa

ikään kuin epäröiden kainouttaan

mutta kuitenkin päättäväisenä.

 

Sinä olet jotain,

mikä kauan on olut piilossa,

mutta jonka aika alkaa olla täysi.

Sinä olet se, mikä tulee väistämättä

kerran jokaisen kohdalle.

Sinä olet käännekohta,

sinä olet nurinpäin käännetty nuttu,

joka katsoo ulkoa sisälle

- omaan mieleen,

joka on ainoa tie sisältä ulos.

 

Tee parhaasi poikani,

että unohtaisit kaiken tekemäsi.

Sillä et sinä ole se, joka tekee,

vaan minä, joka olen täällä - sisällä -

sisällä jossain,

jonka sisällä on jotain vielä sisäisempää,

vielä sisemmällä olevaa,

joka on lähellä

jotain sanoinkuvaamattoman suurta.

 

Suurta siksi,

että se on niin huomaamaton,

niin vähäpätöinen, niin pieni,

että se hohtaa.

ja se katsoo koko ajan taakseen.

 

Ja siellä takana on varjo.

ja se varjo ulottuu kauas,

eikä sano mitään.

Sen pituinen se on.

(Ks. 10.02.1985: Karhutaivas: "Ja aina on takana jotain...")

 

Siellä minä olen nyt.

Siellä minä olen nyt.

Sielläkin minä olen.

Ja sinä olet se,

joka kuulet nämä sanat,

joka nyt olet kuullut nämä

puuttuvat kolme sanaa:

Tat twam asi.

 

Et sinä vielä tiedä,

mitä ne tarkoittavat.

Mutta tulet kaivamaan ne esiin

muistisi koukeroisista sokkeloista,

unohdetun runoilijan varjoisilta kujilta.

supratilaisten muistojen

kurjenmiekka-kukkaseppeleestä,

unohdetuista kielistä,

jotka viettävät omaa muistojuhlaansa

voimaa helmeilevän

iättömän vesiputouksen alla,

loputtoman vesipisaran kasteessa.

 

(Ks. Karhutaivas 1987-88)

Ja sinä tulet pukemaan minut

sanavaatteisiin. sävelturkkiin (-kaapuun),

värisilmiin, kukkahuntuun.

Kukitat minut ihmeellisillä tahtilajeilla,

koristeellisilla tietokonenauhoilla

ihanteellisilla vastakohdilla

aukenevilla umpisolmuilla

loputtomilla alkutaipaleilla

seitinohuilla paksuuksilla

satakielen lailla soivilla äänitekätköillä (-arkistoilla),

aarreaitoilla, jotka kertovat tuonpuoleisista aarreaitoista,

helmenjyvistä,  sirpaleiden muodostamista kokonaisuuksista,

linnunratojen reunustamista metsäpolusta,

kämmenistä, jotka koskettavat kuuta (silloin tällöin),

metsäisistä puidenlatvuksista,

oksattomista käenpesistä, kankaista vailla lankaa,

marjattomista kangaspuista, silkinpehmeistä kissankäpälistä,

välimaastoista, hernemikrofoneista,

nupullaan olevasta lähietäisyyden kaipuusta,

langattomista linnunsiivistä,

poislahjoitettujen kirjojen lahjomattomista sisällöistä,

vain yhteen suuntaan heiluvista keinuista

korkealla tulivuorten kraatereissa,

leppymättömästä ikivanhuudesta vailla vertaa,

nuoruuden tuolinmuotoisista eliksiireistä,

sauvoista jotka toistavat itseään

olemalla koskaan toistumattomia,

kielenalkeista, jotka ymmärtävät sujuvasti

vieraitakin kieliä,

jotka kuvaavat sitä,

mitä minä olen sinulle sanonut.

 

Toista se!

Paina tämä mieleesi

ja tee,

mitä minä olen sinulle sanonut.

(Mene ja tee se.)

 

Puhelin jonnekin jostain

on sulkeutunut.

Minä olen kuullut ne sanat,

jotka on minulle annettu

ja pannut ne visusti  omalla kynälläni  tähän,

tämän alla olevalle paperille.

 

Ja minulla on aikaa tutkiskella

näitä yllä olevia

ja näitäkin jäljessä tulevia sanoja sisimmässäni

ja sen sisällä ja sielläkin

ja sitäkin syvemmällä

mikromaailmojen tuulisissa avaruusväliköissä.

 

Enkö minäkin saattaisi olla sen arvoinen,

että tietäisin lopulta,

mistä kaikesta on kysymys.

Sitä kaikesta on kysymys.

Ja se on sanottu minulle.

 

minä tiesin lopulta,

että voima tulee jostain,

joka on lähellä silloin, kun tunnen sen

sisään hengittävän puhalluksen.

 

Se on niin kummallinen

puhuessaan varjostetuilla sanakäänteillä

näkymättömine seuralaisineen.

Jos varjolla olisi oma varjonsa,

niin mihin se silloin viittaa?

Viittaako se sinne, missä minä olen milloinkin,

vaiko sinne,

milloin se yleensä suostuu viittaamaan

- yhteenkö suuntaan?

