Runot XIII -29.6.1981

[Runot XIII 7.5.1981 - 29.6.81]

7.5.1981

Kaikki se mikä tapahtuu nyt

on jo päätetty tehdä joskus -

etukäteen tai jälkikäteen.

Ja se mitä on päätetty tehdä,

on tyhjiö -

vielä näkymätön aukko tulevaisuudessa

joka imee ja imee itseään kohti.

 

Tämä maisema on vain seurausta,

joka aikavälin pidentyessä

puolestaan muuttuu syyksi

joillekin muille seikoille,

jotka puolestaan eivät näy - vielä.

 

Syyt näkyvät sille

mitä ei ole nyt.

Seuraukset puolestaan etsivät syitä

jotka ovat kaikkialla muualla

joskus muulloin.

 

Minä tässä vain katselen kylmän rauhallisesti

näkymättömien syiden näkyviä seurauksia

ja näkymättömän seurauksen näkyviä syitä.

 

Syiden ja seurauksien ymmärtäminen -

niiden näkeminen samanaikaisesti

ei tapahdu tämän ajan puitteissa.

Se tapahtuu vain samaistumisen kautta.

 

Eikä entropia ole tasapaksua harmaata massaa,

vaan se on informaation välittymistä,

keskinäistä täydellistä ymmärtämistä

ulkonaisten eroavuuksien tuolla puolen.

Se on syyn ja seurauksen samanaikaista tajuamista -

niin kuin peilikuva, varjo, (peilikuvan varjo?)

kaksoisolento, suojelusenkeli,

toinen minä, omatunto.

 

Henki, sielu tajuaa omalla muuttumisellaan

kaiken sen mitä ruumis tekee.

Niin kuin vaa'an toinen puoli tajuaa,

mitä toiselle puolelle asetetaan,

kun kohtalo, onnetar, kauppias ja tuomari

suorittavat puolueettoman objektiivisen arvionsa

tavarasta ja hinnasta,

syistä ja seurauksista,

vastuusta ja vapaudesta,

hyvästä ja pahasta.

 

Niin kuin maapallo

kääntää öisen kylmän puolensa

auringon lämmitettäväksi

jakaakseen oikeutta tasapuolisesti.

Sekä levon ja työn,

elämän ja kuoleman.

 

Historian on toistettava itseään

niin kauan kunnes lakkaamme muistamasta

vain sen minkä haluamme.

Se lakkaa toistumasta vain silloin,

kun kaikki mikä on tapahtunut

muuttuu menneisyydeksi joka on koettu,

josta mitään ei ole jäänyt

muistiinmerkitsemättä eikä arvioimatta,

jonka Karma on katkaistu.

 

Menneisyyttä on vain se menneisyys

josta meidät vapautetaan.

Niin kauan kuin se kaivaa mieltä,

kaivaa se NYT eikä eilen - tai toissapäivänä.

Tai sitten se tulee verhottuna muukalaisena vastaan

jonain tulevaisuuden päivänä, iltana tai yömyöhällä

jollain huomaamattomalla syrjäpolulla

muuttaen kaiken.

Jonka kohtaamisen jälkeen

mikään ei ole niin kuin ennen.

Eikä tulevaisuus ole se

jota odotimme.

 

Miten ymmärtäisimme ilman symboleita?

Miten tajuaisimme,

että symbolikin on vain vertauskuva

ja että vertauskuvakaan ei aina ole oma itsensä

vaan harhakuva jollekin,

jota ei voida tajuta eikä ymmärtää

ilman harhakuvia?

 

Miten ymmärtäisimme,

että voimme ymmärtää vain

väärinymmärtämisen käyrää porraskäytävää kivuten

vasemmalle, vastapäivään,

jotta osuisimme oikeaan.

MITEN OSAISIN YMMÄRTÄÄ VÄÄRIN OIKEIN?

KUKA NEUVOO MINULLE OIKEAN HARHAPOLUN??

KUKA NÄYTTÄÄ TYHJÄN???

On opittava näkemään

ja etsimään sieltä

missä ei mitään ole.

Koska tuo "ei-mitään"

on niin tarkasti määritelty

kaiken sen krääsän avulla,

joka ympäröi tuota pyhää paikkaa.

PYHIÄ KAIKKI LAUSUMATTOMAT SANAT

TEKEMÄTTÖMÄT TEOT

MUOTOUTUMATTOMAT AJATUKSET.

Pois tästä valhetotuudesta

joka leijuu sumuna

tietokilpailujen rauniokaupungeissa

korvat höröllä urkkien.

Kun kukaan ei kerro

milloin näyttelijä lakkaa teeskentelemästä

tavatessaan teeskentelijän joka lakkaa näyttelemästä

ollessaan epätietoinen siitä

kumpi on kumpi.

Tajuamatta

että se on vain tautologia...

 

13.5.81        

Täällä tapahtumien keskipisteessä taas

jälleen kerran levynteossa.

Kesä on puhjennut muutamassa päivässä

sulattaen suurimmat lumikinokset

mitä miesmuistiin on nähty.

