Runot XX 85-5.7.87
15.11.85
Jäätyy maa hiljaa
kuin järven laine.
Ajatus värittää näkymättömän kaltaisekseen
(vielä näkymättömämmäksi).
Asiat tulevat ja menevät pois päiväjärjestyksestä.
Metsä puhuu, kun sille vastaa
kuulumattomaan kysymykseen.
Puiden olemattomat lehdet
värähtävät osuneesta katseesta
melkein heräten henkiin.
Henget heräävät ja kuolevat
kuin järven aallot
ennen jääpeitteen muodostumista.
Minä istun ja lähden kohta.
7.12.85
Kuukausi huurtuu umpeen
Eikä kukaan sanomatta jätä sitä,
mikä on mielen ummikoissa;
hyvää eikä pahaa.
Kaikki tulee ulos,
lähti se sitten tykinpiipusta tai kukannupusta.
Kummasta alkaa orastaa uusi päivä?
Vain hiljaisuudesta kohoaa pakkastalven aamurusko
mutta ei jaksa vielä nousta.
Laskee heti kun on juuri vielä nousemassa.
Kuin vetämätön kello
joka kerran nytkähtää
kun huomio koskettaa sitä
mutta ei lähde käyntiin.
Pysähtyy jo liikkeelle lähtiessään.
Vain värit jäävät mieleen.
Syy pyyhkiytyy pois,
kun seuraus jatkaa
umpihankista kulkuaan.
Edessä ei ole vielä mitään
eikä jäljellä ole enää mitään -
vain pari lumen peittämätöntä askeljälkeä
näkyy tuokion
ja syyn jälki
on pian jäljetön.
Mitä merkitsevät ihmiselle sanat?
Ei niistä jää jälkeä tähän maailmaan.
Pitää hypätä näkymättömän selkään,
todellisuuden rajan yli,
tulla itse näkymättömäksi
ja löytää sanojen jäljet sieltä,
missä kaikki näkymätön kohtaa uusissa vaatteissa -
kadonneen karitsan kotona.
Pitkä matka on kiertää sinne,
jos ei osaa upota läpi
tämän todellisuuden verhon.
Jos sanasta saisi esikuvan,
sitä voisi esikatsella ja ymmärtää
ennen kuin kaikki on jo ohi.
Sillä sitten kun kaikki todella tapahtuu,
on liian myöhäistä mihinkään.
Niin vähän on ymmärrystä,
kun kaikki on opittu keinotekoisesti.
Jos maailma on teatteria,
on teatteri lähempänä todellisuutta
kuin mikään, mikä tapahtuu
teatterisalin ulkopuolella...
Ääneen lausutut sanat teatterinäyttämöllä
silloin kun "näytös" on jo päättynyt...
Ovatko sellaiset sanat totta vai teatteria?
Ja miten on kotona...
silloin kun jättää sanomatta
vaikka puhuu
tai on vaiti.
Milloin näytös loppuu?
Mikä on se voima
joka antaa rohkeutta toisille
ja toisille ei -
rohkeuden sanoa silloin
kun olisi helppoa olla vaiti
ja rohkeuden olla sanomatta,
vaikka tietää sanomisen välttämättömyyden edut.
Mikä on se voima,
joka syntyy siitä
että kuulee muutaman hyvän sanan
tai kun kuulee satojen sanojen
musertavan luotiryöpyn?
Mikä on se voima
joka kuitenkin aina johdattaa samaan suuntaan?
Vai kahtaalleko kulkee taival?
Käykö metsään matka
vai avonaisen järven jäälle?
Niin lyhyt ja pitkä on matka,
kun kotia ja kylää
ei enää erota toisistaan.
mikä on se joka näkyy yhtenä
vaikka sitä katsoo kahdella silmällä?
Vastaako yksi silmäys tuhatta katsetta,
jos se osuu kohdalleen?
Miksi mykistynyt suu voi kertoa niin paljon?
1986:
2.1.1986 - Kuopiossa Uutta Vuotta vastaanottamassa.
Lehti rapsahtaa sivun kääntyessä.
Ja jossain nurkassa aloittaa keskivertojoukko
vilkkaan puheensorinan
kertoakseen toisilleen,
mitä kaikkea ihmeellistä
ovat nähneet ja kuulleet.
Kuuntelen minäkin sitä niin kauan,
kunnes se häipyy kaukaiseksi kohinaksi.
[Karhunpeijaiset 1987-88]
Ja lopulta,
kun kaikki oli hiljentynyt,
näen vain korppikotkan silmäparin
yläpuolellani,
kun se katsoo minua
oikein läheltä
viimeisen kerran.
Minä näin sen. Viimeisen kerran.
Ja mangoliankukat
vierähtävät poskilleni
täällä kaukana pimeässä
Mongoliassa.