- kerrallaanko?

- vaiko jos?

 

Niin pitkä se viitta on,

että se ulottuu perille asti.

- kotiako kohti?

- ja mitä muuta?

 

Päivä lähestyy illan tienoota

ja hämärään kääriytyy olio toisensa jälkeen.

Niin monet tekevät työtään yhdessä

luoden aikansa toimivan systeemin,

joka pitää jokaista henkisesti hengissä - jonkin aikaa

ja sitten se poistuu jonnekin - joksikin aikaa

tullakseen, palatakseen taas takaisin

jonkin ajan kuluttua

jossakin toisessa paikassa.

 

Kaikki pitää tehdä niin moneen kertaan,

niin huolellisesti,

huolimattomasti tai taitavasti,

niin että ymmärtämättömyyden jää särkyy parahtaen

ja aamu valkenee niin kirkkaana,

ettei aurinkoa enää tarvita.

 

Anklungin sauva kolahtaa,

mestari vaipuu polvilleen

suudellen kastepisaran kivistä kättä

samalla kun joku huoahtaa helpotuksesta

unohtaessaan tietämisen tuskan.

 

Niin monta pakkaa on eri ajassa,

kulkee eri tahtiin, kehittyy eri vauhtia.

Ja aika on sitä varten,

että hairahtuisimme vertailun helppouteen

sen sijaan että näkisimme kaiken

olevan täsmälleen samalla kehitystasolla

ja näkisimme ajan vaihtelun,

ajan olevan erilaista - täällä ja tuolla.

 

Sitähän emme voi tehdä,

koska ihmisiä voi arvostella,

mutta ei aikaa.

Ei ajalle voida sanoa mitään.

Ei se kuitenkaan usko.

Siksi pitää ihmisille sanoa jotain,

se, mikä painaa tai keventää

sanojan tai kuulijan mieltä.

 

Mitä on "oikea aika"?

Kuka sen tietää?

 

On niin vaikea tunnistaa

ketään muuta silloin,

kun ketään ei ole paikalla

erottumassa muista.

 

Toisinaan on vielä vaikeampaa

erottaa sitä hetkeä,

jolloin alkaa tehdä erotteluja

kahden samalta näyttävän asian välillä,

tai kun alkaa tehdä erotteluja

kahden erilaiselta näyttävän asian välillä.

 

Välistä on vaikea erottaa itseään muista.

Välistä on vaikea olla erottamatta itseään niistä,

joista katsoo olevansa erillään.

Sillä samana pysyvä aika

liittää - riipaisevalla varmuudella - yhteen kaiken,

mikä on hahmotettu erilleen.

 

Kuitenkin monet seikat

kulkevat ohi hiljaisten sopimusten,

ohi instituutioiden,

silloin kun mikään ei voi niitä pidättää.

Minua ei pidätä mikään,

sillä joku muu tulee aina

jatkamaan puolestani.

 

28.10.1984 Amsterdam (Karhutaivaan perusruno 1987)

(Edellisen englanninnos - osittain)

 

 ...And once upon a time, in one evening,

you know beforehand,

that you will meet a teared piece of an old newspaper

soaring in the air.

You simultaneously know,

that it is a (first) mark of something,

Which means still more (then),

when you will meet it according to prophecies.

 

The power comes from somewhere other existence.

It comes, when it's coming.

And nobody can prevent it,

because it comes out from Nobody (itself).

It sheds itself as the voiceless drop of silent waterfall,

Rolling from somewhere to somewhere

as diamonds of tearful eyes.

 

Meaningless words turn (to be) meaningful,

When they begin to whisper,

to tell messages about your past and future.

And all,

what you carry in your arms

turns to gold

- because of your touch.

 

Silver tinkles the reality -

            (Ks. Karhunpeijaiset: "Hopeaa helisee illan autere...")

silver of words, silver of the deeds, silver of greyness,

black, blue, green - the silver whiteness,

being dimly visible beyond the endless (ancient) pre-sea...

The swaying existence of the silver life-labyrinth on the place,

Where there's nothing (to see) at sight.

 

There, exactly there

Hits the waterfall of the power - silent tinkling,

Voiceless as snow, as the silent humming mussel (= shell),

As a black hole, into which a colour forgets itself for a moment

- in order to vanish again into the imperceptibleness.

 

Imperceptibleness?

It's like the immemorial dee(ness),

a tinkling lap of life,

When (as) seen from the bottom to up, up somewhere,

Wherefrom there is no return to nowhere.

 

You, you immense Invisible (one),

Who cometh from the back of yourself...

You, who becomes out from your inside... into there,

With which there are no contact of/for seeing (at hand).

The voiceless, boundless grey horizon sways once,

After the touch of an non-existent dewdrop.

 

Something sways once:

The mind descends to the flower,

Changes the voiceless subject of conversation,

Grows still whiter - tinkling in places the greenness of forest,

Gold of the desert of Sinay, the mild odour of the lily of the death's valley,

The velvet of the sea, the brown choclad of the field,

The glass(y) glance of the absent snake -

Or the gaze (look), which you meet behind yourself -

When it keeps gazing behind (into the back of) itself.

