Runot II 30.10.1964
VUOSI 1960
Totesin: Elämä on täynnä huolia, murheita, mutta myös toiveita.
Aion opetella laulamaan.
Penkinpainajaisissa olimme teksasilaisia.
Koko päivä ihanaa sekamelskaa ilman selvää johtolankaa.
Totesin: Elämä on kummallista ‑
ainakin eläessäsi Venetsian aamusumussa.
Lauantaitansseissa 12. maaliskuuta tapasin hänet.
En päässyt asunnolleni sisälle enää kello viiden aikaan ‑
lienenkö halunnutkaan
ja nukuin hänen luonaan kahdeksaan.
......
Juttele sinä ‑ minä puhun,
oletko olenko olemmeko vai ovatko muut
Euroopan hulluimpia
- tarkoitan yöllä jotka elämme,
suurempina ainoat maailmassa,
jotka näkevät ainakin toisensa - pimeässäkin
vain kuuntelemalla, uskaltamatta koskettaa.
Minä olen Blues for Pablo,
koska rakkauteni on surumielistä
tietäessään totuuden tuskan
tietäessään tulevaisuuden saapuvan ja jatkuvan.
Tiedän että tuulenpuuska
voi pudottaa krookuksen akkunalta,
vaikka se tietää siinä olevan sydämeni
- lämpenemässä kevätauringossa,
jotta suutelisin sitä sulavalta tieltä
joka kerta, kun ajatukseni kulkevat sen ohi.
Minä olen kevätauringon sulattama lumi.
Cadizin neidot* tuovat sitä ruukullisen
tunteakseni sen tuoksun vuosien rikastuttamana.
Sulavan lumen tuoksun ja lämpimän seinän
tunnen unohduksen lumen sisältä.
Tunnen jäätyneen hiekan risahtelevan jaloissani,
kun lämpimässä hämärähuoneessa polveilevat ajatukseni
vetävät vastustamattomasti luokseen.
Minulla on hämärä huone ja käytävä,
johon huudan väsymykseni ja murheeni,
huolieni hämähäkinseitit vahvistumaan lämmössä.
Kun otan ne mukaani pois lähtiessäni,
ovat ne muuttuneet
täydellisen toivon ja onnen harsokankaiksi.
Kuka voisi palella tuo ihmekangas mukanaan!
Haluaisin tuntea sen valmistajan.
[*Miles Davis: The maids of Cadiz]
Löydämme kevään ensipälvet maasta
ennen kuin toiset ovat edes uneksineetkaan kesästä.
Mikä jää pystyisikään kestämään katsettamme
vaikka olemmekin kuin sisar ja veli ‑ luulemme.
Joskus pelkään, sillä alan aavistaa,
mitä on ihmisen ystävyys lähimmäiseensä.
Enkä voi leikkiä rakkaudella,
koska olen itse leikkikalu -
minun tai hänen tahtomattaankin.
On yhdentekevää haluta,
yrittää lakata tai voida lakata haluamasta,
jos kuitenkin haluaa eikä voi lakata.
Haluatko minut
ja siksi et halua olla kanssani?
Sinä hullu!
Etkö tiedä ettei kuusta voi kaataa
hävittämällä siemen josta se on jo itänyt.
Etkö tiedä...,
että magneetit vetävät toisiaan
näkyvimmin juuri silloin
kun eivät ole yhdessä.
Oletko unohtanut, että ajatus
ei pelkää rautaovea eikä aikaa.
Etkö tiedä, että vierailen luonasi
jokainen päivä kymmenen kertaa ‑
silloinkin kun emme ole nähneet toisiamme.
Olen sinulle kaikkein paras ystävä -
juuri silloin kun et sitä järjelläsi halua.
Ovatko kaikki leppäkertut jo kuolleet ‑
kysyt sinä epävarmuudessasi.
Ei ei, sillä siellä tai täällä voit havaita
pienen, hyvää tarkoittavan olennon,
jonka voit houkutella vaikkapa lentämään.
Eihän maailma olisi se mikä on,
ellei olisi lentäviä leppäkerttuja.
Tuon sinulle huomenna yhden.