Siellä missä Billiekin on. jo.
On her endless hollidays...
9.1.86 (Ks. Karhunpeijaiset)
Kohta kaksi vuotta tätä kirjaa.
25 vuotta näitä kirjoja.
Neljännesvuosisata...
Olisi aika jo avioitua...
Minkä kanssa?
Kenen kuhunki tulevi
tulee tulta syöttömäksi...
Poika piinalta pekesi
aimoaivo ankeroipi.
Koipi on korista luotu
korista pienoinen pitäjä.
Lämi on leipä luuskasenki
oman äidin ämpäröimä.
Kärsine kutu tulevi
tuli paakus tylleröine.
Nyhräisi käjämäkesi.
[Karhunpeijaiset]
31.1.86
Mistä saan itkusta kiinni?
Ei ole mitään mikä pysyisi.
Henkikin karkaa,
pysähtyy kaiken sen kohdalle
mitä siihen liitetään,
mutta lähtee liikkeelle taas,
kunnes on käynyt kaiken jäljellä olevan läpi,
jolloin aika on täysi.
Mitä tarkoittaa, kun kaikki on lopulta liitetty siihen?
Muuttuuko se valkeaksi kohinaksi,
hengeksi joka on tyhjyyttä?
Mistä saan kiinni
itkusta, joiusta, loitsusta?
Monet kuolevat,
koska eivät osaa
tai ennätä nuorentua niin paljon,
että saisivat jostain kiinni
niin kuin lapsi ottaa kiinni
ja yrittää syödä, imeä tiedon itseensä.
Ei ole niin vanhaa tarua tiedossa,
että joku tietäisi.
Emme me tarvitse historiaa,
sillä kaikki sama tapahtuu
jokapäiväisessä elämässämme
juuri tällä hetkellä.
Historian tutkiminen
on tämän kaiken tajuamista.
Siksi me tutkimme,
koska emme vielä ole tajunneet.
Pyrstötähti Halleyn komeetta,
joka näkyy siellä,
missä se ei ole enää.
Onko siinä termin määrittelyn salaisuus?
Vaiko veden siirtämisessä pohjattomalla astialla
paikasta toiseen -
saman metsälammen rannalla...
Ainoa mikä säilyy,
mikä pitää yllä
tätä samuuden tuntumaa,
on siteenä menneeseen,
on minuus, tietoisuus,
joka ei näytä hätkähtävän pienistä.
Onko se harha?
Jos mielipiteeni muuttuvat,
niin se tuntuu vain vahvistavan
minuuteni pysymistä samana.
Niin kuin aika pysyy samana,
lensipä ajatus kuinka kauaksi tahansa.
Mistähän tämä kirjoitusvimma
näin äkkiä - kaikkialle ulos
ja tähän samaan
aina vaan lopuksi...
Kukahan ottaisi kantaa?
18.2.86 Frankfurt.
Vieraassa maassa on outo aina kotonaan.
Itsekin outona outojen keskellä
katsoen ohi jokaista ohikulkijaa
oudoksuen jokaista silmiinpistävää katsetta.
Onko niin kuin olisi outona kotonaan?
Vielä nytkin.
Ei. Ei ole outoa olla täällä
kolmannessa maailmassa,
joka on sen maailman sisällä - erillisenä -
jossa minä olen käymässä
omasta maailmastani.
Minä siis en ole siellä toisessa maailmassa
vaan olen kolmannessa - sen toisen sisällä.
Minä - suomalainen - istun nimittäin
saksalaisen kaupungin intialaisessa ravintolassa
kuunnellen saksalaisille outoa - minulle tuttua -
intialaista musiikkia
ja tilaten neljännellä kielellä pippurikeittoa.
Ja sitten on vielä joku,
joka istuu viereisessä pöydässä
yksin lehteä lukien
puhumatta mitään kieltä.
Ja sitten joku taas puhuu:
"Olin Madrasissa huhtikuussa -69
ja siellä oli niin hirvittävän kuumaa.
Ja dondurikana (?) oli niin hirvittävää,
etten voinut syödä sitä.
Enkä koskaan mene siihen paikkaan enää.
Sen sijaan tunnettehan Hampurissa mr. Gandhin.
Hän sen sijaan tekee oikein hyvää ruokaa."
Sitten taas on hiljaisuuden vuoro puhua.
Tarjoilija tuo teetä.
Myöhemmin hän kysyy:
"Pidättekö miedosta vai vahvasta teestä?"
Vastaan sen olevan samantekevää,
jolloin hän sanoo:
"Minun olisi pitänyt kysyä sitä aikaisemmin."
Sellaista se on... keskiverto-tee.
Ja meille kaikille tuttu musiikki soi kaiuttimista.
