MATTI JA VELLAMO YM. II

[MATTI JA VELLAMO YM. II]

Onko nuoriso muuttunut vuosien saatossa?
- Kyllä! Positiiviseen suuntaan. Yhteiskunnan demokratisoitumisen myötä nuorista on tullut itsenäisiä ja rohkeita. He eivät ole niin auktoriteettisidonnaisia kuin ennen. Se on mielestäni psyykkiselläkin tasolla terve ilmiö.

Kuinka opettajan työ on kehittynyt?
- Koulutyö on muuttunut opettajajohtoisesta oppilaskeskeiseksi. Näin saadaan kaikkien kyvyt käyttöön ja harjoitellaan aikuiselämän kanssakäymistä varten. Ryhmätyöskentely vaatii opettajalta paljon. Hänen on pysyttävä ajan tasalla ja opiskeltava jatkuvasti uusia asioita opettamisesta. On huolehdittava omasta kasvustaan.

Mitä koulussa on vikana?
Koulutyöstä puuttuu todellinen tekeminen. Koulussa opiskellaan elämää varten, muttei eletä. Minua inhottaa pänttääminen! Korjaus tilanteeseen löytyy ainoastaan oivaltamalla tämä asia.

On vaikea ymmärtää, miksi tasokurssit jätettiin pois. Yläasteella oppilaiden erot ovat kasvaneet melko suuriksi. Tilannetta voidaan tasoittaa erityisopetuksen ja joustavan ryhmityksen avulla. Myös tuntikehysjärjestelmä antaa joustovaran, kun näin halutaan.        

Kuinka kehittäisit koulua?
- Ensinnäkin valinnaisuutta tulisi lisätä. Taideaineita on ehdottomasti liian vähän. Projektityöskentelyä pitäisi kehittää. Tämä vaatii opettajilta valtavasti aikaa, idea-rikkautta ja varsinkin halua. Olen ilahtunut siitä, että Keiteleen ala-asteella on ryhdytty aloittelemaan kokonaisvaltaista opiskelua.

Millainen on tulevaisuuden oppilas?
- Toivon hänen olevan itsenäinen ja yhteistyökykyinen nuori ihminen, joka suhtautuu elämään uteliaasti. Nuorten on opittava itse pärjäämään, ei äiti tai isä tai opettaja voi olla aina kädestä taluttamassa. Itsestä on löydyttävä elämisen voimavarat!

12.1.90         Keskisuomalainen
- Rautalammin laivojen elämä karu: Myyty romutettavaksi
(Kuvateksti: Vellamo Paanasen albuminlehdellä ylempänä on kuva vuonna 1877 rakennetusta Keitele l:stä, joka purjehtii nykyään samalla nimellä huvialuksena. Alempana hinaaja Kuhnamo I, joka on ollut 1950-luvulla Kuhnamojärvellä.)

Rautalammin reitillä elivät aikanaan matkustajalaivat ja puutavarahinaajat elämäänsä, jonka pääte oli usein yhtä kova kuin niiden elämä itse:

- Myytiin romutettavaksi. Vain parhaiden elinkaari jatkui yli sata vuotta.

Keiteleen kunnassa asuva toimittaja Vellamo P a a n a n e n on saanut lähes valmiiksi historiikin Rautalammin reitin latvavesien laivaliikenteestä 120 vuoden ajalta. Selvitys on tässä laajuudessa ensimmäinen laatuaan ja valmistuu ilmeisesti tämän vuoden aikana.

Vuosien saatossa on alueella, Pielaveden perukoilta aina Keiteleelle asti, seilannut noin 170 alusta ja niiden lisäksi proomuja ja lotjia. Paananen on selannut työtä varten lukuisia pölyisiä arkistomappeja ja haastatellut monia laivojen parissa työskennelleitä henkilöitä Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa.

- Eniten minua hämmästytti se, miten voimakkaasti he ovat kiintyneet vesi-elementtiin, hän sanoo.

Romanttisuus oli totta

Aika on kullannut monet muistot, moni tarina on saanut nostalgian sävyttämän asun. Mutta puheet vaikkapa tukinuiton romanttisuudesta eivät ole mielikuvituksen lentoa, vakuuttaa Matti Paananen, Vellamon aviomies, joka oli ensi kerran uitossa vuonna 1918 Lökönjoella.

-Työtä tehtiin yölläkin, oltiin väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä. Sellainen ankara elämä karaisi työntekijöitä, mutta vaati myös vastapainoa.

Laivaliikenteen taloudellinen - jos myös sosiaalinen - merkitys oli hyvin suuri. Kauppiaille kulki tavaraa myytäväksi, sahoille hinattiin puuta, Sourun rautaruukkiin välitettiin rautamalmia.

Laivaliikenne kehittyi vesistöltään rikkaalla alueella nopeasti. Sitä edistivät mm. kanavien ja rautateiden rakentaminen.

Uurastaja tunnetuin

Huomattava osa Paanasen tutkimalla reitillä - Pielavedellä, Nilakalla, Virmasvedellä, Kuttajärvellä, Iisvedellä, Niinivedellä, Keiteleellä ja vesistön kanavilla - kulkeneista aluksista oli Kymin uittoyhdistyksen omistamia. Muitakin pienempiä omistajia, kuten puutavarayhtiöitä, kauppaliikkeitä ja osuuskuntia, oli kymmenittäin.

Suurin osa laivoista oli hinaajia. Matkustajalaivoja oli parikymmentä, joista lähes kaikki muutettiin sittemmin hinaajiksi.

Merkittävimpiä ja tunnetuimpia Keiteleellä kulke neista aluksista oli hinaaja Uurastaja. Kapinan aikana upeaksi ja tehokkaaksi kiitelty laiva upotettiin Nevaan, josta se nostettiin ylös ja saatiin takaisin Suomeen.

Monella muullakin laivalla on mielenkiintoinen historia, ei vähäisimmin Tuki-aluksella, kölittömällä rahtilaivalla, joka aikanaan merellä seilatessaan teki pirtu-laivan virkaa..

- Siinä oli Viitasaarelle tuotaessa kaksi lentokoneen moottoria, joiden voimalla oli, päästy poliiseja pakoon pirtua völjättäessä, Paananen nauraa.

1920-30-luvulla Tuki seilasi Keiteleen vesiä Viitasaaren osuuskaupan omistuksessa.

Miksi Pyyrinlahti on ruskea

Tekniikan kehittyminen hämmensi aikanaan laivaliikenteen parissa työskennelleitä, niin kuin mikropiirit ja muut sovellutukset nykyajan ihmistä.

Yksi "ihmeistä" oli rautalaivan tulo vesille. Näilläkin tienoin kummasteltiin, miten sellainen saattoi ylipäänsä pysyä pinnalla.

Keitele-järven ensimmäisiä rauta-aluksia oli matkustajahöyry nimeltään Kongin-kangas, sittemmin Kömi. Se rakennettiin vuonna 1899.

Kömin kerrotaan kuljettaneen kerran Pyyrinlahteen Konginkankaalle kahvilastia, kun lasti kaatui ja upposi. Siitä pitäen lahden vesi on ollut ruskeaa, tarina vakuuttaa.

Viimeinen tieto Kömistä on vuodelta 1928, jolloin se seilasi Helsingin edustan vesiä Sommaröarna-nimisenä.

Äänekoski I elää yhä

Nilakan ja Pielaveden ensimmäinen laiva oli hinaajana ja matkustaja-aluksena käytetty Sukkela, joka rakennettiin vuonna 1876. Alus tuli liikenteeseen ennen kanavien rakentamista.

Nyt Sukkelaa ei tiettävästi enää ole. Vanhimmista aluksista sen sijaan elävät yhä mm. Aili, kaksi Pielavesi-nimistä laivaa ja vuonna 1877 rakennettu Aänekoski I, jonka alkuperäinen ja nykyinenkin nimi on Keitele I.

Vuosikymmenten kuluessa moni laiva koki ajan muuttumisen. Romanttinen höyry-voima vaihtui moottorin jyrinään, tai laivan kohtalona oli päätyä romuksi tai jäädä rannalle lahoamaan.

Ensimmäiset muutosten tuulet puhaltelivat 1930-luvulla, jolloin tavara ja ihmiset alkoivat siirtyä pyörien päälle. Puutavaranuitto rupesi hiipumaan 1950-luvulla.

Nyt Keiteleen, Pielaveden ja muiden järvien selkiä kulkevat lähinnä vain huvi-alukset, joista osa on entisiä hinaajia. Uittoa on harjoitettu vielä 1980-luvulla mm. Pielavedellä, mutta vähemmässä määrin.

- Häviäminen ja muuttuminen kuuluu elämään, Paananen miettii.

 

17. - 21.07.1991 (Vellamo-mummo - Marin syntymän kunniaksi)
KAKSOSENI, KAUNOISENI (runo)

 

ILPO SAASTAMOINEN 50 VUOTTA JUHLAKONSERTTI

Keiteleen yläaste lauantaina 25.7.1992

 

Vellamo Paananen: RYTKYPOLKASTA ILTAVIRTEEN:

1/96 Uusi Kansanmusiikki, s. 39 (&38?) (Simo Westerholm?):
Keiteleen kulttuurielämän vaikuttaja Vellamo Paananen

- Minussa on kolome vikkoo: akkuus, vanahuusja meriitittömyys. Akkuus on vakio, vanhuus on enenevää ja meriitittömyys vähenevää.