 

On tavattu tuttuja, yövytty ja juteltu,

juotu ja syöty hyviä maukkaita ruokia.

Olof on kertonut ikivihreitä juttuja

lahonneista lihansyöjistä,

jotka sekoittavat sokeripaloja

Martin VSOP-konjakkiin,

vaativat juotavaksi Old Invalid Portia pääaterian kanssa,

vaikka hovimestari on kysynyt:

"Anteeksi - mitä BORDEAUXIA sen pitikään olla?"

 

Syövät ravut kuorineen saksineen

yrittävät ahmia hummeria haarukalla ja veitsellä -

tai kananpoikaa - juoden käsienhuuhteluliemen

koettavat paloitella latva-artisokan juuret lusikalla

tarjoavat ulkomaiselle kauppaedustajalle "Finnish specialities":

venäläisen sillilautasen

sinappikuorrutuksella lakkaliköörin kera

tai Roquefort-juustoa mansikkahillolla

ihmetellen, miksei ruoka maita vieraalle.

Ja lopuksi tulee asiakastesti:

kaviaaria, sitruunaviipale kulhon reunalle kiinnitettynä.

Jotkut mäntit tietysti puristavat sitruunan sekaan.

 

On maalaisisäntiä -

kuten sodanjälkeisessä Kämpissä,

jotka - kysyttyään ensin koko ruokalistan yhteishinnan -

tilaavat kaurapuuroa koko seurueelle

maksaen siitä koko ruokalistan yhteishinnan verran.

 

Entäpä ajat

kun olutta sai aamupäivisin

vain voileivän kanssa,

ja kun samat leivät kiersivät

pöydästä toiseen

kenenkään olematta niistä kiinnostunut,

ja jotka vain leikattiin pienemmiksi

jos joku ääliö erehtyi puraisemaan palan pois.

 

Nämä jutut palautuvat mieleen

samalla kun todetaan,

miten hyvää ruokaa

hienoksijauhetuista kivisimpuista tulee

ja syödään

porosta, härästä ja munuaisista valmistettua lihaseosta

pippurin, salaatin ja spesiaalikastikkeen kera

ja pohditaan

mistä onkaan saanut alkunsa juttu

että olisin muka joskus ollut tyytymätön

saamaani ruokaan täällä vieraillessani

ja miksi jätinkään kerran syömättä

tietämättä,

että minulle oli jo valmistettu härän sisäfilee

kaikkien mahdollisten tykötarpeiden kanssa -

kun muka oli kiire jonnekin.

 

Kyllä ruoka sentään on vakavasti otettava asia.

Olipa laittajana sitten

Ritu, Olof, Samuli

tai Kalevi tai Henri tai Iina tai joku muu.

Kun vesikin maistuu hyvältä

sveitsiläisestä pullosta pöytään tarjoiltuna.

Samalla kun joku puhuu

keitetyn, paistetun, säilötyn

ja maustetun ruoan epäterveellisyydestä.

Ja kun samalla monet jossain muualla

harrastavat terveellistä ruokavaliota

olosuhteiden pakosta

kunnes se lopulta muuttuu epäterveelliseksi

johtaessaan kuolemaan.

 

Ei ole eroa nälkäkuolemalla

eikä kuolemaan johtavalla nälkälakolla

ulkonaisesti.

Henkinen ero on suunnaton

ja se merkitsee

sitä.

 

15.5.81        

Viime yönä näin unta

coitus interruptuksesta

Tukholman metroaseman kivipenkillä

tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa.

Keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi?

Mitä?

 

17. 5.81        

Pohjoisen kesäyö on minulle

kuin pimeys siemenelle;

Alan itää.

Talviöinä korjaan sadon.

-----

Tänä aamuna

palasimme Kokkolasta puoli kuudelta.

Tiellä vilisi saalista:

kaksi hirveä, kymmenen jänistä,

kolme teertä ja metso.

Sylki toi sanat suuhuni.

Ei niitä voi niellä

pureksimatta.

 

Jäät lähtevät huomenna,

jos vanhat merkit pitävät paikkansa:

Ensin sulaa lumi.

Sitten jäävät kinokset varjoisiin paikkoihin.

Yöt vaalenevat, ruoho alkaa kasvaa,

puiden oksiin puhkeavat läpikuultavan vihreät silmut.

Elukat alkavat mönkiä ja pörrätä.

Ihmiset alkavat täristä malttamattomina.

Linnut livertävät pesäpönttöjensä ympärillä.

Lapset vilustuvat

liian vähillä vaatteilla kuljeskeltuaan.

 

Lehtiharavat raapivat sammalta

omakotitalojen puutarhoissa.

Kukkapenkit möyhitään.

Portsarille ei tarvitse enää maksaa rahaa

Puikkarista päästäkseen.

 

Mehiläiset tunkeutuvat sisälle huoneisiin

avoimista ovista haistelemaan äitienpäiväruusuja,

eivätkä osaa pois ikkunoiden läpi.