 

If my grandfather would be alive,

Would he remind me now about one thing:

Yet I don't know, what it is, but I'll say it soon...

It seems, as if it were becoming quite soon,

Yet delaying for a moment in the middle space,

As if doubting because of it's shyness, but yet as

determined-minded.

 

You are something, which has been lost for a long time,

But whose time begins to be full.

You are it, which will come inevitable (unavoiding) once to everybody.

You are the turning point, you are the inside out,

Overturned coat, which looks from outside into it's own inside mind

(which is the only way out from inside).

 

Make your best, my grandson.

In order to forget whatever you have done, because you are not he,

Who does, but I, who am here,

Inside something, inside of, which thre's something even more internal,

Which is something unspeakable immense.

Immense, because it's so unnoticeable, so insignificant, so small, that it' shimmering.

And it keeps looking behind itself.

 

And there - behind - is a shadow.

And that shadow extens far... withot saying anything.

So long is it.

 

There I am now, there I am now, and even there I am.

And you are the one, who hears these words...

Who now have heard these missing three words: TAT TVAM ASI.

 

You don't know yet, what they mean.

But you'll dig them out

from the intricate labyrinths of your memory,

Out from the shadowy allees (streets) of an forgotten poet,

Out from the flower wreath (ring)

- full of lilies - of suprastate memories,

Out from forgotten languages,

which celebrate their own memorial festivals

Under the power-sparkling eternal waterfall,

In the sprinkle of the endless dewdrop.

 

And you will dress me with word-clothes, within a tone-coat,

with colour-eyes, with odour-veil.

You cover me under the flower sea of wonderous meters,

Decorative data-macine tapes, ideal contrasts, opening uncommunicative knots,

Unendless journey starts, web-thin thicknesses,

Nightingale-look sounding soundarchives,

libraries which tell about other libraries,

pearlcorns, seeds of splinters, forest lanes - in the middle of milky ways,

hands, which can touch the moon at times,

forestful tops of trees, branchless cockoos-nests,

stuffs/moors without thread,

the berryless looms, silk-soft catpaws,

middle terrains, pea-microphones,

flowerbud-like longing after near-distance,

wireless birdwings, the incorruptible content of donated (outgiven) books,

one-directional swaying of swings in the highness of volcanoe craters,

implacable (unforgiving) unequalled ancientness,

the chair-like eliqsirs (vitality liquids) of youth,

sticks, which repeat themselves as being unrepetitional,

embryo elemants of languages, which understand fluently even foreign languages

(which on their side describe, what I have said to you).

 

Repeat it! Keep this in our mind,

And do, what I have told to you...

 

I have heard those words, which are given to me,

And I have put them seriously - with my own pen -

Here, to this underlying paper.

And I'll have time to examine these overlying and even these following words

In my inmost, and inside of it, and even there and even deeper

- in windy middlespaces of microworlds.

 

Couldn't I be worth of it, that I would finally know,

About what is the question.

It's a question about it all. And it is said to me.

I knew finally, that the power comes from somewhere, which is then near,

When I feel its inside-breathing blowing.

 

It is so stranfe, so odd,

When speaking with shaded words turns (with invisible followers).

If a shadow would have its own shadow,

So to which it then ponts?

Does it point there, where I am by chance,

Or there, to where it - by chance - decides to point?

 

To one direction? At a time? Or if???

So long is that cape, that it reaches up to the goal.

Towards home?

And what else?

 

> Kansat soittavat 1985, s.35

Ei elämää oikeastaan ole.

On vain vuorovaikutusta,

Joka näyttää niin samanlaiselta kuin oma elämämme

- sen jonka tunnemme -

että voisimme yhtä hyvin kutsua sitä vaikkapa elämäksi,

jota aaltoliike tuudittaa kuin omaa lastaan

pysähdyksestä toiseen keinuttaen.

Ja se on sen osa.

 

Actually life doesn't exist.

There is only interaction,

Which seems to be so similar as our own life

- (that) which we know -

that we could as well call it even life,

whis is lulled by wave-motion as if her own child

- from stopping to another - swinging.

And it is its fate/share/part.

 

29.10.84 klo 13.25 - Amsterdam - Hampuri

Valkeat pilvet, valkea taivas

ja kotona mahdollisesti valkoinen maa.

Ruumis tärisee raskauttaan,

mutta mieli lentää, lentää, lentää kevyesti

ilmansuunnasta toiseen,

viivähtää hetken pesässään

ja rientää taas jonnekin kolmansiin maailmoihin,

toisiin maihin

onnistuen heti ensi yrityksellä kaikessa,

mitä sille annetaan tehtäväksi.

 

Suunnaton rakkaudentunne kaikkea kohtaan

läpäisee röntgensäteenä pilvet,

siivet, silmät ja sydämen.

Sen ihmeellinen hologrammikuulo

tavoittaa sanomattomia kuiskeita

vielä syntymättömistä maailmoista.