Muistatko Vanhan kirkkosaaren lähtevät jäät.
auringon lämmittämän kallion
ja houkuttelevan pehmeän sammalen,
irvistyksesi yrittäessäni kuvata sinua?
Olimme ihan monta koko päivää yhdessä.
Uimme jo toukokuussa
eikä vesi saanut olla kylmää.
Sitten tulin ylioppilaaksi kauniin sään jatkuessa.
Tunsin surun, murheen,
ilon, ikävän ja paljon muun
kuten ruusut, ne onnen ja kaihon ruusut.
Mutta katsoin vain erästä pientä punaista neilikkaa
tähtisumun keskellä tanssien,
vaikka aamuaurinko jo valaisi tyhjää tanssisalia
löytäen nuo kaksi onnellista,
jotka eivät muistaneet edes suudella.
Tiedän
mitä on olla nuori rakastunut ylioppilas
‑ aivan varmasti.
Koko muu elämä kai jatkui jotenkin eteenpäin.
Riitelimmekin joskus.
Eräänä yönä keräsin vesisateessa
sylillisen valkeita metsätähtiä.
Se kai oli pahinta mitä saatoin antaa hänelle
märissäni, vieläkin vihoissani.
Ne olivat elämäni valkeimmat metsätähdet,
sateen puhdistamat.
Kesäyliopistossa ikävöin juhannusta.
Juhannuksena ikävöin.
Kerran ‑ ikäväni tähden puhuin ‑ puhuin siitä,
miten olin rukoillut hänen puolestaan,
että olin ristinyt käteni
vuosien tauon jälkeen - omasta tahdostani,
olin katsonut ylös
ollen pienen hetken hiljaa koko sydämestäni.
Se oli elämäni kevään salaisuus:
OLIN RUKOILLUT TOISEN IHMISEN VUOKSI,
enkä ajatellut silloin itseäni.
Enhän Jumala. Sinä tiedät sen.
Olen nähnyt vedet
hänen silmiensä kaivossa
aivan hiljaa.
Soudimme tyynellä öisellä järvellä sanattomina
paljastettuamme voimamme kohtalolle.
Toivojen niemi näki vain nämä kaksi yhtenä
saman villapaidan sisässä
ja hiljaisuuden katseen.
Aina häntä koskettaessani pelkäsin,
että hän hajoaisi yhtäkkiä
hauraana haaveena menneisyyteen.
Katsoinkin häntä varovasti,
sillä olin nähnyt hänen silmänsä todellisina.
Sitten kerran hän ei tullutkaan ‑ jälleen.
Aloin tuntea
kuinka epävarmuus saalistaa ihmistä.
Aloin tuntea
itsesäälin kauheuden, yksinäisyyden polton.
Pelkäsin,
että pois kaukaisten saarien luo
kesäyössä lentävät lokit
tulisivatkin takaisin.
Tiesin hänen karttavan minua
ja uskoin voivani uudistua ajan mukana.
En aikonut luopua.
Tunnetko syksyn merkit?
Tiedän, millaiselta näyttää harmaa maa
harmaasta mielestä.
Tiedän, millaista on kuulla rakastetultasi,
että sinua rakastetaan syksyn keskellä.
Olet kuin halvaantunut
joka [kuitenkin] omistaa taivaat ja maat.
Alat oppia erottamaan vihreät ajatukset sinisistä.
Tiedän, mitä on ensi lumi,
kun se leijailee rakastettuni nenänpäähän.
Tänä syksynä olin kuullut kuolemasta ‑ taas.
Tunnen talviyönkin
‑ yksinäisessä saaren majassa
kirkonkylän valojen hohtaessa taivaanrannalta.
Tunnen yötuulen,
kun se koputtelee ikkunaruutuihin ja oviin,
jolloin Ihmisen läheisyys tuntuu
hyvin hellänä ja rakkaana.
Rakkaus ei rajoitu ruumiiseen silloin
kun se hakeutuu kuoleman läheisyyteen
‑ varsinkin jouluiltana
kun rakastavien henget hakeutuvat yhteen
hautausmaalla isien luona.
VUOSI 1961
Tiesin hänen tuntevan minut ja tuskani
‑ soitosta.
Ja minä tunsin hänet ‑ katseesta.