Keiteleläinen vuonna 1914 syntynyt kirjailija Vellamo Paananen sanoi näin muutama vuosi sitten, kun hän koki vaikeuksia saada erästä kansatieteellistä aineistoaan julkaistuksi. Hän ei antanut periksi, vaan kustansi kirjan itse.

Vellamo Paananen on päässyt tavallaan eroon "vioistaan". Hän on näyttänyt, etteivät korkea ikä ja sukupuoli ole esteitä laadukkaalle kirjalliselle tuotannolle. Viimeisten 20 vuoden aikana kirjoja on julkaistu tasaiseen tahtiin muutoinkin kuin omakustanteina.

Maaseudun naisena Vellamo Paananen on törmännyt miehiseen asennemuuriin. Sen murtamiseksi hän on porautunut aiheisiin ja todistanut, ettei akkuus ole todellinen vika. Höyrylaivakirja Iisvedeltä Keiteleelle oli Paanansen läpimurto aihemaailmaan, jota miehet perinteisesti ovat hallinneet.

Vellamo Paanasen viimeisin saavutus on tuleminen profeetaksi omalla maallaan. Paanasen tuorein teos, joulukuun alussa julkaistu Rytkypolkasta iltavirteen on hänen kotikuntansa Keiteleen kustantama.

Millainen ihminen Vellamo Paananen oikeastaan on, kun hän yli 80-vuotiaana todistaa olevansa luova ja tarmokas.

Isä Optus Raatikainen toivoi esikoisestaan poikaa. Syntyi kuitenkin tyttö, joka sai kasteessa nimekseen Aura Vellamo. Tyttöydestään huolimatta hän sai isältään kaiken sen opetuksen, jonka poikakin olisi saanut. Tästä johtuen Vellamo sanoo myöhemmässä elämässään viihtyneensä miehisten asioiden parissa.

Musiikki oli perheessä alati läsnä, sillä isä Optatus Raatikainen oli tunnettu kansanpelimanni, joka sai musiikkivaikutteita matkustellessaan maakunnssa tukkiasiamiehenä.

Vellamo-tyttären geeneihin syöpynyt "tallenusvietti" pani hänet kirjoittamaan isä-Optatuksen ja muidenkin kertomuksia muistiin. Vuosien mittaan hänelle kertyi myös kymmeniä tuhansia valokuvia ja negatiiveja käsittävä arkisto.

Oman kokonaisuutensa muodostaa Vellamo Paanasen sodan aikana kirjoittama aineisto saksalaisten läsnäolosta Pohjois-Suomessa. Suomen ja Saksan aseveljeyden aikana hän palveli lottana ja pääsi läheltä seuraamaan saksalaisten sodanjohdon edesottamuksia Suomen Lapissa.

Sodan jälkeen Paananen työskenteli sotainvalidijärjestössä ja lehtityössä. Parhaimmillaan hän kirjoitti Keiteleen uutisia viiteen eri lehteen. Kuudentoista vuoden ajan hän oli paikallislehti Pielavesi-Keiteleen aluetoimittajana asema-paikkanaan Keitele. Viimeiset 20 vuotta Paananen on ollut eläkkeellä ja työskennellyt herkeämättä kirjallisten töiden parissa. Julkaisua odottavat muun muassa sotaa kuvaavat suorasanainen Lottana lippusiimassa sekä runokirja Ruhjovan jyrän alla. Paanasella on myös koottuna luontoaiheisia runoja sekä kalevalamittainen runoteos.

Musiikkisukuja

Jos Bach ja Strauss olivat laajat ja vaikutusvaltaiset musiikkisuvut saksalaisella kieli-alueella, niin savolaisella alueella on omansa. Keiteleen kirjassa silmään pistävät sellaiset suvut kuten Saastamoinen, jota sukua tunnetaan Keiteleen seudulla 1600-luvun alusta alkaen, mutta joka sukunimenä oli olemassa Satakunnassa jo viimeistään 1200-luvun lopussa. Savo-karjalaisen Raatikaisen laaja suku oli Pohjois-Savossa jo 1500-luvulla. Laajoja sukuja ovat myös Paananen, joka saattaa olla länsisuomalaista perua mutta jo 1500-luvulla se oli asettunut Etelä-Savoon; Niskasten suku siirtyi kai 1500-luvulla Pohjois-Hämeestä, tanskalaisen Knut-pyhimyksen mukaan nimensä ottaneen Nuutisen suvun haara siirtyi Itä-Suomeen jo 1500-luvulla ja Jauhiaisten suvun esi-isät olivat viimeistään 1500-luvulla olleet kai kannakselaisia mylläreitä. Ja Laulaisen suvun nimi palautuu jo pakanallisten suomalaisten nimistöön, sillä laulaja oli tietäjä laulamalla taikoja. Luetteloa voisi jatkaa, mutta tästä jo selviää, että Keiteleen monilla musikaalisilla suvuilla on sekä länteen että itään vievät taustat ja vuosisatainen historia. Ja kun suvut ovat Keiteleellä yhtyneet, musikaalisuus on terävöitynyt.

Itse musiikista

Jos Vellamo Paanasen jalanjälkiä seuraa, voi havaita, että keiteleläiset ovat jatkuvasti omaksuneet kaikkea, mihin he vain pääsivät tutustumaan. Kunnassa ei ole luotu innovaatioita, siellä on käytetty niitä hyväksi. Keiteleen soittimisto on ollut laaja-alainen, ja likimain jokainen Suomessa ja Karjalassa käytetty soitin kanteleesta maniskan ja kitaran kautta syntikkaan, kirkonkelloon ja vellikelloon, urkuihin ja pianoihin, on löytänyt omat soittajansa ja taitajansa.

Sellaista laulutapaa, soittotapaa tai tyyliä ei ole, etteikö sen taitajia olisi löytynyt paikkakunnalta. Eri uskonnollisten suuntien edustajien keskuudessa elää suuri joukko erilaista laulustoa, jonka joukossa on yhtä lailla seurakuntarokkia kuin vanhaa kansankoraalia. Kirjoittaja on jäljityttänyt joidenkin sävelmien jälkiä. Tätä kautta löytyi mm. Keiteleen ukkojen virren ja Keiteleen koraalin historia.

Vellamo Paananen on koonnut kirjansa sivuille suuren joukon keiteleläisten itsensä kirjoittamia sävelmiä ja runoja. Jotkut melodiat kohdistuvat kotiseudun johonkin paikkaan kuten Keiteleen marssi ja Hamulan kylään sijoittuva valssi Hanhilampi vuodelta -38 ja Hamulan Fox-trot vuodelta -79, on kehtolaulua, lyyristä laulua ja iskelmää ja on runsaasti tuntemattomien tekijöiden pelimannisävelmiä.

Mitä Keiteleessä on omaperäistä?

En tiedä, enkä tiedä, miksi pitäisi olla? Jokainen kunta on oma yksikkönsä omine historioineenja perinteineen. Jokainen kunta on erilainen. Jos esimerkiksi vertaa Keitelettä sen etelänaapuriin, Vesantoon, voi nähdä, että Keiteleen musiikki on ollut enemmän yksilöiden varassa, sillä Vesanolle on ollut ominaista kuorojen suuri määrä. Niin ikään Vesannolla on toiminut huomattava joukko orkestereita, joiden määrä on Keiteleellä ollut vähäisempi. Tätä kautta myös niin sanottu taidemusiikki oli asettunut tukevammin Vesannon kuin Keiteleen kansankulttuuriin. Olihan Keiteleessä toki ollut "lauluseura" jo toista vuosisataa sitten, soitinkvartetti ja 1900-luvulla useita kyläkuoroja, mutta sittenkin. Toisaalta Vesannolla ei asunut sellaisia suuria pelimanneja kuten Otto Kiljanderia, Optatusta, tuota "savolaista satakieltä" eikä tervolaissyntyistä Juokki Nousiaista.

Iltavirttä kohti

Aivan yleisesti voi sanoa, että Keiteleen musiikkia käsittelevä teos on tavattoman informativiinen. Sen valokuvat ovat selkeitä ja niistä oppii paljon. Vuosikymmenet vierivät sivulta toiselle, nuoria ja vanhoja kasvoja, hymyä ja vakavuutta, mitä eri-laisimpia soittimia, muoteja ja tilanteita kulkee lukijan ohi. Nuotit ovat yleensä helposti soitettavissa ja laulettavissa vaikka ne on kuvattu milloin minkäkinlaisista originaaleista. Teoksessa tulee esille paljon dokumenteille pohjautuvaa tietoa ja ennen kaikkea muistitietoa.

Vähin erin teksti hiljenee iltavirteen. Kirja alkaa päättyä ja Keiteleen musiikki nousee yleissuomalaiseksi, paikallisuus universaaliksi. Vellamo Pananen siteeraa ensin 7 veljeksen loppua ja päättää päätekstinsä toteamalla kuinka Oskar Merikanto sävelsi Eino Leinon runon Oi muistatko vielä sen virren kutomalla uutta melodiaan bassoäänessä hitaasti etenevän virren Sun haltuus rakas isäni päälle. Elämän kontra-punkti, uusi ja vanha, traditio ja innovaatio. Kaikki ovat tässä, rytkypolkan ja iltavirren välissä. Kiitos Vellamo muidenkin kuin keiteleläisten puolesta.