Vain minä olen outo.
Ja kaiuttimista intialaiselle filmitähdelle kuulumaton ääni
laulaa kuin vastaukseksi:
"Outo... outo..."
Vaikka olen outo,
olen kaivattu vieras
ja minua kohdellaan sen mukaisesti.
Ravintola kaipasi asiakasta,
ja minä kaipasin sisälle.
Ja niin me kaipasimme molemmat eri asioita
- tosiamme.
Ja nyt olen tässä sisällä
kolmannen maailman pinnalla.
Koska en ole sen sisällä
minun olisi mentävä kolmanteen maailmaan
ja löydettävä sen sisältä
toinen tai neljäs maailma,
jotta huomaisin olevani siellä
- samalla tavalla kuin nyt, tässä.
Niin kotoiselta tuntuu istua masala-teen äärellä,
että alan tarkastella sitäkin vieraantuneesti.
Mitä mahtoikaan käydä mielessäni,
kun mies messuilla sanoi:
Outo kirja... juuri minua varten.
Saanko kustantaa sen saksaksi?(*)
Mitä mahtoikaan hänen mielessään liikkua,
kun nuo sanat pulppusivat itsestään hänen sisältään?
Mitä mahtoi sinun mielessäsi liikkua
tätä lukiessasi ensimmäistä, toista
tai ehkä jopa kolmatta kertaa?
Soiko sinunkin korvissasi
intialaisen sävelmän sulotuoksu?
Näitkö sinäkin silmilläsi
kimaltavia, kimmeltäviä, kyynelöiviä tähtitarhoja?
Tunnetko huilun ja tablan ikivihreän tuoksun
niin kuin minä nyt?
Siveletkö hellästi todellisuutta
näkymättömällä kädelläsi?
Aistitko värinän,
kun näkyvä ja näkymätön kisailevat keskenään
kuin tietokoneen kaksiselitteinen mieli?
Tunnetko päivän ja yön vaihtelut,
kevään hiipivän etsinnän,
kesän lanteiden irtonaisen käynnin,
syksyn matelevan vauhdin merkit
ja talvipäivän seisauksen?
Tunnetko minut nyt?
Ja tunnenko minä osan sinua?
Tiedätkö sittenkään, mitä ajattelen
kirjakaupan ulkopuolella
tehdyn kirjakaupan jälkeen?
Arvaa edes.
Täällä minä istun ja ihmettelen
koreita korealaisia hakaristejä korkeassa katossa.
Sikaria ja konjakkia vuorotellen maistellen... miettien...
Se, minkä aika ei ole vielä tullut,
ei tapahdu vielä - tapahtuu tulevaisuudessa,
kun aika on kypsynyt vastaanottamaan.
Se, mikä tapahtuu,
tapahtuu vasta sitten,
kun joku on kypsynyt vastaanottamaan.
Tieto, sana, viesti muuttuu todellisuudeksi
vasta sitten, kun viesti on otettu vastaan,
ymmärretty,
ymmärretty niin, että se vaikuttaa
asian ymmärtäneen tulevaan käyttäytymiseen.
Se, mikä on vasta minun päässäni
- ei ole muualla -
ennen kuin se siirtyy toiseen päähän.
Ja kaikki ei muutu nykyhetkeksi koskaan.
Kuin valonsäde, joka ei tarvitse mitään,
eikä voi takertua tyhjyyteen kiinni.
Niin se on.
Oleminen ilman tajuajaa on kuin uni,
jota kukaan ei näe.
Kuin aidattu peto
josta kukaan ei tiedä mitään,
kuin karhunpentu,
joka ei koskaan ole nähnyt isää eikä äitiä
ja ihmettelee kaikkea kummallista.
Kunnes pimeässä kajahtaa laukaus,
jonka jälkeen kukaan ei ihmettele enää mitään.
Kaikki on kirkasta ja selvää
kuulaassa syyspakkasessa
kesän siirtyessä jonnekin muualle,
kun suon laita pimenee pois.
Miten on mahdollista,
ettei tämä koske minua,
vaikka kirjoitan siitä?
[*Olin kauppaamassa Kansat soittavat -kirjaani kustannettavaksi Saksassa. Ko. henkilö otti tarjouksen vastaan, mutta ei sitten myöhemmin ottanutkaan lainkaan yhteyttä. Ennustaja näki, että jokin sairaustapaus oli mahdollisesti yllättänyt. Sopimus jäi siis tekemättä, koska en kaupannut sitä enää muille. Tapasin ohimennen myös Jukka Tiensuun ko. messuilla.]
19.02.86
Täällä minä istun taas monen vuoden jälkeen
- paikassa jossa turkkilaiset harjoittelevat keskenään
puhumaan saksaa -
naureskellen sitä itsekin rakipullon parissa.
