SAAMIAINEISTOA 1998

SAAMIAINEISTOA 1998:

E-mytologian jäänteet 1998 - tallennettavaksi myöhempää käyttöä varten

(LPR-lisurin 1998  ulkopuolelle jätettyä materiaalia)

 

Joiun omistussuhteista

On ymmärrettävää, että kollektiivinen tekijänoikeus tulee esille tapauksissa, joissa etelän ihminen yrittää joikua saamelaisten läsnä ollessa. Ei ole epäilystäkään siitä, ketkä ovat joikukulttuurin omistajia. Kokonaan uudelta puolen asia tulee esille pohdittaessa, mikä edistää perinteen siirtymistä ja mikä ei.  Etelän arkistoissa säilytettävä ’vapaa’ joikumateriaali nimenomaan ei liiku mihinkään, koska kukaan ei tunne olevansa vastuussa sen kierrättämisestä edes saamelaisten keskuudessa. Vapaus siis estää suojaamattoman musiikin liikkumista maailmassa, jossa tekijänoikeuksien suojaus puolestaan edistää musiikin leviämistä. Näin voi tapahtua, koska tekijänoikeuden haltijat hyötyvät musiikkinsa markkinoinnista ja tekevät aktiivisesti työtä ko. musiikin julkaisemiseksi. Saamelaisten maailma on tekijänoikeuskäsitteessä kohdannut  yhden länsimaisen ajattelun ’ihmeistä’.

Jotain on kuitenkin pahasti pielessä tämän päivän yhteiskunnassa, jossa saamelaisen ainoa mahdollisuus tutustua omaan perinteeseensä - elävää ympäristöä lukuun ottamatta - on ostaa kaupallisia äänilevyjä. Ne ovat kuitenkin kohtuullista korvausta vastaan saatavilla. Kaikki vanhempi uniikki materiaali on seitsemän lukon takana suurkaupunkien suurissa taloissa pitkien matkojen päässä.

Tekijänoikeus on vain ¨kustantajalla¨ eli tallennetun informaation teknisillä säilyttäjillä todellisten tekijöiden eli esittäjien tai haastateltujen sijasta. ’Perikunnasta’ ja sen oikeuksista en ole tässä yhteydessä kuullut koskaan puhuttavan sanaakaan. Tallenteet ovat siis kopioitavissa ainoastaan ’tieteelliseen käyttöön’ eivätkä esim. ’kulttuurin elossapysymiseen’. Julkaistut tulokset eivät tuo leipää yhdellekään saamelaiselle, mutta sen sijaan auttavat etelän ihmistä löytämään sen avulla mahdollisen leipäpuun itselleen. Toiselta puolen ei keneltäkään voi odottaa pelkkää hyväntekeväisyyttä esim. saamelaismusiikin tutkimustuloksien, äänitteiden, tekstikäännösten ja muun informaation jakamisesta saamelaisille tai muille kiinnostuneille takaisin omalla kustannuksellaan. Tavalla tai toisella tämä on yhteiskunnan tehtävä.

Jos saamelaisilla olisi kollektiivisesti - yhdistysten yms. muodossa - mahdollisuus edes julkaista heidän isovanhemmiltaan tallennettua musiikkia kaupallisesti, niin oltaisiin jotenkin lähempänä samaa tilannetta kuin maanomistuskysymysten problematiikassa. Saamelaisten perintöoikeuden tulisi koskea myös heidän henkistä omaisuuttaan. Tätä näkymätöntä aarretta ei kuitenkaan osattu kokea omaisuutena. Aarre voi olla vain näkyvä ja kosketeltava. Nykypäivä on tuomassa mukanaan asenteen muutoksen tässä kysymyksessä.

 

Joiun arvostus.

Kulttuurilaitokset ovat kuin pankkeja tai panttilainakonttoreita, jotka ottavat säilytyspalkkion siitä, mitä heille on annettu tallennettavaksi. Tämän käytännön sijasta laitosten pitäisi maksaa korkoa siitä, minkä ovat alkuperäiskansoilta saaneet lainaksi. Koska näin ei tehdä, heijastaa se piilevää ajatusta, että säilytettävä materiaali on arvotonta.

Millainen tuo laitosten maksettava korko voisi olla? Ehkä periaate: ’Minkä lahjaksi olette saaneet, se lahjaksi antakaa’. Saamelaisäänitteet tulisi olla kopioituna jokaisen saamenkieltä käyttävän koulun arkistoon, jotta saamelaiset edes itse pääsisivät tutustumaan omaan menneisyyteensä. Säilyttämisen sijasta kulttuurin hoito tulisi perustua kierrätykseen. Sitä ei voi jättää vähälukuisten tutkijoiden harteille. Jos saamelaismusiikki jää tutkijoiden vastuulle, ennättää koko kulttuuri kuolla pois, ennen kuin tutkimus on tuottanut ensimmäistäkään siementävää hedelmää.

Tiedossani on vain pari kolme epävarmaa tapausta, joissa tähänastiset tutkimustulokset ovat millään tavalla vaikuttaneet yksityisen joikaajan menestymiseen henkisen kulttuurin saralla. Vaikka nuo aarteet on steriloitu, niissä tuntuu ’kalman haju’, joka ei tule niiden iästä vaan jostain muusta. Niiden käsittelystä korostuu rakkaus itse säilytykseen eikä sisältöön. Vain vihreä peukalo saa kukat kukkimaan. Onko musiikintutkimus ollut henkiinherättämisen sijasta ’kuolevan muumioimista’? Pitäisikö joikututkimus aloittaa jostain ’elävän kulttuurin edistämisrahaston’ nimikkeen alta?   