Itikat lähentelevät kiusallisesti ilta-auringossa.

Alan haaveilla tammukkapuroista.

 

Rannat paljastuvat, jäänpinta sinistyy.

Ihmiset turisevat päivittäin jäiden lähdöstä

ja pälyilevät järvelle.

Sitten jäät häipyvät pois - vähitellen -

siirtymättä minnekään, paikalleen sulaen - pois.

Mitä yhteistä on isolla tammella ja talviyöllä?

 

Mistä alkaa salojen siloaminen?

Mikä saa metsät kasvamaan mielin?

Mistä tulee lehti puuhun ja ruoho maahan?

Miksi käy tuulen tie ilman halki?

Minne käskee kuka?

Kuka on se joka ilmoittaa sen,

kenen on vuoro ja milloin?

 

Kuka ohjaa kukon kieuntaa?

Kaikuko?

Tai käen kukuntaa

tai hanhen kaakatusta

tai kuun kiertoa

tai sokeaa kanaa?

 

Pysähtyykö aika - kun jokin toistuu -

toistumisen osalta?

Pitääkö kaikkea harjoitella

ennen kuin se osataan?

Kuka on se sanansaattaja

joka ilmoittaa:

"Aika on tullut ottaa vastaan ylkä,

joka saapuu pian - tai aivan kohta,

ja jos ei nyt niin kuitenkin joskus (antaa olla)."

Jolloin kukka valmistautuu

avaamaan umppunsa mehiläiselle

auringon saatettua ne yhteen

helteisenä alkukesän iltapäivänä.

 

Kun tapahtumilla on järjestys,

on esitys jo menossa.

Eikä se ole mitään teatteria.

Se on avointa totuuden muumioimista,

jotta jälkipolvilla olisi ihmettelemistä

kuinka vanhaa on viisaus,

joka herää tuhatvuotisesta unestaan

ja panee haisemaan.

 

Mikä syvä salaisuus

kätkeytyykään lampaan papanoihin,

myskin tuoksuun

ja hikirauhasten eritteeseen.

On kuin ne olisivat oire jostain,

joka virtaa läpi aionien

ja avaruuksien.

 

18.5.81        

Ei tärkeää ole valon nopeus

vaan se

mitä se saa aikaan

tietyssä aikayksikössä.

 

26.5.81        

Kesän ensi sade;

muutama pisara

ikään kuin häpeissään

maahan tipahtaen.

Vihreä nurmi

kurottaa kaulaansa ihmeissään.

Kolme viikkoa pelkkää aurinkoa

ja viimeisen viikon aikana

puhkesivat lehdet.

 

Tuomi kukkii jo

Aholan autioituneessa museopihapiirissä,

(jonka takapihalta kärräämme paskaa

perunapellon lannoitteeksi).

 

Kuteva ahven käy verkkoon.

Katiskat kihisevät sormenmittaisia särkiä,

ja sormenmentävistä rei'istä poispuikahtavia ahvenia

kellastuneen kaislikon

viime kesää muistelevassa kupeessa.

 

Hauki kutee hiljaa purojen suistoissa.

Sorsat, tavit, telkät, kuikat, lokit ja tiirat

tuhertavat muniaan rantakivikkoihin

ja sammaliston keskeltä kohoaville kanervamättäille.

Karikot alkavat kantaa kiiltävänvalkoista lokinpaskakruunua.

Hiljaiset kalastajat käyvät vaiteliasta kamppailuaan

parhaista verkkopaikoista.

Matikkakeitto on korvikkeena toistaiseksi

odoteltaessa kuhan ilmentymistä kuvaan.

 

Vesi on jo korkealla:

Itätuuli suoltaa tullessaan veneenpalasia, kokkalautoja,

kaislaa, tyhjiä viinapulloja, tervaskantoja ja uppotukkeja.

Ravistuneet veneet vuotavat.

Mercuryn vesijäähdytys on tukossa.

Terva tarttuu verkkoja hypisteleviin sormiin.

Järvimalmimöhkäleet takertuvat kiinni

monet kamppailut käyneen monofiiliverkon repaleisiin silmiin,

jotka itkevät karanneesta ahvenemästä pursunutta mätiä.

Yksinäinen siika etsii vanhaa vedenalaista polkuaan

salmeen rakennetun sillan ahtaasta aukosta.

 

Pihat on siivottu, matot tuuletettu.

Lehtikasan keskeltä löytyy kuolleen rotan varjo.

Ulkorakennuksen eteiseen on pysähtynyt peipposen elämä.

Orava ajaa pesiviä pikkulintuja karkuun reviiriltään.

Tikka kiertää koivunrunkoa.

Piisami etsii iltaöistä saalistaan

pinnalla olevan pään jättäessä jälkeensä

aavistuksenohuen kultaisen vanan

peilityynessä mustuvaan järvenpintaan.

Hevosmuurahaiset

ovat ryhtyneet jokakesäiseen uurastukseensa

Saunaniemen eteisen nurkkapuissa.

