Runot XX 85-5.7.87

[Runot XX 15.11.85 - 5.7.87]

15.11.85                 

Jäätyy maa hiljaa

kuin järven laine.

Ajatus värittää näkymättömän kaltaisekseen

(vielä näkymättömämmäksi).

Asiat tulevat ja menevät pois päiväjärjestyksestä.

Metsä puhuu, kun sille vastaa

kuulumattomaan kysymykseen.

Puiden olemattomat lehdet

värähtävät osuneesta katseesta

melkein heräten henkiin.

Henget heräävät ja kuolevat

kuin järven aallot

ennen jääpeitteen muodostumista.

Minä istun ja lähden kohta.

 

7.12.85        

Kuukausi huurtuu umpeen

Eikä kukaan sanomatta jätä sitä,

mikä on mielen ummikoissa;

hyvää eikä pahaa.

Kaikki tulee ulos,

lähti se sitten tykinpiipusta tai kukannupusta.

Kummasta alkaa orastaa uusi päivä?

 

Vain hiljaisuudesta kohoaa pakkastalven aamurusko

mutta ei jaksa vielä nousta.

Laskee heti kun on juuri vielä nousemassa.

Kuin vetämätön kello

joka kerran nytkähtää

kun huomio koskettaa sitä

mutta ei lähde käyntiin.

Pysähtyy jo liikkeelle lähtiessään.

Vain värit jäävät mieleen.

Syy pyyhkiytyy pois,

kun seuraus jatkaa

umpihankista kulkuaan.

 

Edessä ei ole vielä mitään

eikä jäljellä ole enää mitään -

vain pari lumen peittämätöntä askeljälkeä

näkyy tuokion

ja syyn jälki

on pian jäljetön.

 

Mitä merkitsevät ihmiselle sanat?

Ei niistä jää jälkeä tähän maailmaan.

Pitää hypätä näkymättömän selkään,

todellisuuden rajan yli,

tulla itse näkymättömäksi

ja löytää sanojen jäljet sieltä,

missä kaikki näkymätön kohtaa uusissa vaatteissa -

kadonneen karitsan kotona.

 

Pitkä matka on kiertää sinne,

jos ei osaa upota läpi

tämän todellisuuden verhon.

Jos sanasta saisi esikuvan,

sitä voisi esikatsella ja ymmärtää

ennen kuin kaikki on jo ohi.

Sillä sitten kun kaikki todella tapahtuu,

on liian myöhäistä mihinkään.

 

Niin vähän on ymmärrystä,

kun kaikki on opittu keinotekoisesti.

Jos maailma on teatteria,

on teatteri lähempänä todellisuutta

kuin mikään, mikä tapahtuu

teatterisalin ulkopuolella...

 

Ääneen lausutut sanat teatterinäyttämöllä

silloin kun "näytös" on jo päättynyt...

Ovatko sellaiset sanat totta vai teatteria?

Ja miten on kotona...

silloin kun jättää sanomatta

vaikka puhuu

tai on vaiti.

 

Milloin näytös loppuu?

Mikä on se voima

joka antaa rohkeutta toisille

ja toisille ei -

rohkeuden sanoa silloin

kun olisi helppoa olla vaiti

ja rohkeuden olla sanomatta,

vaikka tietää sanomisen välttämättömyyden edut.

 

Mikä on se voima,

joka syntyy siitä

että kuulee muutaman hyvän sanan

tai kun kuulee satojen sanojen

musertavan luotiryöpyn?

 

Mikä on se voima

joka kuitenkin aina johdattaa samaan suuntaan?

Vai kahtaalleko kulkee taival?

Käykö metsään matka

vai avonaisen järven jäälle?

 

Niin lyhyt ja pitkä on matka,

kun kotia ja kylää

ei enää erota toisistaan.

mikä on se joka näkyy yhtenä

vaikka sitä katsoo kahdella silmällä?

Vastaako yksi silmäys tuhatta katsetta,

jos se osuu kohdalleen?

Miksi mykistynyt suu voi kertoa niin paljon?

 
1986:

2.1.1986          - Kuopiossa Uutta Vuotta vastaanottamassa.

Lehti rapsahtaa sivun kääntyessä.

Ja jossain nurkassa aloittaa keskivertojoukko

vilkkaan puheensorinan

kertoakseen toisilleen,

mitä kaikkea ihmeellistä

ovat nähneet ja kuulleet.

Kuuntelen minäkin sitä niin kauan,

kunnes se häipyy kaukaiseksi kohinaksi.

[Karhunpeijaiset 1987-88]

Ja lopulta,

kun kaikki oli hiljentynyt,

näen vain korppikotkan silmäparin

yläpuolellani,

kun se katsoo minua

oikein läheltä

viimeisen kerran.

Minä näin sen. Viimeisen kerran.