Saamelaisjoiku ei ole neula suomalaisen musiikintutkimuksen heinäsuovassa. Kenties se ei ole siellä. Tai sen etsinnät on turhina lopetettu. Puuttuuhan sieltä koko suomalais-ugrilaisten kansojen musiikintutkimuksen perusopetus. Emme ole kiinnostuneita itäisistä juuristamme. Emme halua köyhän Tuhkimon osaa itsellemme. Tarvittaisiin uljas prinssi, joka näkee kätkössämme olevan aarteen laadun ja kutsuu meidät linnan juhliin. Ehkä kysymys kuitenkin on pikemminkin niin kiihkeästä  pyrkimyksestämme länsimaistua, että se peittää näkyvistään ne aarteet, joista tuo prinssi syvimmässään olisi kiinnostunut. Pitäisi pitää mielessä, että hän todellisuudessa etsii pientä jalkaa, ei suurta...  Sumeaa logiikkaa vapaasti tulkiten pieni onkin suurta.

 

Yksiulotteinen vai  ’sumea’ näkökulma?

Saamenkielessä ’vuodjat’ merkitsee ’uida’. Suomessa ’vuo’ on virta, jossa uidaan. Samalla sanapohjalla ei siis ole yhtä ainoaa oikeaa nimeä, vaan teko ja tekoympäristö muodostavat erottamattoman kokonaisuuden, jossa kontekstissa sanankäyttö on ymmärrettävää. Useimmiten on vain niin, että toinen merkitys on ensimmäisen takana piilossa, so. alitajuisessa selkärangassa. Uiminen tuo mieleen veden ’vuon’ ja virran ’vuo’ tuo mieleen uimisen, vaikka molempia merkityksiä ei itse kielessä enää olisikaan samanaikaisesti näkyvillä.* Näin lienee joiunkin ’nimettömyyden’ laita. Joiku -nimitys ei ole välttämätön, jos joiun kohdekin voidaan esittää pelkällä musiikilla nimeä sanoin mainitsematta. Nimi on tapahtuma.

Otan toisen vastaavanlaisen esimerkin. Pohjoissaamessa ’biel’lu’ merkitsee kelloa ja ’bealjj’ korvaa. Nämä sanat kuuluvat niin tiukasti yhteen, ettei väliin tunnu enää löytyvän samansukuista kuulemista merkitsevää sanaa, koska kello jo liittyy ’puoliksi’ (-bealle) korvaan sama-syntyisyyden perusteella. Tähän sanaryhmään ei mahdu enää muuta kuin haukkumista (bealkit) merkitsevä sanaperhe. ’Kuulla’ on saameksi gullat.

*[2.6.2014: Tämä kaikki on kirjoitettu - riippumatta siitä, että myöhemmin olen päätynyt arvioimaan vu-alkua etuliitteeksi, jolloin sanan juuri olisi jotain odjat -tyyppistä. Ei ole vain osunut eteeni ainoatakaan artikkelia, jossa olisi pohdittu tuota vu-alkua ja sen historiaa.]

 

Vuolle - ’valla’

Muistutan myös suomalaisen runolaulun ’puoltaa’ -termistä, joka liittyy myyttien so. ’valeiden’ esittämiseen laulamalla. Englannin ’duell’ taas merkitsee kaksintaistelua ja ’well’ sekä lähdettä että (veden) pulppuamista.

Mahdollisesti vuolaus ja laulun virta suuntautuvat alista maailmaa kohti. Palaan vuolle- ja valla -sanoihin täytesanoja ja -tavuja käsittelevässä jaksossa. Johdatukseksi kirjoitan sanat peräkkäin muotoon ’vallavvallavvuollevvuollevvuol-lev’. Lopputavuksi jää ’lev’, joka johdattaa meidät aikanaan leuddin ja luvvjtin kautta luohti-sanaan.

’Valli’ (E. wall = seinä, muuri) on itse asiassa seinämä, rinne joka johtaa sekä ylös että alas. Se on ylisen ja alisen ’väli’ so. itse verhottu (E. veiled) matka, jolla shamaani viipyy (S. ’weilen’) voimiensa tai valtansa
(R. ’våld’) avulla aiheuttaakseen (R. vålla) toiminnallaan joko hyvää tai pahaa.

En pyri sanomaan, että näillä sanoilla olisi aina keskenään kielihistoriallinen suhde. Kysymys on siitä mahdollisesta assosiaatiomaailmasta, jonka sisällä laulamistilanteeseen osallistujat ovat. Sanat voivat ’paimentaa’ (valla) heidän ajatuksiensa vaellusta.

’Vanna’ -hokema liittyy jotenkin menemiseen (vandtse). Eestinkielestä löydämme sanan vend (veli), joka suomessa ilmenee - eräällä tavalla yleiseen tapaan sukulaissanojen ollessa kyseessä - vastakohtanaan sanassa ’ventovieras’. Onko kysymyksessä siis ’poislähtevä ystävä’ (engl. ’friend’, saks. ’Freund’).

Millä tavalla tuo poismeneminen on tapahtunut? Mahdollisesti ’vettä’ (vatten, Wasser, wash, water , Mosk-va etc.) myöten, sillä vesihän  vajoaa, siis virtaa (est. ’virts’ = eläimen virtsa) aina pois (est. välja ’ulos’), jonnekin muualle niin kuin  ’vuolas’ virta ’virtsaa’, kun se vie veden pois. Ja myös viini virtaa Wienissä... ja niin kuin lahja (R. gåva) annetaan ’kaksinkertaisesti’ pois eikä vain lainaksi. Ja Kalevala kertoo, että Väinämöinen vaelsi, laski laulellen vesiä, siis  antoi mennä (est. las  ’-koon, -köön’, ts. ’antoi-’) tai päästeli menemään lauluja matkatessaan vuolletta alas veneellä laakson (valley) pohjalla, siis ’vallaten’ vallattomasti joko uusia alueita tai ’laulaen’.

