Runot XIII -29.6.1981
7.5.1981
Kaikki se mikä tapahtuu nyt
on jo päätetty tehdä joskus -
etukäteen tai jälkikäteen.
Ja se mitä on päätetty tehdä,
on tyhjiö -
vielä näkymätön aukko tulevaisuudessa
joka imee ja imee itseään kohti.
Tämä maisema on vain seurausta,
joka aikavälin pidentyessä
puolestaan muuttuu syyksi
joillekin muille seikoille,
jotka puolestaan eivät näy - vielä.
Syyt näkyvät sille
mitä ei ole nyt.
Seuraukset puolestaan etsivät syitä
jotka ovat kaikkialla muualla
joskus muulloin.
Minä tässä vain katselen kylmän rauhallisesti
näkymättömien syiden näkyviä seurauksia
ja näkymättömän seurauksen näkyviä syitä.
Syiden ja seurauksien ymmärtäminen -
niiden näkeminen samanaikaisesti
ei tapahdu tämän ajan puitteissa.
Se tapahtuu vain samaistumisen kautta.
Eikä entropia ole tasapaksua harmaata massaa,
vaan se on informaation välittymistä,
keskinäistä täydellistä ymmärtämistä
ulkonaisten eroavuuksien tuolla puolen.
Se on syyn ja seurauksen samanaikaista tajuamista -
niin kuin peilikuva, varjo, (peilikuvan varjo?)
kaksoisolento, suojelusenkeli,
toinen minä, omatunto.
Henki, sielu tajuaa omalla muuttumisellaan
kaiken sen mitä ruumis tekee.
Niin kuin vaa'an toinen puoli tajuaa,
mitä toiselle puolelle asetetaan,
kun kohtalo, onnetar, kauppias ja tuomari
suorittavat puolueettoman objektiivisen arvionsa
tavarasta ja hinnasta,
syistä ja seurauksista,
vastuusta ja vapaudesta,
hyvästä ja pahasta.
Niin kuin maapallo
kääntää öisen kylmän puolensa
auringon lämmitettäväksi
jakaakseen oikeutta tasapuolisesti.
Sekä levon ja työn,
elämän ja kuoleman.
Historian on toistettava itseään
niin kauan kunnes lakkaamme muistamasta
vain sen minkä haluamme.
Se lakkaa toistumasta vain silloin,
kun kaikki mikä on tapahtunut
muuttuu menneisyydeksi joka on koettu,
josta mitään ei ole jäänyt
muistiinmerkitsemättä eikä arvioimatta,
jonka Karma on katkaistu.
Menneisyyttä on vain se menneisyys
josta meidät vapautetaan.
Niin kauan kuin se kaivaa mieltä,
kaivaa se NYT eikä eilen - tai toissapäivänä.
Tai sitten se tulee verhottuna muukalaisena vastaan
jonain tulevaisuuden päivänä, iltana tai yömyöhällä
jollain huomaamattomalla syrjäpolulla
muuttaen kaiken.
Jonka kohtaamisen jälkeen
mikään ei ole niin kuin ennen.
Eikä tulevaisuus ole se
jota odotimme.
Miten ymmärtäisimme ilman symboleita?
Miten tajuaisimme,
että symbolikin on vain vertauskuva
ja että vertauskuvakaan ei aina ole oma itsensä
vaan harhakuva jollekin,
jota ei voida tajuta eikä ymmärtää
ilman harhakuvia?
Miten ymmärtäisimme,
että voimme ymmärtää vain
väärinymmärtämisen käyrää porraskäytävää kivuten
vasemmalle, vastapäivään,
jotta osuisimme oikeaan.
MITEN OSAISIN YMMÄRTÄÄ VÄÄRIN OIKEIN?
KUKA NEUVOO MINULLE OIKEAN HARHAPOLUN??
KUKA NÄYTTÄÄ TYHJÄN???
On opittava näkemään
ja etsimään sieltä
missä ei mitään ole.
Koska tuo "ei-mitään"
on niin tarkasti määritelty
kaiken sen krääsän avulla,
joka ympäröi tuota pyhää paikkaa.
PYHIÄ KAIKKI LAUSUMATTOMAT SANAT
TEKEMÄTTÖMÄT TEOT
MUOTOUTUMATTOMAT AJATUKSET.
Pois tästä valhetotuudesta
joka leijuu sumuna
tietokilpailujen rauniokaupungeissa
korvat höröllä urkkien.
Kun kukaan ei kerro
milloin näyttelijä lakkaa teeskentelemästä
tavatessaan teeskentelijän joka lakkaa näyttelemästä
ollessaan epätietoinen siitä
kumpi on kumpi.
Tajuamatta
että se on vain tautologia...
13.5.81
Täällä tapahtumien keskipisteessä taas
jälleen kerran levynteossa.
Kesä on puhjennut muutamassa päivässä
sulattaen suurimmat lumikinokset
mitä miesmuistiin on nähty.