Vellamo Paanasen kirjallista tuotantoa mm:Sävel ja sommelo 1980, Sävel ja sommelo II 1986, Itekkuhhii kyntää kynsillään, sanoituksia läntisessä Ylä-savossa, 1986, Keiteleeltä Iisvedelle (Esko Pakkasen kanssa), Kymijoen latvavesien höyrylaivaliikenteen historia, 1992, Sävelten mailta, vesantolaisen musiikin vaiheita, toim. Timo Leisiö 1993, Rytkypolkasta iltavirteen, toim. Simo Westerholm. Keiteleen musiikin kirjo. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 38. Toimittanut Simo Westerholm. Kaustinen 1995. (ISBN 951-9268-25-1)

 

9.7.97 ke PieKei - Timo-Heikki: Pikajuoksija mainostaa Keitelettä
Keiteleen harrastajateatteri tempaisi oikein kunnolla itsensä irti menneisyydestä ja esitti Keitele-päivien päätteeksi nykypäivään istuvan näytelmän. Ossi Walliuksen kirjoittama ja ohjaama Kevät koittaa pikajuoksijalle -näytelmä on paitsi näytelmä, myös tehokas Keitele-mainos.

Näytelmän sijoittuminen nykyaikaan antaa ohjaajalle paljon mahdollisuuksia ripustaa sen kylkiäisiksi ajankohtaisuuksia vaikkapa päivän tapahtumista. Keiteleläiseksi Wallius muokkasi näytelmää lisäämällä tekstiin paikallisille tuttuja nimiä, kuten Vellamo Paananen ja Ilpo Saastamoinen. Paikallistaminen onkin seikka, jolla näytelmä saadaan istumaan tulevaisuudessa minkä tahansa pitäjän kesä-teatterille.

Walliuksen näytelmään luo syvän Keitele-leiman tarttuva musiikki, jossa hoetaan Keiteleen tunnuslausetta, Professori Ahti Rytkösen riimittämää "Aja-souda-kävele- aina kutsuu Keitele". Näytelmä kosii keiteleläisiä, mutta mitähän mahtavat moisesta hehkutuksesta tykätä ulkopaikkakuntalaiset?...

  

24.2.2003 - Salme Jalovaara, Pielaveden ja Keiteleen kansalaisopistossa:
Aura Wellamo Paananen e. Saastamoinen s. Raatikainen 3.2.1914 - 30.1.2000

Wellamo syntyi Keiteleen Raatikkalan kansanpelimannipojan Optatus Raatikaisen (1874-1956) ja Viitasaaren Keitelepohjan majatalon laulavan tyttären Sylvia Ahrnbergin (1892-1965) seitsenpäisen pesueen vanhimpana Keiteleen Vuonamon Aittolassa Aittokosken rantamilla. Seuraava koti oli Pielaveden Jylhänkylän Saunaharju ja myöhemmin Suomäki, jossa nykyisin asuu Wellamon Jouko-veljen leski. Suomäki oli valistunut sen ajan mittapuun mukaan. Kotiin tuli sanomalehti, josta Optatus-vaari opetti Ilpoa lukemaan. Muistan puhelin-numeron, joka oli Jylhä 3. Sähköt taloon tulivat 40-luvun alkupuolella. Vaari soitti viulua, jonka pani aina soittamisen jälkeen siniseen viulukoteloon. Sisarusparvesta Arvo soitti hanuria, Valma ja Jouko viulua, Tenho myöhemmin opettajaksi valmistumisen myötä harmoonia ja Ilona-sisko elää tätä nykyä Kanadassa Ottawassa taidemaalarina.

 

Wellamo pääsi kansakoulusta presidentti Relanderin aikaan 12-vuotiaana ja meni Kuopioon tyttökouluun, mutta hän joutui lopettamaan sen jo syyslukukauden jälkeen isänsä sairastuttua. "Tulin kotiin, Ilma lauhtui" kertoo tuonaikainen kalenteri. Tuolloin ei taloissa ollut rahaa, joilla maksaa koulumaksuja. Vain Ilona-sisko sai käytyä keskikoulun Rautalammilla, mutta hänkin joutui kustantamaan sen jälkeiset lukio- ja yliopisto-opintonsa omalla työllään. Myöhemmin Wellamo kävi lukuisia kirjanpito-, konekirjoitus-ja käsityökursseja. Mutta meno Tornion opettaja-seminaariin tyssääntyi sekin rahavarojen puutteeseen.

 

Wellamo työskenteli kaupassa Muuruvedellä 1933-34, oli piikomassa Helsingin pitäjän Björkbackan kartanossa 1934-37, työskenteli Helsingissä leipomossa muutamia kuukausia ja silitysliikkeessä talvikauden 1939. llmanko meillä Lintuharjulla pyykinsilityspäivä oli tärkeä osa taloudenpitoa, ei rypyn ryppyä saanut nenäliinoihin jäädä. Björkbackasta Wellamo kirjoittaa joulukuussa 1936 Kuonan Erkille: "Eilen tein suuremmanpuoleisen erehdyksen. Minun piti laittaa sian pääpuolikkaasta leikkeleitä, ja minä poloinen hakkasin sen pylsyksi. On joskus niin vaikea ymmärtää emännän huonoa suomea." Seuraavan päivän kirjeessä on tämä kohta: "Ovat joskus kehottaneet minua käyttämään kynääni laajemmilla aloilla. Se olisikin vasta jotain, jospa uskaltaisin yrittää, jospa minulla olisi kykyä, kunpa olisin saanut käydä enempi koulua."

Vuodesta 1930 äiti kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Erkin kanssa, joka siirtyi Rovaniemelle rajavartioston palvelukseen Kuonan mentyä konkurssiin ja Kuonan Ukon kuoltua. Siihen murskautui unelma viljellä joskus Kuonan peltoja ja saada leipä omien käsien työllä. Vuonna 1939 Wellamo ja Erkki vihittiin Suomäessä, ja lapset syntyivät vuonna 1940 ja 1942, jälkimmäinen on llpon syntymävuosi. Ilpo ei ehtinyt isäänsä nähdä, koska tämä kuoli Sallan Nurmitunturissa saamaansa räjähtävän luodin aiheuttamiin vammoihin maaliskuun 4. päivänä 1942 Muurolan sotasairaalassa.

 

Sotaleskenä ja kahden pienen lapsen äitinä Wellamo joutui turvautumaan vanhempiensa apuun, yritti opiskella Helsingissä Yhteiskunnallisessa korkea-koulussa, mutta joutui jättämään senkin kesken, koska hänen oli palattava hoitamaan lapsiaan. Hän solmikin pian, vuonna 1946 toisen avioliiton Matti Paanasen kanssa, ja heille syntyi Ilkka-poika 1951. Muistan Wellamon työskennelleen Säästöpankissa jonkin aikaa, ja usein hän oli Matin apuna mittaushommissa ja kirjanpitäjänä. Lähes päivittäin Lintuharjulla, johon Paavolasta muutettiin vuonna 1948, kävi sota-invalideja, joiden korvausasioita Wellamo hoiti 31 vuotta toimiessaan Keiteleen Sotainvalidit ry:n sihteerinä. Tuolloin sai alkunsa myös Veljestupa, joka tuotti jonkin verran tuloja invalideille. Pielaveden ja Keiteleen Sanomien toimittajana Wellamo toimi 1963-79, jolloin hän jäi eläkkeelle 65-vuotiaana. Hän ei saanut lehdeltä jatkoaikaa, vaikka pyysi, ja siksi hän möi lehden osakkeensa Iisalmen Sanomille. Jatkoajan epääminen oli siinä mielessä onni, että tuolloin jäi tilaa hänen kirjalliselle julkaisutoiminnalleen. Sävel ja sommelo ilmestyi 1980. Sitä ennen oli toki jo ilmestynyt Keiteleen kirkko 100 vuotta -niminen historiikki vuonna 1976.

 

Lapsesta saakka Wellamo kirjoitti. "Miksi minä en ole syntynyt kirjailijaksi?" kysyy Wellamo päiväkirjaltaan syyskuun 9. päivänä 1943. Maaliskuun 4. päivänä 1945 hän kirjoittaa päiväkirjaansa Helsingissä: "Kuumat kyyneleet tippuvat. Jaksanko loppuun saakka? Erkki, Sinä olit hyvä, parempi kuin minä. Sinulla oli selkeä elämänusko. Olen tänään elänyt uudelleen pienintä piirtoa myöten ne hetket, jolloin sielusi ja henkesi jättivät maallisen asuinsijansa. Lapin talvipäivä vaipui huurteiseen hämärään, kun viimeisen kerran kosketin ruumistasi. Oppaanani oleva sotilas seisoi kunniaa tehden lavitsan päässä, jolla lepäsit. Nostin Sinua peittävää vaatetta, kosketin otsaasi, joka oli jo kylmä, rintaasi, joka oli täyteläinen ja vielä lämmin, vaikka olit jo monta tuntia sitten lähtenyt pois tästä surujen maailmasta. Tuskat, ne hirvittävät kärsimykset, joiden todistajana otin valvonut monet yöt, olivat poissa. Sinun kasvoillasi oli rauha - rauha, jota minä yhä etsin ja kaipaan. Ulkona tähtitaivas, ja sitä vasten suuren sairaalan silhuetti, minua paleli. Kävelin alas harjulta kylään. Se taival - tuskien tie. Ylhäältä katselivat kylmät, Lapin talviyön järkkymättömät tähdet. Kaitaista polkuani valaisi kirkas kuu. Lumi narskui jalkojen alla. Petäjiköstä kirmaisi karkuun poro. Syntymätön poikani liikahteli ensimmäisiä kertoja sydämeni alla."