Tilaavat viskiä saksaksi,
puhuvat saksaa,
yrittävät puhua saksaa.
Eikä asiakkaita näy,
sillä katu päättyy pimeään
päärautatieaseman balkanilaisiin varjoihin,
takapihalle viimeisen loistohotellin taakse.
Täällä heidän parissaan istun itsekseni
juoden tarjottua rakilasillista
sen jälkeen, kun olen soittanut kasetilta heille
kolme Los Ustadsin turkkilaisesitystä,
vaihtanut osoitteita,
kuunnellut valituksia olemattomista asiakkaista
syönyt shish kebabin, juonut kolme rakilasia
ja lepuuttanut jalkojani
kirjatessani ylös
turkkilaisten huippusoittajien nimiä.
On tämä matka onnistunut.
Lukko on antanut avaimen avata itsensä.
Mies virittää kanuninsa
ja tutkimus on vain oire,
joka ei oikeastaan kerro mitään
- ilmaisee vain rakkauden kohteeseensa.
Sillä jokaisen on tutkittava itse.
Ei siitä rakastuta - ainakaan aina -
minkä muut ovat jo kolunneet.
Tietysti monille riittää se
silloin kun tutkivat jotain muuta.
Ja tämän ravintolan nimi on Melodia
eikä Merhaba, niin kuin olen muistellut.
Täällä minä istun ja odotan kymmeneen,
jolloin orkesterin pitäisi alkaa.
En tiedä, jaksanko,
vaikka nyt tuntuu sille,
että on pakko jatkaa,
jotta saisi kokea sen,
että minulle soitetaan,
että en olisi vieras,
joka tuppautuu tupaan
vaan että olisin kuin kotonani,
että tiedettäisiin kuka olen,
että olen se vieras,
joka on täällä kuin kotonaan
vieraan maan sisällä olevassa
vieraassa maassa.
Onko tämä se neljäs maa?
Ainakin neljättä kertaa mietin tätäkin seikkaa
neljännen rakilasin parissa.
Mietin niitä monia suomalaisia,
jotka ovat kotonaan
eläen tutun turvallisesti - yhtä hyvin -
kuin toiset kokevat elävänsä vasta silloin
kun kaikki on tutun turvatonta.
Nyt tiedän,
että on pakko jäädä tänne kuuntelemaan.
Ei ole muuta paikkaa tässä kaupungissa,
missä musiikki pulppuaisi hetkittäin sydämestä.
Miten paljon tämä matka
onkaan varmistanut minua.
Olen ollut neljännesvuosisadan hiljaa
kuin erämaassa.
Ja nyt on aika kypsynyt tehdä se,
mikä tehtävissä on;
laukaista hiljaisen jousen jänne
pitkän harkinnan jälkeen.
21.2.86 - Frankfurtin koneen kiihtyessä nousuun.
Niin on jälleen eräs matka
kallistumassa päätöstään kohti.
Melu yltyy viimeisellä penkkirivillä
viimeisessä paikassa.
Alla aukeaa musta lumeton metsä,
kaupunginosien rosoinen kivipinta,
kortteleiden mosaiikkineliöt, teiden kaaret.
Taunusvuoriston hiljainen hahmo taivaanrannalla
peltojen valkeat vesistöt pilvijärven alla
sumusaarekkeiden katveessa.
Ei kuki vielä luumupuu
eikä mustarastas haudo vielä poikasiaan.
Jää lohkeilee autobahnojen kylmillä kupeilla,
joilla pilvien varjot lepäävät liikkumattomina.
Olen päässyt vihdoin tälle matkalle.
Ja vihdoin se on kääntynyt viimeiseen päiväänsä.
Vielä imevät teiden verkot katsettani
iltapäivän helmiäisauringossa.
Jokien mustat uomat johtamassa katsetta
taivaanrantaa kohti,
sinne, mihin ei näe täältä - loppuun asti.
Matka on tehty.
Työ on tehty tiettyyn pisteeseen.
Pilvet ovat saaneet ajatuksen muodon,
kirkkaan mietteen hahmon.
Ja ajatukset ovat löytäneet uransa
niin kuin harjun tumma metsäjuova,
joka tietää erehtymättömästi,
missä milloinkin on korkein kohta,
josta näkyy kauimmas -
kuin suoraviivainen lentoreitti,
jolle ilma näyttää tien
suoraan kotia kohti.
Tämä matka on päättymässä onnellisissa merkeissä.
Lukkiutuneiden ajatusrakennelmien jääpeite on lohjennut
ja assosiaatioiden kirkkaat vesipuroset
ovat lähteneet valumaan kaikkialle,
missä alaiset maat ovat myöntyväisiä
vastaanottamaan sen,
mikä on näille hyväksi.