 

Sen sanoinkuvaamaton tuntoaisti

tavoittaa alkeishiukkasten varovaisen hapuilun

omien elämänkohtaloidensa kirjavissa videolabyrinteissä.

ja se tunnistaa marjan tuoksun

peilistä, joka katsoo sitä silmiin.

 

Kohti katsoo peili,

suoraan silmiin,

eikä lopeta loputonta näkemistään,

untaan miljoonista peilimaailmoista,

jotka katsovat itseään toisistaan

moninkertaistuen matematiikan ihmeellisinä sarjoina,

samaistuen toisiinsa niin täydellisesti,

etteivät enää tiedä täsmällistä paikkaansa

edes epämääräisellä tarkkuudella.

 

Hiljaa ui ajatuksen venhe

liukuen äänettömästi välitilasta toiseen

kuin henkäys,

kuin tyhjän simpukan mieto tuoksu,

kuin rakkaan muiston hiljainen hengitys

lähellä

ja sitten taas - kaukana.

 

Simpukan suhisevat arkistot

painavat olemattoman sinettileimansa

jokaiseen koettuun hetkeen,

joka osuu kohdalle.

 

Eikä mikään ole kaukana.

Poissa ei ole mikään,

mikä on merkitsevää,

vaan on paikalla, läsnä

joka kerta kun muisto voimasta palautuu mieleen

voimistaen tyhjät pihamaat

ottamaan rakkaudella vastaan

uusien vieraiden mahdollisen saapumisen

- riippumatta siitä, tulevatko he

valloittajina vaiko antautuneina -

antamaan osan itseään tallennettavaksi

mustan seinän takana

säteilevään arkistoon.

 

Arkistoon,

joka pitää sisällään liitonarkin,

ruumisarkun ja rahalippaan,

joille tyhjentymisen käsite on vieras,

joka otetaan kohteliaasti vastaan

ja saatetaan jälleen tielle

avoimesta, säteilevästä  portista.

 

Pois portista - portin sisälle

ilman läpi liukuen

laskeutuvat Lufthansan lentokonemunat

laakeaan pesäänsä.

Nousevat jälleen - taas laskeutuakseen

monimutkaisen tahtilajin korostuksina,

musiikkina, jolla ei ole kuulijaa

tässä maailmassa.

 

Niin paljon olen saanut tällä matkalla.

Mielteet risteilevät päivänsäteestä toiseen

lukemattomien tienviittojen

haihtuvien varjojen katveessa viivähtäen

kuin käpy,

joka odottaa hetken ennen aukeamistaan

antaakseen takaisin sen, minkä on voimalle velkaa.

 

Joku poistui elämästäni.

Olenko nähnyt aaveen?

Päivittäin kuolee ihmisiä silmieni edessä

jatkaen toimintojaan aavemaisina varjoina

valittuaan tien varjomaailmaan,

joka epäilyttävän todellisentuntuisesti

näyttää samalta kuin se,

minkä katse tavoittaa.

 

(Vrt. Karhunpeijaiset 1988)

Pois kuolen minä myös - monille monta kertaa

tarpoen siitä huolimatta

 päämääränäni olevaa määränpäätä kohti

Halkoen elämän ja kuoleman rajamaata

siipikengilläni, sananjaloillani,

variksenvarpaillani, kissankäpälöilläni,

kurjenpolvillani, sulkakorvillani,

kämmekkäkynsilläni, unikkosuullani

ennalta-arvaamattomia kehtolauluja kujerrellen

- muina miehinä -

selässäni sinistä imettäjää kantaen.

 

Sinisenä hohtavat nimettömät saaret

nimettömien lahtien kaivoissa,

kunnes pohja yhtäkkiä aukenee

ja sata suomalaista liikemiestä

matelee koneen käytävillä.

Alkoholin ytelä tuoksu pölähtää

verhotuista, sameista mattapintakatseista,

jotka tuijottavat omia surisevakennoisia

kultarunkkupäämääriään (?) kohti.

Verhot silmillä, verkot korvilla,

verhot nenällä - katseessa ja kosketuksessa

käy tie kohti unohduksen suljetun suun

mykkää vaakasuoraa viivaa.

 

Vaikea on rakastaa maailmaa

antamatta ainoatakin, viimeistäkin voimaansa

sen ymmärtämiseksi,

mikä näyttää todelliselta.

On se todellista.

Kyllä se on todellista.

kaikki on todellista omalta osaltaan.

Eikä se ole poissa silloin,

kun sen näkee.

 

Kumpi on helpompaa:

Olla uskomatta silmiään, sitä mitä näkee,

vaiko saada silmänsä uskomaan mieltään,

tuota diktaattoria,

joka sanelee yksioikoisesti moniselitteisiä asioita

sokeana kaikelle

ulkopuolisen maailman sisäiselle rakenteelle.

Kumpaa meidän pitäisi uskoa?

 

Pilvien valkea kohina

sekoittuneena ujeltavan suihkumoottorin valkeaan kohinaan.