 

Viimeiset lumikinokset

on lapioitu hajalle ympäri nurmikkokenttää,

joka imee lopulta viimeisenkin jääkuution.

 

Viimetalvinen hevosenlanta

ja vuosien pehmentämä madonsyömä lehtikomposti

on levitetty perunapelloille ja kasvimaille,

lapioitu vanhan mullan sisään

ja kynnetty vielä kerran -

varmuuden vuoksi käsiauralla

ennen perunanistutusta.

 

Sontaa on luotu

myös nääntyneiden, hedelmättömien

ja villiintyneiden marjapensaiden juurille.

Mansikka kääntää lehtensä auringolle

niitettyjen viimekesäisten pietaryrttiviidakkojen katveesta.

Varikset kiertävät ympyrää

verkoilta palaavan vuotavan veneen yllä.

 

Kasvimaa on tasoitettu.

On kylvetty purjosipuli, ruohosipuli,

tilli, persilja ja porkkanat,

kehä- ja lehtisalaatit,

parsakaalit ja sokeriherneet

maatuneen kevätesikkopenkin viereen.

Ketunleipä on kukassa.

 

Pihlaja on oikaissut

vihreät parijakoiset haarakesormensa.

Humala alkaa itää seinänvierustalla.

Mehiläiset, ampiaiset, kärpäset ja muut ötökät

törmäävät verannan ikkunoihin -

avonaisesta ovesta vahingossa sisään lennettyään.

 

Sammaloituneen pihan keskellä

levittää keltainen päivänkakkara

ainoan kukkansa ainoat terälehdet

täyteen loistoon.

Raparperi nousee kuolleista

kuin erektioon jäykistynyt elin.

 

Talven tammi on kaatunut

pimeyden puu kaadettu.

Ja minä yritän maalata iltayön hämärässä

sinisillä ja vihreillä pastelleilla sitä

miten aallot alkoivat silota

miten lehti versoo puuhun ja ruoho maahan

lintujen laulettua luonnonäänellä.

 

Ilona on saanut uuden polkupyörän.

Minä korjautin Opelin aurauskulman

ja laitatin uudet eturenkaat.

Ritu on ostanut grillin.

Kori olutta on kulunut viikon sisällä.

Aija asuu meidän yläkerrassa

ja käy Puikkarissa tarjoilemassa.

Elina ei opi ärrää,

ja Tatu tasapainottaa tyttöjen touhuja.

 

Äiti juoksee lehtijuttujen perässä.

Matti kuskaa häntä

ja käy meillä salaa tupakalla.

Ilkka odottaa minua Kainuuseen tammukkapuroille.

Salme tonkii pihaa lasten unelmoidessa

ja Sannan kävellessä päin puuta.

......

 

Miten kaksi eri maailmaa voi elää yhdessä?

Mistä löytyvät yhteiset säännöt

ja yhteiset sopimukset,

kun ei ole yhteistä kieltä.

Ja kuitenkin on elettävä yhdessä niin kauan,

että yhteinen (yksityinen) kieli tulee yhteiseksi

että vaatimukset muuttuvat tarjoamisiksi

että halu oppia ja ymmärtää

kasvaa suuremmaksi

kuin kieltäytyminen ymmärtämään oppimisesta,

kun sitä tarjoaa väärä ihminen

väärään aikaan

väärässä ympäristössä.

 

Mikä on se

joka estää ihmistä HALUAMASTA

katsoa totuutta silmiin?

Mitä ovat ne sivuseikat,

joita katse pälyilee syrjäsilmällä

kuin kiellettyä hedelmää?

Mikä saa kostamaan pahan pahalla

selän takana ja vasten kasvoja?

Milloin toisinajatteleva alkaa vieroksua totuutta?

 

Minne kulkee ajatuksen spiraali,

kun se käpertyy yhä pienemmäksi

yhä pitemmäksi aikaa?

 

Mikä supistaa maailman niin,

ettei siihen yhtäkkiä kuulu enää muuta

kuin pari kolme asiaa tässä ja nyt.

Eikä mikään muu kuulu läpi.

Mitä hyötyä on kenellekään siitä,

kun (koettu tai tehty) paha heijastetaan

kolmanteen osapuoleen

tai neljänteen sukupolveen?

Mikä saa ihmisen valittamaan niistä töistä,

joita hän ei anna muiden tehdä?

 

Pahinta on

jos meiltä putoaa pohja pois...

Vain uimataitoinen voi nauttia äkkisyvästä.

Miten opimme uimaan

tarvitsematta pelätä Näkkiä,

tarvitsematta ajaa toista järveen?

Miten opimme elämään pinnalla kelluen?

Kun meitä ei ole opetettu.

Ei kukaan ole kertonut.

Huhu ei ole kulkenut.

Juoru ei ole kiirinyt.

Panettelu ei ole yltänyt

eikä valhe juurtunut.

 

Miten oppisimme valehtelemaan niin

että totuus lopulta paljastuisi?