On tavattu tuttuja, yövytty ja juteltu,
juotu ja syöty hyviä maukkaita ruokia.
Olof on kertonut ikivihreitä juttuja
lahonneista lihansyöjistä,
jotka sekoittavat sokeripaloja
Martin VSOP-konjakkiin,
vaativat juotavaksi Old Invalid Portia pääaterian kanssa,
vaikka hovimestari on kysynyt:
"Anteeksi - mitä BORDEAUXIA sen pitikään olla?"
Syövät ravut kuorineen saksineen
yrittävät ahmia hummeria haarukalla ja veitsellä -
tai kananpoikaa - juoden käsienhuuhteluliemen
koettavat paloitella latva-artisokan juuret lusikalla
tarjoavat ulkomaiselle kauppaedustajalle "Finnish specialities":
venäläisen sillilautasen
sinappikuorrutuksella lakkaliköörin kera
tai Roquefort-juustoa mansikkahillolla
ihmetellen, miksei ruoka maita vieraalle.
Ja lopuksi tulee asiakastesti:
kaviaaria, sitruunaviipale kulhon reunalle kiinnitettynä.
Jotkut mäntit tietysti puristavat sitruunan sekaan.
On maalaisisäntiä -
kuten sodanjälkeisessä Kämpissä,
jotka - kysyttyään ensin koko ruokalistan yhteishinnan -
tilaavat kaurapuuroa koko seurueelle
maksaen siitä koko ruokalistan yhteishinnan verran.
Entäpä ajat
kun olutta sai aamupäivisin
vain voileivän kanssa,
ja kun samat leivät kiersivät
pöydästä toiseen
kenenkään olematta niistä kiinnostunut,
ja jotka vain leikattiin pienemmiksi
jos joku ääliö erehtyi puraisemaan palan pois.
Nämä jutut palautuvat mieleen
samalla kun todetaan,
miten hyvää ruokaa
hienoksijauhetuista kivisimpuista tulee
ja syödään
porosta, härästä ja munuaisista valmistettua lihaseosta
pippurin, salaatin ja spesiaalikastikkeen kera
ja pohditaan
mistä onkaan saanut alkunsa juttu
että olisin muka joskus ollut tyytymätön
saamaani ruokaan täällä vieraillessani
ja miksi jätinkään kerran syömättä
tietämättä,
että minulle oli jo valmistettu härän sisäfilee
kaikkien mahdollisten tykötarpeiden kanssa -
kun muka oli kiire jonnekin.
Kyllä ruoka sentään on vakavasti otettava asia.
Olipa laittajana sitten
Ritu, Olof, Samuli
tai Kalevi tai Henri tai Iina tai joku muu.
Kun vesikin maistuu hyvältä
sveitsiläisestä pullosta pöytään tarjoiltuna.
Samalla kun joku puhuu
keitetyn, paistetun, säilötyn
ja maustetun ruoan epäterveellisyydestä.
Ja kun samalla monet jossain muualla
harrastavat terveellistä ruokavaliota
olosuhteiden pakosta
kunnes se lopulta muuttuu epäterveelliseksi
johtaessaan kuolemaan.
Ei ole eroa nälkäkuolemalla
eikä kuolemaan johtavalla nälkälakolla
ulkonaisesti.
Henkinen ero on suunnaton
ja se merkitsee
sitä.
15.5.81
Viime yönä näin unta
coitus interruptuksesta
Tukholman metroaseman kivipenkillä
tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa.
Keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi?
Mitä?
17. 5.81
Pohjoisen kesäyö on minulle
kuin pimeys siemenelle;
Alan itää.
Talviöinä korjaan sadon.
-----
Tänä aamuna
palasimme Kokkolasta puoli kuudelta.
Tiellä vilisi saalista:
kaksi hirveä, kymmenen jänistä,
kolme teertä ja metso.
Sylki toi sanat suuhuni.
Ei niitä voi niellä
pureksimatta.
Jäät lähtevät huomenna,
jos vanhat merkit pitävät paikkansa:
Ensin sulaa lumi.
Sitten jäävät kinokset varjoisiin paikkoihin.
Yöt vaalenevat, ruoho alkaa kasvaa,
puiden oksiin puhkeavat läpikuultavan vihreät silmut.
Elukat alkavat mönkiä ja pörrätä.
Ihmiset alkavat täristä malttamattomina.
Linnut livertävät pesäpönttöjensä ympärillä.
Lapset vilustuvat
liian vähillä vaatteilla kuljeskeltuaan.
Lehtiharavat raapivat sammalta
omakotitalojen puutarhoissa.
Kukkapenkit möyhitään.
Portsarille ei tarvitse enää maksaa rahaa
Puikkarista päästäkseen.
Mehiläiset tunkeutuvat sisälle huoneisiin
avoimista ovista haistelemaan äitienpäiväruusuja,
eivätkä osaa pois ikkunoiden läpi.