Toisaalta sama Väinämöinen vuotti omaa syntymäänsä ’vuotta seitsemän satoa’ samalla kun vesi, aallot (Wellen) veivät häntä kohti sanatonta saarta. Kuuluiko hän veden klaaniin, veljeskuntaan? Kykenihän hän laulamaan veneen saatuaan kolme sanaa (sanattomasta saaresta?) Antero Vipuselta, jolta oli viety tämän todellisuuden tieto-taito, koska makasi lovessa, laineilla.  

Voisiko ’gåva’ -kysymyksessä olla yhdistelmä ’ko(m)-va’, se joka ’tulee ja menee’, joka annetaan (ge, give ) pois? Maisemahan ’antaa’ etelään eli itse asiassa tulee etelästä.  Suomalais-ugrilaiset kansat ainakin varhaishistoriassaan ja miksei nykypäivään saakka ovat rakastaneet asua poisvirtaavan veden ’parrella’ l. partaalla. joten poismeneminen alajuoksulle päin oli tavallisin muoto kulkemista. Yläjuoksulle, ylävirtaan kulkeminen vaati aina erityisen syyn so. paluun jo tutulta alajuoksulta tai tutkimusretken yläjuoksulle.

[14.11.2014: Itkisinkö vai nauraisinko em. tekstiä lukiessani. Onneksi tajusin jättää sen pois lisensiaatintyöstäni...]

 

Tsoabbmut; sanoilla varustettu joiku (LPR s.153-)

Onko niin, että luulajansaamessa (tsoame*) on säilynyt pohjoissaamelaista ’suomalaisempi’ muoto? Termi tuskin tarkoittaa ’Suomen laulua’.

Pitäisikö ’tsoabmut’, ’tsoame’ ja ’sátni’ kääntää ’saatanalliselle suamenkielelle’ tsanoilla, siis ¨päästellä sanoja¨ so. ’laulaa (kanta)saameksi /-suomeksi? Jos suomalaiset hälisevät, niin eivät he silti ’humise’.

On ilmeistä, että Nilla Outakosken cabmet -versio ko. sanasta voisi suomenkielessä kuulua sammet.  Tätä tukee Nielsenin zoammom -muunnelma. Se liittyy tässä muodossa yhä selvemmin yl. saamen *sjemer ’hamara’ -sanueeseen mutta myös peuran t. hirven sarvien ’sametti’ -sanueeseen.

[*Lisäys 27.10.2000: Kaiken kaikkiaan termi voisi alun perin tarkoittaa yksinkertaisesti: ”saameksi, saamenkielellä”]

 

Seppä

Käsitykseni on, että vain maailmanpuu (saam. ’veralden tsuold’ = maailmanpylväs t. Pohjantähti)- ja taivaansammas -ajattelulla varustetut ihmiset ovat voineet hyväksyä ulkoasultaan sangen lähelle tulevan ’taivas’ -sanan (jumalajohdannaisineen) sanastoonsa. Naula tarvitsee kolon (E. hole 'reikä';hold 'pitää kiinni').Tämä on mahdollista vain taivaan ja maan avioliiton ollessa kyseessä!

Kolttien ’lintuparvi’ (soujj) lentää ’soiden’ soiden yli kaamosta pakoon lämpöiseen (suoja), kirkkaaseen (lpK čuõvvad, čuõ'v'ves) ja tilavaan etelään (saujj / sau´jje ~

Kld. soije/soiv(e) = etelä (lämmin) S. süd > E. south > soidin-soitto). Olemme elämän yö (R. sova)- ja päiväpuolen rajalla.

Nyt löytyy jo uusi yhteys yhteys pohjoissaamen kieleen, niihin sanoihin, jotka olin sivuuttanut tosi jumaluutta hakiessani,  jossašuoknga on 'helinä, sointi, sointu, sävy, säe'. Listan ensimmäinen sana on tietysti ruotsinkielen ’sjunga’, siis laulamista tarkoittava. Sepän pajasta tässä ei kyllä puhuta mitään, mutta ei toisaaltakaan sanallisesta joiusta. Eikä ’sapesta’, joka ilmiselvästi on koko kohtauksen lähimmäksi osuva viitteellinen sana.

 

Koltat ja leudd.

Koltta -sanaa itseään vastaa inarinsaamelaisen Jouni Paadarin (haastattelu 27.1.91 Rovaniemellä) mukaan ’koldei’ (nuotata), joka on tunturisaamessa ’nuohtaaht’. Nuorhtalaš tarkoittaisi tällöin itäläistä so. idän saamelaista (vrt. Nuortijärvi). P. Sammallahden sanakirjan (1993) vastaavat pohjoissaamen sanat ovat ’nuohtti’ (nuotta), 'nuohttut' (nuotata) ja toisaalta ’nuorti’ (itä, ruotsinsaamessa ’pohjoinen’) ja ’nuorttabealde’ (itäpuolella). Itse sana ’lappi’ (laapp) merkitsee koltassa apajaa ja ’lâpp’ luppoa t. naavaa. (Vrt. ’lapa’ ja ’lapanen’. Myöhemmin joskus kirjoitan löytämistäni lappi-sanan mahdollisista etymologioista.)