Minulle oli hyväksi tehdä tämä matka,
jolta palaan köyhänä ja onnellisena,
jolta palaan rikkaana lyhyiden öiden jälkeen,
mieli täynnä kallisarvoisia ajatuksia
laukku täynnä halpoja ostoksia
mutkittelevia tiedon joenuomia
henkisten tutkimusmatkojen
äärettömyyteen johtavia valtateitä
säveliä, jotka heräävät unestaan
magneetin koskettaessa niitä hellästi
muovilankojen (-leukojen?) kiertäessä mykkää kehää
tietämättömänä sähköparistojen tuonpuoleisesta todellisuudesta.
Eikä tiedä sähkö tekojensa seurausvirtoja.
Mutta minä tiedän, tunnen ja koen
sen kaiken täällä ylhäällä,
josta katse laskeutuu alas lumisille viljapelloille,
nukkuviin puutarhoihin,
kiteytyneiden ajatusten metsäsaarekkeisiin
ja hallitun voiman lukemattomiin olomuotoihin,
jotka panen talteen
kuin tarjotun suklaapakkauksen
tai pilven varjolaakson
pehmeiden pöytävuorien untuvaisissa väliköissä.
Ja ajatus puhkoo uomaansa
kuin laiva jäistä reittiään
rannikolta selvinä avautuville vesille,
jonne jäljet häipyvät
kuin vapauden ikuiseen nykyisyyteen
- jälkiä jättämättä.
Sitä tutkii ajatus kenenkään näkemättä.
Vain minä näen,
joka olen ajatuksen takana
näkymättömän taakse piiloutuen -
vailla outputia.
Näin kuljen istuskellen paikasta paikkaan
kuin kyyhky lakkaansa palaten
öljypuun vihreä oksa
suljetussa nokassaan.
Eikä kukaan muu tiedä,
missä maailmoissa
se on vieraillut.
26.3.86
Väsynyt on olo.
Saattaa-tulla on tulossa lähemmäksi.
Tulee-kohta ei vielä ole tullut.
Ja Antaa-olla on unohtanut saapua juhliin.
Ei-ehkä ei ole varma,
olisiko hänkin saapuvilla tilaisuuden tullen
kuten Ehkä-ei.
Voi-olla on kumman haalistunut katseeltaan.
Siellä-täällä ei osaa pysyä pakoillaan kuvanottohetkellä.
Enkä minä ole siitäkään aivan varma.
(3.6.1986? Ks. 26.6.86)
Kaikki mieleen muistumat
ovat pelkistyneet tunteiksi.
Miten kaksijakoista onkaan.
Tähtitarhat selkenevät kaaoksesta
Lehti ei liikahda eikä lintu
odotuksen miettiessä omaa pituuttaan.
Ei mikään pohdi kuolemaansa
niin paljon kuin odotus itse,
sillä odotus ei mieti menneitä,
odotus ei katso taakseen.
Jää jäljelle vain yksi kysymys:
Miksei ei-mikään voisi pohtia kuolemaansa?
Millainen se mahtaisi olla?
[Kumpi niistä?]
16-18.6.86
Yö on pimeä
ja shamaani katsoo silmiin
valoisassa yössä
ja antaa minulle tehtävän
vaikkei näekään
kuka minä olen.
_____
[12.6.2011: Vrt. sekä vuoden 1987 Kaikukeihään saatesanani sekä vuoden 1986 'Kansat soittavat' käsikirjoitukseni:]
Eivät nuo elämäni tapahtumat ole merkittäviä.
Merkittävää on se,
että olimme etsineet toisiamme.
He tiesivät,
että joku tulee joskus - ja tajuaa.
Siksi he luovuttivat kuolevat kulttuurinsa nauhoille ja lieriöille,
alensivat itsensä laulamaan niille,
jotka eivät mitään vielä ymmärtäneet -
tietäen, että jonain päivänä
tuo viesti kohtaa jonkun, joka tajuaa.
Heidän tehtävänsä
- vanhoina metsästäjäkansoina -
oli vain virittää (laulun) pyydys,
laskea verkot syviin vesiin.
Tietäen, että joskus se sittenkin tapahtuu.
Kaiken varalta he panivat
kuolleetkin esi-isänsä samoille asioille -
levittämään sanaa,
joka soi.
Ja täällä minä olen yksin valoisassa yössä
ja kuuntelen heidän hiljaista kieltään.
Ja minä seuraan heitä kaikkialle
- kuin henki jota he eivät näe,
mutta tietävät sen olevan siellä jossain,
missä minä olen nyt.
Ja me kaikki tiedämme
näkemättä mitään.
Siinä on pimeän yön
valkeuden salaisuus.