Itikat lähentelevät kiusallisesti ilta-auringossa.
Alan haaveilla tammukkapuroista.
Rannat paljastuvat, jäänpinta sinistyy.
Ihmiset turisevat päivittäin jäiden lähdöstä
ja pälyilevät järvelle.
Sitten jäät häipyvät pois - vähitellen -
siirtymättä minnekään, paikalleen sulaen - pois.
Mitä yhteistä on isolla tammella ja talviyöllä?
Mistä alkaa salojen siloaminen?
Mikä saa metsät kasvamaan mielin?
Mistä tulee lehti puuhun ja ruoho maahan?
Miksi käy tuulen tie ilman halki?
Minne käskee kuka?
Kuka on se joka ilmoittaa sen,
kenen on vuoro ja milloin?
Kuka ohjaa kukon kieuntaa?
Kaikuko?
Tai käen kukuntaa
tai hanhen kaakatusta
tai kuun kiertoa
tai sokeaa kanaa?
Pysähtyykö aika - kun jokin toistuu -
toistumisen osalta?
Pitääkö kaikkea harjoitella
ennen kuin se osataan?
Kuka on se sanansaattaja
joka ilmoittaa:
"Aika on tullut ottaa vastaan ylkä,
joka saapuu pian - tai aivan kohta,
ja jos ei nyt niin kuitenkin joskus (antaa olla)."
Jolloin kukka valmistautuu
avaamaan umppunsa mehiläiselle
auringon saatettua ne yhteen
helteisenä alkukesän iltapäivänä.
Kun tapahtumilla on järjestys,
on esitys jo menossa.
Eikä se ole mitään teatteria.
Se on avointa totuuden muumioimista,
jotta jälkipolvilla olisi ihmettelemistä
kuinka vanhaa on viisaus,
joka herää tuhatvuotisesta unestaan
ja panee haisemaan.
Mikä syvä salaisuus
kätkeytyykään lampaan papanoihin,
myskin tuoksuun
ja hikirauhasten eritteeseen.
On kuin ne olisivat oire jostain,
joka virtaa läpi aionien
ja avaruuksien.
18.5.81
Ei tärkeää ole valon nopeus
vaan se
mitä se saa aikaan
tietyssä aikayksikössä.
26.5.81
Kesän ensi sade;
muutama pisara
ikään kuin häpeissään
maahan tipahtaen.
Vihreä nurmi
kurottaa kaulaansa ihmeissään.
Kolme viikkoa pelkkää aurinkoa
ja viimeisen viikon aikana
puhkesivat lehdet.
Tuomi kukkii jo
Aholan autioituneessa museopihapiirissä,
(jonka takapihalta kärräämme paskaa
perunapellon lannoitteeksi).
Kuteva ahven käy verkkoon.
Katiskat kihisevät sormenmittaisia särkiä,
ja sormenmentävistä rei'istä poispuikahtavia ahvenia
kellastuneen kaislikon
viime kesää muistelevassa kupeessa.
Hauki kutee hiljaa purojen suistoissa.
Sorsat, tavit, telkät, kuikat, lokit ja tiirat
tuhertavat muniaan rantakivikkoihin
ja sammaliston keskeltä kohoaville kanervamättäille.
Karikot alkavat kantaa kiiltävänvalkoista lokinpaskakruunua.
Hiljaiset kalastajat käyvät vaiteliasta kamppailuaan
parhaista verkkopaikoista.
Matikkakeitto on korvikkeena toistaiseksi
odoteltaessa kuhan ilmentymistä kuvaan.
Vesi on jo korkealla:
Itätuuli suoltaa tullessaan veneenpalasia, kokkalautoja,
kaislaa, tyhjiä viinapulloja, tervaskantoja ja uppotukkeja.
Ravistuneet veneet vuotavat.
Mercuryn vesijäähdytys on tukossa.
Terva tarttuu verkkoja hypisteleviin sormiin.
Järvimalmimöhkäleet takertuvat kiinni
monet kamppailut käyneen monofiiliverkon repaleisiin silmiin,
jotka itkevät karanneesta ahvenemästä pursunutta mätiä.
Yksinäinen siika etsii vanhaa vedenalaista polkuaan
salmeen rakennetun sillan ahtaasta aukosta.
Pihat on siivottu, matot tuuletettu.
Lehtikasan keskeltä löytyy kuolleen rotan varjo.
Ulkorakennuksen eteiseen on pysähtynyt peipposen elämä.
Orava ajaa pesiviä pikkulintuja karkuun reviiriltään.
Tikka kiertää koivunrunkoa.
Piisami etsii iltaöistä saalistaan
pinnalla olevan pään jättäessä jälkeensä
aavistuksenohuen kultaisen vanan
peilityynessä mustuvaan järvenpintaan.