 

Luottamuksen puu:

Ehkä kysymyksessä voi olla myös toisen tapainen liitto, sillä ei liene sattuma, että leikki (leikk-a), lykky-onni (lekk-a), liitto (lett-a) ja liekki-lieska (liehsa) ovat sangen lähellä toisiaan.

 

Joiku-sanan synty

Puu on koltaksi muorr (> ’puu-marja-muori’), jota sanaa ei sellaisenaan kuitenkaan ole samassa merkityksessä. Jos joki-juoma merkitsee henkeä, niin ’juh-puu’ - siis ¨purtava¨ ts. ’joen syötävä’, joen ruoka(!) samassa merkityksessä tarkoittaisi henkistä jokea. Maallinen-puu-äiti on silloin taivaallisen-joki-isän käänteiskuva, puun kuva vedessä. Minä olen se. Minua ei ole ilman Sitä...Eikä se ilman minua. Joki ja puu. Maa ja ilma. Tuonelan joki ylitetään puisella lautalla, joka soi...Ja sama elämän puu kytkee shamaanin siitä rakentamilla henkisillä tikkailla maan ja taivaan. Puu on se välittäjä, elämän ylläpitäjä, jota ilman maa, taivas ja vesi eivät ole mitään.    

Maalliseen puoleen ei löytynyt yhteistä sanaa, koska  Volgan mutkaan saakka ugrilaisia yhdistävän ’šööm’- eli ’syödä’ -sanan sijasta saamelaisia ja suomalaisia yhdisti vain ’nälkä’ eli ’nealgi’ [koltan ’njälm’ (l. Nellim) ’suu’]. Maallinen suun so. nielun (jokisuun) ottavaan tai antavaan ilmaisuun liittyvä ’sanamagia’ ei ottanut tulta.

Sen sijaan hengellinen puoli, sanoja kaipaamaton ylisiin nousu ja siis sielun ja mielen ravinto – sekin ugrilaispohjainen (viron joom = ’juoma’) – ei sanoja kaivannut. Jos näiden kahden heimokansan välillä joskus koettiin yhdistäviä hetkiä, niin ne koettiin -kieltä mahdollisesti jopa ymmärtämättömien kesken laulun magialla nuotiotulen savun vetäessä henkiä kohti yläilmoja.

---------------

Jos nälkä sinetöi tämän kahdenvälisen viha-rakkaussuhteen, niin mahdollisesti saamelaiset itse sensuroivat arkaa asiaa koskettelevan syömiseen liittyvän yhteisen sanan käytöstään pois. Muistuttiko saamelaisten alkuperäinen syömistä merkitsevä sana liiaksi ’suomi’ -sanaa? Tänä päivänä jäljellä em. lisäksi ovat enää pohjoissaamelaisten ’manna’ (maa, mana jne.?) ja kolttien ’poorrod’, siis mannapuuro...

Muistoksi vanhasta jäi vain jäljelle kolttien shamanistinen sävel (’suõmm’), joka suomalaisilla maallistui ’sy(v)ämmen’ sijasta ’syönniksi’. Vaihtavatko henkinen (eest. vaimu 'henki') so. ajassa eli olemattomuudessa liikkuva ja ruumiillinen (so. ’ruumis’, ’tila’, ’huone’) eli paikallaan pysyvä rooleja keskenään syklisessä historiankulussa? Ne ovat ilmiselvästi avioliitossa keskenään. Toista ei ole ilman ’toista’. Vainajaa ei ole ilman ruumista.

On samantekevää, kumpaa nimitystä  (maallinen tai hengellinen  ravinto, sanominen tai laulaminen) käytetään, sillä saamelaiset epäilemättä hävisivät joka kerta. Näin joiku sanana jäi eloon varmimmalla mahdollisella tavalla. Shamaaniluohti (ehkä myös vuolle) pantiin vähin äänin piiloon ja elo varmistettiin hyväksymällä joiku molemmin puolin vaarattomaksi juomalauluksi. Kenties siihen liittyi hyppysellinen shamaanin ikivanhaa pellen, so. pelottelijan eli näyttelijän roolia. Onhan joulupukillakin vielä nuttu nurinpäin käännettynä vuosituhantisen periaatteen mukaisesti.

Näyttelemisellä en tarkoita, että shamaani olisi näytellyt ylöspäin voimiensa antajan suuntaan vaan niiden vihkiytymättömien suuntaan jotka hän yritti saada haluamaansa tietoisuuden- tai ainakin mielentilaan onnistuakseen tehtävässään.

Väinämöinen haki Antero Vipuselta kolmea sanaa saadakseen lauletuksi itselleen veneen ’ilman käsin koskematta’. Meillä on kädessämme kolme sanaa, luohti, laulu  sekä joiku. Niitä olen ollut hakemassa rakentaakseni  itse oman veneeni. Saadakseni tietoa minun piti mennä manan majoille tietoa hakemaan jo kuolleilta ihmisiltä, heidän olemattomasta muististaan, joka kuitenkin on, mutta jossain muualla, ei siellä missä he itse ovat. Heidän muistinsa on Sammon sisällä, Vipusen vatsassa, ei päässä. Enää. Tieto on seitsemän vuoren sylissä seitsemän lukon takana suurten kivitalojen sisällä. Jokaiselle ovelle olen tarvinnut tunnussanan saadakseni sen auki. Monet saamelaiset eivät ole edes kolkuttaneet. Itse olen ’käsin koskematta’ tehnyt omaa luomistyötäni neljän seinän sisällä kaukana siitä veneestä, jonka mielestäni pitäisi olla purjehduskelpoinen vielä kauan aikaa.