Kun toinen näkee
ja toinen kuulee,
on hyvä kulkea yhdessä
ikuisesti.
17.7.86 Falun. (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
Paimentorvi tukehtuu ohittavan henkilöauton hurinaan...
[8.7.1987 - lisäys (> Ks. erikseen 8.7.1987): (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
19.7.86 lauantai-iltana MS Wellamolla.
Saaret kääntävät kasvonsa laivan keulaa kohti. (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
28.7.86 - Madrid, Plaza de la Lealtad (?)
Vielä en ole valmis kirjoittamaan sitä runoa... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
15.8.86 - Puola. Lähellä Krakowaa bussissa.
Miten aloittaisin?... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
21.8.86 - Matkalla takaisin.
Jossain Itämeren yllä... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
23.8.86
Ja jokaisen uuden kokemuksen edessä
tulemme lapsiksi jälleen.
Ei ole mitään yleistä lapsena-oloa.
Niitä on täsmälleen yhtä monta,
kuin on tähänastinen kokemustemme summa.
15.9.86
Minä tiesin lopulta,
millainen vastaus tulee olemaan,
sillä vastaukset ovat kysymysten takana.
Ja kun etsin vastauksia,
löydän ne kysymykset,
joiden taakse on mentävä vastauksia hakemaan.
Kaikki mitä etsin on jonkin takana piilossa,
on ollut jonkin takana piilossa.
Ja tuo piilo paljastuu silloin,
kun kysymykset ja vastaukset
osoittautuvat molemmat verhoiksi.
Kun verhot ovat haihtuneet,
ovat kysymykset rauenneet
ja minä olen vapaa kulkemaan
sekä näyttämön että salin puolella
kenenkään tietämättä,
kenenkään luulematta mitään,
mikä ei pitäisi paikkaansa.
Kun seuraavan kerran näen lapsen
kiipeävän näyttämölle,
ei mikään mahti saa minua siitä torumaan.
Näyttämö kuuluu kaikille, jotka ovat salissa.
Ja sali on täynnä näyttelijöiden astua
ramppivalojen paljastavaan helteeseen.
_____
"...Minne käy tuulen ilmassa tie?
Tiedätkö, minne merien aallot viimeinkin vie?
...Missä on pilven hautausmaa?
Tiedätkö missä taivahan tähti levätä saa?"
Ovatko puolet erehdyksistä
välttämättömiä päämääriä?
Käänteiskuvat lakkaavat olemasta käänteiskuvia
sen jälkeen, kun ne on löydetty.
Mutta etsijälle ne ovat ainoa tienviitta perille.
Käänteiskuvat on löydetty silloin,
kun kuvat lakkaavat olemasta,
kun tunnistamme ne tutuiksi.
Taivaan tähdet lepäävät päivällä.
Silloin niitä ei tuijoteta.
1987:
27.1.87
Mitä tulikaan sanottua?
Tuliko kerrottua kaikki, mikä vaivaa mieltä?
Löytyikö yhtään kuulijaa
- näinä ankeina henkisinä aikoina -
joka olisi ollut kiinnostunut
kohtaamaan henkilökohtaisesti
näitä yleisinhimillisiä ongelmia?
Kirjoitan, ikään kuin olisin itsevarma,
että kirjoittamani ongelmat
ovat ihmiskunnan historian syvimpiä kysymyksiä.
Kirjoitan ikään kuin näiden ongelmien syvyys
olisi jokaiselle itsestäänselvyys.
Ja kuitenkin tunnen vain yhden ainoan ihmisen
- minut itseni -
joka olisi tajunnut näiden ongelmien merkittävyyden.
Jotenkin minusta tuntuu,
että mikään tästä työstä
ei kuitenkaan ole ollut turhaa.
Minulla on tuntu siitä,
että tänä päivänä (vaikka onkin yö)
minua kuunnellaan.
Että olen saavuttanut sen arvovallan,
jota olen hakenut lähes kaksi vuosikymmentä,
ei, vaan enemmän.
Ja sinä onnenpäivänä,
kun vihdoin olin siinä tilanteessa,
huomasin, että olinkin kännissä!
Onneksi ei ollut ketään näkemässä.
Eikä se toisaalta ilmene
äsken lopettamastani musiikkiartikkelista.
Joten von aivan hyvin kuvitella,
että tämä täyttymyksen päivä
onkin vasta huomenna
- tai ensi vuonna.
Ei se asiaa kaada...
18.5.87
Raskas on ihmisen osa
itkeä vuoren seitsemän solaa viidesti umpeen
ja silti nähdä veden läpi
ja matkata eteenpäin padon kahta puolta,
kastella kuivat tasangot
ja kääntää maa hyväksi niille,
jotka perivät sen.