Kävelimme, juoksimme lumihangessa
keskellä talviyötä käsi kädessä
pysähtyen huohottaen nauraen,
unohtaen katselevan kuun,
nähden vain puhtaan hangen,
jossa juoksimme ja pyörimme.
Sitten hän meni kihloihin vappuna,
jolloin meidän piti olla yhdessä....
Hänen tulonsa siirtyi helluntaihin.
Sen jälkeen hän lupasi tulla
kuusi, kymmenen kertaa,
mutta ei tullut koskaan.
Olimmeko molemmat leikkikaluja?
Monta kertaa olin vastassa tyhjää junaa
tuntien palan kurkussa kasvavan
kerta kerralta suuremmaksi.
Jouluna oli kihlaus purkautunut.
VUOSI 1962
Kerroin hänelle epätoivoisista yrityksistäni
vapautua muistoista.
Mitä enemmän hän kuunteli lämmintä puhettani
sitä enemmän hän kylmeni,
sillä hän tunsi minut, itsekeskeisyyteni,
sen ettei ollut mitään muuta
kuin minä ja musiikki.
Mitä tekemistä hänellä oli siinä maailmassa,
jonka luulin kiinnostavan häntä.
Elokuussa hän kysyi, miksi kiusaan häntä
koputtelemalla myöhään ikkunoihin
huonontaen hänen mainettaan.
Kun seuraavan kerran tapasin hänet,
oli hän naimisissa kuukauden kihlauksen jälkeen.
Nykyisin ... minä ... heille...
vain hyvä ystävä Viitasaarelta.
VUOSI 1963 (Kirj. 1.1.1964)
On toista vuotta siitä
kun olemme tavanneet...
paitsi ajatuksissa ja unissa.
Olemme todellakin enää
vain hyviä ystäviä
päivänvalossa.
......
Eikö elämänviisaus ole kuollutta
kun sitä ei noudateta? Kysyt.
Esimerkiksi kymmenen käskyä:
EI KUKAAN PÄÄSE PERILLE
SILLÄ TIE ON LIIAN LYHYT
jotta aika riittäisi oppia elämä.
Päämääräsi ei ole kuollut
jos pyrit siihen.
Ajatuksesi antavat voimaa niiden kohteille
jotta ne eläisivät
niitä ajatteleville.
13.1.64
Tunteeni on tarrautunut atonaaliseen avaruuteen.
Hapuilen sitä sormillani
puristelen
tyhjyyttä
joka soi
sirisee sormissani.
Tuonne on kuin tuonne
on yhtä pitkä matka.
Eivätkä välit lyhene silloinkaan
kun sävel väsyy.
Kenenkään ei tarvitse kiirehtiä
sillä jokainen lopettaa silloin
milloin sattuu jäämään
- aikaa tarkoitan -
ja huomiseksi matkat voimistuvat
tämään luomiseen
Kunhan tuodaan ohutta lankaa
että solmuja riittää.
Pudotellaan vaan tasaisesti
SÄ
V
ELI
ÄSÄV
ELIELI
Ä
varmuuden vuoksi kahteen kertaan
aivan tasaisesti ihan:
S
S
S jne.
Annetaan niiden lepatella
tyhjissä paikoissa
noin vain täytteenä tasaisesti
valaen odotus
ajattomuuden onttoon muottiin
tasainen täyte kutistuneen sienen huokosiin
odotus
ja
välimatkat
ja niin puro täyttää kaikki lammikot
varsinkin kuivuneet
sitten Sitten s i t t e n SITTEN S I T T E N
SITTEN VALOVIRRAT VIUHAHTIVAT OHITSENI
ja kaikki
oli ohi
palautui.
______
19.1.1964
Kysyn:
Onko se maailmankaikkeus jonka aavistamme
- liekö ainoa?
Samassa tulvahtaa niiden kaikkien loppujen
näkymättömyys aivoihini
ja horjahdan liian suuren, liian avaran,
liian keveän ajatuksen painosta.
27.1.64
Tänään suksin lumista metsää
ja näin auringon enkelit.
Punaisina tanssivat joka puolella
minne katsoinkin.
Eikö tämä ole minun tieni
- muiden ei
vaan minun.
Ei merkitse kovinkaan se,
kuinka moni meni jo tästä.