 

Muistan, miten hän kertoi olleensa onneton, kun hän Helsingistä kerran palattuaan oli havainnut hiirten hakanneen hänen vintille viemänsä Optatukselta muistiin kirjoittamansa kansatieteelliset muistiinpanot. Niinpä hän joutui aloittamaan työn uudestaan, ja siinä samalla hän tuli tehneeksi muistiinpanoja myös Kansallis-museolle, joka palkitsi parhaita keräilijöitään hopeisilla ruokalusikoilla, joita jäi sitten perinnöksi joka lapselle. Tuolta pohjalta syntyivät äsken mainittu Sävel ja sommelo sekä Sävel ja sommelo II 1986. Samana vuonna Pielaveden ja Keiteleen kansalaisopistossa oli piiri, jonka työn tuloksena Wellamon toimittamana syntyi Itekuhhii kyntää kynsillään. Kuvituksesta vastasi tuolloin 21-vuotias tyttärenpoika, joka sittemmin kouluttautui Taideakatemiassa kuvanveistäjäksi.

 

Tämän jälkeen vanha kiinnostus laivoihin sai jalansijaa, ja valtavan haastattelu- ja kuvienkokoamistyön tuloksena syntyi metsänhoitaja Esko Pakkasen toimittamana Keiteleeltä Iisvedelle -niminen laivateos vuonna 1992.

Vesannon kansanmusiikista kertova teos Sävelten mailta oli seuraavana vuonna vuorossa. Monesti Risto Hämäläinen haki Lintuharjulla nenäliina viimeisteltynä käsilaukussa odottavan Wellamon autollaan, ja porhallettiin Riston syntymäkuntaan Vesannolle haastattelemaan vanhoja ja nuoria. Muistiinpanot tehtiin lehtinaisen tarkkuudella.

Valikoiman kirjoittamiaan runoja hän julkaisi omakustanteena nimellä Tulilintu vuonna 1994. Jo kahdeksan vuotta aiemmin vinjetit oli piirtänyt tyttärentytär. Koko ikänsä Wellamo kirjoitti runoja, joita lehdet aina silloin tällöin julkaisivat. Lokakuussa 1937 hän on esittänyt Helsingissä Hilda-tätinsä syntymäpäivillä kaksi kirjoittamaansa runoa, jolloin maisteri Tuhkanen esitti heti tuntemattoman taiteilijattaren maljan. Ensimmäinen tiedossani oleva hautajaisruno on vuodelta 1939, jolloin hänen isoäitinsä Amanda kuoli. "Kalmiston rauhaa - joka puolella ristejä, ristejä vain muistona menneiden vainajain. Mummo, nyt oli vuoronne Teidän, tää on viimeinen palvelu meidän." Monia hautajaisrunoja on löytynyt hänen arkistostaan, runoja, jotka hän on kirjoittanut tuntemilleen vainajille.

Hautapuheet ovat olleet hänestä kiinnostavia. Matti-puolison hautajaisissakin vuonna 1996 hän piti puheen, joka kuvastelee aviopuolisoiden monimutkaista suhdetta.

VIDEO

Vuorossa oli Keiteleen musiikin historiateos Rytkypolkasta iltavirteen vuonna 1995. Siinä hän joutui taiteilemaan sen ongelman kanssa, miten suuren osuuden kirjasta hän voi omistaa parhaiten tuntemilleen sukulaisilleen. Minusta lopputulos on jokseenkin onnistunut, vaikka muitakin näkemyksiä saattaa esiintyä. "Wellamo teki sen taas", huudahti Tampereen yliopiston musiikkitieteen laitoksen professori saatuaan kirjan käteensä.

Wellamon sydämessä lymysi melkein 50 vuotta ajatus saattaa kokemuksensa Wehrmachtin esikunnasta kirjalliseen muotoon. Vasta vuonna 1998 se onnistui jyväskyläläisen Atenan kustantamana. Lottana lippusiimassa on Wellamon mielestä hänen tärkein teoksensa. Kun Vesa Karonen oli Atenan Pekka Mäkelälle katsonut aiheen tärkeäksi, ryhdyin editoimaan tekstiä julkaisukuntoon - hiomaan sitä luettavammaksi ja tutkimaan, mitä epätasaisuuksille voitaisiin tehdä. Jouluna 1997 Wellamo oli mökillämme Jyväskylän Palokassa yöpyen Vihtavuoressa poikani luona, ja kävimme yhdessä läpi niitä kohtia, joita minun mielestäni tulisi muuttaa, poistaa tai lisätä. Ongelmana oli, kuinka paljon hän antaa periksi muka viisaammille nuoremmille ja kuinka paljon pitää omasta alkuperäisestä kielestään kiinni. Taisto oli välillä tiukka. Kerran Wellamo jo oli vähällä heittää koko käsiksen tuleen ja päättää, että kirjaa ei koskaan julkaista, mutta siitäkin jotenkin selvittiin. Koetin perustella, että luettavuus tästä poistosta tai tuosta muutoksesta vain paranee. Hän luotti siihen, kun olin sanonut, että tekstissä on imua. Ankarasti väiteltiin muutaman rönsyn leikkaamisesta. Samoin muutamista sanoista: Wellamo ei koskaan käsittänyt, että enempää minä kuin Pekka Mäkeläkään emme ensin ymmärtäneet sanaa 'haipua'. Ja kun kirja oli vihdoin valmis, ja siinä kerrottiin, että hän 'heilutti kättään', niin hän monta, monta kertaa muisti moittia jyväskyläläistä kustannustoimittajaa siitä, että ei kai hän mikään saksalaisille heiluttaja ollut, hän vain kerran heilautti kättään tervehdykseksi.

Tosiasia ja pääasia on, että päädyttyään saksalaisten päämajaan lotaksi hän myöhemmin halusi selvittää itselleen, missä oli ollut mukana ja tutki sotahistoriaa ja oli yhteydessä vielä elossa oleviin kasinolla tapaamiinsa henkilöihin Saksan suurlähetystön ja saksaa taitavien ystäviensä välityksellä. Tällä tavalla hän tuo mm. Buschenhagenin näkemyksiä esille, näkemyksiä, joita jotkut sotahistorioitsijamme kiinnostuksella tutkivat. Ei ihme, että professori Jokipii kirjoitti teokseen johdannon ja suositti teoksen julkaisua Atenalle.

 

Joitakin sodanaikaisia runojaan hän sai Lippusiimassa julki, mutta niitä jäi vielä paljon, samoin kuin uudempia runoja, jotka hän sitten julkaisi omakustanteena jouluksi 1999 nimellä Ruhjovan jyrän alla yhtenä niistä kolmesta keiteleläisestä kirjoittajasta, jotka esiintyivät kirjoittajapiirin julkistamistilaisuudessa valtuusto-salissa nauttien sinihomejuustonokareita piparilla. Sinne Wellamo tuotiin sairaalasta. Itse asiassa kuolinvuoteeltaan. Kun kysyin, miltä nyt tuntuu, kun runokirja julkaistiin, hän vastasi, että ei miltään, kun ei ollut Iisalmen Sanomissakaan arviota runoista, oli vain uutinen.

 

Näiden teosten ohessa Wellamo oli mukana haastattelemassa JP6:n miehiä Pyhäjärvellä ja JP7:n miehiä Viitasaarella ja Pihtiputaalla teosta Jääkäriprikaatin taival Ilomantsista Stalinin kanavalle varten, toimikunnan sihteerinä. Hän on koonut aineistoa myös Keiteleen suojeluskunnan ja Lotta-Svärd -järjestön historiaan samoin kuin savolaisia sananparsia Kasvantaviärät leuat -teokseen. Wellamo olikin savon kielen fani aina siihen määrään saakka, että joutui välillä sanaharkkaan muiden savon kielen taitajien kuten Unto Eskelisen kanssa, ja mielestäni perustellusti piti pintansa, olihan hänellä jo lapsuudesta lähtien tieto siitä, miten Keiteleellä, Pielavedellä ja Viitasaarella tätä armasta itämurrettamme käytetään. Häneltä on olemassa vuodelta 1987 käsikirjoitus Savon kielen sanakirja, jossa hän selvittää ns. sivistyssanoja savoksi. Esimerkiksi 'homo' on se, joka ei honnoo oekeeta kohtoo. Kun ehtisi toimittamaan, niin siitä tulisi kirja.