 

Ja mangoliankukat

vierähtävät poskilleni

täällä kaukana pimeässä

Mongoliassa.

Siellä missä Billiekin on. jo.

On her endless hollidays...

 

9.1.86 (Ks. Karhunpeijaiset)

Kohta kaksi vuotta tätä kirjaa.

25 vuotta näitä kirjoja.

Neljännesvuosisata...

Olisi aika jo avioitua...

Minkä kanssa?

 

Kenen kuhunki tulevi

tulee tulta syöttömäksi...

Poika piinalta pekesi

aimoaivo ankeroipi.

Koipi on korista luotu

korista pienoinen pitäjä.

Lämi on leipä luuskasenki

oman äidin ämpäröimä.

Kärsine kutu tulevi

tuli paakus tylleröine.

Nyhräisi käjämäkesi.
[Karhunpeijaiset]

 

31.1.86        

Mistä saan itkusta kiinni?

Ei ole mitään mikä pysyisi.

Henkikin karkaa,

pysähtyy kaiken sen kohdalle

mitä siihen liitetään,

mutta lähtee liikkeelle taas,

kunnes on käynyt kaiken jäljellä olevan läpi,

jolloin aika on täysi.

Mitä tarkoittaa, kun kaikki on lopulta liitetty siihen?

Muuttuuko se valkeaksi kohinaksi,

hengeksi joka on tyhjyyttä?

Mistä saan kiinni

itkusta, joiusta, loitsusta?

Monet kuolevat,

koska eivät osaa

tai ennätä nuorentua niin paljon,

että saisivat jostain kiinni

niin kuin lapsi ottaa kiinni

ja yrittää syödä, imeä tiedon itseensä.

Ei ole niin vanhaa tarua tiedossa,

että joku tietäisi.

 

Emme me tarvitse historiaa,

sillä kaikki sama tapahtuu

jokapäiväisessä elämässämme

juuri tällä hetkellä.

Historian tutkiminen

on tämän kaiken tajuamista.

Siksi me tutkimme,

koska emme vielä ole tajunneet.

 

Pyrstötähti Halleyn komeetta,

joka näkyy siellä,

missä se ei ole enää.

Onko siinä termin määrittelyn salaisuus?

Vaiko veden siirtämisessä pohjattomalla astialla

paikasta toiseen -

saman metsälammen rannalla...

 

Ainoa mikä säilyy,

mikä pitää yllä

tätä samuuden tuntumaa,

on siteenä menneeseen,

on minuus, tietoisuus,

joka ei näytä hätkähtävän pienistä.

 

Onko se harha?

Jos mielipiteeni muuttuvat,

niin se tuntuu vain vahvistavan

minuuteni pysymistä samana.

Niin kuin aika pysyy samana,

lensipä ajatus kuinka kauaksi tahansa.

 

Mistähän tämä kirjoitusvimma

näin äkkiä - kaikkialle ulos

ja tähän samaan

aina vaan lopuksi...

Kukahan ottaisi kantaa?

 

18.2.86 Frankfurt.
Vieraassa maassa on outo aina kotonaan.

Itsekin outona outojen keskellä

katsoen ohi jokaista ohikulkijaa

oudoksuen jokaista silmiinpistävää katsetta.

Onko niin kuin olisi outona kotonaan?

Vielä nytkin.

 

Ei. Ei ole outoa olla täällä

kolmannessa maailmassa,

joka on sen maailman sisällä - erillisenä -

jossa minä olen käymässä

omasta maailmastani.

 

Minä siis en ole siellä toisessa maailmassa

vaan olen kolmannessa - sen toisen sisällä.

Minä - suomalainen - istun nimittäin

saksalaisen kaupungin intialaisessa ravintolassa

kuunnellen saksalaisille outoa - minulle tuttua -

intialaista musiikkia

ja tilaten neljännellä kielellä pippurikeittoa.

 

Ja sitten on vielä joku,

joka istuu viereisessä pöydässä

yksin lehteä lukien

puhumatta mitään kieltä.

Ja sitten joku taas puhuu:

 

"Olin Madrasissa huhtikuussa -69

ja siellä oli niin hirvittävän kuumaa. 

Ja dondurikana (?) oli niin hirvittävää,

etten voinut syödä sitä.

Enkä koskaan mene siihen paikkaan enää.

Sen sijaan  tunnettehan Hampurissa mr. Gandhin.

Hän sen sijaan tekee oikein hyvää ruokaa."

 

Sitten taas on hiljaisuuden vuoro puhua.

Tarjoilija tuo teetä.

Myöhemmin hän kysyy:

"Pidättekö miedosta vai vahvasta teestä?"

Vastaan sen olevan samantekevää,

jolloin hän sanoo:

"Minun olisi pitänyt kysyä sitä aikaisemmin."

Sellaista se on... keskiverto-tee.

 

Ja meille kaikille tuttu musiikki soi kaiuttimista.