 

Hantien ’nars juh’ ja saamelaismaailma.

Kuola:      - Nargked 'maata nainen'; narresh 'märkäpää, näppy' & Nuorr  'nuori' ja nwör(r)e 'nuora'.

                  Siis Kuolassa ’narr(e)s-juhs’ tarkoittaisi ’märkä-jousta’.

Lopuksi ’nuorti’ (nirrhte) voi tarkoittaa itää-etelää-kaakkoa-koillista yhtä hyvin kuin ’kolttaa’ tai pohjantähteä (nuorti-taste). Luultavasti merkitys tarkoittaa samaan kuin alussa; nuoruutta eli henkistä uutta ilmansuuntaa samalla kun ’tavve’ on varsinainen väkevä pohjoinen (tuuli).

Nars juh on siis muutakin kuin pelkkä viihdyttävä soittopuu. Se on narrausväline, jonka kaarijousi saa yhtäkkiä taivaalliset symbolit itselleen. Ei siis ihme, että sen käyttö kuului hantien karhunpeijaisiin. Vain se kelpasi karhun narraamiseen. Eihän soittovälineellä voinut tappaa karhua! Päinvastoin - ehkä ’juh’ oli ’iks’-in maallinen muoto...juh-mel, jub-mel, yks-meel...Vain shur-jiks, Suuri-Yksi voi hur-ji(g)s-tua. Onhan ’njarga’-niemi tai ’njark’-niemenkärki kapeine kannaksineen lähellä ’na(i)rme’a so. reidenjuurta  (saks. Schamburg)*. ’Narqas-jugh’ ei siis ole vain veneen vaan myös ’kapeakannaksisen niemennenän’ muotoinen, joten ei se karhua pelota.

Tämä uskomaton muuntumisen ja näyttelijän taito tekee soittimesta omaa itseään ihailevan ’Narkissos-Jug’-jumalan, joka tällä kertaa asustaa lähellä Jamalin niemimaata. Päädyttyäni tähän ’lopulliseen’ tulokseen, herää välittömästi epäilys: Entäpä jos soitin onkin ’nauraen-narraava-naaras-jotain -(kaari-puu)...’? Tulos riippunee siitä, katsotaanko soitinta alta- vai päältä päin. Onhan kyseinen jumaluus itsekin kaksosten symboli. Jousi-(vene-kaari)-ovi voi siis olla sekä miehinen että naisellinen symboli, työväline ja taivaallinen kaariseita. Näring-ravinto-elin-keino. Nära-lähellä naaraamassa ja narraamassa.

En muista saamelaisilla olleen nar-raavaa jumalaa (paitsi jatkuvasti ’narraavat’ myytit), joten ’nar’-alku tuskin viittaa antiikin aikaan. Todennäköisempää on, että itse luonnekuvaus on kantautunut molempiin kulttuureihin samasta syväkaivosta. Saamelaissanassa suora itseihailu on sisäänpiilotettuna - ei näkyvissä muutoin kuin epäsuorasti - aitosaamelaiseen tapaan.

* 17.8.2014: Est. nääre 'rauhanen'; näär 1) pukinjuuri 2) närhi

         ~ näärid  'uudenvuodenjuhla'; näärivana 'uudenvuodenpukki'

         ~ F.         näärvä 'kuve' = vepsä ńärv id. ~ hanti ńarəm, mansi ńārəm id.

         ~ liivi       när, vadja näärä 'odraiva (silmäs)' (näärännäpppy)

         <? S.       Nerv < Lat. nervus 'Sehne' (suoni, hermo) < Gr. neũron 'Sehne'

 

 

Korvanero - J:kylän yliopiston mus.tieteen laitoksen opiskelijajulkaisu 2/1998, N:o 8, ss. 14-17:

Marko Kettunen: Ilpo Saastamoinen saamelaismusiikin alkulähteillä

Syyslukukaudella 1996 suorittaessani suomalaisen perinnemusiikin kurssia huomioni ja mielenkiintoni keskittyi kahteen Ilpo Saastamoisen luennoimaan kertaan saamelaismusiikista. Keskelle itkuvirsiä ja pelimannipolskia saapui mies, joka tuntui tietävän kaiken saamelaismusiikista ja -kulttuurista. Saastamoisen tyyli esitelmöidä oli mukaansa tempaava sekä samalla asiantunteva, mikä etenkin massaluennoilla on erittäin harvinaista. Nyt käsillä olevassa tekstissä tarkoituksenani on luoda suppea katsaus Saastamoisen viime keväänä tarkastettuun lisensiaattityöhön Laulu-puu-rumpu; saamelaismusiikin alkulähteillä.

[http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-1998764942]

On selvää, että yli 600-sivuisen järkäleen täydellinen esittely näillä muutamilla riveillä on täysin mahdotonta, joten tarkastelen Laulu-puu-rumpua vain pääkohdiltaan ja pyrin tuomaan esiin tutkimuksen eräitä mielenkiintoisia ratkaisuja sen rakenteessa ja tutkimusasenteessa.

 

Tutkimuskohde ja -menetelmät

Laulu-puu-rumpu jakautuu kolmeen osaan, joissa ensimmäisessä esitellään tutkimuskohde ja -menetelmät. Jakson pituus on reilusti yli sata sivua, mikä on tarpeen tutkimusmenetelmien määrittelemiseksi. Peruserotteluna Saastamoisella on tutkimusmenetelmän dualistinen jako ulkolähtöiseen (eettiseen) ja sisälähtöiseen (eemiseen) tarkastelutapaan. Kahtiajako on tässä luonnollinen ratkaisu, sillä saamelaisten oma maailmankuva on kaksiulotteinen tai -selitteinen.