Jotain on,
että minä tarvon tätä polkua
ainoan kertani.
Kenties löydän täältä jotain,
minkä he ovat unohtaneet.
28.2.64
Mietin juuri tulevaisuutta
kun muistan:
Tämä on ainoa elämäni
vaikka voinkin nähdä van Goghin korvan
kuolevan useampia kertoja.
Jospa tällä kertaa yrittäisin parhaani.
......
Kylmenetkö sinä
kun vieraat ihmiset saartavat sinut,
näyttävät sinulle paljon
päällystakkeja sateenvarjoja kenkiä
kattoja näyttävät
sukkia kumikäsineitä kaasunaamareita
kuonokoppia sinulle
SINULLE
käärepaperia makkarankuoria
banaanin kylpyviitan yöpaidan
lian käsissään ja deodorantin hajun
ehostuksen maskin
SINULLE näyttävät
näyttävät umpeenmuuratut silmänsä
sulkeutuneen naamansa.
Tympäisevää.
SINULLE
tämän kaiken he näyttävät, sinulle
SINULLE.
Tympäisevää...
Helpotuksesta huokaisten palaat vihdoin
tuosta hengen absoluuttisesta nollapisteestä
kirkkaalle talviselle pakkasjäälle.
Ja tyytyväisenä hengähdät
myrkylliset suolahuurut sisästäsi -
sinä puhdas ihminen.
Nyt tiedät,
mitä on mennä ihmisten pariin ja paleltua.
Vaikka ruumiisi olisikin kuuma syleilystä
ja mustenisi alastomien liekkien kietomana.
22.3.64 - PITKÄPERJANTAI
En tunne teitä
jotka riennätte ikkunani alta länteen.
Teitä menee liian monta joka päivä
- pyrkien hetkeksi sisälle.
Mutta kukaan ei ole meitä esitellyt,
joten olen kyllästynyt ainaisuuteenne.
Tuijotan yksitoikkoisuuttanne
toinen toisensa jälkeen,
enkä halua tuntea teitä,
koska kukaan ei meitä esittele,
koska ajatuksemme esittelevät kaikki samanlaisiksi,
joita ei esitellä.
Te huudatte ja rukoilette yösijaa,
lyhyttä yötä, lyhyttä tietä.
Mutta minulle te olette postikortteja
joilta kysyn:
Rakastatteko postikortteja niin kuin itseänne?
Niitä on liian paljon
- vilistävät, näyttäytyvät joka vuosi -
ohitse kulkijat.
En ehdi tajuta niiden ajatusten olemusta,
vaan ne kaikki ovat samanlaisen outoja.
Vedän kaihtimet eristeeksi
ja katson käsistään riippuvaa pääsiäisliinaa.
Kuvassa esitellään Jeesus ristillä.
Mutta matkaajien valot murtautuvat
läpi ikkunaverhojenkin pääsiäisliinalle.
Yhtäkkiä valo jakaa liinan kahtia,
neljäksi, kuudeksitoista
ja pian kaikki ikkunaverhot ovat revenneet
sisään heitettyjen pääsiäisliinojen painosta.
APUA! MURHA! huudan
ja katsoessani ulos
näen pääsiäisliinojen loputtoman jonon
etenemässä vaivalloisesti iltatietä länteen päin.
Kysyn vavisten eräältä:
Ystäväni
olemmeko kenties tavanneet?
- Aikaisemmin, luulisin -
viime pääsiäisenä?
- Kai niin.
Ehkä se oli niin
ehkä...
1.4.64
Kenties minunkin tuskani on
ja synnyttää säteilevän voiman...
...Odotetussa voimattomuuden tilassa asetun sinne ja rakennan:
Ajatukseni synnyttää linnunradan
joka tuhannesmiljoonas valovuosi
kun naputtelen sormeani ikuisuuteni matkalla.
Leikkelen ajan radioaaltoja, ihmettelen Andromedasta
pyramidien myriadeja suuruuksia Egyptinmaalla.
Kuitenkin iättömyyden rajattomat kipinät kasvavat,
venyttelevät haukotellen
oikoillen molekyylejään yön jälkeen
herätäkseen menneisyyteen
jossain toisessa paikassa
levätäkseen,
jatkuvuudelle tietä antaen.