Hevosmuurahaiset
ovat ryhtyneet jokakesäiseen uurastukseensa
Saunaniemen eteisen nurkkapuissa.
Viimeiset lumikinokset
on lapioitu hajalle ympäri nurmikkokenttää,
joka imee lopulta viimeisenkin jääkuution.
Viimetalvinen hevosenlanta
ja vuosien pehmentämä madonsyömä lehtikomposti
on levitetty perunapelloille ja kasvimaille,
lapioitu vanhan mullan sisään
ja kynnetty vielä kerran -
varmuuden vuoksi käsiauralla
ennen perunanistutusta.
Sontaa on luotu
myös nääntyneiden, hedelmättömien
ja villiintyneiden marjapensaiden juurille.
Mansikka kääntää lehtensä auringolle
niitettyjen viimekesäisten pietaryrttiviidakkojen katveesta.
Varikset kiertävät ympyrää
verkoilta palaavan vuotavan veneen yllä.
Kasvimaa on tasoitettu.
On kylvetty purjosipuli, ruohosipuli,
tilli, persilja ja porkkanat,
kehä- ja lehtisalaatit,
parsakaalit ja sokeriherneet
maatuneen kevätesikkopenkin viereen.
Ketunleipä on kukassa.
Pihlaja on oikaissut
vihreät parijakoiset haarakesormensa.
Humala alkaa itää seinänvierustalla.
Mehiläiset, ampiaiset, kärpäset ja muut ötökät
törmäävät verannan ikkunoihin -
avonaisesta ovesta vahingossa sisään lennettyään.
Sammaloituneen pihan keskellä
levittää keltainen päivänkakkara
ainoan kukkansa ainoat terälehdet
täyteen loistoon.
Raparperi nousee kuolleista
kuin erektioon jäykistynyt elin.
Talven tammi on kaatunut
pimeyden puu kaadettu.
Ja minä yritän maalata iltayön hämärässä
sinisillä ja vihreillä pastelleilla sitä
miten aallot alkoivat silota
miten lehti versoo puuhun ja ruoho maahan
lintujen laulettua luonnonäänellä.
Ilona on saanut uuden polkupyörän.
Minä korjautin Opelin aurauskulman
ja laitatin uudet eturenkaat.
Ritu on ostanut grillin.
Kori olutta on kulunut viikon sisällä.
Aija asuu meidän yläkerrassa
ja käy Puikkarissa tarjoilemassa.
Elina ei opi ärrää,
ja Tatu tasapainottaa tyttöjen touhuja.
Äiti juoksee lehtijuttujen perässä.
Matti kuskaa häntä
ja käy meillä salaa tupakalla.
Ilkka odottaa minua Kainuuseen tammukkapuroille.
Salme tonkii pihaa lasten unelmoidessa
ja Sannan kävellessä päin puuta.
......
Miten kaksi eri maailmaa voi elää yhdessä?
Mistä löytyvät yhteiset säännöt
ja yhteiset sopimukset,
kun ei ole yhteistä kieltä.
Ja kuitenkin on elettävä yhdessä niin kauan,
että yhteinen (yksityinen) kieli tulee yhteiseksi
että vaatimukset muuttuvat tarjoamisiksi
että halu oppia ja ymmärtää
kasvaa suuremmaksi
kuin kieltäytyminen ymmärtämään oppimisesta,
kun sitä tarjoaa väärä ihminen
väärään aikaan
väärässä ympäristössä.
Mikä on se
joka estää ihmistä HALUAMASTA
katsoa totuutta silmiin?
Mitä ovat ne sivuseikat,
joita katse pälyilee syrjäsilmällä
kuin kiellettyä hedelmää?
Mikä saa kostamaan pahan pahalla
selän takana ja vasten kasvoja?
Milloin toisinajatteleva alkaa vieroksua totuutta?
Minne kulkee ajatuksen spiraali,
kun se käpertyy yhä pienemmäksi
yhä pitemmäksi aikaa?
Mikä supistaa maailman niin,
ettei siihen yhtäkkiä kuulu enää muuta
kuin pari kolme asiaa tässä ja nyt.
Eikä mikään muu kuulu läpi.
Mitä hyötyä on kenellekään siitä,
kun (koettu tai tehty) paha heijastetaan
kolmanteen osapuoleen
tai neljänteen sukupolveen?
Mikä saa ihmisen valittamaan niistä töistä,
joita hän ei anna muiden tehdä?
Pahinta on
jos meiltä putoaa pohja pois...
Vain uimataitoinen voi nauttia äkkisyvästä.
Miten opimme uimaan
tarvitsematta pelätä Näkkiä,
tarvitsematta ajaa toista järveen?
Miten opimme elämään pinnalla kelluen?
Kun meitä ei ole opetettu.
Ei kukaan ole kertonut.
Huhu ei ole kulkenut.
Juoru ei ole kiirinyt.
Panettelu ei ole yltänyt
eikä valhe juurtunut.