 

02.06.1981 - (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
Lentokoneessa matkalla Frankfurtiin...

 

4.6.81             - Frankfurt.
Minulle on luvattu kesän rundin lopussa (> Ks. 1980-83 Piirpauke)

[5.-6.6.81]          Harjoittelemme Avoimen Korvan... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)
[6.6. la-7.6.81 su yöllä] Hyvin heitetyn keikan jälkeen...

8.6.81               - Paluumatkalla lentokoneessa...  (> Ks. 1980-83 Piirpauke)

9.6.81                 Kello on puoli yksi aamuyöstä... (> Ks. 1980-83 Piirpauke)

9.6. Helsinki         Ei. Ei elämä jatku sillä tavalla.  (> Ks. 1980-83 Piirpauke)

 

12.6.81         Kotona. Elina sanoi nukkumaan mennessään:
Pienet asiat ovat minulle suuria asioita
ja suuret asiat ovat minulle pieniä asioita.

 

Mieli on sekava ja masentunut;

Poissa ollessani:

Elina on saattanut parkua tuntikausia

jostain mielettömästä syystä

ja vaatinut lohduttamista -

ikään kuin hän itse olisi ollut oikeassa

koko ajan.

 

Risu ei tule toimeen...,

koska ovat eri mieltä asioista.

Ja molemmat ovat oikeassa.

Lasten kanssa on helpompaa,

koska aina tiedetään,

että vanhempi on se

joka on oikeassa.

 

Ei ole helppoa

totuuden vaeltaa harhojen sysimetsässä,

missä synkkien kuusien saniaispeitteiset juurionkalot

vaanivat myöhäisyön kulkijaa.

Ilta-aurinko ei enää valaise.

Kosken kaukainen kohina on ainoa suuntamerkki,

josta on pyrittävä pois

päästäkseen joelta tielle.

 

Maanalaisten korpipurojen niljakkaat kivet

tarjoavat petollista turvallisuuttaan.

Kuolleiden puiden lahot juurilonkerot

asettuvat poikkiteloin eteen.

Suora, etenevä liike

muuttuu pyöriväksi kehänkierroksi.

Jatkuva liike muuttuu jaksottaiseksi.

Teko muuttuu teon vastaanottamiseksi.

 

Ei ole helppoa vaeltaa

vieraalla maalla oudossa valaistuksessa.

Ei ole helppoa pimeyden teiden vaeltajalle

eksyä häikäisevän keskipäivän räikeään valokiilaan.

Ei ole helppoa päivän lapsella

pilkkopimeässä tunnustella käsikopelolla

olematonta tietä,

pohjata jalalla upottavia silmäkkeitä,

vierivää hiekkarinnettä

tai mutaista lammenpohjaa,

jossa toukat imevät mykkinä kuortaan tyhjiin,

sammakko tuijottaa hievahtamatta,

itikka syöksyy yhä uudelleen

toivottomalta näyttävään yksinäiseen hyökkäykseensä,

ja pajunoksa hiertää silmäkulmaa.

 

Yksinäisyys on vain yksinäisyyttä JOSTAKIN.

Se on jonkin MUUN kanssa olemista -

kuin sen josta erkani, irtaantui,

jonka kanssa luuli olevansa kahden.

Tai yksinäisyyttä seurasta.

Joka tapauksessa jotenkin muuten

kuin yksin.

 

Silloin kun tätä ei tajua,

on yksinäisyys yksinäiselle totaalista,

absoluuttista, kaiken peittävää, kaiken ottavaa,

kaiken imevää, mitään antamatonta -

mutta myös -

mitään pyytämätöntä.

 

On yksinäistä silloin,

kun kukaan ei kysy.

Mutta vielä yksinäisempää,

kun kukaan ei huoli vastausta.

Vaikka yrittäisi huutaa helliä, hellyttäviä,

opettavaisia tai uhkaavia sanoja

kohti kieroutuneiden ongelmien

sateen mädättämää, toisvuotisen sadon täyttämää

hylättyä heinälatoa.

Vaikka yrittäisi huutaa

merellisen luodon

syysmyrskyaaltoja murskaaville vetisille rantakallioille.

Vaikka yrittäisi huutaa

hiekkamontulle männikköharjun ihanassa rinteessä

yrittäen äänellään täyttää sen

mikä on viety pois,

eikä tule takaisin.

 

Kuin yrittäisi kuiskata

juopunutta klubiyleisöä hypnotisoivalle punkbändille

syvällisiä filosofisia kuiskauksia

korvia repivässä metelin möyrinnässä,

tai Vappu- tai itsenäisyyspäivän

megafoniin karjuvalle agitaattorille

tai laidattoman kentän

joukkokohtausta organisoivalle

sikarisuiselle filmiohjaajalle

tai katua hivelevälle,

mankeloivalle tai jyräävälle rullaluistelijalle

kainalossa riippuvine taskunauhureineen

ja korvaluureineen.

 

Mitä sanoo totuuden torvi kuurolle?