Vain minä olen outo.

Ja kaiuttimista intialaiselle filmitähdelle kuulumaton ääni

laulaa kuin vastaukseksi:

"Outo... outo..."

 

Vaikka olen outo,

olen kaivattu vieras

ja minua kohdellaan sen mukaisesti.

Ravintola kaipasi asiakasta,

ja minä kaipasin sisälle.

Ja niin me kaipasimme molemmat eri asioita

- tosiamme.

Ja nyt olen tässä sisällä

kolmannen maailman pinnalla.

 

Koska en ole sen sisällä

minun olisi mentävä kolmanteen maailmaan

ja löydettävä sen sisältä

toinen tai neljäs maailma,

jotta huomaisin olevani siellä

- samalla tavalla kuin nyt, tässä.

Niin kotoiselta tuntuu istua  masala-teen äärellä,

että alan tarkastella sitäkin vieraantuneesti.

 

Mitä mahtoikaan käydä mielessäni,

kun mies messuilla sanoi:

Outo kirja... juuri minua varten.

Saanko kustantaa sen saksaksi?(*)

Mitä mahtoikaan hänen mielessään liikkua,

kun nuo sanat pulppusivat itsestään hänen sisältään?

 

Mitä mahtoi sinun mielessäsi liikkua

tätä lukiessasi ensimmäistä, toista

tai ehkä jopa kolmatta kertaa?

Soiko sinunkin korvissasi

intialaisen sävelmän sulotuoksu?

 

Näitkö sinäkin silmilläsi

kimaltavia, kimmeltäviä, kyynelöiviä tähtitarhoja?

Tunnetko huilun ja tablan ikivihreän tuoksun

niin kuin minä nyt?

Siveletkö hellästi todellisuutta

näkymättömällä kädelläsi?

Aistitko värinän,

kun näkyvä ja näkymätön kisailevat keskenään

kuin tietokoneen kaksiselitteinen mieli?

Tunnetko päivän ja yön vaihtelut,

kevään hiipivän etsinnän,

kesän lanteiden irtonaisen käynnin,

syksyn matelevan vauhdin merkit

ja talvipäivän seisauksen?

 

Tunnetko minut nyt?

Ja tunnenko minä osan sinua?

Tiedätkö sittenkään, mitä ajattelen

kirjakaupan ulkopuolella

tehdyn kirjakaupan jälkeen?

Arvaa edes.

 

Täällä minä istun ja ihmettelen

koreita korealaisia hakaristejä korkeassa katossa.

Sikaria ja konjakkia vuorotellen maistellen... miettien...

Se, minkä aika ei ole vielä tullut,

ei tapahdu vielä - tapahtuu tulevaisuudessa,

kun aika on kypsynyt vastaanottamaan.

 

Se, mikä tapahtuu,

tapahtuu vasta sitten,

kun joku on kypsynyt vastaanottamaan.

Tieto, sana, viesti muuttuu todellisuudeksi

vasta sitten, kun viesti on otettu vastaan,

ymmärretty,

ymmärretty niin, että se vaikuttaa

asian ymmärtäneen tulevaan käyttäytymiseen.

 

Se, mikä on vasta minun päässäni

- ei ole muualla -

ennen kuin se siirtyy toiseen päähän.

Ja kaikki ei muutu nykyhetkeksi koskaan.

Kuin valonsäde, joka ei tarvitse mitään,

eikä voi takertua tyhjyyteen kiinni.

 

Niin se on.

Oleminen ilman tajuajaa on kuin uni,

jota kukaan ei näe.

Kuin aidattu peto 

josta kukaan ei tiedä mitään,

kuin karhunpentu,

joka ei koskaan ole nähnyt isää eikä äitiä

ja ihmettelee kaikkea kummallista.

 

Kunnes pimeässä kajahtaa laukaus,

jonka jälkeen kukaan ei ihmettele enää mitään.

Kaikki on kirkasta ja selvää

kuulaassa syyspakkasessa

kesän siirtyessä jonnekin muualle,

kun suon laita pimenee pois.

Miten on mahdollista,

ettei tämä koske minua,

vaikka kirjoitan siitä?

[*Olin kauppaamassa Kansat soittavat -kirjaani kustannettavaksi Saksassa. Ko. henkilö otti tarjouksen vastaan, mutta ei sitten myöhemmin ottanutkaan lainkaan yhteyttä. Ennustaja näki, että jokin sairaustapaus oli mahdollisesti yllättänyt. Sopimus jäi siis tekemättä, koska en kaupannut sitä enää muille. Tapasin ohimennen myös Jukka Tiensuun ko. messuilla.]

 

19.02.86        

Täällä minä istun taas monen vuoden jälkeen

- paikassa jossa turkkilaiset harjoittelevat keskenään

puhumaan saksaa -

naureskellen sitä itsekin rakipullon parissa.