Miten oppisimme valehtelemaan niin
että totuus lopulta paljastuisi?
02.06.1981 - (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
Lentokoneessa matkalla Frankfurtiin...
4.6.81 - Frankfurt.
Minulle on luvattu kesän rundin lopussa (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
[5.-6.6.81] Harjoittelemme Avoimen Korvan... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
[6.6. la-7.6.81 su yöllä] Hyvin heitetyn keikan jälkeen...
8.6.81 - Paluumatkalla lentokoneessa... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
9.6.81 Kello on puoli yksi aamuyöstä... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
9.6. Helsinki Ei. Ei elämä jatku sillä tavalla. (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
12.6.81 Kotona. Elina sanoi nukkumaan mennessään:
Pienet asiat ovat minulle suuria asioita
ja suuret asiat ovat minulle pieniä asioita.
Mieli on sekava ja masentunut;
Poissa ollessani:
Elina on saattanut parkua tuntikausia
jostain mielettömästä syystä
ja vaatinut lohduttamista -
ikään kuin hän itse olisi ollut oikeassa
koko ajan.
Risu ei tule toimeen...,
koska ovat eri mieltä asioista.
Ja molemmat ovat oikeassa.
Lasten kanssa on helpompaa,
koska aina tiedetään,
että vanhempi on se
joka on oikeassa.
Ei ole helppoa
totuuden vaeltaa harhojen sysimetsässä,
missä synkkien kuusien saniaispeitteiset juurionkalot
vaanivat myöhäisyön kulkijaa.
Ilta-aurinko ei enää valaise.
Kosken kaukainen kohina on ainoa suuntamerkki,
josta on pyrittävä pois
päästäkseen joelta tielle.
Maanalaisten korpipurojen niljakkaat kivet
tarjoavat petollista turvallisuuttaan.
Kuolleiden puiden lahot juurilonkerot
asettuvat poikkiteloin eteen.
Suora, etenevä liike
muuttuu pyöriväksi kehänkierroksi.
Jatkuva liike muuttuu jaksottaiseksi.
Teko muuttuu teon vastaanottamiseksi.
Ei ole helppoa vaeltaa
vieraalla maalla oudossa valaistuksessa.
Ei ole helppoa pimeyden teiden vaeltajalle
eksyä häikäisevän keskipäivän räikeään valokiilaan.
Ei ole helppoa päivän lapsella
pilkkopimeässä tunnustella käsikopelolla
olematonta tietä,
pohjata jalalla upottavia silmäkkeitä,
vierivää hiekkarinnettä
tai mutaista lammenpohjaa,
jossa toukat imevät mykkinä kuortaan tyhjiin,
sammakko tuijottaa hievahtamatta,
itikka syöksyy yhä uudelleen
toivottomalta näyttävään yksinäiseen hyökkäykseensä,
ja pajunoksa hiertää silmäkulmaa.
Yksinäisyys on vain yksinäisyyttä JOSTAKIN.
Se on jonkin MUUN kanssa olemista -
kuin sen josta erkani, irtaantui,
jonka kanssa luuli olevansa kahden.
Tai yksinäisyyttä seurasta.
Joka tapauksessa jotenkin muuten
kuin yksin.
Silloin kun tätä ei tajua,
on yksinäisyys yksinäiselle totaalista,
absoluuttista, kaiken peittävää, kaiken ottavaa,
kaiken imevää, mitään antamatonta -
mutta myös -
mitään pyytämätöntä.
On yksinäistä silloin,
kun kukaan ei kysy.
Mutta vielä yksinäisempää,
kun kukaan ei huoli vastausta.
Vaikka yrittäisi huutaa helliä, hellyttäviä,
opettavaisia tai uhkaavia sanoja
kohti kieroutuneiden ongelmien
sateen mädättämää, toisvuotisen sadon täyttämää
hylättyä heinälatoa.
Vaikka yrittäisi huutaa
merellisen luodon
syysmyrskyaaltoja murskaaville vetisille rantakallioille.
Vaikka yrittäisi huutaa
hiekkamontulle männikköharjun ihanassa rinteessä
yrittäen äänellään täyttää sen
mikä on viety pois,
eikä tule takaisin.
Kuin yrittäisi kuiskata
juopunutta klubiyleisöä hypnotisoivalle punkbändille
syvällisiä filosofisia kuiskauksia
korvia repivässä metelin möyrinnässä,
tai Vappu- tai itsenäisyyspäivän
megafoniin karjuvalle agitaattorille
tai laidattoman kentän
joukkokohtausta organisoivalle
sikarisuiselle filmiohjaajalle
tai katua hivelevälle,
mankeloivalle tai jyräävälle rullaluistelijalle
kainalossa riippuvine taskunauhureineen
ja korvaluureineen.
Mitä sanoo totuuden torvi kuurolle?
Miten katsoo sokea totuutta silmiin?