Miten katsoo sokea totuutta silmiin?

Miten tuntee känsä kosketuksen?

Takaovestako täytyy mennä -

kierrellen ja kaarrellen

kuin riu'ulla istujaa lähestyvä susi

Siperian lohduttomassa pakkasyössä

rannattoman tundran laidalla

riivityn vaivaiskoivun olemattomaan suojaan kätkeytyen

kuutamoyön ohikulkevan pilven varjossa

hankiaista pitkin koikkelehtien -

kieli poskella kuolaa valuen,

nälkäisenä, ovela kiilto silmissä

kynnet jäistä ketoa narskuttaen.

 

Kun vain voisi selittää.

Mutta kun ei voi.

Kun yksinkertainen totuus ei riitä;

sen sisällä muhii

tuhansia näkymättömiä osatotuuksia.

 

Totuus on yhtä vaikeaa,

kuin on vaikea kirjoittaa runoa virkamiehestä,

jolla oli tapana kirjoittaa ylistysrunoa

viranhaltijoiden elämää kuvaavasta runoilijasta,

joka itsekin oli päätoiminen viranhaltija -

mutta jolla oli tapana (joutohetkinään) kuvailla

ammattinsa varjopuolia

runon siivittämillä sanoilla.

 

Hän pohti

millaista olisi käyttää virkakielen sanoja

(kuten lakitekstiä)

epävirallisten asioiden julkituomiseen

sisäänlämpiävässä (mutta kuitenkin ulkokultaisessa)

valtakunnan oikeussalissa;

vallata puheellaan vallassaolijat,

tuomita tuomarit,

ajaa asianajajat kilpikonnasuojaukseen

sanojensa nyrkiniskuilla,

syyttää yleistä syyttäjää hempeämielisyydestä,

vaatia marttyyrien pikaista teloittamista

ja urhoollisuusmitalien jakamista valamiehistölle -

maailmankatsomukseen katsomatta -

rotunäkökohtia silmäilemättä -

leijonankatse vaakunaan kohotettuna -

sanan miekalla päitä listien -

köyryselkäisiä hännystelijöitä sananruoskalla sivaltaen -

ovelia liehitellen -

tyhmiä toistuvilla lauseilla nuijien -

likaista mielikuvitusta

MTV:n vasta keksimällä pesuaineella

kädestä pitäen ruokkien -

Lakikirjaa ja Raamattua vuoronperään ahnehtien,

katseellaan hamuten -

soulsormi ojossa tököttäen -

totuuden arvossa pitämistä diktatorisin ottein vaatien -

sulavien sitaattien avulla

lipevää lausevettä tuohikiposta lipittäen

suun kuivuessa

karujen sanojen pykäläviidakossa

syyn ja seurauksen kivisellä rakkapolulla

- todistelujen ja puolustelujen mäkäriä parveilevana räkkäaikana -

ivallisia sutkauksia pistäen -

hammasta purren

kalikan osuessa korvaan

epäoikeudenmukaisten syytösten johdosta -

viattomana henkeään haukkoen -

välillä anovasti katsoen

lehterillä vaiteliaina tuhiseviin

lehdistön julkisiin sanansaattajiin

leveäniskaiseen kapealaattaiseen ovenvartijaan

sekä rinta sydämen seudulla pullottaviin turvallisuusmiehiin

itkeviin lähiomaisiin

muistilehtiöönsä tuhertaviin

ja siten ivallisen hymynsä peittäviin virkamiehiin

ja lopuksi sattumalta paikalle eksyneisiin

lakitieteen opiskelijoihin

jotka edustavat uuden sukupolven kautta

tulevaisuutta.

 

Mikä on tämä draama,

joka alkoi lohduttomasti erämaapakkasessa

ja päätyi sisäänlämpiävään oikeussaliin?

Tehtiinkö siellä parannusta?

Parannettiinko siellä maailmaa?

Vai puolustettiinko siellä jo saavutettuja,

menneisyydessä onnistuneesti vallankaapanneita arvoja?

Vai lahdattiinko totuutta?

 

Kaiken tämän näin selvästi.

Puuttuivat vain

aika, paikka, syy ja seuraus,

asianomistajat, asianosaiset.

Ja tuomarin kasvot

jäivät hämärän peittoon.

Todistajilla oli laastaroidut suut,

mestaajalla side silmillä.

Valamiehistö tärisi tukahdutettua pelkoa,

syyttäjä levitteli käsiään

- tietämättä

mitä varten oli saapunut paikalle.

Vanginvartija huomasi unohtaneensa

kovat patruunat kotiin.

Puolustusasianajaja

repi konseptinsa palasiksi suutuspäissään

näyttäen selvin päin rivoa merkkiä

pöydällä lepääviä kirjoja kohti.

 

Yleisö heitteli leppoisia herjojaan vähistä eväistä.