Esimerkiksi joiussa dualistisuus ilmenee siten, että sillä ei ole alkua eikä loppua perinteisessä mielessä. Sen alku ja loppu ovat erottamattomat, ne voivat olla toistensa sisällä ja voivat sijaita missä kohden musiikkia tahansa. Se noudattaa siis sumeaa logiikkaa siten, että alussa on aina hitunen loppua ja lopussa voidaan nähdä uusi alku. Saastamoinen kritisoikin länsimaisen tieteen ihanteena pidettyä systemaattista yksiulotteisuutta, ja painottaa ns. sumeaa näkökulmaa tutkimuksessaan. Saamelaiseen dualistiseen kulttuuriin on mahdotonta päästä sisään pelkästään objektiivisen yksiulotteisuuden kautta.

Ulkolähtöinen tarkastelutapa tutkittaessa kulttuureita tarkoittaa tutkijan tapaa tarkastella asioita analyyttisesti ja vertailevasti. Saastamoinen sanookin noudattaneensa tätä tapaa tutkiessaan saamelaismusiikkia, ja käyttää tutkimuksessaan rytmikaavoihin perustuvaa luokitusjärjestelmää. Ulkoisen tästä tekee se, että tällaista järjestelmää Saastamoinen ei ole tarvinnut oman kulttuurinsa sisällä. Sisälähtöisellä näkökulmalla tarkoitetaan tapaa, jolla kyseisen kulttuurin jäsenet hahmottavat ja jäsentävät omaa elämäänsä. Tätä näkökulmaa Saastamoinen on käyttänyt tutkiessaan saamelaista musiikkisanastoa. Tämä onkin koko tutkimuksen mielenkiintoisin osa ja käsittelen sitä seuraavassa kappaleessa. Saastamoinen myöntääkin joutuneensa mielenkiintoiseen ristiriitaan, sillä ulkoisen tutkimusmenetelmän eli rytmikaava-ajattelun vaikutukset ovat olleetkin sisäisiä, koska hän on joutunut korjaamaan omaa musiikin teorian järjestelmäänsä saamelaismusiikin uuden ajattelutavan mukaan.

 

Saastamoisen tutkimukset saamelaisen musiikkitermistön alueella avaavat aivan uusia ja huimaavia näköaloja. Tutkiessaan sanoja hän ei noudata ns. kantasana-järjestelmää, vaan pyrkii näkemään sanojen väliset yhteydet yli kielikuntarajojen. Saastamoinen etsii viisasten kiveä, eli tässä tapauksessa "alkukuvaa" jossa sanan eri merkitykset eri kielissä ovat osana suurta assosiaatiomaailmaa. Sanat ovat kuin ihminen joka syntyy, lisääntyy ja kuolee. Mielenkiintoinen on Saastamoisen näkemys, että joka sanalla on äiti ja isä, sekä jokin kolmas tekijä, joka liittää ne yhteen. Sanat siis ovat olleet vuorovaikutuksessa muiden erikielisten sanojen kanssa, ja alkukuvan näkemiseen tarvitaan suunnaton määrä sanoja, jotka ovat liittyneet toisiinsa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Shamanistinen todellisuus on kaiken yhdistävä, jossa eri sirpaleet kokoontuvat jälleen yhteen shamaanin näkömaisemassa. Shamaani ymmärtää ja tajuaa sirpaleiden väliset liitokset ja sukulaisuudet, koska hän on palannut juurilleen takaperoisesti kulkien ja nähden.

Takaperoisuudella tarkoitetaan tässä ajan ja tilan käänteisyyttä. Normaali-todellisuudesta poiketen shamanistisessa todellisuudessa katsoja tai kohde eivät käänny peilikuvakseen, vaan ympäröivä maailma kääntyy peilikuvakseen tai symmetriseksi vastakohdakseen.

Saastamoisen alkukuva -käsite kaikkine siihen liittyvine dimensioineen on heuristisesti vaikea, mutta ilman sitä ei voi täysin tai oikeastaan läheskään ymmärtää saamelaista kulttuuria. Vakuuttaakseen lukijansa Saastamoinen vyöryttää sivukaupalla etymologisia esimerkkejä, joiden määrästä saa oikean käsityksen vasta katsoessaan lähdeluettelon kohtaa sanakirjat ja -luettelot, joka sisältää yli 110 teosta. Ja esimerkiksi kielitieteelliset kirjat ovat kokonaan oman otsikkonsa alla (43 kpl).

 

Varsinaisena tutkimuskohteena Laulu-puu-rummussa on saamelaismusiikki. Saastamoinen esittää joiku-luokituksen, joka perustuu kielellisiin ja musiikillisiin perusteisiin. Jako sisältää läntisen alueen, johon kuuluvat A) Ruotsin ja Norjan etelä- ja keskisaamelainen alue, B) Tornion Lappi ja käsivarren seutu, C) Läntinen pohjoissaamelainen alue, D) Koillissaamelaiset sekä E) Merisaamen alue.

Itäiseen alueeseen kuuluvat F) Suomen koltat, G)Venäjän koltat, H) Kildinin saamelaiset ja 1) Turjan- eli Jokangan saamelaiset. Musiikilliset erot näiden alueiden välillä ovat epäselviä ja osittain vielä selvittämättäkin, sillä alueet menevät osittain päällekkäin ja kaikkien alueiden sisälle ulottuu myöskin valtaväestön kansan-musiikin vaikutus, joka on johtamassa yleiseen länsimaistumiseen.