Miten tuntee känsä kosketuksen?
Takaovestako täytyy mennä -
kierrellen ja kaarrellen
kuin riu'ulla istujaa lähestyvä susi
Siperian lohduttomassa pakkasyössä
rannattoman tundran laidalla
riivityn vaivaiskoivun olemattomaan suojaan kätkeytyen
kuutamoyön ohikulkevan pilven varjossa
hankiaista pitkin koikkelehtien -
kieli poskella kuolaa valuen,
nälkäisenä, ovela kiilto silmissä
kynnet jäistä ketoa narskuttaen.
Kun vain voisi selittää.
Mutta kun ei voi.
Kun yksinkertainen totuus ei riitä;
sen sisällä muhii
tuhansia näkymättömiä osatotuuksia.
Totuus on yhtä vaikeaa,
kuin on vaikea kirjoittaa runoa virkamiehestä,
jolla oli tapana kirjoittaa ylistysrunoa
viranhaltijoiden elämää kuvaavasta runoilijasta,
joka itsekin oli päätoiminen viranhaltija -
mutta jolla oli tapana (joutohetkinään) kuvailla
ammattinsa varjopuolia
runon siivittämillä sanoilla.
Hän pohti
millaista olisi käyttää virkakielen sanoja
(kuten lakitekstiä)
epävirallisten asioiden julkituomiseen
sisäänlämpiävässä (mutta kuitenkin ulkokultaisessa)
valtakunnan oikeussalissa;
vallata puheellaan vallassaolijat,
tuomita tuomarit,
ajaa asianajajat kilpikonnasuojaukseen
sanojensa nyrkiniskuilla,
syyttää yleistä syyttäjää hempeämielisyydestä,
vaatia marttyyrien pikaista teloittamista
ja urhoollisuusmitalien jakamista valamiehistölle -
maailmankatsomukseen katsomatta -
rotunäkökohtia silmäilemättä -
leijonankatse vaakunaan kohotettuna -
sanan miekalla päitä listien -
köyryselkäisiä hännystelijöitä sananruoskalla sivaltaen -
ovelia liehitellen -
tyhmiä toistuvilla lauseilla nuijien -
likaista mielikuvitusta
MTV:n vasta keksimällä pesuaineella
kädestä pitäen ruokkien -
Lakikirjaa ja Raamattua vuoronperään ahnehtien,
katseellaan hamuten -
soulsormi ojossa tököttäen -
totuuden arvossa pitämistä diktatorisin ottein vaatien -
sulavien sitaattien avulla
lipevää lausevettä tuohikiposta lipittäen
suun kuivuessa
karujen sanojen pykäläviidakossa
syyn ja seurauksen kivisellä rakkapolulla
- todistelujen ja puolustelujen mäkäriä parveilevana räkkäaikana -
ivallisia sutkauksia pistäen -
hammasta purren
kalikan osuessa korvaan
epäoikeudenmukaisten syytösten johdosta -
viattomana henkeään haukkoen -
välillä anovasti katsoen
lehterillä vaiteliaina tuhiseviin
lehdistön julkisiin sanansaattajiin
leveäniskaiseen kapealaattaiseen ovenvartijaan
sekä rinta sydämen seudulla pullottaviin turvallisuusmiehiin
itkeviin lähiomaisiin
muistilehtiöönsä tuhertaviin
ja siten ivallisen hymynsä peittäviin virkamiehiin
ja lopuksi sattumalta paikalle eksyneisiin
lakitieteen opiskelijoihin
jotka edustavat uuden sukupolven kautta
tulevaisuutta.
Mikä on tämä draama,
joka alkoi lohduttomasti erämaapakkasessa
ja päätyi sisäänlämpiävään oikeussaliin?
Tehtiinkö siellä parannusta?
Parannettiinko siellä maailmaa?
Vai puolustettiinko siellä jo saavutettuja,
menneisyydessä onnistuneesti vallankaapanneita arvoja?
Vai lahdattiinko totuutta?
Kaiken tämän näin selvästi.
Puuttuivat vain
aika, paikka, syy ja seuraus,
asianomistajat, asianosaiset.
Ja tuomarin kasvot
jäivät hämärän peittoon.
Todistajilla oli laastaroidut suut,
mestaajalla side silmillä.
Valamiehistö tärisi tukahdutettua pelkoa,
syyttäjä levitteli käsiään
- tietämättä
mitä varten oli saapunut paikalle.
Vanginvartija huomasi unohtaneensa
kovat patruunat kotiin.
Puolustusasianajaja
repi konseptinsa palasiksi suutuspäissään
näyttäen selvin päin rivoa merkkiä
pöydällä lepääviä kirjoja kohti.
Yleisö heitteli leppoisia herjojaan vähistä eväistä.