Ja kalpea kapea valkea viiru kutittaa verkkokalvoa
ajatustesi viimeisellä rannalla.
Ei ihme jos pieniä kvanttipoloisia nukuttaa
kieppuessaan viiteen suuntaan samalla kertaa.
Jos menet oikealle, menen vasemmalle
- luulen että menen,
niin näemme - tapaammeko huomenna
tai kohta emme kohtaa
ennen seuraavaa maailmankaikkeutta
ellemme ala alusta
ellemme esittele toisilleen
avaruuden harhautuneita protoneja.
Ajattele niin et ole yksin.
Kenties luot samalla
pari vetymolekyyliä
tai pari linnunrataa
ja kolme tähtisumua
neljän ja puolen tuhannen valovuoden päähän.
Eikö siinä ole jo tarpeeksi
- sinä rakentajaksi luotu,
joka et näe työtäsi milloinkaan,
koska et pääse riittävän kauas
tarkastelemaan sen suuruutta.
Maailmankaikkeus ei riitä sinulle.
Eihän se ole kylliksi edes ajatuksillesi
- suurille, hatarille.
Ei. Ne ovat paisunet harvuuttaan
yli valon nopeuden
linnunradalta linnunradalle -
peittäen ne pilveensä.
Mielikuvitus on kevyttä.
Mutta tieto olisi liian raskas
äärettömyyden hauraalle kalvolle,
jolloin ehkä tietäisit tuon voiman,
joka kieputtaa ja pyörittää
sinua ja minua ja minun osiani,
jotka joutuvat liian vaikean kysymyksen eteen,
joka nukuttaa ja synnyttää uusia kuvitelmaunia,
jotka ovat vielä läpinäkyvämpiä kuin ne,
jotka näin eilen
kymmenentuhannen valovuoden takaa,
joita ei ole heitelty tiedon kivillä eikä särjetty.
Vielä on paljon rikottavaa
jotta kieppuisit yhä enemmän
säteiden pyörittäessä sinua
viiteen suuntaan - nukuttaen.
Mene ja palaa,
sillä et voi muuta tehdä,
sillä et tiedä tarkkailijan sijaintia,
sillä ajattelet kenties takaperin,
sillä et ole varma,
onko nykyisyys enää edes menneisyyttä.
sillä minä olen se
mikä minä olen.
Tai sinä olet se,
mikä minä olisin ollut silloin,
kun sinä olit minä
tai päinvastoin.
Sanot että omat voimasi määräävät työsi.
Kerrot yhden voiman johtavan toimintaasi.
Minä aavistan - Siriuksessa
- kun meillä oli matelijain valtakausi
(en muista tarkalleen, sillä olin aika olematon silloin)
Siriuksessa hyppelivät vetyelektronit kilpaa.
Yksi hyppäsi liian korkealle eikä palannut.
Luulen että se sai minut aavistamaan tämän:
Aavistan taas nukahtavani
suureen voimattomuuteen.
Tiedän,
kiintotähdet kulkevat kaikista nopeimmin.
Täytyy kiiruhtaa askeleitaan
jotta pysyisi ajatustensa mukana
ja miettiä:
Tyhjyys on vapaa pelikenttä.
Toiset olemiset pomppaavat
takaisin reunoilta voimattomina.
Ne joilla on voimaa karkaavat
ja odotan niitä turhaan takaisin.
Kun ne joskus tulevat,
olen jo kyllästynyt leikkiin,
mennyt pois toiseen suuntaan
tietämättä jättää viestiä,
kuinka kauan viivyn.
Jalkani jäljet kiertävät neuvotonta ympyrää
minua etsien
jäätyen paikalleen
ja nukahtaen väsymyksestä.
Kun avaruuden tuisku lakaisee jään,
on vain symmetrisiä kiteitä siellä täällä siellä
siellä siellä täällä siellä
siellä täällä
täällä täällä siellä,
kunnes nouseva päivä haihduttaa ne
- viimeiset tienviitat,
jotka palaavat takaisin kotiinsa
- ei kukaan tiedä.
......
Sinun laskelmointisi on kylmää.
Katso tunteitani,
jotka pursuavat minusta
ja hehkuvat.