Tilaavat viskiä saksaksi,

puhuvat saksaa,

yrittävät puhua saksaa.

Eikä asiakkaita näy,

sillä katu päättyy pimeään

päärautatieaseman balkanilaisiin varjoihin,

takapihalle viimeisen loistohotellin taakse.

 

Täällä heidän parissaan istun itsekseni

juoden tarjottua rakilasillista

sen jälkeen, kun olen soittanut kasetilta heille

kolme Los Ustadsin turkkilaisesitystä,

vaihtanut osoitteita,

kuunnellut valituksia olemattomista asiakkaista

syönyt shish kebabin, juonut kolme rakilasia

ja lepuuttanut jalkojani

kirjatessani ylös

turkkilaisten huippusoittajien nimiä.

 

On tämä matka onnistunut.

Lukko on antanut avaimen avata itsensä.

Mies virittää kanuninsa

ja tutkimus on vain oire,

joka ei oikeastaan kerro mitään

- ilmaisee vain rakkauden kohteeseensa.

 

Sillä jokaisen on tutkittava itse.

Ei siitä rakastuta - ainakaan aina -

minkä muut ovat jo kolunneet.

Tietysti monille riittää se

silloin kun tutkivat jotain muuta.

 

Ja tämän ravintolan nimi on Melodia

eikä Merhaba, niin kuin olen muistellut.

Täällä minä istun ja odotan kymmeneen,

jolloin orkesterin pitäisi alkaa.

En tiedä, jaksanko,

vaikka nyt tuntuu sille,

että on pakko jatkaa,

jotta saisi kokea sen,

että minulle soitetaan,

että en olisi vieras,

joka tuppautuu tupaan

vaan että olisin kuin kotonani,

että tiedettäisiin kuka olen,

että olen se vieras,

joka on täällä kuin kotonaan

vieraan maan sisällä olevassa

vieraassa maassa.

 

Onko tämä se neljäs maa?

Ainakin neljättä kertaa mietin tätäkin seikkaa

neljännen rakilasin parissa.

Mietin niitä monia suomalaisia,

jotka ovat kotonaan

eläen tutun turvallisesti - yhtä hyvin -

kuin toiset kokevat elävänsä vasta silloin

kun kaikki on tutun turvatonta.

 

Nyt tiedän,

että on pakko jäädä tänne kuuntelemaan.

Ei ole muuta paikkaa tässä kaupungissa,

missä musiikki pulppuaisi hetkittäin sydämestä.

 

Miten paljon tämä matka

onkaan varmistanut minua.

Olen ollut neljännesvuosisadan hiljaa

kuin erämaassa.

Ja nyt on aika kypsynyt tehdä se,

mikä tehtävissä on;

laukaista hiljaisen jousen jänne

pitkän harkinnan jälkeen.

 

21.2.86 - Frankfurtin koneen kiihtyessä nousuun.
Niin on jälleen eräs matka

kallistumassa päätöstään kohti.

Melu yltyy viimeisellä penkkirivillä

viimeisessä paikassa.

Alla aukeaa musta lumeton metsä,

kaupunginosien rosoinen kivipinta,

kortteleiden mosaiikkineliöt, teiden kaaret.

Taunusvuoriston hiljainen hahmo taivaanrannalla

peltojen valkeat vesistöt pilvijärven alla

sumusaarekkeiden katveessa.

 

Ei kuki vielä luumupuu

eikä mustarastas haudo vielä poikasiaan.

Jää lohkeilee autobahnojen kylmillä kupeilla,

joilla pilvien varjot lepäävät liikkumattomina.

 

Olen päässyt vihdoin tälle matkalle.

Ja vihdoin se on kääntynyt viimeiseen päiväänsä.

Vielä imevät teiden verkot katsettani

iltapäivän helmiäisauringossa.

Jokien mustat uomat johtamassa katsetta

taivaanrantaa kohti,

sinne, mihin ei näe täältä - loppuun asti.

 

Matka on tehty.

Työ on tehty tiettyyn pisteeseen.

Pilvet ovat saaneet ajatuksen muodon,

kirkkaan mietteen hahmon.

Ja ajatukset ovat löytäneet uransa

niin kuin harjun tumma metsäjuova,

joka tietää erehtymättömästi,

missä milloinkin on korkein kohta,

josta näkyy kauimmas -

kuin suoraviivainen lentoreitti,

jolle ilma näyttää tien

suoraan kotia kohti.

 

Tämä matka on päättymässä onnellisissa merkeissä.

Lukkiutuneiden ajatusrakennelmien jääpeite on lohjennut

ja assosiaatioiden kirkkaat vesipuroset

ovat lähteneet valumaan kaikkialle,

missä alaiset maat ovat myöntyväisiä

vastaanottamaan sen,

mikä on näille hyväksi.