Savon Sanomien miestoimittajat valitsivat Wellamon Savonmuan Hilimaksi vuonna 1998. Kotiseutuihminen Wellamo on aina ollut, ja pitkään hän työskenteli Keiteleen kotiseutuyhdistyksessä. Hän on kirjoittanut Keiteleen osuuden Pohjois-Savon maakuntalukemistoon. Ansioistaan hänestä tuli kotiseutuneuvos vuonna 1990. Kun Lintuharjua tyhjennettiin kesällä 2000, sieltä kuljetettiin monta kymmentä mapillista materiaalia Keski-Suomen maakunta-arkistoon, ja melkein yhtä paljon jäi keiteleläisten kulttuurityöntekijöiden harmiksi Keiteleen kotiseutumuseoon, mm. valtava valokuva-aineisto. Toimittajana otetut valokuvat on jätetty Pielaveden ja Keiteleen Sanomien arkistoon.

Wellamo oli Suomen Tietokirjailijoiden jäsen. Rikastumaan hän ei kirjoittamisellaan koskaan päässyt. Ei Suomessa moni muutenkaan, ei etenkään tietokirjailija. Sen verran apurahoja sai, että jotakuinkin omilleen pääsi eikä Matti kovin pahasti päässyt sanomaan. Toki aina välillä hulluksi mainitsi, kun ilmaista työtä tekee. No, meitä on meitä hulluja niin kovin monenlaisia.

Wellamo oli aurinkomerkiltään naisvesimies, jota ei saa koskaan sitoa hellaan tai sängynjalkaan. Kyllä hän monesti tuskailikin, että aina on noustava kesken parhaan kirjoittamisen laittamaan Matille ruokoo. Vesimies kuulee etäisen rummun ja seuraa tähteä, jota useimmat meistä eivät ole koskaan nähneetkään. Hän kuuluu kaikille eikä kuitenkaan kenellekään. Hän ei nuuskinut aviomiehen nenäliinasta huulipunaa. Eikä varmaan olisi sietänyt, jos hänen menemisiään olisi udeltu. On olemassa käsi-kirjoitus, joka koskee muuatta lemmittyä. Sekin pitäisi editoida. Vesimies haluaa kulkea yksin, ja hänen ystävänsä saattavat olla hyvinkin kummallisia. Toden totta, luulen, että Wellamon parhaita ystäviä olivat nuoret toimittajapojat, kuten Matti Pulkkinen ja Timo-Heikki Varis ja muutama professori kuten Jokipii tai joku laivatohtori.

Wellamo käänsi itsensä välillä nurin ihmisten riepoteltavaksi, mutta hänessä oli vahva taipumus ja halu siepata muut mukaansa samaan kurimukseen, yhtäläisiin syövereihin. "Hullu kevät, emmekö kestä vapauden kipua?" hän kirjoitti Matin kuoleman jälkeisenä keväänä. Ihminen kiinnosti, ihmisen määrittely oli hänelle ominaista. Sellainen ihminen on, hän opetti ja neuvoi ja suri ja säälitteli. Kuitenkin hän tunsi itsensä lepakoksi lintujen joukossa, lepakkojen joukossa taas linnuksi, ja viime vuosinaan hän näki itsensä jonkinlaisena kylähulluna eikä ollut siitä niin hirveän pahoillaan.

1998 Wellamo lausui Jyväskylässä kirjamatineassa J.H. Erkon runoa:

"Ei lampea välkkynyt rauhaisaa

mun kotini ikkunan alla,

vaan koskipa vahtosi vallaton,

siit ain on rintani rauhaton

kuin aallolla taistelevalla.

Ja en lepovuonna mä syntynyt,

vaan sota oli ankara silloin,

sen pauhussa viettelin vuosia,

siit ain ilotyöni on taistella..."

 

Sellaista hänen elämänsä näyttää olleen.

 

2003 - SALMEN TEKEMÄ JUTTU:

Ilpo Erkki Aslak Saastamoinen 22.7.1942

llpon isä oli siis Kuonan Erkki, jonka isän sisko oli tervaskanto Järventakasen Anni, alkuaan seppäläisiä. Isänäiti oli Säviän Pullomäen Jauhiaisia. Eli perin juurin tästä Pielaveden-Keiteleen maaperästä lähtöisin. Ilpolla on I avioliitosta Samuli, joka sai ylioppilasaineestaan pikku Finlandian ja on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta elokuvataiteen osastolta, II avioliitosta kauppatieteen maisteri Ilona ja insinööri Elina sekä Ill avioliitosta koululaiset Mari Vio ja Vesse Uku, jotka opiskelevat musiikkia Jyväskylän konservatoriossa.

Asunut 4 vuotta Pielaveden Suomäessä, yhden vuoden Keiteleen Paavolassa, sitten Keiteleen Lintuharjulla, josta kouluun Viitasaarelle, opiskelemaan Jyväskylään vuonna 1960, töihin 3 vuodeksi Viitasaarelle 1963, muutto Helsinkiin 1966, sitten Kajaaniin 1974, Keiteleelle 1981 ja 1988 Jyväskylään.

Vuonna 1957 eli 15-vuotiaana Ilpo alkoi soittouransa itseoppineena sähkökitaristina Kalevi Draken yhtyeessä Viitasaarella jatkaen Lieto Kaskilahden ja myöhemmin Keijo Draken yhtyeessä. Kahdessa ensimmäisessä olin minäkin mukana ja muistan eräänkin vappukeikan Pihtiputaan Niemenharjulle, kun aamulla kello 5 odotin kyytiä tienpenkalla voittamani täytekakku sylissä. 1960 alkoivat kaksivuotiset kansakoulun-opettajaopinnot, ja soitto jatkui. Myös kuorolaulu ja kvartettilaulu tulivat mukaan tuottamaan palkintoja akateemisissa kulttuurikilpailuissa. Samalla alkoi osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan laulukirjakomitean, osakuntaneuvoston ja edustajiston jäsenenä. RUK:sta Ilpo valmistui 1963 osallistuen koko ajan musiikkitoimintaan. Hänet nimitettiin 2.7.1963 Viitasaaren Taimoniemen kansa-koulunopettajan virkaan, mutta kansakouluntarkastaja joutui peruuttamaan nimityksensä, koska Ilpo oli alaikäinen, ja vahvisti vaalin uudelleen 23.7. Ilpon täytettyä 21 vuotta.

Viitasaaren aikana hän toimi Viitasaaren mieskuoron varajohtajana ja myös Viitasaaren kirkkokuorossa luultavasti tietämättään isänsä esimerkkiä noudattaen, joka toimi Rovaniemen kirkkokuorossa. Samalla hän soitti Sakari Nikkasen yhtyeessä ja lauloi Viitasaari-kvartetissa sekä piti kolme kirkkokonserttia sähkökitaralla kanttori Alvar Kaihilahden säestyksellä. Luulen, että nuo kolme vuotta kuluivat Taimoniemen koulun vintillä ahkerasti lukien ja kitaraa itseopiskellen.

 

Helsinkiin muutettuaan Ilpo kirjoittautui Helsingin yliopistoon opiskelemaan musiikkitiedettä, teoreettista filosofiaa ja estetiikkaa sekä liittyi Radiokuoroon kolmeksi vuodeksi ja alkoi antaa kitaratunteja, yksityistunteja sekä opetti sijaisena koulussa jonkin aikaa. Samalla hän toimi studiomuusikkona ja sovittajana sekä useissa kuoroissa. Hän soitti Tapani Kansan yhtyeessä 1968 ja Soulsetissa 1968-69, jolloin tuli kultamitali Sofian nuorisofestivaaleilla beat-musiikkisarjassa. Koko ajan hän työskenteli myös levytysten parissa. Vuosina 1969-1974 hän teki joitakin sävellyksiä ja yli 40 sovitusta levyille, radioon ja televisioon. Samanaikaisesti hän kirjoitti raportin harrastajayhtyeiden asemasta Suomessa. Hän oli perustamassa Popmuusikot ry:tä vuonna 1969 ja toimi sen puheenjohtajana vuoteen 1973. Koko ajan hän kirjoitti myös sanomalehti- ja ammattilehtiartikkeleita ja arvosteluja sekä piti esitelmiä.

Vuonna 1970 hän sai valmiiksi humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon pääaineena musiikkitiede. Elantonsa hän ansaitsi mitä moninaisimmista musiikkiammattilaisen tehtävistä: sovituksista mm. Jukka Kuoppamäelle ja Katri Helenalle, kitaraleireistä, tuomarintehtävistä, esitelmistä, kursseista ja levytyksistä. Hän toimi Musiikkialan ammattiyhdistysten Federaatiossa ja liittyi TEOSTO:n asiakasjäseneksi. Syntyi myös uusi yhtye Karelia, joka oli ensimmäinen suomalaiseen kansanmusiikkiin perustuva pop/jazzyhtye. Se esiintyi mm. Turun rockfestivaaleilla. Vuonna 1971 hänet valittiin valtion säveltaidetoimikuntaan, jossa hän oli kaksi toimikautta vuoteen 1976 saakka.

 

Syyslukukaudella 1971 hän luennoi popmusiikin historiasta Helsingin yliopistossa ja kevätlukukaudella jazzin teoriasta. Hän toimi opettajana musiikinopettajien jatko-kursseilla ja oli Suomen Jazzliiton hallituksessa vuoden verran. Seuraavana vuonna hänet valittiin valtioneuvoston asettaman alueorkesteritoimikunnan jäseneksi sekä opetusministeriön asettaman pop/jazzkoulutusta suunnittelevan työryhmän puheen-johtajaksi. Opetustyötä oli paljon. Koko ajan myös käytännön musiikkityö vei miestä tien päälle. Mm. koulukonsertteja oli kolmisenkymmentä. Toiminnastaan hän sai Kritiikin kannukset vuonna 1973. Sen jälkeen alkoi tulla apurahoja ja palkintoja.