Valkea savujana, joka sekoittuu vähitellen

valkean pilven ja valkean savujanan

muodostamaan valkeaan kohinaan.

Kohisevat lukkiutuneet korvat

rajoitetuilla osa-alueillaan

aistimassa rajoitetussa määrin

eristäytyviä valkean kohinan supertemppeleitä.

 

Valkean metsän paljous siellä jossain

valkeiden lammaslaumojen ympäröiminä.

Valkeat kuohut kohisemassa

lumisia rantakallioita vasten.

Sinivalkoisen valkeat ja harmaat siivet

sotkeutumassa ympäröivän taivaan hiukkasten

nälkäiseen kiertokulkuun.

Tiedonjanoiset kukkavakoojat

purjehtimassa kaukaisessa horisontissa.

Pyöreät purjeet varustettuina kuvottavilla teksteillä:

Noli me tangere!

 

Lepattavat sanomalehdet

avautumassa mustaan tyhjyyteen.

Mustat aukot,

jotka näyttävät ilmaan nousseilta sanomalehdiltä

äärettömän taivaan kuulaudessa.

 

Harmaat, valkeasti kohisevat hahmot,

joiden varjossa joku on kuollut pois,

vaikkei mikään sitä paljasta.

Sillä hahmo peittää sen,

mikä sen takana on -

pitkälle ja kauas.

 

Ei mikään paljasta sitä mikromaailmaa,

joka aukenee tapahtumarikkaana

rajan takapuolelta.

Ja se varjo on pitkä.

Se suurenee,

mitä kauemmas se ulottuu

peittäen omaan itseensä

yhä useampia varjoja, varjomaailmoja,

varjoja toisista maailmankaikkeuksista.

 

Vain se, mikä on todellista,

pienenee ja kuihtuu pois,

kunnes se muuttuu uudeksi todellisuudeksi,

hohtavaksi vastatodellisuudeksi,

auringoksi, jonka sana leviää sitä kauemmaksi,

mitä kauempana se itse on.

 

Vain jokin pysyy muuttumattomana:

huomion kohde, keskittyminen johonkin,

joka - punaisen langan tavoin -

pysyy muuttumattomana paikasta toiseen,.

Ei pienene, ei suurene,

vain liikkuu...

haistellen ambralta tuoksuvalla nokallaan ilmapiiriä,

toispuolisia olosuhteita,

näkinkenkiä, raja-aitoja.

Nuuhkii pehmeällä kuonollaan

olemattomuuteen aukenevia ikkunanpieliä

kuin sumu, joka käärii näkyvän

johonkin vielä näkyvämpään,

joka häipyy heti, kun sitä koskettaa.

 

Tuo ihmeellinen, kieroon kasvanut, suoristava linssi,

joka tekee suuren pieneksi ja pienen suureksi

yhtäläisellä varmuudella

kuin vapaa muurari,

joka pitkän tauon jälkeen

palaa rakennustyömaalle

ja silmämääräisesti mittaa

kaiken hetkessä tarkasti kohdalleen

ja vihellellen asettaa kaiken paikoilleen

ilman tukea, ilman tukipistettä

ilman pitkällä pihalla.

 

Pitkä on matka kotia kohti

näistä kaukaisista maisemista,

kun on kierrettävä niin kaukaa

niin monet paikat,

ettei putoaisi niiden hiidenkirnuihin,

houkutteleviin pyörteisiin,

jotka vievät mukanaan

vielä kauemmas pois, sinne,

joka vielä kerran on kierrettävä ympäri,

että löytäisi tien takaisin,

takaisin kotiin, sinne,

joka on kiertotien toisessa päässä,

kulkutunnelin takana.

 

Kuinka todellisia ovat nämä kaikkeudet

yhden ihmisen taipaleella?

Ovatko ne vain pieni osa

tätä näkyvää näennäisyyttä?

Vai onko tämä silmiinpistävän tarkka

yksityiskohtien paljous

vain murtunut pala sieltä,

mikä on myös täällä ja muualla,

poissa tai paikalla

läsnäolon ja lähtemisen välisen kuilun

ylittävänä siltana?

 

Joka päästää läpi vain ne,

jotka astuvat sille tielle.

 

Ei mikään ole silta syntyessään.

Kun se syntyy,

on se vasta itse ylittänyt jonkin toisen

sillan täyttämän kuilun - tuolta tänne -

ja kun se menee pois, se menee pois

johonkin toiseen pakkaan,

johon sen sanotaan saapuvan

jonain toisena hetkenä.

Mutta se on vain niille,

jotka ovat (jo) siellä

sen sijaan.

 

Ja kun minä astun koneesta ulos,

kulkee se Exit -käytävän kautta.

Taas olen siellä,

koska olen poissa jostain.

Van elämän tuoksu jää jäljelle

paljastamaan jotain jostain,

mikä on ja ei.

Ja kuitenkin... 