 

Minulle oli hyväksi tehdä tämä matka,

jolta palaan köyhänä ja onnellisena,

jolta palaan rikkaana lyhyiden öiden jälkeen,

mieli täynnä kallisarvoisia ajatuksia

laukku täynnä halpoja ostoksia

mutkittelevia tiedon joenuomia

henkisten tutkimusmatkojen

äärettömyyteen johtavia valtateitä

säveliä, jotka heräävät unestaan

magneetin koskettaessa niitä hellästi

muovilankojen (-leukojen?) kiertäessä mykkää kehää

tietämättömänä sähköparistojen tuonpuoleisesta todellisuudesta.

 

Eikä tiedä sähkö tekojensa seurausvirtoja.

Mutta minä tiedän, tunnen ja koen

sen kaiken täällä ylhäällä,

josta katse laskeutuu alas lumisille viljapelloille,

nukkuviin puutarhoihin,

kiteytyneiden ajatusten metsäsaarekkeisiin

ja hallitun voiman lukemattomiin olomuotoihin,

jotka panen talteen

kuin tarjotun suklaapakkauksen

tai pilven varjolaakson

pehmeiden pöytävuorien untuvaisissa väliköissä.

 

Ja ajatus puhkoo uomaansa

kuin laiva jäistä reittiään

rannikolta selvinä avautuville vesille,

jonne jäljet häipyvät

kuin vapauden ikuiseen nykyisyyteen

- jälkiä jättämättä.

 

Sitä tutkii ajatus kenenkään näkemättä.

Vain minä näen,

joka olen ajatuksen takana

näkymättömän taakse piiloutuen -

vailla outputia.

Näin kuljen istuskellen paikasta paikkaan

kuin kyyhky lakkaansa palaten

öljypuun vihreä oksa

suljetussa nokassaan.

 

Eikä kukaan muu tiedä,

missä maailmoissa

se on vieraillut.

 

26.3.86        

Väsynyt on olo.

Saattaa-tulla on tulossa lähemmäksi.

Tulee-kohta ei vielä ole tullut.

Ja Antaa-olla on unohtanut saapua juhliin.

Ei-ehkä ei ole varma,

olisiko hänkin saapuvilla tilaisuuden tullen

kuten Ehkä-ei.

Voi-olla on kumman haalistunut katseeltaan.

Siellä-täällä ei osaa pysyä pakoillaan kuvanottohetkellä.

Enkä minä ole siitäkään aivan varma.

 

(3.6.1986? Ks. 26.6.86)

Kaikki mieleen muistumat

ovat pelkistyneet tunteiksi.

Miten kaksijakoista onkaan.

Tähtitarhat selkenevät kaaoksesta

Lehti ei liikahda eikä lintu

odotuksen miettiessä omaa pituuttaan.

 

Ei mikään pohdi kuolemaansa

niin paljon kuin odotus itse,

sillä odotus ei mieti menneitä,

odotus ei katso taakseen.

Jää jäljelle vain yksi kysymys:

Miksei ei-mikään voisi pohtia kuolemaansa?

Millainen se mahtaisi olla?

[Kumpi niistä?]

 

16-18.6.86        

Yö on pimeä

ja shamaani katsoo silmiin

valoisassa yössä

ja antaa minulle tehtävän

vaikkei näekään

kuka minä olen.

_____

[12.6.2011: Vrt. sekä vuoden 1987 Kaikukeihään saatesanani sekä vuoden 1986 'Kansat soittavat' käsikirjoitukseni:]

Eivät nuo elämäni tapahtumat ole merkittäviä.

Merkittävää on se,

että olimme etsineet toisiamme.

He tiesivät,

että joku tulee joskus - ja tajuaa.

Siksi he luovuttivat kuolevat kulttuurinsa nauhoille ja lieriöille,

alensivat itsensä laulamaan niille,

jotka eivät mitään vielä ymmärtäneet -

tietäen, että jonain päivänä

tuo viesti kohtaa jonkun, joka tajuaa.

 

Heidän tehtävänsä

- vanhoina metsästäjäkansoina -

oli vain virittää (laulun) pyydys,

laskea verkot syviin vesiin.

Tietäen, että joskus se sittenkin tapahtuu.

Kaiken varalta he panivat 

kuolleetkin esi-isänsä samoille asioille -

levittämään sanaa,

joka soi.

 

Ja täällä minä olen yksin valoisassa yössä

ja kuuntelen heidän hiljaista kieltään.

Ja minä seuraan heitä kaikkialle

- kuin henki jota he eivät näe,

mutta tietävät sen olevan siellä jossain,

missä minä olen nyt.

 

Ja me kaikki tiedämme

näkemättä mitään.

Siinä on pimeän yön

valkeuden salaisuus.

 

Kun toinen näkee

ja toinen kuulee,

on hyvä kulkea yhdessä

ikuisesti.