Seuraava yhtye oli Dopplerin ilmiö, joka oli ensimmäinen globaaliseen etno-musiikkiin pohjautuva yhtye Suomessa. Matkat tihenivät. Hän osallistui opetusministeriön 1. kulttuurivaltuuskunnan matkaan Kuubaan Dopplerin ilmiön kanssa. Uusia muusikkotuttavia olivat mm. Matti Rag Paananen sekä Nils-Aslak Valkeapää. Syksyllä 1974 hänestä tuli Kajaanin Big bandin kapellimestari. Työ alkoi lokakuussa 1974 ja päättyi 1980.

 

Helmikuussa 1975 ilmestyi Kitarakirja, josta on otettu 4 painosta. Sitä myytiin 16 000 kpl, ja nykyään se on haluttu harvinaisuus. Sitä peräänkuulutettiin esim. Keltaisessa pörssissä ainakin syksyllä 2000. On olemassa joku henkilö, joka pitää Kitarakirjaa elämänsä merkittävimpänä teoksena. Valtiokin pani sen merkille ja antoi siitä tiedonjulkistamispalkinnon 1976.

Kajaanin aika sisälsi runsaasti sävellyksiä ja sovituksia. Tuona aikana syntyivät mm. toistatuntinen Optatus-sarja sekä ensimmäinen sooloalbumi Joutsenen juju, jonka kansikuva on soittajan itsensä tekemä. Monet Eino ja Kasimir Leinon, Kalervo Hortamon sekä Paula Porkolan tekstit samoin kuin kainuulaisten kirjoittajien tekstit saivat sävelensä. Myös monet kuubalaiset sävelet saivat nuotinnoksensa. Syntyi Kalevala-sarja big bandille (l h 20 min) sekä Ilonan satu Elsa Niilekselän teksteihin. Kajaanin Big bandillä oli yli 100 esiintymistä tuona aikana [v. 1979].

 

Alkoi tulla valtion taiteilija-apurahoja. Tuli Piirpauke 1980-1983, aikansa kansain-välisesti tunnetuin suomalainen etnopohjainen yhtye, jossa Ilpo soitti sähköbassoa kitaran sijasta. Yhtye kävi paitsi useimmissa Euroopan maissa, Intiassa ja Turkissa, niin Keiteleelläkin yläasteen juhlasalissa esiintymässä Ilpon jo asuessa Keiteleellä ensin Luotolassa, sitten kelloseppä Hokkasen talossa. Ilposta alettiin jo tehdä tutkimustakin: Hannu Tähtelän proseminaarityön aiheena Jyväskylässä oli Ilpo Saastamoinen, suomalaisen kansanmusiikin sovittaja ja säveltäjä. Piirpauken levyjä ovat Birgi Bühtüi ja Kirkastus sekä Piirpauke Live in Europe.

LEVYNÄYTE, Kiljanderin polska

Keiteleellä Ilpo ansaitsi elantoaan musiikillisen toiminnan ohessa mm. toimimalla musiikinopettajana yläasteella ja luokanopettajana Hamulassa [talvella 87-88] sekä tuntiopettajana Viitasaaren musiikkiopistossa. Hän teki Tammelle Kitarasäestyksen alkeet -nimisen kirjan. Kitarakirja ruotsinnettiin. Yhtye Los Ustads, jossa esiintyivät Piirpauken jäsenet paitsi Sakari Kukko [1984]. Unohtuneet musiikkikulttuurit -seminaari, Denyerin Suuren kitarakirjan suomennos, musiikkia Viitasaaren ja Kuopion teattereille. Esitelmä Amsterdamissa ja Berliinissä, henkilökuva TV 2:ssa, artikkeleita. Kansat soittavat -kirja maailmanmusiikista. Ja lopuksi Pohjantahti, joka on edelleen olemassa. Hurja määrä esiintymisiä ja luentoja ja opetusta vuonna 1985 ja 1986. Karjala-äänitteiden jäljitystä, kutsu Kalevala-seuran jäseneksi, kiertue turkkilaisen Okay Temizin kanssa, levy Pohjantahti, matkoja ulkomaille, saamelaismusiikin äänityksiä 1986-89 Sevettijärvellä, luentoja yliopistoissa 1986-87 ja aloitettu 5000 ugrirunoussivun lukeminen Karhunpeijaisia varten. Lyydiläisten itkujen sekä 1913-kolttalieriöiden nuotinnukset, kolttasaamelainen leu'dd-analyysi etnomusikologian vuosikirjassa.

Perheen muutettua Vaasaan Ilpo palasi takaisin Keiteleelle noin kolmen päivän kuluttua Saunaniemeen, jossa Joensuussa tapahtuneen Kaikukeihään esityksen jälkeen alkoi Karhunpeijaisten sävellystyö, jonka keskellä hänelle myönnettiin Kalevalan juhlavuoden toimikunnan pronssinen mitali.

 

1988 osana Suomen kotiseutuliiton kesäpäivien ohjelmaa esitettiin kolmituntinen Karhunpeijaiset Pielavedellä Pielaveden ja Keiteleen laulajien yhteisenä ponnistuksena. Sama kuoro esitti sävellyksen myös Kaustisilla 1989, Helsingissä ja Kalixissa 1990.

MUSIIKKINÄYTE, Marjanpoimijat (Karhunpeijaisista)

Pohjantahti matkaili ulkomailla Pariisia, Fär-saaria, Hakassiaa ja Nicaraguaa myöten ja Ilpo kolttaäänitysmatkoillaan Murmanskissa sekä konsulttina Seinäjoen rytmi-instituutin perustamishankkeessa. Esitelmiä Tallinnassa, Tartossa, Berliinissä ja osanotto musiikkikongressiin Dushanbessä Tadzikistanissa. Opetusta Jyväskylän yliopistossa ja uskontotieteilijöiden kongressissa Helsingissä ja muualla. 1990 ensimmäinen neuvottelu Velhosta. Kaustisen plakaatti. Artikkeleita: Improvisointi ja kulttuurin voima, Tupakkapeltojen kuumat rummut, Musiikin suunnan teema-numero. Maailman Musiikin Keskuksen puheenjohtaja Pekka Gronowin jälkeen 1990. Tanssiryhmien koulutusta. Yhteistyötä Wimme Saaren kanssa.

 

1991 Tampereen yliopisto julkaisee Keiteleen oudomman nuottikirjan, jossa Ilpo valottaa näkemystään musiikinopetuksesta ja ihmisen leikkimieltä: KAR-KAR-KAR-HU. Hyväksytty M.A. Castrenin seuran jäseneksi sekä kutsuttu Suomalaisen kirjallisuuden seuran jäseneksi. Kiertueita, esitelmiä, luentosarjoja, artikkeleita ja äänitysmatkoja fennougrien pariin. Velhon sävellystyö on alkanut, ja sitä on hyvä jatkaa valtion 3-vuotisella apurahalla.

 

27.8.1993 esitetään Velho-ooppera Kolarin Äkäslompolon Velhoniemessä. Siitä alkaa oopperaesitysten 8-vuotinen historia, joka päättyy koko Velho-trilogian, Velhon, Riekon ja Käärmeen esittämiseen syksyllä 2001. Oopperan näkee n. 100 000 ihmistä.

MUSIIKKINÄYTE, Siemen ja Lussin Pieti

Seuraavan vuoden keväällä 23.3.1994 Ilpo suorittaa filosofian kandidaatin tutkinnon Jyväskylän yliopistossa. Pro gradun aihe on Rytmikaava-ajattelu saamelaismusiikin hahmotusmallina, arvosana eximia cum laude approbatur. Samoihin aikoihin Ulla Remes pitää esitelmän prof. Miikka Ruokasen johtamassa dogmatiikan seminaarissa Ilpo Saastamoisen jumalakuvasta ja myöhemmin uskontotieteen pro gradun aiheena on IS:n maailmankatsomus Karhunpeijaiset-kuoroteoksen sanoituksessa. Myös Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksella Ilpoa tutkitaan: David J. Elliotin ja IS:n musiikkikasvatusfilosofioiden arvot ja päämäärät. Oheistyönä alkaa 4-vuotinen Tromsøn yliopiston Kola Sámi Musical Tradition -projekti, joka tuotti 600 nuotinnettua lauluäänitettä. Noina aikoina Ilpo pääsee musiikin tietokirjoihin säveltäjänä ja musiikin tutkijana, esim. International Who's Who in Music ja liittyy Suomen musiikkitieteellisen seuran jäseneksi. 1996 hän säveltää Tornion kaupungin 375-vuotisjuhlamusiikin Tulinuoli.