Ovimies katseli ohimennen -

ikään kuin muina miehinä, ovelasti:

Tuleeko sade?

ukkosen jyrähtäessä

ja salaman halkaistessa yhden

kellotapulin kolmestakymmenestä

epävireisestä äänilähteestä,

jolloin - samalla hetkellä -

lihavan sihteerin paksusankaiset silmälasit

kolahtivat pöydälle

kabardiinihousujen persamuksen revetessä halki

valtavan jylinän täyttäessä kaupungin.

Taivas puhkesi itkuun,

eikä auringonlaskua näkynyt Detmoldissa

sinä päivänä.

 

Sillä jo varhain

oli myöhäistä lähteä

ennen kuin oli mennyt

pois.

-----

22.6.81         -  Helsinki-Tukholma -laivalla.
Aloittanut paaston, alkoholi- ja tupakkalakon...  (> Ks. 1980-83 Piirpauke)

 

25.6.81         

Noin kolmatta päivää suunnilleen tupakkalakossa

paastoten, ilman viinaa ja naisia.

Laulata ei yhtään.

Pääsisi vielä pari päivää eteenpäin

tottuakseen ajatukseen

uudesta elämästä hoikkana poikana

rykimäajat taaksejääneenä

sinisilmäisenä pyhimyksenä

hengeltä tuoksuen.

 

26.6.81

Elämä on kuin "Lustiger Traum",

kun sitä katsoo takaperin oikein.

Mutta jos katsoo oikein takaperin,

on se jo "Trauriger Lust"...

Sitä paitsi:

Baumgartner ist kaum Partner...

 

27.6.81.  Detmold.

Olen nähnyt unen

aallonpituuden eri vaiheista,

jotka erosivat toisistaan jotenkin

ULOTTUVUUTENSA kautta...

en tiedä.

Yrittänyt tehdä tupakkalakkoa

ja kaikenlaista muuta,

syönyt vähän, juonut tuskin mitään -

paitsi tuoremehua.

 

Tänä iltana soittaessani sooloa

armenialaiseen piisiin

tajusin yhtäkkiä,

ettei minulla ole mitään syytä

valikoida yleisöäni.

Ei ole pienintäkään syytä

etsiä kiinnostavan näköisiä kasvoja,

joille soittaisi enemmän

kuin joillekin toisille,

jotka nyt yhtäkkiä alkoivatkin näyttää

yhtä tärkeiltä.

 

Harhaa koko tämä - lähes nelikymmenvuotinen - taivallus

aina tänne Detmoldiin saakka

oppiakseen ymmärtämään sen,

ettei ketään puutu yleisöstä - koskaan.

Kaikki tärkeät henkilöt ovat paikalla joka kerta,

kun kaksikin kokoontuu yhteen:

sinä - soittaja - ja kuuntelija...

_____

 

Ja kun elämä opettaa

opettaa se lyöden vasten kasvoja.

Mikä ihana tunne...

MasoKissMe...

 

Niin paljon

kuin olenkin ajatellut

tätä päivää ja tätä iltaa.

Ja turhalta tuntuu kaikki

niin kauan kuin ei opi...

 

28.6.81

Ehkä olisit ollut illan kuningatar.

Mutta jos et halunnut olla sen arvoinen,

teen sinusta kiusallani sellaisen

kirjoittamalla tämän runon,

(kaikkia loppuelämäsi iltoja varten)

joka lähtee sinusta,

heijastuu sinuun

ja on osa sinua

kuin mikä tahansa muukin ominaisuutesi.

Et pääse koskaan enää hyppäämään irti

tästä runoansasta,

jota muut tulevat kadehtimaan sinulta pois.

Mutta minä sanon: Pidä se.

Sillä se kuuluu sinuun.

Kanna sitä taakkaa läpi pitkän elämäsi.

(Analyysejä sarjasta "Runo liimautuu Ihmiseen")

 

Maisema liimautuu kirjaan

kuin runo ihmiseen,

kuin toive liimautuu kiinni olemattomaan

valmistautuen tällä tavoin omaan ilmitulemiseensa.

Kuinka paljon esiintyy hyvyyttä

KOSTOKSI

kohdatuista epäoikeudenmukaisuuksista?

Ja jos tällaista tapahtuu,

niin onko se jotenkin ehdottomasti parempaa

verrattuna kotona tehtyyn pahaan?

_____

 

Ei tiedä pikkulintu

laskiessaan päänsä siipiensä suojaan

miten tuo teko punnitaan.

Mutta me elämme

punnitsemisien ja laskelmoimisien karmassa

aamusta iltaan -

vain yön painajaisten

vapauttaessa hetkellisesti

meidät

siitä.

 

Onko tämä matkalla olo syytä vai seurausta?

Onko tämä kulkeminen toteutunutta toivetta (olla tässä),

vielä toteutumatonta toivetta päästä johonkin,

toteutunutta kostoa, seurausta

jostain aikaisemmin tapahtuneesta,

toteutumatonta kostoa

jostakin vielä toteutumattomasta

koetusta kolhusta tai -

ehkä yhtä hyvin -

"hyvästä" teosta?