 

17.7.86 Falun. (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")
Paimentorvi tukehtuu ohittavan henkilöauton hurinaan...

[8.7.1987 - lisäys (> Ks. erikseen 8.7.1987): (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")

19.7.86         lauantai-iltana MS Wellamolla.
Saaret kääntävät kasvonsa laivan keulaa kohti. (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")

28.7.86 - Madrid, Plaza de la Lealtad (?)
Vielä en ole valmis kirjoittamaan sitä runoa... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")

15.8.86 - Puola. Lähellä Krakowaa bussissa.
Miten aloittaisin?... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")

21.8.86 - Matkalla takaisin.
Jossain Itämeren yllä... (> Ks. "1986 Falun-Espanja-Puola")

 

23.8.86        

Ja jokaisen uuden kokemuksen edessä

tulemme lapsiksi jälleen.

Ei ole mitään yleistä lapsena-oloa.

Niitä on täsmälleen yhtä monta,

kuin on tähänastinen kokemustemme summa.

 

15.9.86        

Minä tiesin lopulta,

millainen vastaus tulee olemaan,

sillä vastaukset ovat kysymysten takana.

Ja kun etsin vastauksia,

löydän ne kysymykset,

joiden taakse on mentävä vastauksia hakemaan.

 

Kaikki mitä etsin on jonkin takana piilossa,

on ollut jonkin takana piilossa.

Ja tuo piilo paljastuu silloin,

kun kysymykset ja vastaukset

osoittautuvat molemmat verhoiksi.

 

Kun verhot ovat haihtuneet,

ovat kysymykset rauenneet

ja minä olen vapaa kulkemaan

sekä näyttämön että salin puolella

kenenkään tietämättä,

kenenkään luulematta mitään,

mikä ei pitäisi paikkaansa.

 

Kun seuraavan kerran näen lapsen

kiipeävän näyttämölle,

ei mikään mahti saa minua siitä torumaan.

Näyttämö kuuluu kaikille, jotka ovat salissa.

Ja sali on täynnä näyttelijöiden astua

ramppivalojen paljastavaan helteeseen.

_____

"...Minne käy tuulen ilmassa tie?

Tiedätkö, minne merien aallot viimeinkin vie?

...Missä on pilven hautausmaa?

Tiedätkö missä taivahan tähti levätä saa?"

Ovatko puolet erehdyksistä

välttämättömiä päämääriä?

Käänteiskuvat lakkaavat olemasta käänteiskuvia

sen jälkeen, kun ne on löydetty.

Mutta etsijälle ne ovat ainoa tienviitta perille.

Käänteiskuvat on löydetty silloin,

kun kuvat lakkaavat olemasta,

kun tunnistamme ne tutuiksi.

Taivaan tähdet lepäävät päivällä.

Silloin niitä ei tuijoteta.

 

 

1987:

27.1.87        
Mitä tulikaan sanottua?

Tuliko kerrottua kaikki, mikä vaivaa mieltä?

Löytyikö yhtään kuulijaa

- näinä ankeina henkisinä aikoina -

joka olisi ollut kiinnostunut

kohtaamaan henkilökohtaisesti

näitä yleisinhimillisiä ongelmia?

 

Kirjoitan, ikään kuin olisin itsevarma,

että kirjoittamani ongelmat

ovat ihmiskunnan historian syvimpiä kysymyksiä.

Kirjoitan ikään kuin näiden ongelmien syvyys

olisi jokaiselle itsestäänselvyys.

 

Ja kuitenkin tunnen vain yhden ainoan ihmisen

- minut itseni -

joka olisi tajunnut näiden ongelmien  merkittävyyden.

Jotenkin minusta tuntuu,

että mikään tästä työstä

ei kuitenkaan ole ollut turhaa.

Minulla on tuntu siitä,

että tänä päivänä (vaikka onkin yö)

minua kuunnellaan.

Että olen saavuttanut sen arvovallan,

jota olen hakenut lähes kaksi vuosikymmentä,

ei, vaan enemmän.

Ja sinä onnenpäivänä,

kun vihdoin olin siinä tilanteessa,

huomasin, että olinkin kännissä!

Onneksi ei ollut ketään näkemässä.

Eikä se toisaalta ilmene

äsken lopettamastani musiikkiartikkelista.

Joten von aivan hyvin kuvitella,

että tämä täyttymyksen päivä

onkin vasta huomenna

- tai ensi vuonna.

Ei se asiaa kaada...

 

18.5.87        

Raskas on ihmisen osa

itkeä vuoren seitsemän solaa viidesti umpeen

ja silti nähdä veden läpi

ja matkata eteenpäin padon kahta puolta,

kastella kuivat tasangot

ja kääntää maa hyväksi niille,

jotka perivät sen.

_____

Enkä minä ole voinut alistua ihmisen edessä -

minä, jonka vastapelurina on koko ihmiskunta.