_____
Enkä minä ole voinut alistua ihmisen edessä -
minä, jonka vastapelurina on koko ihmiskunta.
Minä kuljen omaa umpihankeani.
Ja minusta jää aina jotain jäljelle:
JÄLKI.
Se osoittaa aina sen,
että joku on kulkenut sitä tietä.
Eikä sen tien tarvitse olla oikea tie.
Ei minkään tarvitse olla oikea,
kunhan vain kaikki tiet tulevat testatuiksi.
Oikea tie osuu vain yhdelle.
Eikä se välttämättä ole hänen ansionsa -
yhtä vähän kuin vikansa.
Hänen vain on kestettävä sen tien kulkeminen,
olla omana tienviittanaan
perille asti.
Ja se oikea tie on löytynyt silloin,
kun jäljet eivät enää johda takaisin,
mutta näkyvät silti.
Niin kuin karhun jäljet,
jotka kulkevat vain yhteen suuntaan.
Ja jos jäljet häipyvät,
pitää haistella tuulta
ja katsella tarkkaan
näkymättömän läpi.
1.7.1987, klo 01.30.
On tyyni yö.
Yön hellä henki* koskettaa kaikkea kevyesti -
sinua ja minua.
Rakkaus uinuu kuin kevyt usva kaiken yläpuolella,
kaiken hellästi sisäänsä käärien.
[* On tyyni nyt, yön hellä henki... -mieskuorolaulu]
Jonain toisena kesäyönä
samankaltaisessa hellässä valaistuksessa
se herää kuin loputtoman aamunnousun ihme
ja koskettaa meitä yhdessä
niin kuin yön tyhjä viitta
on meitä niin moneen kertaan koskettanut
opettavaisella hihallaan
tarjoten meille opeteltavaksi aamun ihmettä.
Niin kuin kaisla rannan tyynessä vedessä
haluan minä vielä olla sinussa kiinni -
liikkumatta kuin tuuli,
joka nukkuu eikä lähde pois,
ennen kuin se herää.
Silloin alkavat laineesi huojuttaa minua
ja minä myötäilen,
koska se kuuluu sopeutumisen osaani.
Nuku hyvin, sinä veden emo.
Ajatuksissani olen suudellut pois jokaisen kyyneleesi
sinun itäisistä aamunnoususilmistäsi.
Ja minä näen valon siellä usvan takana,
silmiesi pohjassa.
Ja minä tiedän, että se tie - sinun tiesi - on oikea.
Sitä on hyvä kävellä.
Ja kun katseemme yhtyvät,
on niiden sateenkaarisiltaa myöten helppo kulkea
kotia kohti.
Mutta se tie on pitkä tie.
Kuitenkin se kaartuu kauniisti - alusta loppuun -
ja säteilee loputonta voimaa,
sanaa, joka tulee kaukaa
ja silti on lähellä.
2.7.87 aamulla.
Tuuli ei lepää enää.
Se kulkee ja käy näkymättömänä
paljastaen lehtien liikkeen.
Tämä työ on sen tehtävä;
koskettaa herättävällä sulkasauvallaan,
lennättää ajatus maailman laidalta toiselle.
Aurinko ei näy.
Kuitenkin se on jossain - sisällä, mielessä.
Se hehkuttaa armasta lämpöään
tasapainottaen kylmien ja kuumien kohtien väliset erot,
saattaen kaikki kaikkeuden osat ymmärtämään toisiaan,
resonoimaan toistensa kanssa.
Eikä kulunut aika merkitse mitään.
Vuodet ovat kuihtuneet pois
merkittävän menneisyyden
ja merkitsevän nykyisyyden väliltä.
Kuilu on kasvanut umpeen.
Se on täynnä laakson liljoja, ketoneilikoita,
karhunkelloja ja mäkitervakkoja.
Jättömaa* on muuttunut hedelmälliseksi;
Siemenet ovat hyväksyneet sen,
alkaneet rakastaa sitä
ja luoneet uutta elämää.
Jättömaa on elämän ydin,
sillä se antaa kasvun vain niille,
jotka rakastavat vain kaikkein vähäpätöisintä,
sivussa olevaa, syrjään työnnettyä.
Sillä siellä on elämän ydin.
(21.6.2011: 'jättömaa' ~ The Waste Land)
Minä kiitän näitä päiviä,
näitä kultaisen opetuksen hetkiä,
armon soivia sadepisaroita,
pihamaan ratamopolkuja,
saunan lauteen lämpöä,
niityn kukkaa, kedon kortta,
tyynen yön vesilintua,
aamun tiiraa,
polunvarren kasteista kiveä,
teitä henkiä,
jotka kuuntelette
öisen ihmissydämen hiljaista sykettä
ja kuulette kutsun.
Näette läpi, mitä kukin meistä on
ja tulette kukin kaltaistenne luokse.