1998 hyväksytään Ilpon 600-sivuinen lisensiaattityö Laulu-puu-rumpu, joka sisältää Ilpon uutta tutkimusta sanojen synnystä. Pähkinänkuoreen puristettuna Ilpo edustaa epäortodoksista kielentutkimusta siinä mielessä, että hänen lähtökohtansa on kaikkien kielten kaikkien sanojen yhtäläisyyksien ja alkuperän etsiminen aivan kuin Solzenitsynin Ensimmäisen piirin juutalaisella filologilla ja kielentutkija Rubinilla, joka kulki mm. suomalais-mongolialainen sanakirja kainalossaan ja jonka tarkoituksena oli johtaa kaikkien kielten kaikki sanat sanoista 'käsi' ja 'käsityö'. Itse asiassa Ilpo päätyy sellaiseen johtopäätökseen, että sanojen alkuperä juontaa siihen, mitä kodan perällä pimeässä tapahtui lapsilta salaa. Hänen mielilukemistaan ovat tänä päivänä kaiken maailman sanakirjat, jotka ovat ainakin yhtä jännittäviä kuin dekkarit, ja hänen tietokoneensa täyttyy päivittäin uusista ideoista ja keksinnöistä - saattaa olla tulossa väitöskirja, kuka tietää. Kielitieteilijät ja äidinkielenopettajat eivät häntä kuitenkaan ymmärrä. Eiväthän tieteiden välistä tutkimusta tehnyttä tietofinlandiaehdokasta emeritusprofessori Wiikiäkään ymmärrä fennougristit, kuten olemme viime kuukausina saaneet lehtien palstoilta todeta.

 

Eletään 60-vuotisjuhlavuotta. Velhomusiikista konsertti Jyväskylän yliopiston juhlasalissa kesäkuun 15. päivänä. Keskisuomalainen kokoaa puoli sivua avustajiensa näkemyksiä siitä, mikä jäi mieleen kulttuurivuodesta 2002. Opettaja, muusikko ja kriitikko Jukka Viitasaari valitsee Ilpon juhlakonsertin ja 45-vuotis-taiteilijakonsertin sanoen näin: "Säveltäjä ja musiikintutkija Ilpo Saastamoisen Velhon aika, konserttikooste Äkäslompololla esitetyn etno-oopperatrilogian musiikista oli yksi hienoimmista konserteista, joissa olen käynyt. Kaikki toimi suomalais-ugrilaisen sulavasti: Kalervo Uutun libretto, mittava orkesteri, persoonalliset solistit ja 12 laulajan kuoro. Kimuranttijazzsäväyksiäkään kaihtamaton musiikki oli erityisen terveellistä kuultavaa näinä ylikansallisen musiikkiteollisuuden aikoina."

 

Viime lukuvuoden Ilpo oli Kokkolan musiikkiammattikorkeakoulussa tunti-opettajana. Jouluksi ilmestyi Kari Kaulasen kirja Ajan rinki - kertomus Veiho-trilogiasta. Pari viikkoa sitten hän teki esiselvityksen Inariin tulevan saamelaismusiikkikeskuksen perustamiseksi. Jatkosta emme tiedä, onko se taiteilijaeläke vai toteutuuko vielä yhden Immel-nimisen oopperan sävellystyö Kalervo Uutun librettoon. Pari viikkoa sitten [12.2.2003] hän kävi Inarissa julkistamassa tekemänsä esiselvityksen tulevan saamelaisen musiikkikeskuksen perustamiseksi. Joka tapauksessa vuoden 2003 ensimmäisen Helsingin Sanomien viikkoliitteen ristisanassa oli vihjesanana Ilpo ja ratkaisu oli Saastamoinen. Ristisanaan pääseminen on ollut monen julkkiksen ylpeydenaihe. Ilpolle sillä tuskin on muuta kuin kuriositeettiarvo, koska hänen elämäntyönsä keskeinen teema on se, että ihmiset oppisivat uskomaan oman osaamisensa arvokkuuteen, niin että parempi tieto ei aina tulisi "tunturin takkaa", vaan että omalla tekemisellä on arvaamattoman suuri merkitys.

Eräs hienoimmista piensävellyksistä on Vesipääsky, ainut Wellamon runoon sävelletty laulu, jonka Ilpo sävelsi Wellamon kuoltua ja esitti vaimonsa Ene Viidangin säestämänä itse, koska kukaan muu ei olisi laulua ehtinyt opetella.

VIDEO

  

29.5.2006 Otavan Kuka kukin on -kirjan kyselyyn lähetetyt tiedot:
Saastamoinen Ilpo Erkki Aslak  -  KUTSUMANIMI: Ilpo

säveltäjä, fil, lisensiaatti, Jkylä. • s. Pielavesi 22.7. 1942; vanht Erkki S. ja Vellamo Raatikainen. Puol. fil, kand. Ene Viidang 91-; vanht Allan V. ja Rosalie Lepik. Lapset: Samuli 70, Ilona 74, Elina 77, Mari 91, Vesse 92. • Kansak.opett. 62, fil. kand. 94, lis. 98 (Jkylä). Opett. Viitasaarella 64-66, Kajaanin Big Bandin kapellimest. 74-80. • Kola sámi musical tradition -projektin tutkija 94-97. • Valtion säveltaidetoimik. j. 71-76, Maailman mus. kesk. hall. pj. 90- [6.10.2010 saakka]. • Sävellyksiä: Kalevala 80, Antero Vipunen 85, Karhunpeijaiset 88, Velho 93, Riekko 96, Tulinuoli 96, Käärme 99. Soittanut kitaristina tai basistina eri yhtyeissä (Soulset, Karelia, Kajaani Big Band, Piirpauke, Pohjantahti). Julk.: Kitarakirja 74, Kansat soittavat 85, Keiteleen oudompi nuottikirja 90. • Vänr. 63. • Kritiikin kannukset 73, valtion tiedonjulkistamispalk. 75, Kaustisen plakaati 90, Kalevalaseuran palk. 2001. • Harr.: etnomusikologia, etymologia (saamelaiskulttuuri).

 

[Lisäys:]

2003-         Valtion taiteilijaeläke

2007-08      Son vuäinn -levyjen ja -kirjan julkaisu
                 (Kolttasaamelaisten leuddeja Kuolasta)

2008          Son vuäinn - Hän näkee (tekstit ja äänitys Ilpo Saastamoinen)]

 

15.10.2006 su Keskisuomalainen, s.14 - LEENA KILPELÄINEN:
Opettajuuden ja elämän ylimpänä arvona rakkaus

KUOLLEET

Emerita rehtori Salme Jalovaara nukkui ikiuneen vaikean sairauden murtamana 21.7.2006 Muuramen terveyskeskuksessa - vain kolme vuotta eläkkeelle jäämisestään, 66 vuoden iässä. Hän oli syntynyt Rovaniemellä 20.2.1940.

Työura alkoi Keiteleen kunnassa vuonna 1963. Vieraiden kielten lehtorin virkaan sisällytettiin 1964 alkaen koulunjohtajan tehtävät aluksi kunnallisessa keskikoulussa ja sittemmin peruskoulun yläasteella. Peruskoulun yläasteen rehtorin virkaan Salme Jalovaara nimitettiin Keiteleellä 1978 ja samaista virkaa hän ryhtyi hoitamaan Jämsänkosken kaupungissa 1989. Hän toimi vuodesta 2000 lähtien Jämsänkosken kaupungin peruskoulun (vl. 7-9) ja lukion rehtorina. Mittava 40-vuotinen kunnallinen palvelus päättyi 30.6.2003.

Filosofian kandidaatin tutkinnon lisäksi Salme Jalovaara suoritti työuransa aikana runsaasti erillisopintoja ja kasvatustieteiden kandidaatin tutkinnon vuonna 2002. Palava tiedonjano, halu oppia uutta ja aktiivinen opiskelu säilyivät hänellä elämän loppuun saakka.

Keiteleen kunnassa olleessaan Salme Jalovaara hoiti lukuisia luottamustehtäviä ollen mm. kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen. Tasavallan Presidentti myönsi hänelle Suomen Leijonan ansioristin 6.12.2002. Suomen Kuntaliiton kultainen ansiomerkki 40-vuotisesta kunnallisesta palveluksesta hänelle myönnettiin virkauran lopussa.

Virkauraan sisältyi siirtyminen peruskoulujärjestelmään, ja hän ehti johtajavuosinaan olla mukana kaikissa sen kehitysvaiheissa. Tässä tarvittiin muutosjohtamisen kykyä.

Koulujensa rehtorina Salme Jalovaara painotti kasvatusta ja korkealaatuista yleissivistävää opetusta. Oppilaissa hän arvosti pieniäkin lahjoja. Opettajuudessa hän piti kaikkein tärkeimpänä kohtaamista. Hänen omia sanojaan lainaten "Tärkeintä on, että opettaja rakastaa oppilasta".

Johtajana Salme Jalovaara oli kiitelty ja osin kiistelty. "Johtajana on otettava huomioon kokonaisuus, uskallettava asettaa reunaehtoja ja annettava mahdollisuuksia, joskus puolustettava oppilastakin." Tämä edellä mainittu on hänen itsensä toteama. Työnantajansa silmissä rehtori Salme Jalovaara oli arvostettu johtaja ja opetus- ja kasvatustyön asiantuntija, jonka sitoutuminen työhön oli esimerkillistä.

Jos työssään hän asettikin itselleen korkeat vaatimukset, niin ihmisenä hän oli hyvin vaatimaton ja tavallinen. Luonto ja taiteet olivat hänelle merkittävä voiman lähde ja innoittaja.