Ovimies katseli ohimennen -
ikään kuin muina miehinä, ovelasti:
Tuleeko sade?
ukkosen jyrähtäessä
ja salaman halkaistessa yhden
kellotapulin kolmestakymmenestä
epävireisestä äänilähteestä,
jolloin - samalla hetkellä -
lihavan sihteerin paksusankaiset silmälasit
kolahtivat pöydälle
kabardiinihousujen persamuksen revetessä halki
valtavan jylinän täyttäessä kaupungin.
Taivas puhkesi itkuun,
eikä auringonlaskua näkynyt Detmoldissa
sinä päivänä.
Sillä jo varhain
oli myöhäistä lähteä
ennen kuin oli mennyt
pois.
-----
22.6.81 - Helsinki-Tukholma -laivalla.
Aloittanut paaston, alkoholi- ja tupakkalakon... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
25.6.81
Noin kolmatta päivää suunnilleen tupakkalakossa
paastoten, ilman viinaa ja naisia.
Laulata ei yhtään.
Pääsisi vielä pari päivää eteenpäin
tottuakseen ajatukseen
uudesta elämästä hoikkana poikana
rykimäajat taaksejääneenä
sinisilmäisenä pyhimyksenä
hengeltä tuoksuen.
26.6.81
Elämä on kuin "Lustiger Traum",
kun sitä katsoo takaperin oikein.
Mutta jos katsoo oikein takaperin,
on se jo "Trauriger Lust"...
Sitä paitsi:
Baumgartner ist kaum Partner...
27.6.81. Detmold.
Olen nähnyt unen
aallonpituuden eri vaiheista,
jotka erosivat toisistaan jotenkin
ULOTTUVUUTENSA kautta...
en tiedä.
Yrittänyt tehdä tupakkalakkoa
ja kaikenlaista muuta,
syönyt vähän, juonut tuskin mitään -
paitsi tuoremehua.
Tänä iltana soittaessani sooloa
armenialaiseen piisiin
tajusin yhtäkkiä,
ettei minulla ole mitään syytä
valikoida yleisöäni.
Ei ole pienintäkään syytä
etsiä kiinnostavan näköisiä kasvoja,
joille soittaisi enemmän
kuin joillekin toisille,
jotka nyt yhtäkkiä alkoivatkin näyttää
yhtä tärkeiltä.
Harhaa koko tämä - lähes nelikymmenvuotinen - taivallus
aina tänne Detmoldiin saakka
oppiakseen ymmärtämään sen,
ettei ketään puutu yleisöstä - koskaan.
Kaikki tärkeät henkilöt ovat paikalla joka kerta,
kun kaksikin kokoontuu yhteen:
sinä - soittaja - ja kuuntelija...
_____
Ja kun elämä opettaa
opettaa se lyöden vasten kasvoja.
Mikä ihana tunne...
MasoKissMe...
Niin paljon
kuin olenkin ajatellut
tätä päivää ja tätä iltaa.
Ja turhalta tuntuu kaikki
niin kauan kuin ei opi...
28.6.81
Ehkä olisit ollut illan kuningatar.
Mutta jos et halunnut olla sen arvoinen,
teen sinusta kiusallani sellaisen
kirjoittamalla tämän runon,
(kaikkia loppuelämäsi iltoja varten)
joka lähtee sinusta,
heijastuu sinuun
ja on osa sinua
kuin mikä tahansa muukin ominaisuutesi.
Et pääse koskaan enää hyppäämään irti
tästä runoansasta,
jota muut tulevat kadehtimaan sinulta pois.
Mutta minä sanon: Pidä se.
Sillä se kuuluu sinuun.
Kanna sitä taakkaa läpi pitkän elämäsi.
(Analyysejä sarjasta "Runo liimautuu Ihmiseen")
Maisema liimautuu kirjaan
kuin runo ihmiseen,
kuin toive liimautuu kiinni olemattomaan
valmistautuen tällä tavoin omaan ilmitulemiseensa.
Kuinka paljon esiintyy hyvyyttä
KOSTOKSI
kohdatuista epäoikeudenmukaisuuksista?
Ja jos tällaista tapahtuu,
niin onko se jotenkin ehdottomasti parempaa
verrattuna kotona tehtyyn pahaan?
_____
Ei tiedä pikkulintu
laskiessaan päänsä siipiensä suojaan
miten tuo teko punnitaan.
Mutta me elämme
punnitsemisien ja laskelmoimisien karmassa
aamusta iltaan -
vain yön painajaisten
vapauttaessa hetkellisesti
meidät
siitä.
Onko tämä matkalla olo syytä vai seurausta?
Onko tämä kulkeminen toteutunutta toivetta (olla tässä),
vielä toteutumatonta toivetta päästä johonkin,
toteutunutta kostoa, seurausta
jostain aikaisemmin tapahtuneesta,
toteutumatonta kostoa
jostakin vielä toteutumattomasta
koetusta kolhusta tai -
ehkä yhtä hyvin -
"hyvästä" teosta?