Tämä on osa elämääni - ties kuinka monetta. Tämä matka. Minulla on oikeus rakastaa paljoa ja vähäistä silloin, kun se on mahdollista, silloin, kun joku antaa merkin, ellei (ellen?) joku viittaa tulemaan luo, menemään läpi jostain, josta pääsee ulos vain takakautta. Todellisuus tulee aina vastaan, kun sitä kutsuu  maanituksin, sanakääntein, helisevillä runopolvekkeilla, trokeejaloilla, helvetillisillä manauksilla, huudoilla, kuiskauksilla tai hiljaisuudella. Jokainen teko peilautuu.

- Vain tekemällä todellisuus ilmestyy salamannopeasti paikalle. Ja vastaanottaminen on tekemistä. Joka kerta, kun mielen syli avautuu, pujahtaa joku sisään. Niin tulvillaan rakkautta on kaikkeus. Sitä riittää jokaiselle pienelle, jokaiselle suurelle, vähäpätöisen pienelle ja vähäpätöisen suurelle, suunnattoman pienelle ja suunnattoman suurelle, harhailevalle ja päämäärätietoiselle, itsevarmalle ja epäröivälle.

Ja minulle on annettu välähtävä mahdollisuus

katsoa joskus sen - syvälle asti -

mustien silmien kaivoon.

Ja se kaivo on syvä.

Ja se on syvällä.

Ja sekin on syvällä.

Siellä syvällä se on.

 

- Ja se sama syvyys on minussa - joka kerta,

kun joku arvaa sitä kohti katsoa.

Suoraan silmiin.

Ja sinne voi hukkua. Onnesta.

Kunnes joku toinen kantaa sen pois siitä...

toiseen kaivoon,

joka on vierellä ja katsoo samaan suuntaan.

Ja sanoo: "Lähde!"

- Minulla on oikeus kerätä voimaa, jotta pystyisin antamaan sitä silloinkin, kun itse en enää kykene sitä tekemään. Voima on tullut jaettavaksi. Se on kuin viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka - toisesta suunnasta - näyttävät viideltä kalalta ja kahdelta leivältä - aina sen mukaan, kumpaa kautta niitä katsoo. Ja värähtelevän muutossarjan välillä kaikki täydentyy taas.

- Olen tulossa kotiin: Kone laskeutuu, ja minä laskeudun - unohtamatta sitä, että olen laskeutunut. Minä muistan sen. Ja se muisto on voima, joka puhaltaa äänettömästi läpi. Muttei se vielä paljasta kaikkea.

14.1.1985 Ilpo Saastamoinen

(Mihin lehteen tämä artikkeli? Ks. erill. dokumentti.)

KANSANMUSIIKIN JA NYKYMUSIIKIN KOHTAAMINEN

Säveltäjäseminaari Amsterdamissa 22. - 29.10.1984
(Julkaistu ss. 12-15, mutta mikä lehti - Pelimanni?)

Kyseinen seminaari ei suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan - se on vuodesta 1977 lähtien säännöllisesti järjestetty tapahtuma Hollannin ja Bulgarian vaihdellessa isäntämaina. Taustajärjestönä on toiminut UNESCO:n kansainvälinen musiikkineuvosto, ja tällä kertaa muodollisena järjestäjänä Gaudeamus-säätiö sekä Sweelinck-konservatorio. Koska seminaarin teema oli kannaltani mitä kiinnostavin, järjestyi matka-apurahakin opetusministeriöltä Suomen Kansanmusiikkiliiton myötävaikutuksella. Perillä osoittautui sitä paitsi, että olinkin ainoa ns. aktiivinen osanottaja, jonka osallistumiskustannuksia EI oltu maksettu järjestäjien taholta. Muut osanottajat olivat eri puolilta maailmaa kutsuttuja nuoren polven nykysäveltäjiä - yhteensä 14:sta maasta - joten olin jazz- yms. taustoineni melko outo lintu kyseisessä seminaarissa. Tämä ei kuitenkaan estänyt millään tavalla hyötymästä tuosta viikon mittaisesta kansanmusiikin tietopaketista.

Seminaarin ehdottomasti tärkein anti olikin niissä esitelmissä, joita eri maista saapuneet osanottajat pitivät - kukin omasta kansanmusiikkikulttuuristaan. Seminaarin vetäjien - Ton de Leeuw Amsterdamista ja Dimiter Christof Sofiasta - esitelmien lisäksi ohjelmaan kuuluivat jokailtaiset nykymusiikkikonsertit, joissa oli enemmän tai vähemmän käytetty kansanmusiikkivaikutteita. Lisäksi halukkaat saattoivat esitellä omia sävellyksiään yksityisesti japanilaiselle säveltäjä Joji Yuasalle.

Alun alkaen panin merkille vanhan ja nuoren polven välisen eron ajattelutavassa suhteessa kansanmusiikkiin. Professoreiden avajaispuheissa heijastui selvästi tunnettu (aikansa elänyt?) ajatusmalli kansanmusiikista "maaperänä", perusmateriaalina nykysäveltäjälle, joka "jalostaa" "primitiivistä" materiaalia lainaamalla kansanmusiikkiteemoja, sovittamalla niitä uuteen uskoon tai - korkeimmalla tasolla - säilyttäen jäljellä vain kansanmusiikin "hengen" (!).