Minä olen kuullut ja tuntenut,
että minussa asuu joukko muukalaisia,
joilla kaikilla on lämmin sydän
ja hyvä mieli.
3.7.87 [Näkymä ikkunasta Vaasaan muuton jälkeen]
Voi tätä elämää.
Kadun tuolla puolen on talo,
sitten toinen talo ja sitten kolmas.
Tuhansia erilaisia ikkunaverhoasetelmia.
Seinän takana toinen seinä ja sitten kolmas,
sitten piha, jonka takana talo
ja sitten toinen.
Ääni lähestyy,
sitten auto ohittaa ikkunan.
Kun se ohittaa toisen ikkunan, tulee toinen auto,
joka ohittaa ensimmäisen ikkunan
ja häipyy toisen seinän taakse.
Sitten tulee taas ääni ja sen mukana auto -
nyt päinvastaiseen suuntaan
ja perässä jono muita.
Eikä talojen takana ole mitään muuta
kuin toisia taloja.
Ensimmäistä metsää ei näy.
Lehtien tilalla kiveä ja betonia,
purojen sijasta asfalttikatujen sateinen pinta
Itikoiden radoilla tuulen lennättämää hiekkaa,
linnunlaulun korvikkeena kuoleman odotusta,
itkua ja hammasten kiristystä.
Muistot jossain muualla
- vapaina kuin taivaan lintu.
On niin ikävä jonnekin.
On ikävä anteeksiannon kultaisia hetkiä,
leikatun nurmikon tuoksua,
kasteisen ruohikon märkää kosketusta,
......
ja kaiken selvittäviä sanoja,
menneen poispyyhkimistä;
ei niin, etteikö sitä muistettaisi,
vaan niin, että siitä on jotain opittu
ja katsottu mitä on jäänyt jäljelle.
......
Onko vihdoinkin myönnettävä,
että ne voimat,
jotka ohjaavat elämäämme
ovat itseäni vahvemmat?
5.7.87 (Keitele)
Ainoa merkki, minkä olen nähnyt tänään,
on liiton merkki,
täydellinen sateenkaari,
joka ulottuu yli järven
ja kaartuu kauniisti korkeuksiin.
......
Vai onko kysymys siitä,
että kun ihminen ei opi hyvästä,
on suurinta rakkautta häntä kohtaan
tehdä jotain, jota hän luulee pahaksi -
niin kauan, kunnes hän vihdoin tajuaa,
että me kaikki kuolemme kerran.
Ja sitä ennen
olisi jokaisen tehtävä elämänsä tilit selväksi siitä,
onko yrittänyt rakastaa, antaa anteeksi,
valjastaa pahan siemen
tuottamaan hyvyyden kaunista satoa?
Sinä suuri voima,
joka olet kaikkeudessa,
joka olet kaikkeus:
Jos olen väärässä,
Jos olen toiminut väärin,
Jos suunnittelen tehdä vääriä tekoja,
niin opeta minut näkemään se tällä hädän hetkellä,
koska itse saatan olla sokea,
vaikka luulen näkeväni kaiken
niin selvästi.
Opeta minut kestämään mahdollinen taakkani,
jos osoittautuu,
että olen etsimässä oman onneni huumaa
ja jätän taakseni kärsimyksen upottavan hetteen.
......
Sinä suuri voima, hiljainen näkymätön,
joka et puhu, joka vain näytät.
Näytä minulle se tie, mitä minun pitää kulkea
sen jälkeen, kun olen jo päättänyt
lähteä matkalle korpeen.
......
Minä olen varma siitä,
että olen nyt tehnyt työni.
Jos en vielä ole,
niin näytä se minulle,
mitä vielä on jäänyt tekemättä.
......
Kesäyön hiljainen heinä,
mustan niemenkärjen kuikka,
ison, hämärän petäjän laulurastas,
räystäskolon äänetön yökkö,
rantahietikon sudenkorento,
saunapolun hopeapaju,
luodon lokki, saarikivikon tiira,
kaislikonpohjassa makaava tuohinen verkonpaino,
kaivon syvään huokaava henki, aitan laho puu,
navetan menneisyyttä märehtivä kurkihirsi,
nukkuvan perunamaan sinipiika,
aamunkajon usvaneidit;
Kertokaa minulle,
mitä minun vielä pitää tehdä,
jotta oppisin näkemään pimeässä sinne,
missä valo hohtaa.
Ja jos se - tämä ymmärtämys - minulle suodaan,
opettakaa minulle myös,
miten osaan neuvoa sen tien toisille.
Sillä tiedätte, etten minä halua löytää
tätä kallisarvoista aarretta - yksin.
Sen verran olen oppinut
yksinäisellä matkallani.