Minä kuljen omaa umpihankeani.

Ja minusta jää aina jotain jäljelle:

JÄLKI.

 

Se osoittaa aina sen,

että joku on kulkenut sitä tietä.

Eikä sen tien tarvitse olla oikea tie.

Ei minkään tarvitse olla oikea,

kunhan vain kaikki tiet tulevat testatuiksi.

 

Oikea tie osuu vain yhdelle.

Eikä se välttämättä ole hänen ansionsa -

yhtä vähän kuin vikansa.

Hänen vain on kestettävä sen tien kulkeminen,

olla omana tienviittanaan

perille asti.

 

Ja se oikea tie on löytynyt silloin,

kun jäljet eivät enää johda takaisin,

mutta näkyvät silti.

Niin kuin karhun jäljet,

jotka kulkevat vain yhteen suuntaan.

Ja jos jäljet häipyvät,

pitää haistella tuulta

ja katsella tarkkaan

näkymättömän läpi.

 

1.7.1987, klo 01.30.

On tyyni yö.

Yön hellä henki* koskettaa kaikkea kevyesti -

sinua ja minua.

Rakkaus uinuu kuin kevyt usva kaiken yläpuolella,

kaiken hellästi sisäänsä käärien.
[* On tyyni nyt, yön hellä henki... -mieskuorolaulu]

 

Jonain toisena kesäyönä

samankaltaisessa hellässä valaistuksessa

se herää kuin loputtoman aamunnousun ihme

ja koskettaa meitä yhdessä

niin kuin yön tyhjä viitta

on meitä niin moneen kertaan koskettanut

opettavaisella hihallaan

tarjoten meille opeteltavaksi aamun ihmettä.

 

Niin kuin kaisla rannan tyynessä vedessä

haluan minä vielä olla sinussa kiinni -

liikkumatta kuin tuuli,

joka nukkuu eikä lähde pois,

ennen kuin se herää.

Silloin alkavat laineesi huojuttaa minua

ja minä myötäilen,

koska se kuuluu sopeutumisen osaani.

 

Nuku hyvin, sinä veden emo.

Ajatuksissani olen suudellut pois jokaisen kyyneleesi

sinun itäisistä aamunnoususilmistäsi.

Ja minä näen valon siellä usvan takana,

silmiesi pohjassa.

Ja minä tiedän, että se tie - sinun tiesi - on oikea.

Sitä on hyvä kävellä.

Ja kun katseemme yhtyvät,

on niiden sateenkaarisiltaa myöten helppo kulkea

kotia kohti.

 

Mutta se tie on pitkä tie.

Kuitenkin se kaartuu kauniisti - alusta loppuun -

ja säteilee loputonta voimaa,

sanaa, joka tulee kaukaa

ja silti on lähellä.

 

2.7.87 aamulla.

Tuuli ei lepää enää.

Se kulkee ja käy näkymättömänä

paljastaen lehtien liikkeen.

Tämä työ on sen tehtävä;

koskettaa herättävällä sulkasauvallaan,

lennättää ajatus maailman laidalta toiselle.

 

Aurinko ei näy.

Kuitenkin se on jossain - sisällä, mielessä.

Se hehkuttaa armasta lämpöään

tasapainottaen kylmien ja kuumien kohtien väliset erot,

saattaen kaikki kaikkeuden osat ymmärtämään toisiaan,

resonoimaan toistensa kanssa.

 

Eikä kulunut aika merkitse mitään.

Vuodet ovat kuihtuneet pois

merkittävän menneisyyden

ja merkitsevän nykyisyyden väliltä.

Kuilu on kasvanut umpeen.

Se on täynnä laakson liljoja, ketoneilikoita,

karhunkelloja ja mäkitervakkoja.

 

Jättömaa* on muuttunut hedelmälliseksi;

Siemenet ovat hyväksyneet sen,

alkaneet rakastaa sitä

ja luoneet uutta elämää.

Jättömaa on elämän ydin,

sillä se antaa kasvun vain niille,

jotka rakastavat vain kaikkein vähäpätöisintä,

sivussa olevaa, syrjään työnnettyä.

Sillä siellä on elämän ydin.
(21.6.2011: 'jättömaa' ~ The Waste Land)

 

Minä kiitän näitä päiviä,

näitä kultaisen opetuksen hetkiä,

armon soivia sadepisaroita,

pihamaan ratamopolkuja,

saunan lauteen lämpöä,

niityn kukkaa, kedon kortta,

tyynen yön vesilintua,

aamun tiiraa,

polunvarren kasteista kiveä,

teitä henkiä,

jotka kuuntelette

öisen ihmissydämen hiljaista sykettä

ja kuulette kutsun.

Näette läpi, mitä kukin meistä on

ja tulette kukin kaltaistenne luokse.