Hän oli syvällinen pohtija: artikkelissaan (Kirjeitä rehtoreilta toim. ML Toivonen, v. 2000) Salme Jalovaara kirjoittaa "Elämän rajallisuuden äärellä on helppo havaita, miten rakkaus nousee ylimmäksi ja viimeiseksi arvoksi. Sen merkitys kirkastuu. Se kohoaa kaiken yläpuolelle." Nämä sanat antavat aiheen ajatteluun ja kantavat Salme Jalovaaran jälkeen jääneitä neljää lasta ja kolmea lastenlasta.

LEENA KILPELÄINEN
Sivistystoimenjohtaja Jämsänkosken kaupunki.
• Kirjoittaja on vainajan pitkäaikainen työtoveri, lähijohtaja ja entinen oppilas.

 

4.2.2009 PieKei - Eila Sipola Sodankylä: Onko hän Erkki Saastamoinen? (> Kuva)
(Kuvateksti: Kirjoittaja kysyy, onko kuvan henkilö Erkki Saastamoinen.)

Sain aiheen tähän kirjoitukseen luettuani Lottana Lippusiimassa -kirjaa. En tiennyt aikaisemmin, että Wellamo Paananen ja hänen ensimmäinen puolisonsa Erkki Saastamoinen olivat eläneet täällä Lapissa, ja että heidän lastensakin elämän

taival liittyi Lappiin.  Erkki Saastamoisen elämäntaipaleen kuvaus sai uuden juonteen, olihan edesmennyt appeni Gabriel (Kaapo) Sipola (1910- 2005) ollut myös rajavartiossa 1930-luvulla ja sitten sota-aikana "siellä jossain" Lapin itärajan tuntumassa. Niistä ajoista hän ei ollut juuri puhunut lapsilleen. Minä olin hänelle viimeisinä elinvuosinaan eräänlainen luottohenkilö.

- Monet kerrat olen katsellut Kaapon valokuvia, joihin hän halusi huonontuneen näkönsä vuoksi minun laittavan nimitietoja.

Lottana Lippusiimassa -kirjaa lukiessa ja kuvia katsellessa tuli sellainen olo, että nämä miehet ovat ehkä kulkeneet samoja polkuja. Ja niin alkoi taas Kaapon valo-kuvien selaaminen.

Tässä on valokuva, jonka taakse on kirjoitettu: "Gaabrielille -muistoksi rajalta. Erkki 1933-1936". Ja kun vertaa Erkki Saastamoisen kuviin lottakirjassa, niin onhan yhdennäköisyys ilmeinen.

Enää ei ole asianomaisia tätä olettamusta vahvistamassa. Olisiko jälkipolvilla mahdollisuutta tunnistaa tämän kuvan Erkki?
Eila Sipola Sodankylä

 

13.12.12 to Keskisuomalainen - Aki Kolehmainen teksti, Marko Kauko kuva + JJ:
Lumesta löytyi elämää - Kun tarpeeksi tarkkaan katsoo, voi löytää jotain ällistyttävää, sanoo lumipenkkoja kuvannut Jukka-Pekka Jalovaara.
(Kuvateksti I: Kahtena edellisenä talvena Jukka-Pekka Jalovaara on ahkerasti valokuvannut lunta. Parhaimmillaan lumi on vasta keväämmällä. Tuore lumi soveltuu kohteeksi huonosti.
Kuvateksti II: Yhden tulkinnan mukaan All fingers Safe -nimisessa kuvassa hangesta erottuvat sormet.
Kuvateksti III: The Sixtine Chapel. Jalovaara on kuvannut myös maantietä.)

 

Valokuvaaja Jukka-Pekka Jalovaara
Syntynyt Keiteleellä vuonna 1965.
Valmistunut kuvanveistäjäksi kuvataideakatemiasta vuonna 1996.

Tehnyt myös videoita samalla peilaustekniikalla. Niissä pääosaa näyttelee kesäinen vesi. Jalovaaran videoteos My Mother is the Rain on esillä Jyväskylän taiteilija-seuran vuosinäyttelyssä Keski-Suomen museossa 5. tammikuuta saakka. Osallistuu Lahden Taidemuseossa helmikuussa alkavaan Valon houkutus -näyttelyyn River of Light -teoksella. Molemmat teokset on editoinut viitasaarelaissyntyinen elokuvaaja ja muusikko Samuli Kristian Saastamoinen.

Jalovaaran töihin voi tutustua osoitteessa http://sites.google. com/site/jalovaarajp.

Kaikki sai alkunsa, kun  Jukka-Pekka Jalovaara kuvasi ihan tavallista lumipenkkaa. Valokuvan puolikkaat kääntyivät toisiaan vasten tietokoneen ruudulla, ja yhtäkkiä Jalovaara oli löytänyt kokonaan uuden maailman.
Kylmässä hangessa olikin elämää.

- Sattuman kautta löytyikin yllättävä maailma, ihan uusi kuningaskunta, Jalovaara sanoo.

Alun perin etsin ihan vain klassista kauneutta. Hahmot tulivat kaupan päälle.

Jalovaaran kuvista tulee väistämättä mieleen sveitsiläisen psykologi Hermann Rorschachin kehittämä musteläiskätesti.
- Sitä ovat monet sanoneet.

Kuvista saattaa nähdä kaikkea muuta kuin lumihangen. Toisiaan vasten peilatuista valokuvanpuolikkaista muodostuu symmetrisiä kuvia. Niistä voi erottaa mielen-kiintoisten muotojen lisäksi erilaisia hahmoja.
Tällä kertaa kuvien kauneus on tosiaankin katsojan silmässä, mielikuvituksessa ja alitajunnassa.

- Ehkä paras löytö oli apina, joka ratsastaa pääkallolla, ja nämä kaksi ovat vielä karhun päällä. Se oli ihan selvästi erottuva kuva, Jalovaara kertoo omasta tulkinnastaan.
- Kun itse näen näissä kuvissa hämmentäviä asioita, oletan, että muutkin näkevät.

Jos katsoja saattaa kokea löytämisen riemua katsoessaan Jalovaaran teoksia, samaa kokee myös taiteilija itse. Kuva ei paljasta itseään kuvauspaikalla, vaan vasta kotona tietokoneen ääressä.

- Monta kertaa olen meinannut pudota penkiltä, kun olen nähnyt valmiin kuvan.

- Se on puhtaasti sattuman maailma. En pysty mitenkään puolustelemaan syntyneitä kuvia. Minun roolinani on lähinnä valita parhaat kuvat.

Myös kuvauspaikkojen valintaan liittyy satunnaisuutta. Kaikki Jalovaaran lumikuvat on otettu Huhtasuon ja Laajavuoren välillä. Autoton valokuvaaja on ajanut edestakaisin Jyväskylän liikenteen bussilla numero 25K ja jäänyt kuvaamaan sopivan näköisellä pysäkillä.

- Hyppäsin pois, missä hyvältä näytti, fiilispohjalta. Pari sataa ruutua ja seuraavalle pysäkille. Matkalle mahtuu monenlaisia lumenpintoja.

Marraskuussa lontoolainen kustannusyhtiö Gomma Books julkaisi kolmiosaiseksi kaavaillun Mono-kirjasarjan ensimmäisen osan. Julkaisijan mukaan kirja esittelee aikamme lahjakkaimmat mustavalkokuvaajat.

Parikymmentä kirjan sivuilla esiteltävistä kuvaajista on mustavalkokuvan tunnustettuja taitajia. Vuosi sitten järjestettiin kilpailu, jonka kautta etsittiin kirjaan myös nousevien kykyjen otoksia. 1084 vastauksen joukosta raati kelpuutti kirjan sivuille kahdeksan kuvaajan töitä. Tähän joukkoon sattui myös Jukka-Pekka Jalovaara.

Jalovaara on päässyt kovaan joukkoon. Suorituksesta tekee erittäin hämmästyttävän se, että mies on kuvannut vasta kaksi vuotta.

Hän valmistui kuvataideakatemiasta kuvanveistäjäksi vuonna 1996. Sitten taiteilijan maailma muuttui.

Lopputyönäyttely oli dramaattinen piste kuvanveistolle.

- Minulla oli näyttelyssä seitsemän isoa puupölkkyä. Huomasin, etteivät ne olleet sitä, mitä tavoittelin. Ne eivät olleet yhtään mitään. Siitä alkoi pikku hiljaa laskeutuminen depression syövereihin. Masennus oli niin rankkaa, että viisi vuotta olin tekemättä yhtään mitään.

Pari vuotta sitten Jalovaara hankki digipokkarin, jolla kuvasi kesämökillä. Uusi väline innosti ja kiinnostus taiteentekemiseen heräsi taas.

- Kuvanveisto on nyt telakalla ja voi pysyäkin pitkään.

Näyttelyissä Jalovaaran valokuvia ei toistaiseksi ole nähty.

- Finanssitilanne on sellainen, että minulla ei ole yhtä ainutta kunnollista printtiä omista kuvistani. Näyttely vaatisi apurahan, mutta sitä ei vielä ole tullut. Toivottavasti se ajan myötä tipahtaa.

Apurahaa odotellessa Jalovaara aikoo täydentää lumihankisarjaansa.
- Helmikuussa on yleensä ne parhaat kelit. Niitä joutuu vielä vähän odottelemaan.

[Jippis on siis Salme -siskoni nuorempi poika.]


Koti » Yleistä » Henkilökuva » LÄHISUKU » MATTI JA VELLAMO YM. II