Perustana oli siis eräänlainen hierarkia-ajattelu perusaineksen ja sen jalostettujen muotojen välillä. Nuoremman polven säveltäjät näyttivät sen sijaan kiinnittävän enemmän huomiota kansanmusiikkikulttuureissa piileviin itseisarvoihin, joiden hyödyntäminen sävellystyössä jo sinänsä auttaa identiteetin löytämisessä (esim. alkuperäissoitinten käyttö taidemusiikin soitinten sijasta).

Identiteettikysymys olikin eräs tärkeimpiä viikon puheenaiheita: Missä on nykysäveltäjän paikka hänen toisaalta ilmaistessaan itseään persoonallisesti ja toisaalta samaistuessaan oman kansanmusiikkikulttuurinsa traditioon. On kyllä myönnettävä, että tiukimmatkin hierarkia-ajattelun kannattajat suhtautuivat kansanmusiikkiperinteisiin suurella rakkaudella; monissa maissa kansanmusiikki on enää ainoa musiikin muoto, jolla oma erikoislaatu on säilynyt ylikansallisen kulttuurin hyökyaallokosta huolimatta. On äärimmäisen vaikeaa enää puhua kansallisesta musiikkikulttuurista sen enempää taidemusiikin kuin jazzin tai rockmusiikinkaan ollessa kysymyksessä. Kansallinen identiteetti on historiaa.

Tässä yhteydessä näyttää siltä, että massatiedotus sinänsä ei ole ongelma. Ongelma on siinä. kuinka YKSIPUOLISESTI massatiedotus palvelee kuuntelijoita eri puolilla maailmaa, kuinka monivivahteisen kuvan tiedotusvälineet voivat antaa musiikin laajasta kentästä. Mitä enemmän suoritamme vertailevaa musiikin kuuntelua, sitä selvemmin huomaamme, kuinka nerokkailla tavoilla eri kansanmusiikki-kulttuurit ovat kehittyneet nykyiseen erilaisuuteensa käyttämällä näennäisesti äärimmäisen yksinkertaisia keinoja. Nuori säveltäjäsukupolvi on jo huomannut tämän, ja näyttää tällä hetkellä omaavan riittävän rohkeuden sijoittaa alkuperäisiä kansanmusiikin esityskeinoja suoraan nykymusiikkisävellysten sisälle, jolloin kansanmusiikki-kulttuurien sateenkaarikirjo alkaa heijastua identiteetin löytymisenä myös nykymusiikin alueella.

Millaista musiikkia sitten kuultiin? Dimitri Christof aloitti esitelmäkierroksen keskittyen erityisesti bulgarialaisten kylänaiskuorojen heterofonisuuteen sekä tahtilajeihin. Esimerkkeinä oli pari sangen hyvää levyä: Balkanton BHA 2067 / Kopriushtitsan III kansanmusiikkifestivaalit -76 sekä BHA 10218 / Plana-kylän naislauluryhmä. Samana iltana kuulimme englantilaisen Richard Hamesin selostetun konsertin vihjeineen Australian alkuperäiskansojen musiikista.

Seuraavana päivänä hänen teemaansa jatkoi osittain indonesialainen Slamet Sjukur katsauksellaan anklung-
soittoperinteeseen. Anklung on telineeseen yläpäistään kiinnitettyjen bambuputkien kokonaisuus, jota heiluttamalla saadaan 1-2 eri säveltä. Melodian esittämiseen tarvitaan tällöin anklung-orkesteri jokaisen soittajan vastatessa vain tietystä äänenkorkeudesta.

Toisen päivän autenttisin esitys oli kuitenkin turkkilaisella saz-kielisoittimen soittajalla mr. Utlulla, joka soittonäyttein kertoi tahtilajienalueellisesta jakautumisesta Turkissa sekä sazin mikro-intervalleista. Romanialainen Ulpia Vlad soitti myös ainakin minulle ennen kuulemattomia näytteitä maansa todella mielenkiintoisesta moniäänisestä kuorolaulusta.

Kolmantena päivänä meille esiteltiin neljän säveltäjän voimin koko puolalaisen nykymusiikin näyttämö Pendereckin jälkeiseltä ajalta. Heidän musiikkiaan oli ainakin minusta sangen vaikea yhdistää kansanmusiikkiin millään tavoin. Paradoksaalista tämä oli erityisesti siksi, että myöhemmissä keskusteluissa he (mm. Edward Cielicki) osoittautuivat olevan ehdottomasti ainoita, joiden opiskeluaikaan kuuluivat kenttänauhoitukset vuoristojen maalaiskylissä ym. paikoissa ja joilla oli todella ensi käden tuntuma puolalaiseen kansanmusiikkiin. Tämä puoli asiasta varmennettiin nauhurin ja punaviinipullon avulla seminaariviikon viimeisenä yönseutuna hotellissamme. Samalla kuulin heiltä sangen erikoisen tarinan Alaskan ortodoksisesta kirkkolaulusta! Kyseessä on siirtokunta, joka oli aikoinaan lähtenyt Venäjältä pakoon ortodoksisen kirkon päätöstä rituaalien uudistamisesta. Tätä alkuperäisenä säilynyttä perinnettä joku puolalainen oli sittemmin onnistunut nauhoittamaan.