 

Minä olen kuullut ja tuntenut,

että minussa asuu joukko muukalaisia,

joilla kaikilla on lämmin sydän

ja hyvä mieli.

 

3.7.87   [Näkymä ikkunasta Vaasaan muuton jälkeen]

Voi tätä elämää.

Kadun tuolla puolen on talo,

sitten toinen talo ja sitten kolmas.

Tuhansia erilaisia ikkunaverhoasetelmia.

Seinän takana toinen seinä ja sitten kolmas,

sitten piha, jonka takana talo

ja sitten toinen.

 

Ääni lähestyy,

sitten auto ohittaa ikkunan.

Kun se ohittaa toisen ikkunan, tulee toinen auto,

joka ohittaa ensimmäisen ikkunan

ja häipyy toisen seinän taakse.

Sitten tulee taas ääni ja sen mukana auto -

nyt päinvastaiseen suuntaan

ja perässä jono muita.

 

Eikä talojen takana ole mitään muuta

kuin toisia taloja.

Ensimmäistä metsää ei näy.

Lehtien tilalla kiveä ja betonia,

purojen sijasta asfalttikatujen sateinen pinta

Itikoiden radoilla tuulen lennättämää hiekkaa,

linnunlaulun korvikkeena kuoleman odotusta,

itkua ja hammasten kiristystä.

Muistot jossain muualla

- vapaina kuin taivaan lintu.

 

On niin ikävä jonnekin.

On ikävä anteeksiannon kultaisia hetkiä,

leikatun nurmikon tuoksua,

kasteisen ruohikon märkää kosketusta,

......

ja kaiken selvittäviä sanoja,

menneen poispyyhkimistä;

ei niin, etteikö sitä muistettaisi,

vaan niin, että siitä on jotain opittu

ja katsottu mitä on jäänyt jäljelle.

......

Onko vihdoinkin myönnettävä,

että ne voimat,

jotka ohjaavat elämäämme

ovat itseäni vahvemmat?

 

5.7.87  (Keitele)         

Ainoa merkki, minkä olen nähnyt tänään,

on liiton merkki,

täydellinen sateenkaari,

joka ulottuu yli järven

ja kaartuu kauniisti korkeuksiin.

......

Vai onko kysymys siitä,

että kun ihminen ei opi hyvästä,

on suurinta rakkautta häntä kohtaan

tehdä jotain, jota hän luulee pahaksi -

niin kauan, kunnes hän vihdoin tajuaa,

että me kaikki kuolemme kerran.

Ja sitä ennen

olisi jokaisen tehtävä elämänsä tilit selväksi siitä,

onko yrittänyt rakastaa, antaa anteeksi,

valjastaa pahan siemen

tuottamaan hyvyyden kaunista satoa?

 

Sinä suuri voima,

joka olet kaikkeudessa,

joka olet kaikkeus:

Jos olen väärässä,

Jos olen toiminut väärin,

Jos suunnittelen tehdä vääriä tekoja,

niin opeta minut näkemään se tällä hädän hetkellä,

koska itse saatan olla sokea,

vaikka luulen näkeväni kaiken

niin selvästi.

 

Opeta minut kestämään mahdollinen taakkani,

jos osoittautuu,

että olen etsimässä oman onneni huumaa

ja jätän taakseni kärsimyksen upottavan hetteen.

......

Sinä suuri voima, hiljainen näkymätön,

joka et puhu, joka vain näytät.

Näytä minulle se tie, mitä minun pitää kulkea

sen jälkeen, kun olen jo päättänyt

lähteä matkalle korpeen.

......

Minä olen varma siitä,

että olen nyt tehnyt työni.

Jos en vielä ole,

niin näytä se minulle,

mitä vielä on jäänyt tekemättä.

......

Kesäyön hiljainen heinä,

mustan niemenkärjen kuikka,

ison, hämärän petäjän laulurastas,

räystäskolon äänetön yökkö,

rantahietikon sudenkorento,

saunapolun hopeapaju,

luodon lokki, saarikivikon tiira,

kaislikonpohjassa makaava tuohinen verkonpaino,

kaivon syvään huokaava henki, aitan laho puu,

navetan menneisyyttä märehtivä kurkihirsi,

nukkuvan perunamaan sinipiika,

aamunkajon usvaneidit;

Kertokaa minulle,

mitä minun vielä pitää tehdä,

jotta oppisin näkemään pimeässä sinne,

missä valo hohtaa.

 

Ja jos se - tämä ymmärtämys - minulle suodaan,

opettakaa minulle myös,

miten osaan neuvoa sen tien toisille.

Sillä tiedätte, etten minä halua löytää

tätä kallisarvoista aarretta - yksin.

Sen verran olen oppinut

yksinäisellä matkallani.

 

[Jatkuu osassa XXI: 6.7.1987]
Koti » Päiväkirjat » Runot B 1982-2013 » Runot XX 85-5.7.87