Niin kuin yksinäinen piilipuu,
poppeli, paju tai piikkipensas
lukemattomien peltosarkojen keskellä
vuorenrinteessä
on tuo syyn ja seurauksen kimppu,
joka ottaa elämänsä ylhäältä ilmasta
ja alhaalta maasta
sekä vedestä.
Kasvaa ja kukoistaa
omalla olemassaolonsa oikeutuksella
niin kauan
kuin kirves ei korjaa
pois.
Ja matka joutuu paastoten, tupakkalakossa,
ilman viinaa ja naisia.
Uusia tuttuja vanhoilla kulmilla
tai vanhoja tuttuja uusissa ympyröissä.
Aina on oltava jotain
joka sitoo yhteen,
liimaa minut maisemaan.
Joskus odotus liimautuu kiinni niin lujaa,
ettei lähde pois.
Ja kun jatkat matkaa,
jää taakse jotain:
kuin venyvä nauha
joka vetää sinua sitä lujemmin takaisin
mitä kauemmas pakenet -
kuin KVARKKI,
kuin koti-ikävän kaluama matkaaja,
kuin rakastetustaan eronnut tai erotettu,
kuin tuhlaajapoika
kuin profeetta.
Frankfurt sunnuntai-iltana
Wiesbadenin festivaalikeikan jälkeen;
Autojonot pysyvät tiellä,
vaikka yksityiset autot lähtevät
jonosta pois sivuteille kääntyen
toisten liittyessä samalla letkaan.
Näin vaihtuvat vuodet:
Vuodesta toiseen
vuosien saattue jutaa omaa uraansa
uuden tullessa keulaan
ja viimeisen jäädessä pois.
Rakennusaineet ovat hajallaan -
olipa kysymys minkä tahansa
kokonaisuuden luomisesta.
Tuolla pilkahti käsi, tuolla nenä,
tuolla taas tietynlaiset vaatteet
tai tietynlainen katse.
Ehkä jossain vilahti nilkka -
tai kaula kaareutui
kurkottamaan eteenpäin, ylös
paremmin nähdäkseen.
Nuo osaset kaikki ovat läsnä.
Mutta silmät puuttuvat -
tai jotain muuta -
ehkä ääni.
Voisiko olla niin,
että lopullinen kokonaisuus -
mikäli sellainen ilmestyisi -
olisikin harhaa
JUURI TUOLLAISENA, VALMIINA,
LOPPUUNRAKENNETTUNA
IDEAALI-ULKOKUORENA?
Ehkä se mitä etsin,
ei ole todellista.
Ei se ole todellista SIINÄ MIELESSÄ,
että tuo todellisuus näyttäisi kaikista samalta.
MUTTA MINÄ - omalta osaltani -
RAKENNAN TODELLISUUDEN sellaiseksi,
jollaiseksi minun oli tässä tilanteessa se rakennettava.
Oli ehkä tullut projisoitua
liikaa pahoja juttuja seinille
sitä ennen,
joten oli pakko rakentaa vastapaino.
On niin vaikea puhua
lähellä olevista asioista
läheisille ihmisille,
että mieluummin peitän tekstin
uteliailta katseilta.
Tai sitten en kerro kaikkea.
Kuitenkin haluaisin olla täällä tänään.
Ja osittain -
olen siinä oikeassa.
29.6.81
Darmstadtissa - tässä muinaisen nykymusiikin kaupungissa
oman riskin keikan jälkeen
mieli tyhjänä soittimeen puretuista patoutumista
pää täynnä päivän toisesta savukkeesta
ja ajatukset jossain muualla
hiljaisena miettien elämän loivia kumpareita,
vääriä vastauksia oikein tehtyihin kysymyksiin,
matkalaukku täynnä kasetteja
Makedoniasta, Albaniasta, Bosniasta,
Turkista ja Arabiasta.
_____
Mitä pitäisi sanoa tyhjille seinille,
tyhjälle salille,
pimeälle yksinäiselle porraskäytävälle?
Mitä pitäisi sanoa,
silloin kun joku kysyy,
mutta kun et halua vastata?
Pyytääkö anteeksi?
Mitä pitäisi tehdä
saadakseen ajatukset
suistumaan kehänkiertoraiteeltaan,
ennen kuin jäljet porautuvat liian syvälle?
Kääntääkö katseensa Tomiin,
joka lataa trioleja bongoilla
kuunnellen luureista kuubalaisbändiä
ja säestäen sitä ilman
että kukaan tietäisi...
Kirjoittaako?
Kerätäkö voimia itselleen
näistä heikoista hetkistä
tulevaisuutta varten?
Voi kun osaisi kirjoittaa -
sitä kirjoittaisi
vaikkei olisi edes voimia.
Mutta aina ei sana syty.
Silloin pitäisi voida koskettaa.
Mutta kun ei voi,
niin on oltava hiljaa
paikoillaan.