Kolmas iltapäivä olikin varattu huonetoverilleni Sinan Savaskanille ja minulle. S . Savaskanin aihe kosketteli pikemminkin sävellystekniikkaa. Muuten hän osoittautui lontoolaiseksi maailmankansalaiseksi - kaukasialainen isä ja itse asunut jonkin aikaa Turkissa, joten meillä riitti yhteisiä puheenaiheita noiden alueiden musiikista.

Oma esitelmäni käsitteli lähinnä kansanmusiikkia itseisarvona; sitä, kuinka yksinkertaisesta materiaalista on jo vuosituhansia muokattu informaatioarvoltaan suurta musiikkia. Kunkin aikakauden kansanmusiikki puolestaan
hyödyntää ja jalostaa (!) ympäristönsä korkeakulttuurin musiikkia omaehtoisesti, täysin omien esteettisten periaatteidensa mukaan. Nämä periaatteet eivät ilmene nuottimerkinnöissä, koska ne edustavat useimmiten korvakuulokulttuuria ja sellaisina ovat virallisen estetiikkamme tavoittamattomissa.

Iltakonsertissa kuulimme MUSICA TRIFORM -yhtyeen esittämänä aasialaisten säveltäjien musiikkia. Leimaa-antavana oli erityisesti japanilaisen huilun shakuhachin soitto ja siihen liittyvät teatterielementit
huudahduksineen jne.

Neljäs luentopäivä alkoi juutalaisen moniäänisen toranlukulaulutavan esittelyllä. Asiantuntijana toimi kurssin ainoa naisosanottaja, Berliinissä sävellystä opiskeleva Chaya Schwarz. Nauhanäytteet olivat jälleen vertaansa vailla: laulutapa osittain kalevalaista limittäin laulamista mutta varustettuna gruusialaisen kuorolaulun tapaisella soinnutuksella, joka pyörii eurooppalaisen harmoniakäsitteen ja satunnaisen moniäänisyyden välimaastossa.

Loppupäivä kului säveltäjä Joji Yuasan esitellessä japanilaisen haiku-runon ja nykymusiikin välisiä kytkentöjä. Japani on painava sana nykymusiikin maailman-kartalla. Siksikö, että siellä ei hävetä kansallisten ainesten esilletuomista uuden musiikin teoksissa?

Viimeinen täysi työpäivä toi vielä mukanaan yllätyksen: espanjalainen Pedro Guajardo esitteli baskien musiikkiin liittyvän txalaparta-soittimen soittoperinteen. Tarvitaan vain puupöytä ja kaksi kahdella halolla varustettua miestä vastakkaisille puolille. He soittavat loputtomasti tiettyä peruskuviota kunnes ekstaasin hetkellä alkavat yhtäkkiä muunnella peruskuviota raivokkaasti. Muinaisia shamaaneja?

Selostus toi heti mieleen kytkennät syyrialaiseen huhmareen soittoperinteeseen. Valitettavasti en ole vielä saanut mistään autenttista levytystä tuosta musiikista. Mutta sen sijaan kuulimme komean näytteen
siitä, kuinka tätä tyyliä on hyödynnetty nykymusiikin puitteissa.

Kurssin viimeinen luento olikin jo lähes shamanismin pääpaikalta, sillä USA:ssa asuva saksalainen H.C. Detlefsen esitteli sävellyksiään, jotka pohjautuivat suoraan Tiibetin buddhalaisluostarien rituaalimusiikkiin. Sikäläinen nuottimerkintäkirjoitus jo sellaisenaan näytti kiinnostavan näitä  musiikintekijöitä, joiden omakin nuottimerkintä jo alkaa muistuttaa enemmän abstraktia grafiikkaa, maalausta kuin tavanomaista nuottilehteä.

Vaikka kysymyksessä olikin ensimmäinen kansainvälinen kansanmusiikkia käsittelevä erityisseminaari allekirjoittaneen osalta, olin siitä huolimatta myönteisesti yllättynyt saamastani valtavasta tietomäärästä (mukaan luettuna yli 15 h nauhoituksia). Kun tällainen seminaari suurelta osin perustuu juuri osanottajien itse "opettajina" toimimiseen, on luonnollista, että työpäivät poikkeuksetta jatkuivatkin iltaisin yhteisten keskustelujen merkeissä pienryhmissä. Näissä palavereissa ehkä sittenkin oli suurin musiikillinen anti. Minulle se merkitsi samalla erittäin antoisaa näkökulmaa nykymusiikin kysymyksiin - lisäten kuitenkin samalla uskoa kansan-musiikkikulttuureiden toiseen tulemiseen.

14.1.1985 Ilpo Saastamoinen