En välitä rajoitusten pakkaskahleista,
kalisevat kettingit eivät estä minua
loikkaamasta avaruuden äärirajalle,
missä jäähdyn ja tiivistyn
viiletäkseni polttavaksi pakkasnesteeksi,
missä ikuiset supraympyrät
kiertävät lakkaamatta
omassa kylmässä loputtomuudessaan,
kunnes väsyn kylmän sirinään.
Nousen ilman esteitä alaspäin,
leijun ja lämpenen,
hidastun ja kuumenen
vereni höyrystymiseen saakka.
Hengitän itseni sisältä ulos,
kunnes vain luulen olevani,
kunnes en enää edes luule,
vaan sinkoilen joka puolelle avaruuteen
villisti kieppuen,
maailmantuskani kaikkeuden sieluun upottaen.
Kaikkialla olen.
En kuumene.
En kylmene.
Sillä ne ovat osa minua.
Ne olen minä joka ilmenen.
Ikäväkseni ei kukaan sano minulle,
mikä olen,
koska olen jokainen ja kaikki
(ei kukaan kertonut).
Vain itse tiedän:
sittenkään en tunne niitä,
jotka minulle kuiskivat.
10.4.64
Poukkoilen kopin laidasta laitaan
ymmärtääkseni
kuka on minut sinne tuonut.
Tiedän sen vasta sitten
kun minua tullaan noutamaan.
20.4.64 - MY WAY.
Olen etsinyt tuskaista katsetta
tanssihallin seinämillä olevista penkkiriveistä
saadakseni selville, kuka olen,
mutta kohdattuamme
hätäinen silmäys on muuttunut
imeläksi, irstaaksi tuijotukseksi
ja pysyn itselleni tuntemattomana.
26.4.64
Musta kesä - luotu vain talven muistolle
tai vaan sinulle luotu
sielulle vain.
Tuulen huuto,
tuuheat silmäykset
nevalle kivettyneisiin huuruihin
tai aamun kivuliaat pistot,
kun teräksenharmaa yksinkertaisuus
kuivuu ja peittyy valoon.
Mustien, hiljaisuutta huutavien petäjien keskellä
kohoaa elohopea, kiipeää latvoihin.
Eksynyt lepakko kiljaisee tuskasta
todetessaan alas pääsyn mahdottomuuden.
Unisissa ajatuksissaan lämmitellyt kettu
herää uteliaisuuteensa
tarkkailemaan mustaa yökköä
sen kamppaillessa
liikkumattoman aamutaivaan kuulakkuudessa.
Juuri silloin
sen silmiin ammutaan jostain
polttavan valkeat reiät.
Puiden takana vaaninut kajastus
tarttuu armottomasti sen katseeseen,
repii sen kuin tumman joen kalan
siimallaan irti kiven kolosta.
Näin tapahtuu jokaiselle katsojalle
- vuorotellen.
Päivän ajan valo leikkii saaliinensa,
kunnes hämäräaikana laskee ne
koloihinsa ja jokiinsa
uudestaan,
yhä uudestaan ja uudestaan
- seuraavaksi aamuksi.
_____
Korkeassa kammiossa
vihreään ikkunaverhoon kääriytyneenä
parrakas mies luki runoja
sinfonian soidessa.
Selaili lehtiä,
liimautui johonkin ajatukseen, säkeeseen,
ihaili tuota yksinkertaista sanomaa.
Kesti kauan,
ennen kuin
hän huomasi tuijottaneensa
vain yhtä säettä
tai kenties -
merkityksetöntä sanaa.
2.5.64
KAUPUNKI hikoilee ihmisiä,
pölyä, kuumuutta, voimattomuutta
vähemmän ajatuksia
ainakin tänään
eilen, huomenna ehkä -
Sielusi pelkää ilmestyä auringon kuumuuteen.
Ajatuksesi karttavat helteen raskasta painoa
sielusi, ajatuksesi viihtyvät lihasi helvetintulessa
tuntematta parempaa paikkaa
- toistaiseksi.