Joiku -termi on juurtunut suomenkieleen saamelaisten laulua kuvaavana sanana. Ahtaimmassa merkityksessä joiulla tarkoitetaan pohjoissaamelaista luohtia erotuksena muista länsisaamelaisista vuolle, tsåbbmut ja dajahusat -nimityksistä. Pienenä erona voidaan pitää sitä, että luohti -termi painottaa käytännössä enemmän sanallista sisältöä kuin joiku. Yleisesti voidaan sanoa, että joiku, vuolle, luohti, leudd ja luvvjt ovat synonyymisessä käytössä erotuksena länsimaisesta laulukulttuurista. Saastamoinen toteaa kuitenkin, että vuolle, leudd ja luvvjt ovat yhteydessä laulaa -sanan vanhimpaan shamanistiseen sisältöön. Joiku-luohti on maskuliininen, esiin työntyvä keskusta, jonka reunoilla ovat feminiiniset laulupohjaiset vuolle ja leudd-luvvjt. Saastamoista lainatakseni: "Joiku, luohti, leudd, luvvjt ja laulu ovat tyypillisiä sumeita käsitteitä - niin kuin kaikki muutkin käsittelemämme musiikkitermit."

 

Kieli tekstinä

Keskimmäinen kieli tekstinä -osa tutkii kolmea saamelaista musiikkitermiä; joikua, luohtia (leudd ja luvvjt) ja shummer-rumpua. Saastamoinen metsästää termien yhteyksiä muihin uralilaisiin, suomalais-ugrilaisiin ja indoeurooppalaisiin kieliin. Alkukuvan sanamerkitykset ovat historian kuluessa hajaantuneet, ja eri kielet ovat säilyttäneet alkukuvanpalasia, ja uskonnollisessa riitissä nämä merkitykset ikään kuin kokoontuvat yhteen pisteeseen - tietyssä pisteessä aikajanalla tapahtuvaksi prosessiksi. Saastamoinen kumoaa perinteisen kielitieteellisen käsityksen siitä, että sanat aina pyrkisivät säilyttämään alkuperäismerkityksensä. Sanat ovat tiettyjä abstraktioita, joille on ominaista monimielisyys ja -merkityksisyys sekä eräänlainen liukuvuus, joka mahdollistaa sanojen muuttumisen omiksi vastakohdikseen.

(Kuvateksti) Ilpo Saastamoinen kaksikymmentä vuotta sitten "Joutsenen juju "-albumin takakannessa.

Luovun joiku ja luohti -termien lähemmästä tarkastelusta suosiolla, sillä kielitieteelliset valmiuteni eivät riittäneet etymologisten salaisuuksien paljastumiseen. Totean kuitenkin, ettei saamelaisilla ole joiku -sanalle omaa vastaavaa sanaa, eikä sillä näytä olevan mitään musiikkiin liittyviä johdannaisia. Myöskin luohti-termin sanajuuri on epäselvä ja leudd ja luvvjt ovat tästä samasta sanajuuresta peräisin. Etymologisesti luohtia lähellä on kalevalainen loitsinta eli lukujen lukeminen. Latinan kielessä on ludere -sana, joka tarkoittaa leikkiä -verbiä. Tämän johdannaisia ovat musiikkitermit prelude, interlude jne. Myöskin suomen laulaa -verbi ja eräät soittimet kuten lyyra, luuttu assosioituvat luohtiin.

Shummer-rumpu eli saamelaisten noitarumpu voidaan nähdä soittimena tai äänen-tuottovälineenä tai se voi olla vaihdellen molempia. Rumpua käytetään aina samanaikaisesti laulun kanssa, mutta mielenkiintoista on se, että usein rummun ja laulun rytmi poikkeavat toisistaan eli rummulla ei säestetä laulua ainakaan länsimäisen rytmikäsityksen mukaan. Saastamoinen mainitsee esimerkin saamelaisten shamaani-istunnosta, jossa noita istui apulaisensa kanssa vastakkain samalla huojuttaen yläruumistaan lyhytmotiivisen laulun tahdissa, mikä johti vähitellen transsiin. Ajoittain noita vaati läsnäolijoita laulamaan mukana, ja hätisteli eräänlaisella rengashelistinsauvalla niitä, jotka eivät laulaneet mukana tarpeeksi voimakkaasti.

Rummun funktio onkin Saastamoisen mukaan tuottaa hiljaisuutta nollainformaation avulla. Noitarumpu peittää alleen kaikki epäsäännölliset aistiärsykkeet, mikä auttaa mielen kääntymistä sisäiseen maailmaan ja epätavalliseen todellisuuteen tai tietoisuudentilaan. Nollainformaatio toimii kahdella havaintotasolla. Ensimmäinen taso on rytmin näennäinen yksitoikkoisuus, ja toinen taso ilmenee tarkkailtaessa rummun lyöntejä: yksittäisten lyöntien suhde onniin kaoottinen monimutkaisuudessaan, että tuloksena on saman hiljaisuuden kokeminen, kuin ensimmäisellä tasolla. Shummer -sana on sukua englannin kielestäkin tuttuun hammer -sanaan. Mielenkiintoista on, miksi shummer -sana viittaa itse rummun ulkopuolelle, vasaraan eli lyöntikapulaan, joka on tehty T:n muotoisesta poronluusta.