 

Niin kuin yksinäinen piilipuu,

poppeli, paju tai piikkipensas

lukemattomien peltosarkojen keskellä

vuorenrinteessä

on tuo syyn ja seurauksen kimppu,

joka ottaa elämänsä ylhäältä ilmasta

ja alhaalta maasta

sekä vedestä.

Kasvaa ja kukoistaa

omalla olemassaolonsa oikeutuksella

niin kauan

kuin kirves ei korjaa

pois.

 

Ja matka joutuu paastoten, tupakkalakossa,

ilman viinaa ja naisia.

Uusia tuttuja vanhoilla kulmilla

tai vanhoja tuttuja uusissa ympyröissä.

Aina on oltava jotain

joka sitoo yhteen,

liimaa minut maisemaan.

Joskus odotus liimautuu kiinni niin lujaa,

ettei lähde pois.

 

Ja kun jatkat matkaa,

jää taakse jotain:

kuin venyvä nauha

joka vetää sinua sitä lujemmin takaisin

mitä kauemmas pakenet -

kuin KVARKKI,

kuin koti-ikävän kaluama matkaaja,

kuin rakastetustaan eronnut tai erotettu,

kuin tuhlaajapoika

kuin profeetta.

 

Frankfurt sunnuntai-iltana

Wiesbadenin festivaalikeikan jälkeen;

Autojonot pysyvät tiellä,

vaikka yksityiset autot lähtevät

jonosta pois sivuteille kääntyen

toisten liittyessä samalla letkaan.

Näin vaihtuvat vuodet:

Vuodesta toiseen

vuosien saattue jutaa omaa uraansa

uuden tullessa keulaan

ja viimeisen jäädessä pois.

 

Rakennusaineet ovat hajallaan -

olipa kysymys minkä tahansa

kokonaisuuden luomisesta.

Tuolla pilkahti käsi, tuolla nenä,

tuolla taas tietynlaiset vaatteet

tai tietynlainen katse.

Ehkä jossain vilahti nilkka -

tai kaula kaareutui

kurkottamaan eteenpäin, ylös

paremmin nähdäkseen.

 

Nuo osaset kaikki ovat läsnä.

Mutta silmät puuttuvat -

tai jotain muuta -

ehkä ääni.

Voisiko olla niin,

että lopullinen kokonaisuus -

mikäli sellainen ilmestyisi -

olisikin harhaa

JUURI TUOLLAISENA, VALMIINA,

LOPPUUNRAKENNETTUNA

IDEAALI-ULKOKUORENA?

 

Ehkä se mitä etsin,

ei ole todellista.

Ei se ole todellista SIINÄ MIELESSÄ,

että tuo todellisuus näyttäisi kaikista samalta.

MUTTA MINÄ - omalta osaltani -

RAKENNAN TODELLISUUDEN sellaiseksi,

jollaiseksi minun oli tässä tilanteessa se rakennettava.

Oli ehkä tullut projisoitua

liikaa pahoja juttuja seinille

sitä ennen,

joten oli pakko rakentaa vastapaino.

 

On niin vaikea puhua

lähellä olevista asioista

läheisille ihmisille,

että mieluummin peitän tekstin

uteliailta katseilta.

Tai sitten en kerro kaikkea.

Kuitenkin haluaisin olla täällä tänään.

Ja osittain -

olen siinä oikeassa.

 

29.6.81

Darmstadtissa - tässä muinaisen nykymusiikin kaupungissa

oman riskin keikan jälkeen

mieli tyhjänä soittimeen puretuista patoutumista

pää täynnä päivän toisesta savukkeesta

ja ajatukset jossain muualla

hiljaisena miettien elämän loivia kumpareita,

vääriä vastauksia oikein tehtyihin kysymyksiin,

matkalaukku täynnä kasetteja

Makedoniasta, Albaniasta, Bosniasta,

Turkista ja Arabiasta.

_____

 

Mitä pitäisi sanoa tyhjille seinille,

tyhjälle salille,

pimeälle yksinäiselle porraskäytävälle?

Mitä pitäisi sanoa,

silloin kun joku kysyy,

mutta kun et halua vastata?

Pyytääkö anteeksi?

Mitä pitäisi tehdä

saadakseen ajatukset

suistumaan kehänkiertoraiteeltaan,

ennen kuin jäljet porautuvat liian syvälle?

Kääntääkö katseensa Tomiin,

joka lataa trioleja bongoilla

kuunnellen luureista kuubalaisbändiä

ja säestäen sitä ilman

että kukaan tietäisi...

 

Kirjoittaako?

Kerätäkö voimia itselleen

näistä heikoista hetkistä

tulevaisuutta varten?

Voi kun osaisi kirjoittaa -

sitä kirjoittaisi

vaikkei olisi edes voimia.

Mutta aina ei sana syty.

Silloin pitäisi voida koskettaa.

Mutta kun ei voi,

niin on oltava hiljaa

paikoillaan.

 

1.7.81        
Koti » Päiväkirjat » Runot A 1963-1981 » Runot XIII -29.6.1981