On muutamia paikkoja kuten kirjapaikka:
hehkuvia talonkorkuisia seinälokeroita,
mikrokosmoksia, millimetrin miljoonasosia,
maailmankaikkeuksia, makrokosmoksia
soluja bakteereita,
alkupitkiä desimejä
vähennettyjä duoleja
kaikki sävelet sekaisin päällekkäin,
ilman kestoa, aikaa
triljoonia, kvadriljoonia valovuosia
satoja pakkasasteita
valoa
sokeutta
Noiden miljoonien maapallojen,
tuhansien pasifististen taistelujen välimaastossa
istuu silmälasipäinen täti*
herttaisesti, viattomasti hymyillen,
asetellen räjähdysaineet aakkosjärjestykseen
valmistajiensa mukaan -
vetäen säännöllisesti
ikkunassa riippuvan jättiläiskokoisen metronomin,
jonka heiluriin on kiinnitetty lappu:
HENGENVAARALLISTA
HENGENVAARALLISTA
HENGENVAARALLISTA
HENG---
[*Viitasaaren kirjastonhoitaja, lastenkirjailija Rebekka Räsänen]
23.5.64
Rakenna talosi syvään virtaan,
jotta vieraille riittäisi kestiä.
Talosi ei itke eilistä,
sillä toiset rakentavat sen
vahvaksi tulevaisuuteen.
Talosi on suojassa vihollisilta,
koska se on heille avoin.
Rakennuksesi on ikuinen,
sillä se ei ole koskaan valmis.
Kuitenkin vaihdan sen
monta kertaa
lasilliseen joen vettä
ja iloitsen.
23.5.64
OLÉ, - sinä sininen sinä - OLÉ!
Lehdet elävät sinistä nuoruuttaan,
eikä ilo voi enää hillitä itseään.
Staccatolaulut sykkivät sisääni,
nousevat silmistäni ulos
koivunrunkoa pitkin lehdille
laulavat TITITYY
ja värisevät onnesta
hypätäkseen tuulen selkään
joskus ikuisuuksien kuluttua.
1.6.64
Teen vuoteni matkan
yhä uudelleen ja uudelleen
miettien,
mikä on muuttunut välillämme
yhä uudelleen ja uudelleen.
Vien matkamuistona siniviivan,
parittoman linnun,
sateen värittömän äänen
ja pisaroiden renkaat veden kalvolla.
Riisun sinut meri
tietoisesti paljaaksi
yhä uudelleen ja yhä uudelleen.
Kun viimeisen kerran
tulen niitä muistoja noutamaan,
näen vain veden, metsän ja taivaan
yhä uudelleen
yhä uudelleen ja uudelleen;
harmaan meren,
harmaan kesän
ja harmaan taivaan.
Luulen uudelleen tuntevani sinut liian hyvin.
Luulen pitkästyväni ja halveksivani sinua.
Pidän sinua yhtä tyhjänä
kuin ollessani vielä tuntematta sinua.
Oletko yhtä tyhjä?
Oletko samanlainen?
Samanlainen et ole.
Sen tiedän
opittuani tuntemaan sinut.
Yhtä tyhjä?
Ei - vaan tyhjempi.
Pinnalta vai ytimestä?
Olen saapunut
silloin samaan aikaan paikkaan,
mutta minä olen toinen,
sinä olet sama.
Minä olen toinen,
koska sinun mielikuvasi minussa
on toinen.
En piittaa yksinäisyydestäsi.
Haluan karsia harmautesi kuoren.
Voin vaatia sinun harmauttasi,
siksi seison tässä samassa paikassa.
Haluan tehdä tuttavuutta
harmautesi kanssa.
Sinun parittomat vesilintusi
eivät ole enää yksin.
Aion alkaa jälleen alusta
- en siitä mistä ennen lähdin,
sillä lähtö on siirtynyt
lähemmäksi päämääräänsä.
Alan päämäärän alusta.
Meri,
minua eivät kiinnosta kukkasi.
Vaadin ydintäsi.
En yksinäisyyttäsi.
En yksinäisyyttäsi,
pyydän.
20.7.64
Kaksi merta (raja järven pinnassa)
ja kaksi taivasta
yhtyvät samaan juoneen (Parkerin improvisoitu fraasi)
suristen pois. (lentokone)
18.8.64
Vuoden syksy
ilman tietämättömän ikävöintiä.