 

Musiikki tekstinä

Laulu-puu-rummun viimeinen osa, musiikki tekstinä, keskittyy määrittelemään sekajakoisuuteen pohjaavan saamelaismusiikin rytmisen mallin. Saamelaisilta itseltään on puuttunut niin kirjallinen kuin suullinenkin musiikin teoria, mutta he ovat silti soveltaneet musiikkiin sellaisia käsitteitä pienempi - suurempi tai lyhyt - pitkä. Saastamoinen toteaakin, että tällaiset termit sovellettuna musiikin aikakäsitteeseen riittävät aivan hyvin monimuotoisen musiikin tuottamiseen ilman kirjallista teoriaa.

Saastamoisen ratkaisu sekatahtilajien määrittämiseen on rytmikaavajärjestelmä, joka perustuu kaksi- ja kolmijakoisuudelle, jota hän kutsuu myös kaksi- ja kolmijakoisuuden avioliitoksi, mikä mielestäni kuvaa hyvin sen luonnetta. Rytmikaavat ovat numerointiin perustuva tapa ilmaista toistuvasti määrämittaisten musiikillisten rakenteiden iskujen jakautumista toisaalta kaksi- ja kolmijakoisiksi iskuiksi ja toisaalta iskujen ryhmittymistä melodiahahmollisiksi jaksoiksi (säkeet, fraasit, motiivit jne.). Esimerkiksi yhdeksänjakoinen sekatahtilaji voi muodostua neljästä erilaisesta rytmikaavasta: 2223 - 2232 - 2322 - 3222.

Saastamoinen painottaa, että musiikki itsessään ei 'ole' jossain tietyssä rytmikaavassa, vaan se tulkitaan jonkin rytmikaavan avulla mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon. Jokainen tulkinta on subjektiivinen, ja on todennäköistä, että yhdestä pitkästä rytmikaavasta voidaan saada useampikin ja ehkä myös risti-riitainen tulkinta. Teoriassa rytmikaavalla on ainakin seuraavat rakennus-mahdollisuudet:

1) Melodinen rytmi (motiivit, säkeet jne.),

2) Aika- arvojen (iskualojen) hahmottamiseen pohjautuva rytmi,

3) Melodisten painotusten (aksenttien) rytmi,

4) Sanojen alkutavujen ja painottomien irtotavujen rytmi,

5) Hengitystaukojen mahdollinen rakennetta muokkaava rytmi sekä

6) Eräissä tapauksissa länsimaisen musiikin laina - harmoninen rytmi.

Saastamoinen antaa esimerkkikokoelman, jossa on sekä nuotinnettu että analysoitu joikuja 5-jakoisista rytmikaavoista aina 75-jakoiseen. Käytännössä 26-jakoiseen rytmikaavaan asti liikutaan turvallisilla vesillä, sillä tätä isommissa rytmikaavoissa alkaa ihmisen muisti pettää, joten aika-arvoissa esiintyy huojuntaa. Kunnioitusta herättävä 75-jakoinen joiku Val'gon- guoi'ka on Saastamoisen mukaan koko saamelaisen rytmiajattelun kristallisoituma. Mentäessä yli 75-jakoisiin rytmeihin tavataan vain improvisaatioita, joiden rytminen järjestelmä on palautumaton eli kertauksia ei tapahdu, joten sykleistä tai rytmikaavoista ei enää voida puhua.

 

Laulu-puu-rumpu

Laulu-puu-rumpu tutkimuksena on poikkeuksellisen monitasoinen ja kompleksinen kokonaisuus. Näkökulmia vaihtelemalla tai ottamalla tarpeeksi laajan perspektiivin sitä voi lukea kielitieteellisenä, uskonnonfilosofisena, (kulttuuri)antropologisena tai etnomusikologisena tekstinä. Teoksen laajuus ja suuri tietomäärä oikeuttavat myös sen käytön eräänlaisena saamelaismusiikin hakuteoksena, varsinkin kun esimerkiksi joikuanalyysejä on aikaisemmin tehty yllättävän vähän.

Poikkitieteellisyys ja avoin tutkimusasenne ovat tämän tutkimuksen kannalta välttämättömiä. Saastamoisen käyttämä kieli on rikasta ja vivahteikasta yltyen mystillisimmillään jopa shamanistisen loitsinnan asteelle. Huomaa selvästi, että hän on laittanut kaiken peliin, jolloin henkilökohtainen tutkimusprosessi välittyy suoraan lukijalle, kuten myös hänen hahaa -elämyksensä ja ahaa -oivalluksensa.

Muodollisesti Laulu-puu-rumpu ei varmastikaan muistuta perinteistä lisensiaattityötä tai tieteellistä tutkimusta, sillä tutkimus etenee aiheensa ehdoilla, eikä pyri valjastamaan sitä mihinkään raameihin. Ankaraa systemaattisuutta on turha etsiä, onhan sumea logiikka Saastamoisen tutkimusihanteena. Humanistinen tutkimushan muistuttaa parhaimmillaan kaunokirjallisuutta. On pakko ihailla hänen itseluottamustaan, sillä kirjoitustyyli on ajoittain tajunnanvirtamaista ja paikoitellen sanojen tulkinnoissa liikutaan arvelun ja arvailun rajamailla. Se ei pelaa, joka pelkää!

 

 

MUISTIO 13.1.2003

NEUVOTTELUT SAAMELAISMUSIIKKIKESKUSTA KOSKEVAN ESISELVITYKSEN LAATIMISESTA

> Ks. "Esiselvtys - korjattu -03

 

Ilpo Saastamoinen: ESISELVITYS  SAAMELAISMUSIIKIN KOULUTUKSESTA JA TUTKIMUKSESTA LIITTYEN SAAMELAIS-KULTTUURIKESKUSHANKKEESEEN.

(I korjaamaton versio 22.01.03)  > Ks. "Esiselvtys - korjattu -03