On sama,
millä välin olen matkalla,
missä kohden,
sillä kaikki toistuu
pienten taukojen, välien jälkeen - niiden,
jotka valmistavat seuraavaa tietämättömyyttä.
Ei samaa ikävyyttä
- ei ollenkaan
vaan kaiken toistumista,
kasvanutta aikaa -
tietäen kaiken erilaistumista
kaikkina palautumiskertoina.
Toistuvat tauot,
ja minä valmistaudun
palautuvia toistumisia varten
erilaistumaan.
Valmistaudun huomaamaan
matkani palautumattomuuden,
erilaistumiseni paljastumisen
pienten toistuvien tietämättömyyksieni kohdissa,
jolloin ikävöimättömyyteni
merkitsee matkalla oloani.
Ikävöisinkö matkalla oloani?
Matkalla oloani ilman matkaa;
vain jatkuvia sarjoja
- toistumattomia, palautumattomia,
jotka kertautuvat
ilman toistuvia palautumisia.
Vain aaltojen risteilyä
ja näennäistä samankaltaisuutta,
jota löytyy teoistamme
- ei itsestämme.
Tässä aallokossa ikävöiminen
on pysähtymistä
ilman mielikuviemme laajenemista,
vain kalkkikiveä tiellämme se merkitsee.
Ja aika kasvaa
- me emme pysähtyneet
me emme pysähdy,
emme hajaannu,
vaan kuljemme kaikki
samaan suuntaan - omaamme -
kohden seuraavaa pysähtymistä,
jossa toteamme kuljetun matkan
ja otamme vastaan
samat tapahtumat
- koskettavat meitä
ja olemme erilaisia.
Kaikki kohtaamiset toistuen
loputtomasti erilaisina
pysähtyen vain
tietämättömyyksiemme toistuvia kohtaamisia varten.
Ei ole samaa ikävyyttä.
EI EI toistuvina ei ole ei ole (ei).
Ainakaan (ei) samaa
päivittäisyyttä tai vuosittaisuutta.
En tunne sitä kuin joskus,
koska en näe niitä,
joiden kuitenkin tunnen olevan.
Ei - ikävyyteni ei ole samaa
lievennyttyään,
antaakseen tilaa toiselle.
Ja niin alkaa kaikki jälleen alusta -
palautumatta ja pysähtymättä
- samanlaisena -
melkein näennäisesti.
Ja elämä jatkuu
ja päivä päivältä...
Kaikki toistuu,
mutta ei koskaan samanlaisena.
Joskus vaihtelee toistuja,
joskus (toistuva) tapahtuma,
joskus taas ympäristö.
AIKA vaihtuu aina.
30.10.64
Hermostuneet vihaiset reiät
punertavassa
mustassa kotelossa.
Estoton tunteenpurkautuminen.
Toisten ohitus,
ohitetun toistot,
tuskattomat sisällöttömät paikallaan pysymiset,
jotka unohtuvat
liikkumattomuuksiensa samankaltaisuuteen.
Ja jotain muuta tapahtuu samanaikaisesti
- välittämättä tästä kaikesta,
tietämättä,
jatkuen samankaltaisina vaikutelmina -
toisten puoli askelta
ja vielä vähemmän...
Minun tehtäväni on selvittää
itselleni niiden väri ja se,
ovatko ne ajassa oikealla paikallaan,
vai ovatko jäljet tulleet ennen askelia
tai askeleet ennen aikansa täyttymistä,
sekä pysähtyvätkö ne todella
toistensa lomassa -
jatkuen yhtäkkiä
ilman ennakkovaroitusta
suuntaa ilmoittamatta.
Toiset jäljet kääntyvät hiekkaerämaahan,
ne supistuvat
kääntyen takaisin,
mutta jatkaen kuitenkin
matkansa pienenemistä.
Ja taivaanrannalta hohtaa savu.
Niin jäljet etsivät hukkautuneita askelia -
tyhjiä hajuttomia kuoppia
- kääntymättä päättömyytensä tähden,
ajatellen
jokaisen suuremman varjoisan paikan.
Mutta:
Tarkkailija seisoo panssarilasin takana
ja PAINAA NAPPIA.
[Jatkuu osassa III: 15.11.64]